Heräsin kauppakeskus Foorumin edestä yön jälkeen ja katsoin laukustani pudonneita huumeruiskuja. Niitä katsoessa ymmärsin, etten halua elämäni jatkuvan näin. Voisiko minun elämäni muuttua?
Suurin syy huumeiden käytön aloittamiseen löytyy koulukiusaamisesta, jota koin ala-asteikäisenä. Se aiheutti haavat sisimpääni. Koin, etten kuulunut porukkaan ja olin aina erilainen kuin muut. Oli vaikea saada hyväksyntää ja aitoja ystävyyssuhteita koulumaailmasta. Koin oloni aika ulkopuoliseksi.
Ylä-asteiässä aloin hakea huomioita toisenlaisesta ystäväpiiristäni ja kokeilin ensimmäistä kertaa kannabista. Kokemus oli aika jännittävä ja tunsin olevani osa porukkaa. Ehkä minut nyt vihdoin hyväksyttäisiin ja saisin ystäviä ympärilleni. Voisiko tämä täyttää tyhjyyden sisälläni?
Hiljalleen mukaan tulivat amfetamiini, LSD ja ekstaasi. Huumeidenkäyttö toi mukanaan ikäisteni hyväksyntää ja kunnioitusta. Olimme kuin pieni perhe, jossa ymmärsimme toisiamme ja elimme samaa elämää. Olimme kuitenkin irrallaan muusta yhteiskunnasta ja elimme eri tavalla. Olimme lojaaleja toisiamme kohtaan, mutta vain tiettyyn rajaan asti.
Heroiininkäyttö alkoi 16-vuotiaana ja jäin siihen koukkuun välittömästi. Entiseen ei ollut enää paluuta. Heroiinin antama hyvänolontunne oli niin vahva, että kuvittelin löytäneeni elämäni tarkoituksen. Sanoinkin, etten ennen heroiinia tiennyt edes, mitä elämä on. Nyt tunsin, kuinka tyhjyys täytettiin sisälläni heroiinilla. Mutta sitä pitikin saada aina lisää, jotta tyhjyys sai täyttyä.
Huumeidenkäyttö toi mukanaan karun maailman, mukaan lukien rikokset ja käyttäjien välinpitämättömyyden toisiaan kohtaan. Tämä todella valkeni minulle, kun sain musertavan puhelinsoiton. Sain kuulla, että hyvä ystäväni oli tappanut toisen ystäväni huumevelkojen vuoksi. Tarkoitus ei kai ollut tappaa, mutta niin siinä oli kuitenkin käynyt. En voinut ymmärtää, että ihmisarvolla ei ollut arvoa huumeidenkäytön rinnalla.
Tämän jälkeen sain tiedon, että hyvä ystäväni oli kuollut heroiinin yliannostukseen ja hän löytyi kuolleena Helsingin Lasipalatsin wc:stä. Tämä ystävä oli ollut aina se kaikista mukavin ja sydämellisin meidän koko porukasta. Miksi juuri hänen piti kuolla? Aloin myös miettiä omaa elämääni, paljonko minulla olisi vielä aikaa jäljellä. Minne menen kuoleman jälkeen? Voinkohan minäkin kuolla tuolla tavalla?
Se oli käänteentekevä hetki elämässäni, kun heräsin Foorumin edestä huumeruiskut levitettyinä pitkin katua. Silloin ajattelin, että tämän täytyy loppua. Halusin elämäni kuntoon. Halusin uuden mahdollisuuden.
Tapasin vanhan lapsuudenystäväni Hannan ja aloimme keskustella uskonasioista. Onkohan Jumala sittenkin olemassa? Menimme yhdessä ystäväni kanssa seurakuntaan nuorteniltaan Helsingissä. Halusimme tietää lisää. Meitä hieman jännitti mennä seurakuntaan, emmekä oikein tienneet, mitä odottaa.
Seurakunnan nuoret olivat iloisia ja täynnä elämää. Heillä oli selvästikin jotakin, mitä meillä ei ollut. En ollut koskaan kokenut vastaavaa ilmapiiriä ja tunnetta. Aloinkin käydä seurakunnassa joka viikonloppu huumebileiden sijaan. Joidenkin kertojen jälkeen pastori kertoi, että Jeesus kuoli ristillä meidän kaikkien syntien tähden, ja se koski myös minua. Jeesus on tie vapauteen ja pelastukseen, ja jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu. Kuka vain voi antaa elämänsä Jeesukselle riippumatta teoistaan tai taustastaan. Jeesus on ihan jokaista ihmistä varten, mutta itse saan tehdä valinnan, haluanko vastaanottaa hänet elämääni.
Olin todella kosketettu illan puheesta. En ollut koskaan ennen ymmärtänyt näin selkeästi, mistä uskossa oli kyse. Sanoma osui suoraan sydämeeni. Kotiin päästyäni huusin: ”Jeesus, jos todella olet siellä, pelasta mut!”
Siinä hetkessä syntini riisuttiin pois ja sain kokea yliluonnollisen vapautumisen ja parantumisen. Se, mitä olin löytänyt huumeista, ei ollut mitään verrattuna tähän rauhaan ja iloon. Pyhä Henki täytti minut vahvemmin kuin mikään huume, ja se oli aitoa iloa. Koin, että se valtava tyhjyys täytettiin aidolla Jumalan rakkaudella. En kokenut enää olevani tyhjä, olin täynnä. Matkani Jeesuksen kanssa sai alkaa.
Tänään, 17 vuotta myöhemmin, olen naimisissa ja 2 lapsen äiti. Elän ihan tavallista elämää Lohjalla ja johdan omaa kotipalveluyritystäni. Lisäksi olen saanut löytää paikkani Awake ry:n toiminnanjohtajana ja saan auttaa ihmisiä löytämään yhteyden rakastavaan Taivaan Isään.
Elämäni käännettiin ylösalaisin, ja haluan kertoa siitä. Minä sain toisen mahdollisuuden. Muutos on mahdollinen! Sinunkin elämäsi voi muuttua.
Minua koskettaa aina, kun kuulen kiusaamistapauksista, sillä olen itse ollut koulukiusattu. Yhtenä suurimmista syistä siihen lienee ollut se, että minulta puuttuivat vuorovaikutustaidot. Kasvoin syrjäisessä maalaistalossa, eikä meillä ollut paljon kanssakäymistä muiden kanssa. Vanhempieni arki oli työntäyteistä. Perheessämme oli kolme lasta, mutta ympärillä ei ollut muita leikkikavereita.
Olin arka lapsi, joka pelkäsi ihmisiä. Ihmispelko loi minulle kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä täytyy pelätä. Opettajia pelkäsin erityisesti, ja osittain siksi koulu meni huonosti. Pelkäsin myös luoda suhteita ikätovereihini, minkä vuoksi jouduin olemaan yksin koulussa. Minulla ei ollut yhtään kaveria. Se herätti oppilaissa halun kiusata minua. Ainoa pelastava enkeli elämässäni oli mummini, jonka luokse menin koulun jälkeen juttelemaan. Myös mummini tarinoita oli kiva kuunnella.
Käänteentekevä muutos elämässäni tapahtui 18-vuotiaana, jolloin olin jo ehtinyt pari vuotta seurustella erään pojan kanssa. Yhtenä iltana hän ei sitten soittanutkaan minulle, kuten hänellä oli tapana. Ymmärsin, että hän oli löytänyt uuden tyttöystävän ja tulin siitä hyvin murheelliseksi. Lähdin ulos marraskuiseen iltaan. Pimeys aivan kuin imaisi minut sisäänsä, sillä tien varrella ei ollut edes katulamppuja. Itkin kävellessäni ja ahdistuneena huusin Jumalalle: ” En pärjää enää. Jos olet olemassa, varmaan näet minun tilanteeni – kuolen tähän suruun!”
Sillä samalla sekunnilla Jumala teki yliluonnollisen ihmeen. Hän sytytti kirkkaat valot ympärilläni niin, että saatoin nähdä kaiken, jopa pienet neulaset puissa. Pimeys vaihtui siis konkreettisesti kirkkaaksi valoksi. Ymmärsin siinä hetkessä, että vain Jumala pystyy tällaiseen. Samalla sydämestäni aivan kuin vedettiin pimennysverhot pois, niin että Jumalan armon säteet pystyivät valaisemaan sen. Tulin suunnattoman onnelliseksi. Jumala näkee tilanteeni, hän kuulee ja välittää. Hän pitää minusta huolen. Minun ei tarvitse enää itkeä, sillä kaikki kääntyy hyväksi.
Menin kotiin ja etsin rippikoululahjaksi saamani Raamatun. Olin aikaisemmin yrittänyt lukea sitä, mutta sitten laittanut sen sivuun, koska en ollut ymmärtänyt siitä mitään. Nyt luin uudelleen Jeesuksen sanoja, jotka avautuivat ja koskettivat minua. Siitä alkoi yhteinen matkani Jeesuksen kanssa, mutta seurakuntayhteyteen pääsin vasta noin kymmenen vuotta uskoontuloni jälkeen.
Olen kokenut seurakuntayhteyden erittäin merkittäväksi. Olen löytänyt seurakunnasta uskovia ystäviä, ja ihmispelkoni on vaihtunut vapauteen Jeesuksessa. Eheytyminen on ollut prosessi, jossa tärkeänä apuna on ollut Kristus-keskeinen toipumisryhmä, jossa kävin kauan. Kaiken kaikkiaan Jumala on parantanut sisäistä maailmaani monella tavalla: Pyhä Henki on koskettanut ja hoitanut uskovien ihmisten ja seurakuntayhteyden kautta.
Jeesus Kristus on siis vienyt minut peloista vapauteen ja eheyttänyt sisäistä maailmaani. Olen kiitollinen siitä, etten ole enää ihmisten orja, joka elää pelossa vaan Jeesuksen oma, joka saa kokea rauhaa ja vapautta Hänen rakkaudessaan.
Se alkoi ihan ensimmäisestä koulupäivästä yläkoulussa. Uudet oppilaat tuotiin kyliltä keskustan kouluun ja tietty porukka alkoi oikein systemaattisesti kiusata meitä ”maalaismöllejä”. Jouduimme päivittäin tuomaan rahaa ja makeisia heille tai muuten ei hyvää seurannut, joutui mukiloiduksi. Vanhanaikaisella parsinneulalla pisteltiin selkään, pakaroihin ja käsivarsiin ”rokotteita” välitunneilla. Onneksi kenellekään ei tullut siitä vakavia vaurioita, selkärangan tökkimisestä olisi joku voinut vaikka halvaantua. Saimme myös säännöllisesti polttomerkit – kädet poltettiin päältä tulitikuilla rakkuloille tai hiiltymille asti. ”Mölleille” myös syötettiin väkisin kiviä ja ruohoa. Koulupäivän päätteeksi pysäkillä hakattiin aina niin kauan, että itku tuli. Koko ajan uhkailtiin, että jos kenellekään kerrotte, niin silloin lähtee henki.
Joulun alla äitini tuli käymään mummolaan, missä olin koko ikäni asunut, ja siinä sitten aloin lopulta kertoa hänelle ja mummulle kaikkea tätä. Mittani oli niin täysi, etten enää välittänyt vaikka kuolisin. Ronski äitini kirota päräytti ja totesi, että tämä loppuu nyt tähän, eihän ihmistä noin voi kohdella! Hän kirjoitti koulutoimenjohtajalle, ja joululoman jälkeen alkoikin tapahtua.
Opettajien ensimmäinen reaktio koulussa oli se, ettei tällainen voi olla totta. Minä jouduin useampaan kertaan opettajakokoukseen ja myös näyttämään, miten mustelmilla ja arvilla kehoni oli. Toiset kiusatut kutsuttiin myös kuultavaksi. Annoimme rehtorille kaikkien kiusaajien nimet ja he joutuivat yksitellen koulutoimenjohtajan toimistoon. Hän antoi Suomen ensimmäisen lähestymiskiellon noille pojille ja piti sellaisen puhuttelun, että keneenkään ei sen koommin kajottu, vaikka huutelemista vielä olikin.
Olin ihan vauvasta saakka elänyt mummun kanssa. Kun hän tuli niin sairaaksi, ettei enää noussut vuoteesta, jouduin pelkäämään toisella tavalla. Ajattelin, että jään aivan yksin ja kiipesin pihakivelle rukoilemaan – niin kuin ala-koulun opettaja oli kehottanut tekemään vaikeassa tilanteessa. Mielessäni pyysin, että jos Jumala kuulee minua, niin mummu voisi vielä tulla terveeksi, että saamme jatkaa elämää yhdessä. Illalla mummun vointi koheni ja hän jaksoi nousta sängystä. Seuraavana päivänä lääkärissä todettiin hemoglobiinin olevan vain 54 ja mummu sai lääkityksen mukaan kotiin, kun ei suostunut jäämään sairaalaan. Rukoukseeni oli vastattu ja me saimme lisää yhteisiä antoisia vuosia.
Vähän tämän jälkeen kirkkoherra pyysi minut mukaan seurakuntanuoriin. Minä olin rukouksessani lähestynyt Jumalaa ja näin hän sitten lähestyi minua. Nuortenilloissa kuluivat syyskuukaudet uskonasioita oppien ja eräässä nuortenillassa sain tunnustaa syntini. Minulle julistettiin synninpäästö Jeesuksen sovitustyön tähden ja sain lähteä taivastielle. Ilolla ja innolla osallistuin seurakunnan toimintaan ja elämälleni tuli tarkoitus. Sain myös antaa anteeksi koulukiusaajilleni jo silloin, ettei ole tarvinnut kärvennellä katkeruudessa.
Vuodet ovat kuluneet, mutta samalla taivastiellä sitä ollaan. Matkalla on löytynyt puoliso, jonka kanssa on perustettu perhe, ja ammattejakin minulla on ollut monia erilaisia ja mielenkiintoisia. Eräs haaveeni on toteutunut aivan viime vuosina; teen seurakuntatyötä pastorina. Minulla on mahdollisuus olla jakamassa ilosanomaa Jeesuksesta, joka pelastaa ja vapauttaa jokaisen ihmisen, joka hänen puoleensa kääntyy.
Kiusaajat tekivät koulussa elämästäni yhtä helvettiä. Olin masentunut ja inhosin itseäni. Nykyään katson itseäni toisin silmin.
Olin lapsena ujo ja kiltti poika, vaikka joskus tulikin ”köppäältyä”. Varhaislapsuus maatilalla oli huoletonta. Lempipuuhaani oli se, kun sain olla isän kanssa traktorihommissa. Söin eväitä ja nukuin töiden lomassa päiväunet traktorin kopissa.
Sitten alkoi ala-aste ja kiusaaminen. Yläasteella tilanne paheni entisestään. Kiusaaminen oli henkistä, mutta siitä tuli aiempaa kovempaa ja raaempaa. Vähättelin asiaa siitä kysyttäessä. Ajattelin, että jos kerron, niin minua kiusataan enemmän. Koulunkäyntini oli silloin yhtä helvettiä. Kärsin myös oppimisvaikeuksista, mikä toi omat haasteensa.
Olin tosi masentunut. Rupesin suunnittelemaan jopa itsemurhaa. Harrastin peltoautorallia – joko itse ostetuilla bensoilla, jos oli rahaa, tai äidin ruohonleikkurin bensoilla. Huomasin kerran, että peltoauton tuulettimesta tulee pakokaasua ja minua alkoi väsyttää kovasti. Silloin ajattelin, että nyt on hyvä sauma kaasuttaa itsensä hengiltä. Ajoin navetan taakse ja jätin auton käyntiin. Odotin, että nukahtaisin ja kuolisin pois, mutta kuinkas kävikään, bensa loppui. Siihen jäivät ne itsemurha-aikeet.
Yläasteen jälkeen menin ammattikouluun opiskelemaan metsäkoneenkuljettajaksi. Sielläkin kiusaaminen jatkui. Jossain vaiheessa koulun vapaa-ajan ohjaaja näki tilanteen ja tietämättäni puuttui siihen. Ihmettelin, kun kiusaaminen loppui kuin seinään. En silloin tajunnut, että Jumala oli vihdoinkin vastannut rukouksiini.
Pian sain myös toisenlaisen rukousvastauksen. Kesäisin minua vaivasivat pahat allergiaoireet. Kesällä 2004 oireilu meni niin pahaksi, ettei henki tahtonut kulkea ja poskionteloissa oli valtava kipu. Sängyn pohjalla ajattelin kuolevani. Siinä tilanteessa rukoilin, että ”jos Jeesus olet olemassa, niin paranna tämä kipu ja anna syntini anteeksi”. Kipu poskionteloissa loppui välittömästi. En aluksi uskonut sitä todeksi, mutta oireet eivät palanneet. Voi mikä riemu siitä tuli! Koskaan en ollut kokenut Jumalan vastausta näin konkreettisesti. Tämän jälkeen en ole voinut epäillä Jumalan olemassaoloa. Siinä hetkessä sain rauhan sisimpääni ja tiesin olevani Jeesuksen oma. Ymmärsin, että myös synnit oli anteeksi annettu.
Jeesus alkoi vähitellen parantaa kiusaamisen haavoittamaa minäkuvaani. Hän vapautti minut katkeruudesta kaikkia kiusaajiani kohtaan ja sain voiman antaa anteeksi. Yhdestä pahimmista kiusaajista tuli lopulta hyvä kaverini. Kävin seurakuntien nuortenilloissa ja muissa tilaisuuksissa. Ennen uskoontuloa vaivannut esiintymiskammo hälveni. Lopulta uskalsin seisoa ihmisten edessä ja jopa juontaa tilaisuuksia.
Vuosien aikana jumalakuvani on muuttunut radikaalisti. Jumalani ei ole enää sellainen, joka vaatii suorituksia ja rankaisee, jos en onnistu. Voin tulla Jumalan tykö tällaisena kuin olen. Jumalastani on tullut armollinen ja ymmärtäväinen. Elämä uskoontulon jälkeenkään ei ole aina ollut helppoa, mutta Jeesuksen kanssa pääsen eteenpäin kaikkien haasteiden läpi.
Lapsuuteni ei ollut kovin ruusuinen. Olin koulukiusattu. Syytä siihen en tiedä. Luulen, että luokasta vain valittiin ns. heikoin lenkki. Olin melko vilkas lapsi, mutta en osannut puolustaa itseäni. En uskonut kiusaamisen myötä itseeni enkä siihen, että voisin mitenkään pärjätä elämässä.
Olen kotoisin Venäjän Karjalasta, Pitkärannasta. Muutokseni koulukiusatusta, huonolla itsetunnolla varustetusta pojasta omiin mahdollisuuksiinsa uskovaksi mieheksi, alkoi eräästä tapahtumasta. Kouluumme tuli suomalaisia vieraita ja me kaikki oppilaat menimme suureen saliin heitä kuuntelemaan. Päädyin istumaan eturiviin ja viereeni tuli suuri, vaalea, suomalainen mies, Mauri Hoikkala. Emme voineet keskustella toisillemme yhteisen kielen puuttuessa, mutta hän katsoi minua ystävällisesti ja antoi minulle käyntikorttinsa. Ihmettelin sitä ja ajattelin, etten kuitenkaan koskaan tulisi sitä tarvitsemaan. Hän osoitti eleellään kuitenkin välittämistä. Hoikkala oli lähetyssaarnaaja ja aloinkin tuon jälkeen käydä seurakunnan tilaisuuksissa.
Tuohon aikaan myös siskollani oli vaikeuksia. Seurakunnassa pyysin, että rukoilisimme hänenkin puolestaan. Rukouksen jälkeen minulta kysyttiin, onko minulla asiat kunnossa Jumalan kanssa. Vastasin, etten ole tehnyt sovintoa Jumalan kanssa, olen syntinen ja haluan tulla hänen lapsekseen. Olin tuolloin kolmetoistavuotias.
Vuosien myötä Hoikkalasta tuli tärkeä henkilö elämässäni, sillä myöhemmin veimme yhdessä evankeliumin sanomaa Karjalan kyliin ja jopa Vologdaan asti.
Uskoon tultuani kutsuin usein suomalaisia vieraita kotiini. Äitini ja isäni juttelivat heidän kanssaan ja hekin tulivat ajallaan uskoon. Äitini päätti, että kotiin on saatava tulkki, jotta keskustelu olisi helpompaa ja niinpä hän laittoi minut suomen kielen kurssille. Olin tuolloin 14–15-vuotias. Innostuin kielenopiskelusta kovasti. Ammattikoulun aikaan suomen kieli veti puoleensa niin paljon, että juttelin itsekseni ääneen ellei ollut juttukaveria. Kävin myös kokouksissa, joissa oli tulkkausta suomesta venäjäksi. Sitä kautta kieli alkoi tarttua.
En ollut uskonut omiin mahdollisuuksiini elämässä, mutta hiljalleen aloin uskoa. Uskoon tultuani sisälläni oli tapahtunut muutos. Oli tosi ”kova juttu” lähteä ulkomaille ja siitä tulikin minun haaveeni. Tiesin, että olen Jumalan lapsi ja koin, että tämä on se voima, joka pystyy minua auttamaan; joka kantaa minua ja antaa anteeksi.
Pahimpina aikoina olin miettinyt jopa itsemurhaa. Minua oli kiusattu myös fyysisesti, mutta kun viha ja koston ajatukset valtasivat minut, ymmärsin rukoilla ja sain vapauden näistä tunteista. Pystyin antamaan kiusaajilleni anteeksi.
Haaveeni ulkomaille pääsystä täyttyi, kun pääsin opiskelemaan Suomeen, noin kaksikymmentä vuotta sitten. Portaanpään opistossa oli hyvä vastaanotto enkä kokenut siellä kiusaamista, en kansalaisuuden enkä minkään muunkaan syyn vuoksi. Menin heti seurakunnan toimintaan mukaan, tunsin oloni kotoisaksi ja sain ystäviä.
Elämäni oli saanut ihan uuden tarkoituksen. Löysin myös rakkaan uskovan puolison ja olemme saaneet kolme ihanaa lasta. Olen saanut tehdä työtä, joskin työttömyyden uhka vähän pelottaa. Uskon, että Jumala auttaa pitämään perheestä huolta. Kun usko ja luottamus kasvavat, niin maallinen menettää merkitystään, eikä kuolemakaan pelota. Haluan palvella Jumalaa.
