Anteeksianto, Kuolema
Anja Mäkelä,
Muutimme 70-luvulla perheemme kanssa Ruotsiin sukulaisen innostamana ja vähän seikkailumielessäkin. Perhe kasvoi siellä vielä neljännellä lapsella. Mieheni sai heti töitä ja minä hoidin kotona lapsia. Aloimme rakentaa omakotitaloa. Kaikki näytti menevän loistavasti ja onni hymyili meille.
Meillä oli jonkinlainen kaipaus Jumalan puoleen ja päätimme alkaa lukea Raamattua. Tuttavapariskunta pyysi meitä myös hengellisiin tilaisuuksiin, mutta oli niin paljon kaikkea tekemistä, ettei aikaa tuntunut löytyvän.
Eräänä pyhäinpäivän aattona yhdeksänvuotias poikamme Harri mietti iloisena, lähtisikö koulutansseihin. Hän lähti ulos, mutta illan tullen häntä ei kuulunut kotiin, vaikka oli jo pimeää. Soitin eri paikkoihin, mutta poikaa ei löytynyt. Silloin tuli hätä ja soitimme poliisille. En saanut unta, vaan oli lähdettävä etsimään Harria. Ulkoportailla seisoessani kuulin Harrin äänen taivaalta: ”Äiti.” Kuolema kävi mielessä.
Kolmen päivän ajan olimme valtavan epätietoisuuden vallassa. Illalla kuulimme uutisista, mitä Harrille oli tapahtunut. Sairaalaan oli viety itsemurhaa yrittänyt mies, jonka henki onnistuttiin pelastamaan. Hän oli tunnustanut surmanneensa poikamme. Minä sain shokin. Koko perhe ja läheiset itkimme ja huusimme. Täytyin niin valtavalla vihalla, että ajattelin tulevani hulluksi. En voinut käsittää, kuinka joku voi tehdä sellaista lapselle.
Huusin Jumalalle: ”Auta minua antamaan anteeksi tälle murhamiehelle, en jaksa elää tämän vihan kanssa!” Aivan yhtäkkiä viha katosi ja koin valtavan vapauden. Tuntui kuin kivireki olisi otettu pois. Koin tästä vapaudesta iloa ja riemua, ja samalla sääliä ja rakkautta miestä kohtaan, joka oli teon tehnyt. Juoksin mieheni luokse ja kerroin antaneeni anteeksi. Mieheni kertoi kasvojeni loistaneen, mutta ei voinut ymmärtää, että saatoin antaa anteeksi. Ja oikeastaan se en ollutkaan minä, vaan Jumalan voima tuli avuksi, kun sitä pyysin. Hän otti vihani pois. Olin samalla ottanut Jeesuksen elämääni. En tosin ymmärtänyt sitä, ennen kuin vasta myöhemmin.
Mieheni taisteli tuskissaan vihan kanssa. Noin kolmen kuukauden kuluttua eräässä hengellisessä kokouksessa miehenikin sanoi: ”Jeesus, jos elät, tule minun elämääni ja annan itseni Sinulle”. Jeesus tuli ja mieheni viha katosi.
Harri oli kysellyt minulta aiemmin yhteisellä marjamatkalla: ”Äiti, mikä ero on Saatanalla ja Jumalalla?” En tiennyt, mitä sanoa, koska en ollut miettinyt niitä asioita. Vastasin: ”Minä uskon, että Jumala on hyvä ja Saatana on paha.” Harri vastasi: ”Minä valitsen Jumalan.” Muistin tämän Harrin kuoltua ja tiesin hänen olevan Jumalan luona. Harrin koulutavaroista löytyi myös virsikirja, josta hän oli ympäröinyt yhden virren: ”Jeesus maailman puolesta antoi elämänsä, avaa minun silmäni näkemään tämä. Kukaan ei ole koskaan rakastanut kuin Hän.” Sanat lohduttivat. Tiesin, että Harri on taivaassa Jumalan luona. Päätin, että jos joku rakastaa enemmän kuin äiti lastaan, hänen luokseen menen minäkin, maksoi mitä maksoi.
On kulunut jo lähes neljäkymmentä vuotta Harrin kuolemasta. Olen yhä samalla tavalla rakastunut Pelastajaani ja Vapahtajaani. Olen oppinut tuntemaan häntä enemmän. On ihanaa kertoa toisille, kuinka uskollinen ja hyvä hän on. Hän on kääntänyt kaiken kokemani pahan hyväksi.
Jumala rakastaa sinua ja haluaa muuttaa elämäsi elämisen arvoiseksi. Hänellä on hyvä tahto sinua kohtaan, hän tahtoo osoittaa sinulle rakkauttaan. Rakkautta, joka poistaa vihan!
Kuolema
Ulla Tulisalo, psykiatri, psykoterapeutti, Seinäjoki
Koko perheen menetys onnettomuudessa jättää elinikäisen arven. On vaikea ymmärtää, mitä on tapahtunut. Elämäni meni uusiksi, mutta jälkeenpäin olen todennut, että siinä on ollut paljon lohduttavia asioita.
Kun täytin 22 vuotta, menin naimisiin suuren ihastukseni ja rakkauteni Matin kanssa. Opiskelin haaveammattiani varten Tampereen lääketieteellisessä tiedekunnassa ja olin aktiivisesti mukana opiskelijayhteisössä. Vaikka olin kristitty, kuolemanjälkeinen elämä tuntui vieraalta ja etäiseltä. Minua pelotti ajatus siitä, että tulisin joskus kokemaan läheisen ihmisen kuoleman. Myöhemmin lääkärinä toimiessani kuolema ja elämän suuret vaikeudet tulivat tutuiksi. Valmistuttuani psykiatriksi ja psykoterapeutiksi minulla on ollut mahdollisuus saada jakaa monien potilaideni kanssa heidän kokemuksiaan pimeydestä ja kuoleman rajalta. Olen oppinut, että ihmiset kohtaavat elämän haasteet hyvin yksilöllisesti.
Perheeseemme syntyi kolme poikaa. Lasten kasvu ja kunkin poikamme omanlainen persoonallisuus tuottivat minulle ja Matille paljon iloa. Sitoutuminen poikiin ja luottamus Jumalaan auttoivat, kun avioliittomme ”pahat päivät” tulivat. Mieheni alkoi tuntua vieraalta ja vetäytyneeltä. Jouduin silloin käymään mielessäni läpi myös eron mahdollisuuden, mikä pakotti minut seisomaan enemmän omilla jaloillani. Parin vaikean vuoden jälkeen löysimme keskusteluyhteyden, vaikka jotain meissä tuntuikin sisäisesti muuttuneen.
Eräänä aamuna olin lähdössä tapaamaan potilastani, kun kaksi poliisia tuli kertomaan, että Matti ja pojat olivat kuolleet auto-onnettomuudessa. Yhtäkkiä olin 41-vuotiaana kuoleman kanssa vastakkain. Oman lapsen kuolema tuntuu melkein siltä kuin olisi itsekin astunut kuoleman rajan yli. Tiedostin, että viimeinen portti voi aueta minulle ja ympärilläni oleville missä ja milloin vain.
Onnettomuuden jälkeen tunsin syvää yksinäisyyttä. Olinhan menettänyt yhdessä hetkessä kaiken sen, mikä oli antanut elämälleni merkityksen. Ystäväni ja vanhempani tukivat minua suruprosessissani. Hain myös muuta apua.
Nuorena on helppoa uskoa johdatukseen, ja ajatus Jumalan suunnitelmasta tuntuu jännittävältä. Kuoleman lopullisuus ja menetykseni järkyttävyys muuttivat Jumala-kuvaani. Mietin, miksi hyvä Jumala salli minun menettävän perheeni. Jumala tuntui käsittämättömältä. En voinut kuin painaa pääni hänen edessään.
Ajan myötä ymmärsin, että Jumala oli valmistanut minua kestämään tämän kokemuksen, sillä jo aviokriisi oli opettanut minua pärjäämään yksinkin. Huomasin monen muunkin elämän tapahtuman auttaneen minua selviytymään. Minua lohduttaa se, että puhuimme poikien kanssa kuolemasta muun muassa lukiessamme Narnia-kirjaa. Kaiken tämän kautta sain vahvistuksen sille, että Jumalan johdatus pätee käsittämättömissäkin tilanteissa.
Toipuminen tällaisesta menetyksestä kestää koko elämän ajan. Toisinaan minun on hyvin vaikea ajatella lasteni ja Matin olevan rajan takana. Jonkinlainen kipeä arpi siitä on jäänyt, vaikka sain menetykseni jälkeen uuden perheen. Uusi elämä ja äitipuolena oleminen pakottivat eteenpäin hyvällä tavalla.
Monien taivaaseen siirtyneiden myötä ikuisuus ei tunnu enää niin vieraalta kuin nuorena. Nyt aavistan, että Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus vievät minut iloon, joka on moninkertainen verrattuna siihen iloon, jota olen täällä kokenut.
Kuolema, Vanhemman/vanhempien menettäminen
Tarja Kallio,
Vietin mukavan huoletonta elämää, kunnes tapahtui jotain aivan odottamatonta.
Opiskelin sairaanhoitajaksi Oulun Diakonia-opistossa ja asuin kihlattuni kanssa rivitaloasunnossa. Poikaystäväni oli luonteeltaan äkkipikainen, jopa väkivaltainen. Ongelmat pahenivat niin, että valmistuttuani päätin jättää hänet.
Äitini halusi auttaa minua tavaroiden pois hakemisessa asunnolta, joten lähdimme sinne yhdessä. Poikaystäväni kuvitteli äidin vaikuttaneen eropäätökseen, siksi hän odotti meitä aseen kanssa. Kauhukseni hän ampui äitini eteiseen.
Järkyttyneenä yritin mennä auttamaan äitiäni, mutta mies ei päästänyt minua hänen lähelleen. Ne olivat elämäni kauhun hetkiä. Hän yritti ampua maassa makaavaa äitiäni vielä uudelleen, mutta ase ei lauennut.
Onnistuin ihmeellisesti pakenemaan ulos takapihalle. Mies sai minut heti kiinni ja yritti kiskoa minua väkisin sisälle asuntoon. Tarrauduin kaikin voimin terassin puisiin lautoihin. Poikaystävä istui selkäni päälle ja väänsi päätäni ase kädessä. Kauhun vallassa aavistelin, että kohta olisi minun hetkeni. Aika pysähtyi, odotin laukausta. ”Tähänkö elämäni päättyy? Tässäkö tämä oli? Hädissäni huusin Jumalaa: ”Herra auta!”
Yhtäkkiä ulko-ovi paukahti kiinni. Olimme jääneet ulos. Silloin mies sanoi yllättäen, että olen tappanut äitisi, enkä halua vankilaan. Sen jälkeen kuului laukaus ja hän surmasikin itsensä. Herra auttoi minua. Shokkitilassa, verisenä ja lyijynraskain askelin hortoilin naapuriin etsimään apua.
Elämäni romahti kun rakkain ihminen, äiti, vietiin minulta näin julmalla tavalla. Ajattelin, etten voisi enää koskaan iloita. Epämääräinen syyllisyyskin tapahtuneesta kalvoi mieltäni, oli paljon kyyneleitä ja tuskaa. Olin Jumalan puhuttelussa, olinhan itsekin ollut lähellä kuolemaa.
Halusin Jumalalta vastauksia myös elämän suuriin kysymyksiin ihmisen olemassaolosta ja elämän tarkoituksesta. Sen ymmärsin, että minun aikani ei ollut vielä lähteä. Oivalsin myös, että jatkoajan voi antaa vain Jumala.
Muutama vuosi järkyttävän ampumavälikohtauksen jälkeen meni kuin sumussa, sitten muutin Lahteen. Koin usein yksinäisyyttä ja kävelin kaupungilla. Eräänä päivänä törmäsin uskovaan kiinalaiseen naiseen, joka kutsui minut kanssaan kansainväliseen naistenraamattupiiriin. Halusin mennä ja sieltä löytyi ihan uusi maailma. Sain elävän yhteyden pelastajaani Jeesukseen. Hänen rakkautensa ja ristinkuolemansa merkitys avautui nyt paljon henkilökohtaisemmalla tavalla.
Jumala alkoi johdattaa minua askel askeleelta ja tein jatkuvasti uusia löytöjä Raamatusta. Ymmärsin, että jokainen ihminen on Hänelle ainutlaatuisen arvokas ja rakas, myös minä.
Menin uusien ystävieni kanssa myös seurakunnan muihin hengellisiin tilaisuuksiin. Rukouspalvelussa odotti yllätys: Pyhän Henki kosketti minua valtavalla voimalla päästä varpaisiin. Sain kokea hämmästyttävällä tavalla Jumalan rakkautta. Painava sisäinen taakka otettiin pois, jopa syyllisyys äidin kuolemasta, jota olin kantanut kauan.
Äitini joutui uhriksi tahtomattaan, mutta Jeesus, uhrautui vapaaehtoisesti kärsimään ristillä syntiemme rangaistuksen. Pelastus on lahja kaikille, jotka ottavat sen vastaan.
Tänään, 16 vuotta murhenäytelmäni jälkeen, olen kiitollinen. Elämälläni on tarkoitus. Saan kokea suurta iloa palvellessani elävää Jumalaa ja lähimmäisiä monenlaisissa tehtävissä. Meitä kantaa Jumala, meidän apumme. Ps. 68:20
Koulu- tai työpaikkakiusaaminen, Kuolema, Päihteet
Susanna Ahonen, yrittäjä, Lohja
Heräsin kauppakeskus Foorumin edestä yön jälkeen ja katsoin laukustani pudonneita huumeruiskuja. Niitä katsoessa ymmärsin, etten halua elämäni jatkuvan näin. Voisiko minun elämäni muuttua?
Suurin syy huumeiden käytön aloittamiseen löytyy koulukiusaamisesta, jota koin ala-asteikäisenä. Se aiheutti haavat sisimpääni. Koin, etten kuulunut porukkaan ja olin aina erilainen kuin muut. Oli vaikea saada hyväksyntää ja aitoja ystävyyssuhteita koulumaailmasta. Koin oloni aika ulkopuoliseksi.
Ylä-asteiässä aloin hakea huomioita toisenlaisesta ystäväpiiristäni ja kokeilin ensimmäistä kertaa kannabista. Kokemus oli aika jännittävä ja tunsin olevani osa porukkaa. Ehkä minut nyt vihdoin hyväksyttäisiin ja saisin ystäviä ympärilleni. Voisiko tämä täyttää tyhjyyden sisälläni?
Hiljalleen mukaan tulivat amfetamiini, LSD ja ekstaasi. Huumeidenkäyttö toi mukanaan ikäisteni hyväksyntää ja kunnioitusta. Olimme kuin pieni perhe, jossa ymmärsimme toisiamme ja elimme samaa elämää. Olimme kuitenkin irrallaan muusta yhteiskunnasta ja elimme eri tavalla. Olimme lojaaleja toisiamme kohtaan, mutta vain tiettyyn rajaan asti.
Heroiininkäyttö alkoi 16-vuotiaana ja jäin siihen koukkuun välittömästi. Entiseen ei ollut enää paluuta. Heroiinin antama hyvänolontunne oli niin vahva, että kuvittelin löytäneeni elämäni tarkoituksen. Sanoinkin, etten ennen heroiinia tiennyt edes, mitä elämä on. Nyt tunsin, kuinka tyhjyys täytettiin sisälläni heroiinilla. Mutta sitä pitikin saada aina lisää, jotta tyhjyys sai täyttyä.
Huumeidenkäyttö toi mukanaan karun maailman, mukaan lukien rikokset ja käyttäjien välinpitämättömyyden toisiaan kohtaan. Tämä todella valkeni minulle, kun sain musertavan puhelinsoiton. Sain kuulla, että hyvä ystäväni oli tappanut toisen ystäväni huumevelkojen vuoksi. Tarkoitus ei kai ollut tappaa, mutta niin siinä oli kuitenkin käynyt. En voinut ymmärtää, että ihmisarvolla ei ollut arvoa huumeidenkäytön rinnalla.
Tämän jälkeen sain tiedon, että hyvä ystäväni oli kuollut heroiinin yliannostukseen ja hän löytyi kuolleena Helsingin Lasipalatsin wc:stä. Tämä ystävä oli ollut aina se kaikista mukavin ja sydämellisin meidän koko porukasta. Miksi juuri hänen piti kuolla? Aloin myös miettiä omaa elämääni, paljonko minulla olisi vielä aikaa jäljellä. Minne menen kuoleman jälkeen? Voinkohan minäkin kuolla tuolla tavalla?
Se oli käänteentekevä hetki elämässäni, kun heräsin Foorumin edestä huumeruiskut levitettyinä pitkin katua. Silloin ajattelin, että tämän täytyy loppua. Halusin elämäni kuntoon. Halusin uuden mahdollisuuden.
Tapasin vanhan lapsuudenystäväni Hannan ja aloimme keskustella uskonasioista. Onkohan Jumala sittenkin olemassa? Menimme yhdessä ystäväni kanssa seurakuntaan nuorteniltaan Helsingissä. Halusimme tietää lisää. Meitä hieman jännitti mennä seurakuntaan, emmekä oikein tienneet, mitä odottaa.
Seurakunnan nuoret olivat iloisia ja täynnä elämää. Heillä oli selvästikin jotakin, mitä meillä ei ollut. En ollut koskaan kokenut vastaavaa ilmapiiriä ja tunnetta. Aloinkin käydä seurakunnassa joka viikonloppu huumebileiden sijaan. Joidenkin kertojen jälkeen pastori kertoi, että Jeesus kuoli ristillä meidän kaikkien syntien tähden, ja se koski myös minua. Jeesus on tie vapauteen ja pelastukseen, ja jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu. Kuka vain voi antaa elämänsä Jeesukselle riippumatta teoistaan tai taustastaan. Jeesus on ihan jokaista ihmistä varten, mutta itse saan tehdä valinnan, haluanko vastaanottaa hänet elämääni.
Olin todella kosketettu illan puheesta. En ollut koskaan ennen ymmärtänyt näin selkeästi, mistä uskossa oli kyse. Sanoma osui suoraan sydämeeni. Kotiin päästyäni huusin: ”Jeesus, jos todella olet siellä, pelasta mut!”
Siinä hetkessä syntini riisuttiin pois ja sain kokea yliluonnollisen vapautumisen ja parantumisen. Se, mitä olin löytänyt huumeista, ei ollut mitään verrattuna tähän rauhaan ja iloon. Pyhä Henki täytti minut vahvemmin kuin mikään huume, ja se oli aitoa iloa. Koin, että se valtava tyhjyys täytettiin aidolla Jumalan rakkaudella. En kokenut enää olevani tyhjä, olin täynnä. Matkani Jeesuksen kanssa sai alkaa.
Tänään, 17 vuotta myöhemmin, olen naimisissa ja 2 lapsen äiti. Elän ihan tavallista elämää Lohjalla ja johdan omaa kotipalveluyritystäni. Lisäksi olen saanut löytää paikkani Awake ry:n toiminnanjohtajana ja saan auttaa ihmisiä löytämään yhteyden rakastavaan Taivaan Isään.
Elämäni käännettiin ylösalaisin, ja haluan kertoa siitä. Minä sain toisen mahdollisuuden. Muutos on mahdollinen! Sinunkin elämäsi voi muuttua.
Kuolema, Läheisten menettäminen, Suru
Mervi Ylinen, opiskelija, Lapua
Oloni oli niin kurja, että päätin hetkeni koittaneen. Pian kaikki ahdistus olisi poissa.
Olin perheen ainut lapsi, ja minulla oli rakastavat vanhemmat. Kuten joka perheessä, meilläkin oli omat ongelmamme, joissa alkoholi näytteli välillä isompaa, välillä pienempää roolia. Opin jo pienestä lapsesta, ettei perheen asioista saa puhua kenellekään. Niinpä opin kantamaan surut yksin. Sydämeni särkyi, kun isäni kuoli ollessani 20-vuotias. Surulleni ei kuitenkaan jäänyt tilaa, koska tehtäväkseni tuli pitää huolta äidistä. Menetin nuorena myös muita läheisiä.
Tunsin itseni pitkään hyvin yksinäiseksi ja olin pahan olon vanki. Kävin usein baareissa hukuttamassa murheeni ja turruttamassa tunteeni. Välillä olin niin ahdistunut, että luulin kuolevani siihen paikkaan. Itseni satuttaminen viiltelemällä tuntui usein ainoalta keinolta, joka voisi tuoda hetkellistä helpotusta. En puhunut siitä kenellekään mitään, koska en halunnut olla vaivaksi. Ajattelin, ettei minulla ole mitään merkitystä, ja pikkuhiljaa mieleeni alkoikin nousta itsetuhoisia ajatuksia. Voin niin huonosti, että jätin pari vuotta kestäneet opintoni kesken. Yritin hakea apua terapiasta, mutta keskeytin sen, kun en pystynyt avautumaan.
Vuosi 2012 oli muutosten vuosi. Tuona kesänä kävin läpi monia suunnitelmia siitä, kuinka voisin itse päättää oman elämäni. Syksyllä oloni oli niin kurja, että päätin hetkeni koittaneen. Pian kaikki ahdistus olisi poissa. Päätin huutaa vielä viimeisen kerran Jumalan puoleen ennen kuin elämäni päättyisi.
Yllätyksekseni Jumala vastasi huutooni. Hän johdatti ihmeellisellä tavalla luokseni erään ihmisen, joka tarjosi minulle ja koirilleni väliaikaisen kodin. Näin Jumala näytti konkreettisesti, kuinka paljon minua rakastaa. Jumala nosti minut arvottomuudesta omaksi lapsekseen ja antoi minulle enemmän kuin olisin koskaan osannut pyytää. Hän ei ottanut kipujani heti pois, mutta antoi ihmisen, jonka kanssa sain käydä niitä läpi. En tiedä miten minun olisi käynyt ilman tuota viimeistä avunhuutoa, mutta en välitä tietääkään. Yksin Jumalan armosta ja rakkaudesta saan elää tätä päivää, ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.
Palasin tauon jälkeen myös terapiaan ja aloin parantua vauhdilla. Ihmeellisten oivallusten avulla sain solmut auki.
Jumala on parantanut rikkinäisen sydämeni. Hän näytti minulle, etten ole yksin ja että olen mittaamattoman arvokas. On ollut vaikea uskoa sitä todeksi, koska niin kauan olen pitänyt itseäni täysin mitättömänä ja arvottomana. Olin mielestäni ansainnut kaikki ne pahat asiat, joita elämässäni oli ollut. Lopulta kuitenkin ymmärsin, että kaikki ne maahan lyövät ajatukset itsestäni ovat olleet vihollisen valheita, jotka olen uskonut.
On lohduttavaa tietää, että on olemassa joku, joka tietää kaiken ja tuntee meidät paremmin kuin kukaan muu. Jumala on näyttänyt minulle, että hän on Isä, joka ei koskaan hylkää, ei koskaan satuta, on aina lähellä ja rakastaa ilman ehtoja.
Vähän aikaa sitten menetin myös äitini. Olen saanut kokea Jumalan uskollisuutta ja huolenpitoa näinäkin vaikeina aikoina. Olen oppinut, ettei mikään asia tai teko ole niin suuri, etteikö Jumala voisi auttaa siitä eteenpäin. Haluan olla Jumalan elävä esimerkki siitä, ettei koskaan kannata luovuttaa. Jeesuksen ristissä on kaikki syyt, miksi kannattaa uskoa ja luottaa. Hänestä minäkin löysin syyn elää.
Kuolema, Masennus ja/tai uupumus, Suru
Harri Koskela, Joensuu
Tiedostin jo nuorempana, että elämässä voi tulla vastaan suuriakin vaikeuksia. Oman lapsen menetys meni kuitenkin sen rajan yli, mitä pystyin kuvittelemaan, että hyvä Jumala voisi sallia. Elämäni oli useamman vuoden ajan kriisissä, enkä ollut enää varma, tuleeko minusta työ- tai opiskelukykyistä.
Tyttäremme Heini, toinen lapsemme, syntyi kesällä 1994. Heinillä oli suulakihalkio, jonka korjausleikkausta suunniteltiin tehtäväksi noin vuoden ikäisenä. Joulun alla elämämme kuitenkin pysähtyi, kun Heini yhtäkkiä menehtyi kätkytkuolemaan. Olin muutaman päivän niin sokissa, että hoidin vain normaalisti työtehtäviä, kunnes tajusin, että tarvitsen taukoa. Jäin sairaslomalle.
Kuukauden päästä palasin töihin, mikä oli jälkikäteen ajateltuna liian lyhyt aika. Olin tuolloin seurakuntatyössä, jossa työnkuvaani kuului saarnata rakastavasta, kaikkivaltiaasta Jumalasta ja auttaa ihmisiä sielunhoidossa, vaikka oma elämäni oli kriisissä. Olisin itse monesti tarvinnut enemmän sielunhoitoa kuin kohtaamani ihmiset. Jäin surussani pitkälti yksin, ja minun piti vain yrittää mennä eteenpäin. Ja kun surulle, pettymykselle ja muille vaikeille tunteille ei ollut tilaa, se katkaisi myös myönteisten tunteiden kokemisen. Tunne-elämäni vammautui pitkäksi aikaa.
1996 odotimme kolmatta lasta, Ainoa. Jo raskausaikana Ainolla havaittiin synnynnäinen sydänvika, ja hänet jouduttiin leikkaamaan ensimmäisen kerran heti syntymän jälkeen. Aloin jälleen tuntea itseni uupuneeksi ja lopulta irtisanouduin töistäni ja jäin kotiin hoitamaan lapsiamme. Olin aiemmin ajatellut, että olisin pastorina lopun ikääni, joten samalla koin, että jouduin luopumaan kutsumuksestani. Uupumus oli niin syvää, etten ollut varma, pystynkö enää palaamaan työelämään.
Heinin menetyksen jälkeen koin henkistä pahoinvointia viitisen vuotta. Keväällä 1999 alkoi tuntua, että ehkä selviän sittenkin. Selviytymiskeinoksi löysin teologian opintojen aloittamisen. Sain opiskelusta voimavaroja. Teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen jatkoin graduni aiheesta väitöstutkimuksen tekemistä. Tutkin lapsensa menettäneiden selviytymisprosessia. Lapsen kuolema hiljentää ihmisen ja herättää usein kysymyksen: Jumala, miksi sallit tämän tapahtua? Tutkimuksessa havaitsin, että suruprosessi kestää usein koko elämän. Menetetty läheinen elää mielikuvissa ja muistoissa. Akuutti suru kuormittaa samanaikaisesti tunne-elämää, ihmissuhteita ja hengellistä elämää. Kun kaikki osa-alueet kuormittuvat yhtä aikaa, tarvitaan paljon muiden tukea. Itse sain tukea vaimoltani, ammattiauttajilta ja vertaistukiryhmistä.
Oman prosessini ja tutkimustyöni myötä olen ymmärtänyt, että joskus vaikeudet elämässä voivat kestää vuosiakin. Silti niistä voi selviytyä, kuten minäkin olen selviytynyt. Vaikka en saakaan lopullista vastausta miksi-kysymykseeni, olen kokenut, että Jumala on ollut läsnä kärsimysten keskellä auttamassa ja lohduttamassa. Usko Jumalaan, rukous, seurakuntayhteys ja jälleennäkemisen toivo ovat kannatelleet minua.
Ihmisen näkökyky ja ymmärrys eivät riitä käsittämään, mikä merkitys vaikeuksilla elämässä on. Meidän perspektiivimme on ajallinen ja lyhyt. Syvät ja vaikeat kriisit elämässä eivät myöskään tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Vastoinkäymiset tai niiden puuttuminen eivät kerro siitä, onko ihmisen elämässä Jumalan siunaus. Kaiken kokemani jälkeen olen kiitollinen sisäisestä eheytymisestä, jonka yhteys Jumalaan on mahdollistanut.
