Elämäni oli umpikujassa. Avioliittomme oli ajautunut kriisiin ja harkitsimme eroa. Omakotitalomme oli ulosmittauksen alla. Olin ahdistunut ja rauhaton. Itsemurha-aikeet houkuttivat. Lapsesta saakka alkaneet sydänongelmat lisääntyivät.
Kansakoulun ensimmäisen luokan hiihtokilpailu jäi mieleeni. Hiihdin niin kovasti kuin jaksoin. Hiihdon jälkeen alkoi rinnassani tuntua vaikea olo, jota kesti iltaan asti. Lääkärin mukaan minulla oli ollut rytmihäiriö. Sain ensimmäiset sydänlääkkeet 8-vuotiaana. Lääkäri kielsi enää koskaan hiihtämästä kilpaa.
Vuodet vierivät, ja joskus sydänoireet muistuttivat olemassaolostaan. Sydänlääkkeitä en käyttänyt, mutta varoin kuitenkin rasittamasta sydäntäni liikaa.
Vuonna 1977 rytmihäiriö yllätti jälleen hiihtoladulla. Vaivoin jaksoin hiihtää takaisin kotiin. Mieheni soitti ambulanssin. Sairaalassa lääkärin tutkiessa tajuntani alkoi heiketä. Jouduin happilaitteisiin ja nukutuksessa tehtiin sähköinen rytminsiirto, jolla sydämen oikea rytmi palautui. Lääkäri kertoi, että minulla on synnynnäinen sydänvika, WPW-syndrooma. Alkoi jatkuva sydänlääkkeiden käyttö.
Rytmihäiriöiden jatkuessa yhä pahempina elämä alkoi tuntua tarkoituksettomalta. Miehen yrityksen talousongelmat kasautuivat. Ulosottomies kävi usein muistuttamassa, että omakotitalomme on ulosmitattu. Avioliittommekin oli ajautunut kriisiin ja olimme menossa asumuserosovittelijalle.
Noihin aikoihin kuulin hengellisestä parantumiskokouksesta. Halusin lähteä sinne, vaikka hengelliset asiat eivät olleet päällimmäisenä mielessä. Rukousjonossa minulta kysyttiin, haluanko tulla uskoon. Sen enempää asiaa miettimättä vastasin, että haluan. Sitten pääsin keskustelemaan mieltä painaneista asioista. Tilaisuuden jälkeen olo oli kevyt; tuntui, etteivät jalat koskettaneet maata. Olin halunnut parantua sydänviasta, mutta sain paljon enemmän: uskon Jeesukseen. Siitä olin kiitollinen.
Myös puolisoni tuli pian uskoon. Sen jälkeen olimme hyvillämme siitä, ettemme eronneet. Saimme ihmeellisesti avun myös talousongelmista selviytymiseen.
Elämä asettui uomiinsa lähes 20 vuoden ajaksi, kunnes sydämeni tilanne jälleen paheni. Rytmihäiriöt lisääntyivät, lääkkeitä lisättiin ja vaihdeltiin. Vuonna 1999 synnynnäinen sydänvika paikannettiin, mutta sitä ei saatu korjattua. Seuraavat vuodet olivat vaikeita. Valvoin öitä ja usein minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Tuntui, etten jaksa enää, toivoin jo kuolemaa. Minua oli pyydetty vapaaehtoiseen hengelliseen työhön. Työ kiinnosti, mutta en voinut lupautua siihen rytmihäiriöiden takia.
Vuonna 2004 olin jälleen keskussairaalassa ja puolestani rukoiltiin. Tutkimushuoneessa oli kolme sydänsairauksien erikoislääkäriä, tarkoituksenaan polttaa häiriöitä aiheuttanut johtorata. Jotain merkillistä oli kuitenkin tapahtunut. Lääkärit ihmettelivät ääneen, minne vuonna 1999 paikannettu sydänvikani oli kadonnut.
Tuon parantumiskokemuksen jälkeen olen saanut kuin uuden elämän. Yli 30 vuotta jatkunut sydänkontrolli lopetettiin. Myös verenpaine korjaantui, enkä tarvitse enää lääkkeitä. Olen voinut tehdä hengellistä vapaaehtoistyötä jo 11 vuoden ajan. Talvisin hiihdän satoja kilometrejä. Olen kiitollinen Jeesukselle, rukoilijoille ja tietenkin myös lääkäreille saamastani hoidosta.
Rakkain raamatunkohtani on: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Tämän rauhan olen saanut henkilökohtaisesti kokea.
Mira Kunnasluoto, laulaja, tangokuningatar, Elimäki
”Tähteyteen liittyy paljon unelmia, mutta myös yllätyksiä. Vuonna 2000 hiuksilleni laskettiin tangokuningattaren kruunu, ja sain kunnalta lahjaksi omakotitontin. Lavakiertue takasi toimeentulon vuodeksi eteenpäin. Vajaan kymmenen päätoimisen keikkavuoden jälkeen jouduin tekemään töitä muun muassa puhelinmyyjänä. Valmistuin viime vuoden puolella puutarhuriksi, mutta viime elokuusta eteenpäin olen ollut monien tapaan työtön. Uskoa en ole silti missään elämän käänteessä hukannut.”
Ensimmäinen kuukausi työttömänä meni kotona lepäillessä. Pian huomasin, että päivärahoilla keikkavuosien laskuja maksaessa eläminen voi olla tiukkaa. Helposti asiat alkavat pyöriä päässä, ja silloin lenkille lähtö tai muut kodin pienet asiat kangertavat.
Lavoille en enää unelmoi, sillä tiedän, mitä viihdemaailma pitää sisällään. Voittoa seurannutta julkisuutta oli vaikea hallita. Menetin perheeni kanssa yksityisyyden.
Rakastin laulamista jo pikkutyttönä. Ensiesiintymiset tapahtuivat mummolan kahvivieraille tai tarhan joulujuhlassa. Ala-asteella ystävystyin tytön kanssa, jonka äiti oli uskovainen. Me lauloimme paljon yhdessä, ja hän opetti minulle kitaransoittoa. Samalla juttelimme paljon taivasasioista.
Nuorena tein uskonratkaisun seurakunnan nuortenleirillä. Tuolloin elettiin 1980-lukua ja Kouvolassa käynnistettiin Vappugospel-tapahtuma. Pääsin kuuntelemaan Gospel Power -yhtyettä, jonka musiikki tuntui energiseltä ja innostavalta. Pidin paljon myös Exit- ja Heureka-yhtyeistä, mutta erityisen paljon minua puhutteli laulaja Helena Saari, jonka yhdessä kappaleessa sanotaan näin: ”Pää pystyyn, näytä värisi! Pää pystyyn, kerro uskosi!”
Tunsin tuohon aikaan epävarmuutta siitä, miten elää uskovaisena, kun useimmat ihmiset ympärilläni eivät jakaneet samaa vakaumusta kanssani. Laulun rohkaisemana pidin kaverini kanssa päivänavauksen, jossa soitimme gospelia koko koululle ja puhuimme Jeesuksesta. Saimme kuulla huuteluja ”siellä ne uskovaiset nyt menevät!” mutta pidimme rohkeasti päämme pystyssä.
Yläkoulun jälkeen etsin omaa alaani pitkään. Kokeilin muun muassa sairaanhoitajaopintoja, mutta ne kariutuivat siihen, etten pystynyt pistämään toista ihmistä. Avioiduin nuorena. Olin vasta kahdeksantoista, kun asetuimme mieheni kanssa Elimäelle. Saimme kaksi ihanaa poikaa. Liittomme ajautui karille vajaa parikymmentä vuotta sitten. Omaa ammattia ei edelleenkään ollut, joten jotain piti keksiä. Olin katsellut televisiosta Tangomarkkinoita ja päätin kokeilla, miten pitkälle rahkeeni riittäisivät. Heti ensi yrittämällä vuonna 1999 ylsin semifinaaliin ja seuraavana vuonna hiuksilleni laskettiin kruunu.
Minulla oli keikoilla jotenkin ristiriitainen olo. Sain toki laulaa rakkaudesta, joka on Jumalan lahja ihmisille, mutta silti tunsin usein suurta tyhjyyttä. Illasta toiseen humalaisille ihmisille laulaminen ei tyydyttänyt. Yritin useampaan otteeseen lopettaa iskelmäurani, mutta toisaalta tulojakin tarvittiin. Myös saamani neuvot jatkosta hämmensivät mieltä. Lopulta selkeä käännös elämään tuli, kun sain Poriin nimettömältä lähettäjältä vihreän Uusi elämä -kirjasen ja musiikki-cd:n.
Haaveeni hengellisen levyn tekemisestä toteutui vuonna 2015. Kesällä julkaisin oman levyn, jossa laulan valitsemiani 80-luvun hengellisiä hittejä. Nyt en enää säntäile sinne tänne omilla harharetkilläni, vaan odotan, minne Jumala haluaa minut johdattaa. Rauha sydämessäni kertoo, että olen oikealla tiellä. Todellinen, kestävä onni on löytynyt.
Elämäni pysähtyi täydellisesti. Tuntui kuin lattiakin olisi noussut pystyyn. Ajattelin, että tällä koettelemuksella täytyy olla jokin merkitys. Kävellessäni Töölön sairaalan käytävää päätin, että elämäni pitää muuttua nyt.
Oli vuosi 1980. Vaimollani ja minulla oli kaksi lasta, poika ja tytär. Olin suuren kouvolalaisen maatalousliikkeen myymäläpäällikkö ja maatalouskonemyyjä. Lisäksi olin hiljattain ostanut kaksi maatilaa, joita viljelin.
Eräänä yönä näin pysähdyttävän unen suuresta kirkkaasta rististä. Olin vaimoni kanssa selkä tuohon ristiin päin. Katselimme pimeyteen – pysähtyneinä. Ihmettelin unta. Kului kymmenen päivää ja 8-vuotias tyttäremme alkoi voida pahoin. Lääkäri epäili aivokasvainta. Lähdimme Kotkasta Helsinkiin ambulanssilla. Matkalla uni muistui mieleeni. Ajattelin, että kirkas risti varmaankin liittyy tilanteeseen.
Tyttäremme pää kuvattiin. Lääkäri kertoi, että silmähermojen risteyskohdassa oli kookas kasvain, joka kasvoi molempiin aivolohkoihin päin. Elämä pysähtyi täydellisesti.
Uni rististä tuli uudelleen ja uudelleen mieleeni. Se, että voisi menettää lapsensa, tuntui kauhealta. Samalla ristin kirkkaus antoi toivoa. Koin suurena asiana sen, että Jumala tuntui valmistelleen meitä kohtaamaan tyttäremme sairauden. Ajattelin, että tällä koettelemuksella täytyy olla jokin merkitys. Kävellessäni Töölön sairaalan käytävää päätin, että elämäni pitää muuttua nyt.
Hengellisillä kesäjuhlilla juttelin pastorin kanssa. Siinä pyysin Jeesukselta anteeksi niitä pahoja asioita, joita olin tehnyt. Pastori rukoili puolestani ja vakuutti, että asiat, joissa koin tehneeni väärin, oli annettu anteeksi.
Myös tyttären puolesta rukoiltiin paljon. Inhimillisestä näkökulmasta katsottuna peli kasvainta vastaan oli menetetty. Lääkäri ei antanut juurikaan toivoa sädehoidon tehosta. Kasvaimen kasvu kuitenkin pysähtyi. Silmähermojen risteyskohdassa jäljellä on kookas, mutta kalkkeutunut kasvain. Näkökenttä jäi kapeaksi, mutta tytär jäi henkiin.
Usko kuuluu elämän kokonaisuuteen. Se on perusasia, joka kulkee mukana joka paikassa. Pian uskoontulon jälkeen kypsyi ajatus siitä, ettei joka aamu tarvitsisi lähteä muualle töihin. Perustin siemenpakkaamon. 90-luvulla yritystoiminta laajentui kalustetuotantoon.
Yritystoimintamme on monipuolista. Eri toiminnot seuraavat toisiaan kausiluonteisesti. Työtä riittää neljälle perheenjäsenelle ja kahdelle ulkopuoliselle työntekijälle ympäri vuoden.
Luottamus on yritystoiminnan ja kaupanteon perusta. Siihen perustuu se, että asiakas palaa uudestaan ja uudestaan ostamaan. Hyvät asiakkaat ja yhteistyö ovat niin hyvä asia, että eläkkeelle ei ole vielä haluja. Yrittäjyys on elämäntapa. Työ ja harrastus yhdistyvät. Virka-aikaa ei ole.
Terveys on pienessä yrityksessä yrittäjälle hyvin tärkeä asia, koska yrittäjälle ei ole useinkaan korvaavaa henkilöä, joka suunnittelee ja valmistelee työt. Homma pysähtyy, jos yrittäjä sairastuu. Alle viisikymppisenä sain aivoinfarktin. Kunto meni käsittämättömän alas.Toipumiseen meni melkein kaksi vuotta. Toivuin kuitenkin melkein ennalleni.
Näissä tilanteissa huomaa, miten tärkeää terveys on, ja oppii arvostamaan sitä, mistä kaikki hyvä lähtee. Ei asioita pysty tekemään omin voimin. Se on armoa, että jaksaa.
Usko on antanut minulle toivon ja päämäärän siitä, että olen matkalla kohti parempaa tulevaisuutta, iankaikkista elämää. En kulje ilman päämäärää.
”Vain harva osasi aavistaa onnellisen ulkokuoren takana perheen ihmissuhteiden rakoilevan. Toisten auttajana minun oli vaikea myöntää asioiden todellista tilaa. Ensimmäiset hälyttävät merkit mustasukkaisuudesta tulivat ilmi jo seurustelun alkuvaiheessa. Silti uskoin sinisilmäisesti rakkauden parantavaan voimaan.”
Vuosien mittaan en uskaltanut puhua vaikeuksistamme. Vasta eheytymiskurssilla tiedostin, ettei elämäni ollut normaalia. Siihen ei saanut kuulua minkäänlaista väkivaltaa tai epätervettä kontrollia. Olin joutunut kokemaan avioliitossani sekä alistamista että pelkoa. Kun lopulta halusin ottaa niihin etäisyyttä, olin aivan yksin.
Pelkoa elämässäni oli ollut ennenkin. Kun nuorena menin ajokorttia varten lääkärintarkastukseen, paljastui yllättäen vakava sydänsairaus. Sain tietää, että saattaisin kuolla minä päivänä hyvänsä. Elin jatkuvassa kuolemanpelossa. Vaistomaisesti ymmärsin, etteivät asiani Jumalan kanssa olleet kunnossa. Menin hengelliseen tilaisuuteen, jossa annoin elämäni Jeesukselle. Olin kuin pumpulissa. Sairaus oli edelleen läsnä, mutta kuolemanpelko oli poissa.
Heti alusta asti koin kutsumusta hengelliseen työhön. Minua puhuttelivat Raamatun sanat: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Uskosta tuli elämäni kantava voima. Halusin kertoa siitä muille ja olin monessa mukana seurakunnassa.
Uskovalle eteen tullut ero ei ollut helppo ratkaisu. Useat minut tunteneet eivät ymmärtäneet ratkaisuani. Koin itsekin, että elämäni ja uskoni oli haaksirikossa. Kaksi vuotta kesti yksinäisyys, jonka aikana en halunnut puhua hengellisistä asioista.
Kun poikani meni rippikouluun, lähdin hänen kanssaan jumalanpalvelukseen. Siellä kuulin papin lausuman synninpäästön sanat: ”Olet vapaa, vapauta muita. Sinua rakastetaan, rakasta muita. Olet saanut anteeksi, anna anteeksi muille.” Nämä sanat palauttivat mieleeni kutsumuksen, jonka olin saanut nuorena. Tajusin, ettei arvoani määrittele kukaan ihminen vaan Jumala.
Tiesin, että ilman anteeksiantoa en voi parantua. Oli myös käytävä läpi asioita, muun muassa lapsena ja nuorena kohtaamiani vaikeuksia ja iskuja. Ne olivat osaltaan johtaneet siihen, että löysin itseni vaikeista ihmissuhteista.
Monesti anteeksiantaminen ja alistuminen sekoitetaan keskenään. Kenenkään ei tarvitse alistua mihinkään, minkä kokee vahingoittavan itseään. Ei myöskään tarvitse jäädä menneisyytensä vangiksi. Kun antaa anteeksi, voi päästää irti ja tulla vapaaksi. Tähän olen saanut voiman Jumalalta.
Menneisyyden läpikäyminen on vapauttanut löytämään rakentavia ihmissuhteita. Olen onnellinen työssäni pastorina. Elämän vaikeudet ovat kääntyneet voimavaraksi. Kokemusteni kautta pystyn nyt ymmärtämään toisia, joilla on samanlaisia kokemuksia, ja haluan auttaa heitä. Jumala paransi minut. Nyt olen vapaa ja onnellinen.
Minulla oli töitä, jenkkiautoharrastus, moottoripyörät ja naisseuraa. Silti koin, että jotakin puuttuu.
Olen kotoisin Ylihärmän Kosolan kylältä, puoliksi lapualainen, puoliksi ylihärmäläinen. Pohjanmaalla asuu mielestäni reilua sakkia, yleensä puheensa mittaisia miehiä ja naisia. Toivon, että jälkipolvi voisi ylläpitää senkaltaista asennetta.
Jos joku miettii Kosola-nimeä, niin Lapuan liikkeen johtaja Vihtori Kosola asui lapsuudessaan samalla paikalla kuin missä syntymäkotini on. Vihtori on todennut, että suvustamme löytyy niin häjyn haaraa kuin herätystä. Hänen äitinsä oli uskovainen ihminen, joka muistutti rukouksen voimasta. Paappa oli puolestaan neuvonut pitämään tilivälit lyhyenä Jeesuksen kanssa.
Koin yläasteikäisenä Jumalan selkeästi kutsuvan minua. Soitin siihen aikaan rumpuja rokkibändissä, minulla oli moottoripyörä ja nahkatakki. Olin mielestäni aika kova jätkä. Ihmispelko ja halu elää niin kuin elin saivat minut hylkäämään kutsun. Sekään ei pysäyttänyt menoa, että minulta kuoli alle parikymppisenä muutamassa vuodessa monta kaveria.
Kouluttauduin puusepäksi, kirvesmieheksi ja hirsiveistäjäksi. Rakensin itselleni hirsitalon kalusteineen. Ostin vain ikkunat valmiina. Olen ollut muun muassa Ranskassa Pyreneitten vuoristossa rakentamassa kaverini kanssa hirsitaloa. Se on riskipeliä, kun laitetaan Pohjanmaan lakeuksien pojat vuoristoon. Olin pudota pariinkin kertaan rotkoon.
Ihmisen sisimmässä on olemassa jumalakaipuu, jota yritetään täyttää usein korvikkeilla. Vaikka minulla oli asiat aika hyvin, oli töitä, jenkkiautoharrastus, moottoripyörät ja naisseuraa, niin hengelliset asiat alkoivat muistuttaa itsestään eräänä kesänä. Pari tapausta pysäytti miettimään. Kerran huomasin tyttöystäväni kanssa taloni parvekkeen kaiteella veripisaroista muodostuneen ristin. Säikähdimme, sillä oli mahdotonta, että kukaan ihminen olisi voinut käydä tekemässä sitä. Myöhemmin näin unen, jossa alettiin temmata ihmisiä Taivaaseen. Ymmärsin, ettei minulla ole tikapuita, joilla pääsisin mukaan siihen porukkaan.
Seuraavana pääsiäisenä meillä oli bändin kanssa keikka pitkänäperjantaina. Se vaivasi kovasti. Ajattelin, että menen aamulla kirkkoon, niin on helpompaa mennä illalla keikalle. Kirkkoherra sanoi heti jumalanpalveluksen aluksi, että ”tällaisena päivänä, jota vietetään Jeesuksen Kristuksen, Jumalan pojan ristiinnaulitsemisen muistoksi, ei kirkossakaan soiteta urkuja”. Ajattelin, että Jumalalle pyhitetyssä paikassa ei soiteta urkuja, mutta minä olen menossa rokkikeikalle. Se pysäytti. Lopulta päätin, etten jatka enää sitä tietä, jota olin kulkenut, ja annoin elämäni Jeesukselle.
Olen rukoillut itselleni rakkautta ja viisautta, että osaisin kohdata uskovaisena lähimmäiset oikealla tavalla. Ihmiset pitää kohdata samalta tasolta tai mieluummin vielä vaikka vähän alapuolelta, olivat he uskossa tai eivät.
Ostin 2000-luvun alkupuolella huonossa kunnossa olleen mullinavetan, jonka kunnostin alun perin autotalliksi. Siitä tuli myös paikka, johon kokoontuu kesäaikaan väkeä yli kirkkokuntarajojen. Lähäresmäessä on kynnys matalalla.
Usko antaa minulle turvan. Elämä ei anna täysvastuuvakuutusta kenellekään. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Mutta kun on lyöttäytynyt Jeesuksen kanssa kimppaan, niin se tuo sydämen tasolle sellaisen rauhan, ettei tarvitse pelätä sitä, mikä meitä kerran kohtaa. Jeesuksen verellä lunastettu perii iankaikkisen elämän Taivaassa.
Käden tulehtuminen ennen tärkeää ensi-iltaa pysäytti näyttelijä-muusikon hektisen oravanpyörän. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin loppuunpalaminen.
Kun nelikymppisenä kolmen lapsen isänä on omien töiden lisäksi ottanut kantaakseen kaikenlaisia kiinnostavia tehtäviä ja lisätöitä, ja pyrkii tekemään nämä suoritukset vielä täydellä sydämellä ja vuosien varrella kertyneellä ammattitaidolla, on vain ajan kysymys, milloin virta katkeaa ja mies uupuu. Niin uuvuin minäkin. Ensin tosin reagoi fysiikka. Ihminen on ihmeellinen luomus. Kun mieli alkoi olla maassa ja voimat lopussa, niin kierrokset vain nousivat ja tuntui, että jaksaa ja osaa mitä vaan. Mutta oli yksi asia, mitä en osannut: pysähtyä. Siihen tarvittiin sairastuminen.
Mitätön pieni haava kädessä tulehtui ja uhkasi viedä koko käden. Juuri ennen ensi-iltaa tuli ohje, että vasenta kättä ei saa liikuttaa viikkoon, ei yhtään ylimääräistä. Viikko sängyssä vasen käsi tyynyn päällä ei ollut minulle ihan helppoa. Koin pettäneeni oman työryhmäni ja olevani suorastaan rintamakarkuri. Mutta onneksi minulla oli lääkäriystävä, joka vahvisti sairaalasta saadun ohjeen: nyt on aika levätä. Pahimpana riskinä oli koko käden amputointi.
Minulla oli katsomatta sarja netin kautta lähetettyä opetusta Jeesuksen seuraamisesta Apostolien tekojen antaman esimerkin mukaan. Suorastaan ahmin tuota opetusta ja sen takana olevaa Jumalan kutsua seurata kokonaan hänen tahtoaan. Hän kyllä järjestäisi kaiken muun. Niinhän Raamatusta olin lukenutkin: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” (Matt. 6)
On eri asia tietää joku asia kuin elää sen mukaisesti. Kun sairaus pysäytti minut, viikon levättyäni tajusin olevani palamassa loppuun. Jumala otti kopin minusta ja antoi minulle uuden polun seurattavaksi. Ymmärsin olleeni sitoutunut seuraamaan Jeesusta jo kauan, mutta käytännössä olin kytkenyt Jeesuksen seuraamisen seurakunnan tilaisuuksissa toimimiseen. Nyt Jumala kutsui minua heittäytymään kokonaan hänen johdettavakseen, ei vain vapaa-aikana tai viikonloppuisin.
Tänään huomaan kyseleväni yhä lähemmin, miten voin antaa itseni Jumalan käyttöön hetkenä minä hyvänsä voidakseni olla muiden uskovien rinnalla Jeesuksen käsinä, suuna, jalkoina ja silminä omassa kaupungissani. En määrittele itseäni ensisijaisesti enää ammattini kautta, vaan ennen kaikkea olen antanut itseni Jumalalle käyttöön vastalahjana siitä suunnattomasta vapauden lahjasta, jonka hän on poikansa kautta antanut kuolemalla meidän jumalattomien puolesta.
Jumalan käytössä oleminen on tarkoittanut sitä, että teen kyllä omia suunnitelmia, mutta yhä useammin löydän itseni tilanteista ja ihmisten parista, mihin en osannut kuvitellakaan meneväni.
Rukoillen jokaisen päivän kohtaaminen on tehnyt elämästä seikkailun, joka on jännittävää ja mielekästä. Jumala on antanut Pyhässä Hengessään myös voiman siihen elämään ja niihin tehtäviin, joihin hän on kutsunut. Uupumus tuli omista pyrkimyksistä, ilo ja rauha tulee Jumalan tahdon seuraamisesta.
Harri Koskela, tutkija, teologian tohtori, Joensuu
Tiedostin jo nuorempana, että elämässä voi tulla vastaan suuriakin vaikeuksia. Oman lapsen menetys meni kuitenkin sen rajan yli, mitä pystyin kuvittelemaan, että hyvä Jumala voisi sallia. Elämäni oli useamman vuoden ajan kriisissä, enkä ollut enää varma, tuleeko minusta työ- tai opiskelukykyistä.
Tyttäremme Heini, toinen lapsemme, syntyi kesällä 1994. Heinillä oli suulakihalkio, jonka korjausleikkausta suunniteltiin tehtäväksi noin vuoden ikäisenä. Joulun alla elämämme kuitenkin pysähtyi, kun Heini yhtäkkiä menehtyi kätkytkuolemaan. Olin muutaman päivän niin sokissa, että hoidin vain normaalisti työtehtäviä, kunnes tajusin, että tarvitsen taukoa. Jäin sairaslomalle.
Kuukauden päästä palasin töihin, mikä oli jälkikäteen ajateltuna liian lyhyt aika. Olin tuolloin seurakuntatyössä, jossa työnkuvaani kuului saarnata rakastavasta, kaikkivaltiaasta Jumalasta ja auttaa ihmisiä sielunhoidossa, vaikka oma elämäni oli kriisissä. Olisin itse monesti tarvinnut enemmän sielunhoitoa kuin kohtaamani ihmiset. Jäin surussani pitkälti yksin, ja minun piti vain yrittää mennä eteenpäin. Ja kun surulle, pettymykselle ja muille vaikeille tunteille ei ollut tilaa, se katkaisi myös myönteisten tunteiden kokemisen. Tunne-elämäni vammautui pitkäksi aikaa.
1996 odotimme kolmatta lasta, Ainoa. Jo raskausaikana Ainolla havaittiin synnynnäinen sydänvika, ja hänet jouduttiin leikkaamaan ensimmäisen kerran heti syntymän jälkeen. Aloin jälleen tuntea itseni uupuneeksi ja lopulta irtisanouduin töistäni ja jäin kotiin hoitamaan lapsiamme. Olin aiemmin ajatellut, että olisin pastorina lopun ikääni, joten samalla koin, että jouduin luopumaan kutsumuksestani. Uupumus oli niin syvää, etten ollut varma, pystynkö enää palaamaan työelämään.
Heinin menetyksen jälkeen koin henkistä pahoinvointia viitisen vuotta. Keväällä 1999 alkoi tuntua, että ehkä selviän sittenkin. Selviytymiskeinoksi löysin teologian opintojen aloittamisen. Sain opiskelusta voimavaroja. Teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen jatkoin graduni aiheesta väitöstutkimuksen tekemistä. Tutkin lapsensa menettäneiden selviytymisprosessia. Lapsen kuolema hiljentää ihmisen ja herättää usein kysymyksen: Jumala, miksi sallit tämän tapahtua? Tutkimuksessa havaitsin, että suruprosessi kestää usein koko elämän. Menetetty läheinen elää mielikuvissa ja muistoissa. Akuutti suru kuormittaa samanaikaisesti tunne-elämää, ihmissuhteita ja hengellistä elämää. Kun kaikki osa-alueet kuormittuvat yhtä aikaa, tarvitaan paljon muiden tukea. Itse sain tukea vaimoltani, ammattiauttajilta ja vertaistukiryhmistä.
Oman prosessini ja tutkimustyöni myötä olen ymmärtänyt, että joskus vaikeudet elämässä voivat kestää vuosiakin. Silti niistä voi selviytyä, kuten minäkin olen selviytynyt. Vaikka en saakaan lopullista vastausta miksi-kysymykseeni, olen kokenut, että Jumala on ollut läsnä kärsimysten keskellä auttamassa ja lohduttamassa. Usko Jumalaan, rukous, seurakuntayhteys ja jälleennäkemisen toivo ovat kannatelleet minua.
Ihmisen näkökyky ja ymmärrys eivät riitä käsittämään, mikä merkitys vaikeuksilla elämässä on. Meidän perspektiivimme on ajallinen ja lyhyt. Syvät ja vaikeat kriisit elämässä eivät myöskään tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Vastoinkäymiset tai niiden puuttuminen eivät kerro siitä, onko ihmisen elämässä Jumalan siunaus. Kaiken kokemani jälkeen olen kiitollinen sisäisestä eheytymisestä, jonka yhteys Jumalaan on mahdollistanut.
Kasvoin yrittäjäperheessä rehellisyyteen ja ahkeruuteen. Totuin kovaan työntekoon heti kun kynnelle kykenin. Sain äidinperintönä täydellisyydentavoittelijan luonteen. Pärjäsin ja sain yhä enemmän vastuuta. Jo 16-vuotiaana raskas työ alkoi vaatia vastapainokseen raskaat huvit.
Rilluttelun pystyi vielä kovakuntoisena nuorena sovittamaan ankaraan työntekoon, mutta pian juomisen ilo väheni ja se alkoi hallita minua. Alkoholista tuli isäntäni. Piilossa ollut alemmuudentunne alkoi humalassa purkautua ikävästi. Myönsin jo melko varhaisessa vaiheessa olevani pahoissa ongelmissa. Juontijaksoja oli vaikea saada poikki, vaikka kaikki keinot kokeiltiin. Kävin reilut kolme vuotta AA:n vertaistukiryhmässäkin, mutta minun kohdallani se ei toiminut.
Vuoden 1979 elokuussa juomiseni oli jatkunut taukoamatta yli kuukauden. Silloin soitin kaverilleni Matille, joka oli itse raitistunut AA:n avulla ja tullut keväällä uskoon Pauli Järveläisen tukemana. Kolmisin menimme kirkolle, jossa Pauli luki Raamattua Roomalaiskirjeestä: ”Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” Pauli kysyi: ”Tahdotko, Pertti, nyt antaa elämäsi Jeesukselle?” Kysymys yllätti minut enkä saanut sanaa suustani. Pauli jatkoi vielä lukemistaan ja kysyi uudelleen. Päässäni kävi kova myllerrys. Ymmärsin, että nyt on käsillä ratkaiseva hetki elämässäni. Lopulta sain tokaistua: ”Tahdon.”
Pauli rukoili ja julisti kaikki syntini anteeksi Jeesuksen nimessä. Kun nousimme rukouksesta, Pauli kysyi: ”Pertti, kenen oma olet?” Vastasin: ”Jeesuksen oma.” Silloin kaikki muuttui. En tuntenut mitään ihmeellistä, mutta viinanhimo lähti saman tien. Sen jälkeen en ole juonut tippaakaan. Kun kerroin, mitä minulle oli tapahtunut, kaikki ympärilläni iloitsivat. Myös yritykseni henkilökunta näki elämänmuutokseni, ja se siivitti koko yrityksen hyvään vireeseen.
Sydämeni muuttui erilaiseksi. Kun sain omat syntini anteeksi, oli helpompi olla lämpimämpi ja armollisempi toisiakin kohtaan. Pikkuhiljaa opin, että minun pitää myös itse kantaa vastuu asenteestani ja valita olla armollinen. Uskoontuloni ei tapahtunut kovin hienotunteisesti, mutta minun kohdallani piti olla niin suora. Kutsuinkin Paulia leikilläni ”kovaksi kätilöksi”, koska uskoontuloa kutsutaan myös uudestisyntymäksi.
Jeesusta lähellä eläminen on minulle paras aarre, minkä tiedän. Toivon, että jokainen nuori uskaltaisi etsiä häntä ja pitää tästä aarteesta kiinni. Minulle oli tärkeää, että tultuani uskovaiseksi sain heti rinnalla kulkijoita, joilta sain tukea. Arvostan uskovien yhteyttä seurakunnassa ja olenkin ottanut siellä aika paljon vastuita.
Olen onnellinen, etten raitistunut jollakin inhimillisellä keinolla, vaan sain kohdata Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajanani. Olen varma siitä, että uskossa oleminen on normaalitila ihmiselle: tähän meidät on tarkoitettu ja luotu.
Jalkapallourani oli hyvässä nousussa. Olin pelannut jalkapalloa jo vuosia KTP:ssä. Silloin pelattiin nuorten SM-sarjaa. Haaveenani oli ammattilaisura. Yllättäen jalkani kipeytyi helmikuussa 1971 ja jalka petti altani. Olin vasta 18-vuotias. Saman vuoden juhannuksena minulla todettiin aggressiivinen luusyöpä. Jalkani leikattiin ja amputoitiin Töölön sairaalassa. Oli kyseenalaista, jäänkö henkiin. Nuoren miehen unelmat olivat murskana. Ravintolakin tuli tutuksi sen jälkeen.
Viereisessä kerrostalossa asui iäkäs mies nimeltään Vihtori. Hän oli katsellut ikkunastaan, kun kävelin kepin kanssa, ja ihmetellyt, kuka tuo nuori mies on. Hän oli nähnyt kolme kertaa näyn, jossa portaat laskeutuivat taivaasta. Hänen mielestään näky liittyi minuun. Me emme tunteneet toisiamme, mutta Vihtori kertoi näystään minulle tuodessaan joululehden.
Olin 13-vuotiaana ymmärtänyt, että Jumala on olemassa, kun äitini oli kuolla sydänkohtaukseen. Minulle jäi kuitenkin merkillinen tunne Vihtorin vierailusta. Ihmettelin, mitä tämä oikein oli. Nyt olin 23-vuotias, ja ymmärsin, että minulle oli annettu viisi vuotta aikaa tehdä ratkaisu.
Rukoilin: ”Jumala, muuta mun elämäni, mä en jaksa tätä.” Bileitä riitti. Meni viikko tai kaksi, kun minua taas pyydettiin ravintolaan, mutta minua ei huvittanut mennä. Oli vuosi 1976.
Avasin Gideoneilta saamani Uuden testamentin ja luin: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa.” Ja minä kun olin etsinyt lähes kaikkea muuta ensin. Päätin mennä hengelliseen tilaisuuteen, kun olin nähnyt ilmoituksen, että siellä puhui ruotsalainen saarnamies. Menin ihan etuosaan, mutta siihen aikaan ”mammat” nauhoittivat kokouksia omilla nauhureillaan edessä, joten siirryin taemmaksi.
Kun niitä, jotka halusivat ottaa Jeesuksen vastaan, kutsuttiin eteen alttarille polvistumaan, tuli epäilys: ”Ethän sä ole polvistunut proteesin kanssa.” Samalla kuitenkin tunsin, että minua ikään kuin työnnettiin eteenpäin, ja niin minä polvistuin alttarille. Kipu ja tuska otettiin pois ja sain antaa elämäni Jumalalle. Sisimpääni tuli rauha.
Seuraavan aamun jumalanpalveluksessa tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni. Siinä oli Vihtori ja hän siunasi minua. Hän oli tullut kirkkoon tavatakseen minut. Astuin pimeydestä valkeuteen niitä portaita pitkin, jotka hän oli nähnyt näyssä.
Vuoden 2014 maaliskuussa sydämeni oli siinä kunnossa, että tarvittiin ohitusleikkaus. Odotellessani leikkausta sairaalassa sain pikkuaivoinfarktin. Äitienpäivän aattona minut kiidätettiin Töölön sairaalaan. Olin hengityskoneessa. Lääkärit epäilivät, että todennäköisesti en tule jäämään eloon. Kymmenen päivän kuluttua minut siirrettiin Kotkaan odottamaan sydänleikkausta. Seuraavaksi minut siirrettiin Meilahteen, mutta he eivät uskaltaneet leikata.
Jumala puhui Haifassa olevalle sydänkirurgi-ystävälleni, että ”sinun pitää leikata Ossi”. Ystäväni tuli kesäkuussa Suomeen ja leikkasi minut. Hänellä on motto: ”Tee silloin kun vielä voit jotain tehdä.”
Kaksi kuukautta meni pyörätuolissa. Minun piti olla varovainen, sillä tasapaino oli hukassa. Opettelin kävelemään kanadalaisen reisiproteesin avulla. Jumala myös korjasi näköni niin, että voin ajaa autoa. Tammikuussa 2015 aloitin työt uudelleen seurakunnan pastorina. Tämä on ihme!
Luonnossa liikkuminen ja urheilu olivat elämässäni tärkeimmällä sijalla, kunnes hurahdin hevimusiikkiin. Päivät kuluivat rekkamiehenä. Normaalielämäni, johon kuului paitsi töitä myös heviä ja viikonloppujuomista, häiriintyi pahasti, kun veljeni tuli uskoon. Ihmettelin sivusta miten hänen karski kuorensa pehmeni ja käyttäytymisensä muuttui. Muutos oli niin radikaali, että se vaikutti minuunkin voimakkaasti. Tuntui aivan kuin joku itseäni suurempi, Jumala, puhuisi minulle hänen elämänmuutoksensa kautta…
Entinen rikollisjohtaja ja murhasta tuomittu vanki: ”Enää minun ei tarvitse pelätä. Rukous ja Raamatun lukeminen antavat minulle voimaa.”
Faija ajoi kuorma-autoa ja äiti taksia. Kaikki sujui hyvin kunnes faija rupesi ryyppäämään. Hän ei pystynyt enää hoitamaan työtään ja teki pian konkurssin. Äiti ja faija erosivat.
Faija oli juovuksissa väkivaltainen. Kahdentoista ensimmäisen elinvuoteni aikana hän antoi minulle selkään joka päivä. Mutta kerran hän osti minulle polkupyörän, ja sillä pystyin ajelemaan ympäri kyliä ja maanteitä.
Kolmetoistavuotiaana muutin äidin ystävättären luo. En yksinkertaisesti pystynyt enää asumaan kotona faijan väkivaltaisuuden takia. Minulla ei ollut ketään miehen mallia, joten aloin hengailla kylän juoppojen kanssa. Pian aloin juoda ja tein ensimmäisen väkivaltarikoksen.
En ole katkera vanhemmilleni enkä kenellekään muullekaan siltä osin. Lapsuuteni oli mikä oli isän ryyppäämisen takia, mutta itse päätin tehdä rikoksia. Sain ensimmäisen vankilatuomion vuonna 1984.
Ne murhat, joista nyt istun, tein ollessani mukana huumeiden myynnissä. Huumekaupassa, rikollisjengeissä ja ammattirikollisuudessa pätivät ihan omat lakinsa. Käytin koko ajan amfetamiinia ja kuvittelin, että olin suuri kunkku ja minulla oli paljon valtaa, olihan minulla oma liigakin!
Äiti rukoili puolestani koko elämänsä ajan. Hän kuoli syöpään vuonna 2004. Vankilapastori Riihimäellä tuli selliini ja sanoi, että puolestani on rukoiltu ja että olin ”esirukoustapaus”. Emme olleet koskaan aikaisemmin jutelleet, ja ihmettelin, miten hän saattoi tietää asiasta.
Olen aina uskonut että Jumala on olemassa, mutta siitä huolimatta elin juuri niin kuin minua huvitti. Nyt aloin miettiä uskonasioita. Halusin muuttua, joten aloin käydä vankilan raamattupiirissä. Olin aikaisemmin harrastanut painonnostoa ja minusta oli tullut voimakas. Kuvittelin nyt, että uskon kanssa on sama juttu: jos harrastan uskonasioita, minusta tulee varmasti uskova. Sitten sain voimakkaan syyllisyydentunnon, ja eräänä keskiviikkoiltana marraskuun lopussa 2007 Jeesus pelasti minut. Ymmärsin, että Jumala – en minä itse – sai minut tulemaan uskoon. Se oli elämäni hienoin kokemus. Mitkään huumeet eivät ikinä ole saaneet aikaan mitään vastaavaa.
Seuraavana lauantaina 1. joulukuuta 2007 täytin 42 vuotta. Silloin soitin Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikköön ja kerroin rikostutkijalle, että olin tullut uskoon ja halusin selvittää kaksi selvittämätöntä murhaa.
Samana viikonloppuna kirjoitin 40 kirjettä. Koin voimakkaasti, että minun piti kirjoittaa kavereilleni, että olin tullut uskoon. Vanha Johansson oli ollut monelle esikuva, ja ajattelin, että olisi hyvä, jos myös uudesta, uskovasta Johanssonista tulisi esikuva. Yksikään vanhoista kavereistani ei ole pilkannut minua. Vankilassa oppii kunnioittamaan uskonasioita, koska monet kiven sisällä istuvat kaipaavat muutosta.
Uskossa ei tarvitse ponnistella eteenpäin. Tulevaisuus ei huolestuta, jos uskoo, että Jeesus on lähellä joka hetki. Kun vapaudun, aion palata tänne, mutta en enää vankina vaan Raamattu mukanani auttamaan muita. Olen suorittanut vankilassa ylioppilastutkinnon. Haaveenani on ryhtyä vankien evankelistaksi ja tukihenkilöksi.
Olen istunut linnassa reilun kolmasosan elämästäni. Vankila ei tunnu niin pahalta, koska tiedän nyt, että Jumala pitää minusta huolta, niin kuin hän on Raamatussa luvannut.
Tärkeintä uskossa on suhde Jeesukseen. Sen jälkeen tulee avioliitto rakkaan vaimoni kanssa. Rakkaus on elämässä tärkeintä, Jumalan rakkaus ja myös ihmisten välinen rakkaus.
Nils ”Nisse” Johansson panosti tulevaisuuteen, laajensi yritystään ja sijoitti siihen rahaa. Kun lama iski, yritys ajautui konkurssiin ja perhe joutui lähtemään kodistaan. Kriisin kautta hän löysi uudelleen uskon Jumalaan.
Perustin puusepänverstaan samoihin aikoihin kun vaimoni Eivor opiskeli hoitoalaa Vaasassa. Meillä oli kolme pientä poikaa. Se oli elämämme parasta aikaa. Meillä meni hyvin, firma menestyi ja sain yhä enemmän töitä. Hankin suuremmat toimitilat ja investoin uusiin koneisiin. Kun Eivor valmistui, saimme neljännen pojan.
Näin jatkui vuoteen 1991. Silloin tuli kriisi. Yrityksellä alkoi mennä huonommin ja huonommin. Lama iski, ja taloudellinen tilanteeni oli todella vaikea. Olin kovan paineen alla. Lähimmät naapurimme olivat kristittyjä. He tulivat toisinaan meille ja antoivat muutaman lantin. Se kosketti minua. Miten he saattoivat olla niin ystävällisiä? Minun oli vaikea ottaa rahaa vastaan, mutta he sanoivat, että se oli Herralta.
Keskellä kriisiä minut kutsuttiin kristilliseen miesteniltaan. Silloin koin ensi kertaa, että uskovilla oli jotain mitä minulla ei ollut. Kaipauksemme johti siihen, että aloimme Eivorin kanssa käydä seurakunnan rukouspiirissä. Pääsimme mukaan porukkaan, ja meidät otettiin lämmöllä ja rakkaudella vastaan. Silloin en vielä ollut tehnyt uskonratkaisua.
Kesäkuussa 1993 firma ajautui konkurssiin. Se oli raskasta, koska siitä joutui kärsimään niin oma perheeni kuin Eivorin suku, joka oli lainojen takaajana. Ennen pitkää jouduimme myymään kotimme, jotta pystyimme maksamaan velkamme. Tuohon aikaan meillä oli kristitty ystävä, joka kävi meillä useita kertoja viikossa ja tuki meitä. Naapureilla oli aina aikaa perheellemme. Se puhutteli minua syvästi.
Rukouspiiriin tuli mies, jolla oli minulle profeetallinen sanoma. Vaikka hän ei tiennyt minusta mitään, hän profetoi, että olen vaikeassa talouskriisissä mutta silti Jumalan silmissä arvokas ja anteeksi saanut. ”Minä, Herra, haluan nostaa sinut pystyyn, sinä tulet olemaan avuksi monille, jotka kokevat samanlaisia vaikeuksia. Minä annan sinulle uusia lauluja, jotka tulevat eheyttämään monia, sinä tulet raivaamaan tietä ylistykselle.”
Se mursi minut. Jeesus kohtasi minut, ja olin aivan hämmennyksissä. Jeesuksesta tuli minulle todellinen. Ystäväni rukouskokouksessa olivat otettuja saamani sanoman tarkkuudesta.
Vaikeat ajat jatkuivat, tuli pankkikriisi ja monivuotinen velkasaneeraus, mutta Jumala oli kanssamme. Perheemme pelastukseksi koitui se että aloimme kääntää katseen pois itsestämme. Vaikka meillä meni taloudellisesti heikosti, aloimme auttaa ja palvella toisia ihmisiä. Se antoi meille iloa ja voimia. Jumalan johdatuksesta perheemme muutti Sisälähetyskodille (Inremissionshemmet), josta tuli kotimme 14 vuodeksi. On suuri ero, kulkeeko kriisin läpi Herran kanssa vai ilman häntä. Minulla on kokemusta molemmista.
Vuonna 2015 koin toisen suuren elämänkriisin. Sappileikkauksen yhteydessä minusta löydettiin hyvin harvinainen syöpä. Jouduin suureen ja vaikeaan leikkaukseen Meilahden sairaalaan Helsinkiin. Siellä sairaalassa maatessani ajattelin: Miksi joudun kokemaan tällaista? Mutta kun leikkaus oli onnellisesti ohi, ajattelin: Miten minä selvisin tästä? Nyt jälkikäteen voin kiitollisena todeta, että selvisin Herran avulla.
Nykyisin koetulokseni ovat puhtaat ja voin hyvin. Elämäni on Herran kädessä, ja laulan ja kiitän häntä siitä että hän on kantanut minut kaiken läpi.
En ole ikinä kieltänyt Jumalan olemassaoloa. Aikaisemmin minulla ei vain ollut aikaa millekään Jumalaan liittyvälle. Ajattelin, että sen aika on myöhemmin elämässä. Tänään toivon, että olisin ottanut hänet tosissani jo paljon aikaisemmin.
Elämäni oli vähällä loppua sukellusonnettomuuden vuoksi. Toipumisen aikana sain löytää elämääni aivan uuden merkityksen.
Syyskuussa 2015 lähdin ystäväni Annelin kanssa sukeltamaan Kuortaneen Kaatialan louhokseen. Minulla on luolasukelluskoulutus ja tarkoituksena oli tehdä mukava, rauhallinen ja rento sukellus tuttuun luolastoon.
Lähdimme sukeltamaan ns. syvästä päästä. Luolaan päästyämme minua alkoi yskittää. Jatkoin kuitenkin sukellusta tarkkaillen koko ajan sukelluslaitteeni tietokoneita. Yskän puuskia tuli edelleen. Pyrin keskittymään hyvin hengitykseen, että kalkkisuodatin puhdistaisi hengitysilmasta kunnolla hiilidioksidin pois.
Olimme edenneet luolastossa noin 75 metriä 36 metrin syvyydessä, kun yskä paheni niin, etten saanut henkeä. Samalla tunsin valtavan rahinan keuhkojen alaosassa. Näytin Annelille merkin, että käännytään pois. En pystynyt enää kunnolla hengittämän sisään, koska yskin niin kovasti. Tuli kiire pois luolasta. Vaihdoin puolessa välissä luolastoa varmuuden vuoksi varalaitteelle. Mutta tilanne vain paheni. Uin niin lujaa pois luolasta, että Anneli kadotti minut. Aloin jo joutua paniikkiin, kun totesin, että elämä oli nyt loppumassa. Mielessäni huusin: ”Auta Jumala!”
Löysin jotenkin pois luolastosta ja pääsin pintaan. Muistin, että vastarannalla oli ollut pari sukeltajaa ja huusin apua. Huutaessani suustani tuli vain vaahtoa. Tajuntani alkoi hämärtyä. Viimeisillä voimilla sain puvun venttiilin kiinni ja puvun täyteen ilmaa. Muuten olisin vajonnut tajuttomana pinnan alle. Anneli ja toiset sukeltajat saivat nostettua minut kapeat rappuset ylös tasanteelle.
Olin tajunnan rajamailla. Koko kehooni sattui. Pian aviomieheni ja ambulanssi saapuivat paikalle. Hätäkeskus oli tilannut Turusta pelastushelikopterin, jossa oli mukana sukellusonnettomuuksiin erikoistunut lääkäri. Hän asetti hengitysputken ja minua lähdettiin viemään Turkuun. Olin saanut sukelluksella keuhkopöhön.
Olin hengityskoneessa seuraavan yön ja sain samalla kaksi ylipainehappihoitoa. Herätessäni teholla ymmärsin, että olen saanut uuden mahdollisuuden. Mietin, miten minulle olisi käynyt, jos elämäni olisi loppunut. Olisinko joutunut helvettiin vai taivaaseen?
Toipumisen aikana aloin miettiä mennyttä elämää. Minulla oli paljon vihaa ja katkeruutta kannettavana ja halusin siitä lastista eroon. Oli kuitenkin vaikeaa kohdata asiat yksin.
Kuulin, että puolestani oli rukoiltu paljon ja se kosketti syvästi. Kuukauden kuluttua lähdin Alajärvelle Jipun ja Jukka Leppilammen konserttiin, jossa tein lopullisen uskonratkaisun. Jumala, joka oli kuullut avunhuutoni ja pelastanut minut, voisi auttaa kohtaamaan myös menneisyyden varjot. Pyysin Jumalalta anteeksi niin tehtyjä kuin tekemättömiä asioita. Kun ymmärsin, että olen armahdettu, sain valtavan sisäisen rauhan.
Usko on antanut minulle armollisuutta toisia ihmisiä kohtaan. Negatiivinen ajattelu on vähentynyt ja parisuhde parantunut. Olin asettanut puolisolleni odotuksia tehdä minut onnelliseksi. Olin ollut onneton, vaikka parisuhteemme oli hyvä. Nyt ymmärsin sen, ettei kukaan ihminen voi tuoda minulle onnea, vaan ainoastaan Jeesus.
Onnettomuus ei saanut minua lopettamaan sukeltamista. Olin viisi kuukautta sen jälkeen luolasukeltamassa Meksikossa. Tällä hetkellä olen sairauslomalla työstäni. Toivon, että voisin tulevaisuudessa tehdä lähetystyötä, jossa voisin hyödyntää taitojani. Luotan siihen, että Jumala johdattaa ja avaa aikanaan oikeat ovet.
Ensin ajattelin, ettei minusta ole isäksi, ja sitten näytti, ettei se ole mahdollistakaan. Nykyään olen onnellinen pienen pojan isä.
”Toivottavasti en saa koskaan lapsia”, ajattelin 19-vuotiaana vankilassa ollessani. Elämääni olivat värittäneet teini-iästä asti päihderiippuvuus, rikollinen elämäntapa ja väkivaltaisuus. Kävin läpi päihdekuntoutusjaksoja, mutta mikään ei muuttunut. Lopulta jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta saadakseni elämälleni uuden suunnan, sillä olin alkanut haaveilla perheestä ja rehellisestä työstä. Pyysin erästä pastoria rukoilemaan puolestani, että vapautuisin riippuvuuksista. Elämäni muuttui täysin. Ajattelin, että ehkä minusta onkin vielä isäksi.
Unelma omasta perheestä alkoi toteutua, kun tutustuin Satuun. Menimme naimisiin 2007, ja seuraavana vuonna aloimme yrittää perheenlisäystä. Kun lasta ei alkanutkaan kuulua, epävarmuuden ja epäonnistumisen ajatukset alkoivat nousta pintaan. Pelkäsin, että päihdehistoriani estää meitä saamasta lapsia. Pari vuotta myöhemmin, monien myöhästyneiden kuukautisten, niitä seuranneiden negatiivisten raskaustestien ja vaimon kyynelten jälkeen, tilasimme ajan lapsettomuustutkimuksiin. Kummastakaan ei löytynyt lääketieteellistä syytä lapsettomuudelle. Päätimme jäädä odottamaan ”oikeaa aikaa”.
Kun vuodet vierivät, alkoi lievä epätoivo nostaa päätään. Eniten kärsin siitä, kun näin, miten kova paikka lapsettomuus oli Satulle. Kiukuttelin asiasta moneen kertaan Jumalalle. Kerran hermostuin oikein kunnolla ja huusin tuskassani: ”Mitä sä oikein pelleilet meidän kanssa?! Jos et meinaa antaa sitä lasta meille, niin tapa vaikka mieluummin mut tähän paikkaan!” Odotin, että salama iskee kuoliaaksi, muttei niin käynyt. Rauhoituttuani pyysin anteeksi ja päätin sydämessäni, etten seuraisi ja palvelisi Jeesusta sen tähden, mitä hän minulle antaa tai jättää antamatta, vaan ainoastaan sen tähden, että olin saanut armon. Samana iltana Raamattua lukiessani sain yliluonnollisen varmuuden siitä, että saisimme poikalapsen, mutta saattaisimme joutua odottamaan sitä.
Vaikka lapsettomuus oli kipeä asia, se ei ollut parisuhteessamme kovin suuri kriisi. Emme koskaan riidelleet aiheesta. Oikeastaan se vain lujitti suhdettamme, koska se pakotti meidät alusta asti puhumaan asioista. Rukoilimme myös paljon yhdessä asian puolesta.
Kun olimme yrittäneet lasta noin kahdeksan vuoden ajan, eräs ystävä rohkaisi meitä turvautumaan lapsettomuushoitoihin. Raskaus alkoi ensimmäisestä hoidosta syksyllä 2016. Hurahdin raskauteen niin, että aloin kirjoittaa raskausblogia ”Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja”. Blogin teksteistä julkaistiin ennen isänpäivää kirja. Odotusaika, synnytys ja uuden elämän alku päätyivät myös televisioon Toisenlaiset äidit -sarjaan. Synnytyksessä tuli vielä pieni säikähdys, kun vauvan sydänäänet hävisivät ja vaimolleni tuli lähtö hätäsektioon. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. Vuosien odotus ja kipuilu olivat ohi.
Isänä oleminen on hienoimpia asioita elämässäni. Haluan, että poikani voi aina ja kaikissa asioissa luottaa minuun. Haluan antaa hänelle esimerkin siitä, miten seurataan ja palvellaan Jeesusta. Kiitän joka päivä Jumalaa pojastani ja siunaan hänet aina iltaisin kotona ollessani.
Katsoessani elämää taaksepäin voin todeta, että poikamme syntyi juuri oikeaan aikaan. Olemme asuneet vuosien aikana kahdessa eri maassa ja useassa kaupungissa ja meillä molemmilla on ollut omat henkilökohtaiset kasvukipumme. Emme olisi olleet aiemmin valmiita vanhemmuuteen. Jumalan aikataulu oli oikea.
Vuoden 1990 laman aikana koimme, että kaikki romahti. Olimme juuri laajentaneet yrityksemme toimitiloja ja rakensimme myös perheellemme uutta kotia. Yrityksemme vaikeudet alkoivat kasaantua. Välillä tuntui jo siltä, että on vaikeaa jatkaa elämää eteenpäin.
Vanhempani olivat perustaneet oman yrityksen vuonna 1962. Sukupolven vaihdoksessa olimme veljeni ja sisareni kanssa ottaneet yrityksen pyörittämisen kontollemme. Läheiset ihmissuhteet perhepiirissä sekä työt veivät kaiken ajan.
Ahdistus ja paha olo kasvoivat sisälläni. Hätäilin yrityksemme työntekijöiden puolesta ja sen valtavan taloudellisen velkataakan edessä, joka meitä odottaisi mahdollisen konkurssin takia. Konkurssi toteutuikin heinäkuussa 1991. Mielipahaa lisäsi ihmisten pahat puheet. Tuntui käsittämättömältä kuulla juoruja, jotka koskivat itseä.
Häpeä konkurssista oli valtava. Oli järkyttävää menettää koko perheen elämäntyö. Saimme onneksi sovittua konkurssivelallemme maksusuunnitelman. Maksaminen kestäisi kauan, seuraavat 25 vuotta. On suuri ihme, ettemme menettäneet kotiamme konkurssin jälkeen. Saimme uuden yrityksen jaloilleen vuonna 1992. Koin kuitenkin edelleen häpeää tuosta konkurssista ja asiakkaiden kohtaaminen oli vaikeaa.
Vaimoni sairastui vakavasti vuonna 1990. Kärsin ja tuskailin jo Jumalan puoleen. Huusin Jumalalle vaimoni sairauden takia sekä toisaalta valtavan taloudellisen huolen uuvuttamana. Onneksi kotimme oli maalla, niin sain purkaa sisäistä tuskaani pihallamme kenenkään kuulematta.
Keväällä 1991 aloin lukea vihkiraamattuamme. Luin sitä myös ääneen vaimolleni Anittalle. Vierailimme lähiseurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissakin tilaisuuksissa. Etsimme sopivaa paikkaa. Emme kuitenkaan kiinnittyneet minnekään. Olimme edelleen irrallaan ja yksin.
Vierailimme kerran Lappeenrannassa eräässä seurakunnassa, jossa tunnistimme Jumalan läsnäolon. Tuntui hyvältä jutella ja saada tukea. Meitä kehotettiin jatkamaan kotiseurakunnan etsimistä kotona. Huhtikuussa 2011 kävimme tutustumassa kotipaikkakunnallamme olevaan seurakuntaan. Tuntui kuin olisimme tulleet kotiin. Pian tämän jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle, ja mikä tärkeintä, saimme syntimme anteeksi. Paha olo ja katkeruus kaikesta tapahtuneesta poistuivat sydämestäni. Tuntuu hyvältä ja kiitolliselta, että saamme seurata Jeesusta yhdessä vaimoni kanssa.
Olen ehkä ensimmäisiä uskovaisia suvussamme. Uskosta kertominen omalle perheelle aiheuttikin aluksi hämmennystä ja lievää vastustustakin. Meille on tärkeää saada kuulua myös seurakuntaperheeseen. Seurakuntamme onkin nykyisin toinen kotimme. Seurakuntayhteyden tärkeää antia ovat rukousyhteys, kasvukurssit ja Jumalan Sanan kuuleminen. Nämä auttavat uskossa kasvamisessa. Entiseen elämäntyyliin on niin helppo palata.
Olen saanut oppia tuntemaan Jumalan armon ja Pyhän Hengen toiminnan elämässäni. Olemme saaneet uusia ystäviä seurakunnasta. Voimme jutella kaikista asioistamme avoimesti ja luottamuksella ja rukoilla ystäviemme kanssa. Olen oppinut ymmärtämään myös sen, että Jumala kantoi minua jo ennen uskoontuloani. Kyllä uskovankin elämässä tulee hetkiä, jolloin ajattelen: jaksanko? Mutta usko Jumalaan on antanut minulle sisäisen rauhan. Ymmärrän, että kaikki on Jumalan johdatusta.
Kasvoin huonosti voivassa perheessä. 12-vuotiaana minulla diagnosoitiin vakava-asteinen pakkomielleoireyhtymä, joka liittyi siivoamiseen ja huoneeni järjestelemiseen. Lukitsin huoneeni toisilta siivotakseni sitä; en antanut kenenkään käydä huoneessani enkä itsekään voinut olla siellä – paitsi siivotessani.
Ahdistuin kamalasti, jos joku oli käynyt huoneessani ilman lupaani. En mahtanut pakkomielteilleni mitään. Jos jätin siivoamisen tekemättä, minua ahdisti. Siivoaminen ja käsienpesu helpottivat ahdistustani hetkellisesti, mutta pian minun piti taas siivota uudelleen. Se oli jatkuva noidankehä. Kärsin myös pakkoajatuksista, jotka liittyivät siivoamiseen. Sain keskusteluapua, mutta oloni ei kohentunut. Minulle ei annettu paljoa toivoa parantumisesta.
Ahdistukseni keskellä tiesin koko ajan, että Jumala voisi parantaa minut, sillä minulla oli voimakas kokemus Jeesuksen kohtaamisesta aivan pikkutyttönä. Olin nähnyt ilmestyksessä Jeesuksen kasvot. Hänen rakkautta täynnä olevat silmänsä olivat painuneet mieleeni niin unohtumattomasti, ettei minulla ollut epäilystäkään, etteikö hän näkisi tilannettani ja auttaisi.
Ollessani 14-vuotias Jumala puhui minulle yllättäen, että hän tulisi parantamaan minut. Vaikeina hetkinäni tämä lupaus antoi toivoa. Eräs henkilö rukoili puolestani ja rohkaisi minua avaamaan huoneeni oven toisille. Aluksi ahdisti paljon antaa toisten käydä huoneessani, mutta vähitellen ahdistus ja oireet vähenivät. Jumala piti minulle antamansa lupauksen, ja jo noin puolen vuoden kuluttua saamastani lupauksesta olin täysin parantunut. Sen jälkeen olen ollut vapaa kaikista oireista, eivätkä ne ole tulleet koskaan takaisin. Jumala otti ne pois ja vapautti minut.
Ollessani kuudentoista minussa alkoi herätä innostus lähetystyötä kohtaan. Koin Jumalan puhuvan siitä ja aloin etsiä sopivaa tilaisuutta lähteä. Heti tullessani täysi-ikäiseksi lähdin ensimmäiselle lähetysmatkalleni Walesiin, Iso-Britanniaan. Mahtavat kokemukset lähetysmatkalla vahvistivat kutsumustani. Kirjoitettuani ylioppilaaksi päätin, että tuleva välivuoteni olisi Jumalan vuosi.
Minulle avautui mahdollisuus lähteä eteläiseen Afrikkaan sekä lähetyslaivalle Aasiaan lähetysjärjestön kautta. Se oli läpimurto elämässäni. Näin omin silmin, kuinka Jumala vapauttaa, parantaa ja pelastaa. Jumala oli myös etukäteen puhunut minulle orpokodissa työskentelystä ja Afrikan matkallani se toteutuikin. Sylissä pitämäni pienet äidittömät ja isättömät lapset sulattivat sydämeni.
Matkani ovat opettaneet minulle paljon Jumalasta, toisista ja itsestäni. Opin myös arvostamaan elämää täällä Suomessa aivan uudella tavalla eläessäni vaatimattomissa olosuhteissa köyhien keskellä. Kokemukseni ovat muuttaneet minua ja ennen kaikkea varustaneet tulevaa varten. Opiskelen parhaillaan luokanopettajaksi, sillä uskon siitä olevan hyötyä lähetystyössä.
Pakko-oireista parantumisen jälkeenkin olen kohdannut elämässäni monia vastoinkäymisiä. Olen kuitenkin nähnyt, että synkissäkin tilanteissa Jumala on aina halukas ja kykenevä auttamaan meitä. Häneltä olen saanut voiman ja avun kulkiessani kaikkien vaikeiden vaiheiden läpi. Hänen rakkautensa on lohduttanut minua ja muuttanut sydämeni. Jumala on todellinen! En olisi tässä ilman häntä. Hän on nostanut minut ahdistuksesta vapauteen.
Riikka Elisabet Hertteli, laulaja-laulunkirjoittaja, Kokkola
Yritin luoda menestyvää uraa laulajana ja laulunkirjoittajana. Kun menestystä ei tullut, minusta tuli surullinen ja katkera. Kipuilujeni keskellä löysin uuden näköalan tulevaisuuteen.
Tiesin jo lapsena haluavani laulajaksi. Aloin esiintyä melko pienenä. Myöhemmin opiskelin laulua ja pianonsoittoa ja aloin kirjoittaa omia lauluja. Minulla riitti sisäistä ylpeyttä ja kunnianhimoa pyrkiessäni kohti musiikillisia päämääriäni. Sain 18-vuotiaana levytyssopimuksen ja osallistuin MTV3:n Suomen Tähti -laulukisaan. Useamman kerran yritin tarjota itseäni eri levy-yhtiöihin, mutta totuus oli se, etten kyennyt pettymyksekseni kovaan musiikkibisnekseen, joka vaati kokonaan uudenlaisen imagon rakentamista niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Kun ymmärsin, etten ehkä pääsekään tekemään omaa musiikkia, koin itseni epäonnistuneeksi ja tunsin häpeää. Menestyksen karkaaminen käsistä teki kipeää. Omaksuin ajatuksen, etten kelpaa sellaisena kuin olen.
Jatkoin musiikin tekemistä omaehtoisesti. Vuonna 2010 ilmestyi soololevyni. Myöhemmin julkaisimme Soul What? -yhtyeen kanssa levyn, joka sisälsi kirjoittamiani lauluja.
Kaikkien yrittämisteni keskellä näin ihmeellisen näyn, joka pysäytti minut. Jumala antoi minulle erityisen kutsun laulamiseen liittyen. Näyn jälkeen saavutukseni alkoivat näyttää katoavaisilta ja turhilta. Kuolemanpelko ja outo syyllisyys alkoivat vaivata sisintäni. Selitin itselleni, että hyvän ihmisen elämä riittäisi. Syntisyys oli minulle vieras ajatus. Luin Raamatusta Jeesuksesta ja aloin nähdä asiat toisin.
Eräänä syyspäivänä vuonna 2013 luin hengellisestä kirjasta rukouksen ja sanat: ”Jos olet valmis antamaan elämäsi Jeesukselle, niin lue tämä rukous ääneen.” Olin tullut omien valintojeni kanssa, uupuneena ja ahdistuneena, tien päähän. Olin nähnyt vääryyttä, ylpeyttä ja ahneutta ruokkivan maailman. Mikään ei ollut täyttänyt kaipaustani. Niinpä päätin luovuttaa elämäni Jeesukselle. Luettuani rukouksen ahdistus, syyllisyys, kuolemanpelko ja epämääräinen sisäinen taakka hävisivät yhtäkkiä ja tilalle tulivat suuri ilo, rauha ja valtava helpotus. Ymmärsin, että Jumala on todellinen.
Noin kaksi viikkoa tuon ihanan kokemuksen jälkeen sairastuin neurologiseen kuulosairauteen. Menetin terveen kuulon ja minusta tuli työkyvytön. Jouduin jättämään laulunopettajan työni. Erilaiset kuulohäiriöt, kova tinnitus, humina päässä, pyörrytys, oksentelu ja kova pääkipu veivät minut sängynpohjalle. Ensimmäinen vuosi kului kokonaan hiljaisuudessa.
Olin keskittynyt koko ikäni vain musiikkiin ja yhtäkkiä menetin kaiken, mitä olin rakentanut: työpaikkani, bändit, joissa lauloin, lauluntekijän urani, monia ihmisiä sekä toimeentuloni. Se masensi minua. Kyselin Jumalalta, miksi hän salli minulle tällaisen koettelemuksen, ja mietin, oliko kyseessä rangaistus. Kuulin silloin Jumalan puhuvan, että hän tulee vielä parantamaan minut. Haluan uskoa siihen.
Tarvitsen edelleen paljon hiljaisuutta ja joudun käyttämään aina korvatulppia ääniyliherkkyyden vuoksi. Nykyään osaan jo kiittää siitä, että olen saanut hiljentyä ja olla lähellä Jeesusta. Joskus tulee huonoja päiviä. Silloin yritän kääntää katseeni Jeesukseen. Elän erämaassa, mutta Jumala lohduttaa ja vahvistaa minua antamalla uusia lauluja. Terveyden salliessa laulan niitä seurakunnassa. Olen tehnyt valintani, että palvelen Jumalaa sillä paikalla ja niistä olosuhteista käsin kuin nyt tässä tilanteessa voin. Koen silloin olevani juuri siellä missä minun tuleekin olla.
Itse en koe vammaisuutta sairautena, vaan niin, että vammaisenkin ihmisen elämä on lahja.
Olen neliraajahalvautunut ja sen takia pyörätuolissa. Tämä johtuu siitä, että syntymäni yhteydessä minulle tuli hapenpuute ja verenmyrkytys. Niiden seurauksena sain aivovaurion.Usko on ollut elämässäni läsnä pienestä pitäen. Sunnuntaisin kuuntelimme jumalanpalveluksen radiosta, koska kirkkoon pääseminen oli hankalaa.
Jossain vaiheessa minusta tuntui, että usko on jonkinlaista kuivaa pakkopullaa. Siskoni ja hänen kaverinsa perustivat 2009–2010 pienryhmän, jossa keskusteltiin uskoon ja elämään liittyvistä asioista. Ryhmässä löysin ”aikuisiän” uskoni. Usko tuli henkilökohtaisemmaksi ja huomasin, että usko on iloinen ja mukava asia.Jos synnistä ajatellaan, että se on pelkästään konkreettisia tekoja, niin siinä mielessä en ole syntiä tehnyt vammani takia. Ajattelen, että myös ajatuksin voi tehdä syntiä, ja siksi tarvitsen elämääni Jeesusta.
Hyvää tarkoittavat ihmiset ovat joskus rukoilleet minulle parantumista. Ei siinä toki mitään pahaa ole, mutta minulta ei ole edes kysytty, haluanko parantua. ”Parantumisrukoukset” saavat minut joskus tuntemaan, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Olen nimittäin kokenut, että minulla on tehtävä pyörätuolista käsin. Olen tutustuttanut pyörätuolista käsin monta ihmistä uskoon, kun he ovat tulleet mukanani seurakuntaan, tarvitsenhan jokaiselle reissulleni avustajan.Vuosien varrella olen kokenut, että rukouksiini vastataan ja Jumala auttaa minua.
Lapsuudenkodissani oli käytössä nosturi, jossa minua pystyi liikuttamaan huoneestani pesuhuoneeseen. Olin 16-vuotias, kun erään kerran nosturin kiskon pään lukitus petti. Tipahdin noin puolestatoista metristä suoraan lattialle. Nosturi putosi viereeni. Jälkikäteen ajateltuna ihmeellistä tilanteessa oli se, että olin toisessa asennossa kuin normaalisti ja raskas nosturilaite ei pudonnut kokonaan päälleni. Jos näin ei olisi ollut, olisin voinut kuolla.Syksyllä 2013 olin hankalassa tilanteessa, kun minulta lähti avustaja pois. Aikaa uuden avustajan etsimiseen ei ollut paljon. Hetken mietittyäni ja rukoiltuani menin internetsivulle, jossa avustajat etsivät töitä ja avustettavat avustajia. Sieltä löysin juuri minulle sopivan avustajan: eläkkeelle jääneen pastorin. Paitsi, että hän oli avustajani, hän auttoi minua kasvamaan uskossa.
Tällä hetkellä asun palvelutalossa. Minulla on henkilökohtainen avustaja, joka auttaa minua päivittäisissä asioissa.Olen löytänyt seurakunnan, jossa minut hyväksytään tällaisena kuin olen. Viime aikoina olen uskaltautunut kertomaan uskostani muille. Tässäkin avustaja on tärkeä, koska hän tulkkaa aluksi vaikeasti ymmärrettävän puheeni kuulijoille. Usko antaa minulle päivittäiseen elämääni iloa, voimaa ja rohkeutta.
Olen elänyt kuoleman varjossa lähes koko elämäni. Ei sellaista osaa arjen keskellä ajatellakaan – ihmettelee vain, kuinka jaksaminen on joskus niin vaikeaa. Tottuu ahdistuneeseen oloonsa ja fyysisiin vaivoihinsa ymmärtämättä, että mieli peilaa kehossa.
Olin kuusivuotias, kun veljeni kuoli vain kolmen kuukauden ikäisenä. Muistan hänet kuin pienenä nukkena arkussaan. Vanhempani eivät pystyneet käsittelemään vauvan kuolemaa. Surua ei näytetty, ja kuolemasta ja menetyksestä ei myöhemminkään puhuttu. Suru jäi ahdistavana möykkynä sisimpääni vuosikymmeniksi.
Toinen veljeni hukkui pilkkireissulla kevätjäihin muutama vuosi sitten. Vaikka hän olikin jo ikämies, menetyksen kipu oli sama kuin aina ennenkin läheisen kuollessa. Vatsaan sattuu, päässä jyskyttää. Kehon jännitys siirtyy oikeaan jalkaan, ja varvas saattaa mennä tunnottomaksi. On kipua rinnassa, niska on jännittynyt ja verenpaine nousee. Myöhemmin tulee pelkotiloja, saatan tuntea suorastaan kauhua. Vasta viime vuosina minulle on selvinnyt, että kyse on paniikkikohtauksesta, jonka elämän vastoinkäyminen tai stressi saattaa laukaista.
Elämäni pahimpana hetkenä olin kuitenkin aivan turta, kuin tunto olisi mennyt koko kehosta ja mielestä. Oli syystalvi 1983, kun heräsin eräänä lauantaiaamuna kuudelta. Poikani ei ollut tullut vielä kotiin, mutta se ei kummastuttanut minua, sillä hän oli välillä yötä kavereiden luona. Minut ikään kuin johdatettiin takaisin sänkyyn ja käteni laitettiin ristiin. Se tuntui oudolta, sillä en yleensä rukoillut. Päätin kuitenkin rukoilla läheisteni ja myös poikani puolesta. Nukahdin levolliseen uneen.
Heräsin puoli yhdeksän aikaan ja katsoin ulos. Ensilumi oli satanut yön aikana. Pojan pyörä oli pihassa ja jalanjäljet johtivat autotalliin. Menin mieheni kehotuksesta katsomaan, mitä hän tekee siellä. Kun avasin tallin oven, ajattelin, että nyt minä varmasti kuolen. Poikani oli hirttänyt itsensä. Juoksin sisälle huutaen. Mieheni ryntäsi ulos ja minä estin nuorempaa poikaa tulemasta ulos perässä. Kuulin mieheni huutavan tuskaansa. Hän joutui ottamaan pojan alas. Kun ambulanssi tuli äänettömänä ja ilman vilkkuvaloja, kaikki tuntui niin hirvittävän lopulliselta.
Tunsin musertavaa syyllisyyttä. Koin, että olin epäonnistunut vanhempana. Kävin edeltävien viikkojen tapahtumia ja keskusteluja mielessäni läpi yhä uudelleen ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Tuska menetyksestä ja rakkaan lapsen ikävöiminen tuntui raastavalta. Kehoni musertui sen alla. Koski niin, että kieriskelin lattialla kädet ympärilleni kiedottuna. Ymmärsin, että vain Jumala voi viedä minut tästä eteenpäin.
Tunsin itseni syntiseksi. Eräs ystäväni vei minut mukanaan hengelliseen ryhmään, jossa puolestani rukoiltiin viikko toisensa jälkeen. Aloin itsekin rukoilla yhä enemmän. Se oli sellaista arkista puhelemista Jumalalle. Usein rukous muuttui itkuksi, niin kuin kerran kotona tiskatessa. Valitin ääneen, etten kestä enää kipua. Muut ihmiset olivat pystyneet jatkaneet elämäänsä vastoinkäymisten jälkeen. Miksi minun tuskani vain jatkui?
Yhtäkkiä ymmärsin, että Raamatun sana on totta, että Jeesus on kuollut minunkin syntieni takia. Siksi minulla on mahdollisuus uuteen alkuun. Siinä hetkessä syyllisyys suorastaan repäistiin irti rinnastani ja tuli puhdas olo. Olin niin onnellinen, että heittelin tiskirättiä ilmaan!
Jumala tunsi tämän Marttansa, loputtomasti huolehtivan ja puuhaavan naisen ja armollisesti kohtasi minut arkisen aherrukseni keskellä. Hän antoi sydämeeni rauhan, eikä minun ole tarvinnut enää koskaan kantaa syyllisyyden taakkaa.
Olin vajaan kolmenkymmenen ja aivan lopussa. Takana oli vuosien huume- ja vankilakierre. Ihmisten silmissä ja omassa mielessäni olin jo menettänyt toivoni. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut kuolla. Oli vain ajan kysymys, milloin tililleni olisi tullut ensimmäinen tappo.
Synnyin Lapissa, Tervolassa, mutta kasvoin eri puolilla Suomea. Vanhempani viettivät kiertelevää elämää. Puolen vuoden välein vaihdettiin paikkakuntaa. Muuttojen takia kaverit vaihtuivat koko ajan. Uudessa koulussa oli joka kerta taisteltava paikka itselleen. Kuuluin vähemmistöön, ja minua kiusattiin. Huomasin, että hevostallien kasvatilla oli lihasvoimaa ja annoin kiusaajille takaisin. Siitä alkoi väkivallan kierre.
Nuorena minun piti olla koko ajan fyysisesti ja psyykkisesti kova. Kuudennella luokalla maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Pian kokeilin myös kannabista. Parissa vuodessa molempien käyttö yleistyi. Peruskoulukin jäi kesken, kun täytin 16. Eikä aikaakaan, kun aineet vaihtuivat kovempiin.
Ensimmäiset tuomioni sain jo alaikäisenä. Sain sakkotuomioita ja ehdollisia vankeusrangaistuksia pienistä murroista ja näpistyksistä. Muistan, miten pelkäsin, kun jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan. Mutta kun kerran oli vankilassa käynyt, sen jälkeen oli ihan sama, joutuuko sinne uudestaan vai ei. Ja joutuihan sitä, monta kertaa.
18-vuotiaana tulin isäksikin, mutta tiet lapsen äidin kanssa erkanivat pian. Elämä alkoi olla hajalla. Olin täysi sosiaalipummi, valmis ottamaan sosiaalitoimistosta kaiken mitä tarvitsin. Arjesta puuttui terve rytmi.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin olin jatkuvasti syvenneen päihde- ja rikoskierteen syömä, syvällä pohjalla oleva mies.
Olin kotonani, kävelin käytävässä keittiötä kohti, kun kuulin korvissani sanat: ”Marko, käänny tieltäsi.” Vaimoni Tuulikki käveli ohitseni ja minä katsoin, miten hän reagoi ääneen. Kun näin, ettei mitenkään, ajattelin, että ”tämä on näitä minun huumeharhojani”. Samoihin aikoihin alkoi käydä niin, että minne meninkin, vastaan tuli hengellisiä tilaisuuksia. Ihmettelin, mistä on oikein kyse.
Oli onni, että noihin aikoihin sain pitkän, 6,5 vuoden, vankeustuomion. Vankilassa vieroittauduin kaikista huumeista. Niihin ahdistuksiin rukoilin Jumalalta apua. Ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Rukoilin ja rukoilin, ja joka rukouksella jätin itsestäni enemmän Jumalalle. Sanoin Jumalalle: ”Jos Sinä olet olemassa, näytä se minulle niin, että en voi enää epäillä.” Pian tulikin päivä, jolloin vankilaan tuli pitämään hartautta nainen, joka puhui niin, että murruin hartaudessa täysin. Koin sisäisen varmuuden, että olen nyt Jumalan oma. Oli hyvä, että olin vielä pitkään vankilassa. Oli aikaa ajatella ja kasvaa uskossa.
Nelisen vuotta sitten pääsin vankilasta. Jumala antoi minun ymmärtää, että kaiken perusta on terve rytmi päivälle. Ajattelin kuitenkin, että ei kukaan anna vankilakundille töitä. Yllätys olikin suuri, kun sain työtarjouksen hevostilalta. Se oli aina ollut lapsuuteni haave: että saisi hoitaa ja ajaa hevosia. Nyt haave kävi todeksi.
Tulevaisuus näyttää nyt hyvältä. Tällä hetkellä kouluttaudun hevostenhoitajaksi Haminassa. Teen vapaaehtoistyötä vankilassa ja seurakunnassa. Lisäksi opetan Kiteen Kielipesässä romanikieltä lapsille. Olemme pysyneet Tuulikin kanssa yhdessä vaikeista vaiheista huolimatta. Meillä on nyt neljä lasta.
Viime vuosina elämässäni on tapahtunut enemmän hyvää kuin uskalsin odottaa. Entinen ehdonalaisvalvojani totesikin, ettei minua tunne enää samaksi mieheksi. Kaikki tämä saa minut ajattelemaan, että Jumala on todella kaikkien ihmisten Jumala.
