Ahdistus, Sairaus
Sari Rintala, lastentarhanopettaja, Rauma
”Reipas tyttö, jaksa vielä vähän.” Tällä lauseella olin tottunut rohkaisemaan itseäni vielä keski-ikäisenäkin aina siihen päivään saakka, kun en jaksanut enää edes itkeä. Olin seurannut isäni munuaissairauden etenemistä lapsesta saakka ja nähnyt kuinka vuosien varrella vakavat liitännäissairaudet vain lisääntyivät. Sairaalavierailut, leikkaukset, pelko ja toivo vuorottelivat. Nuorin neljästä lapsestamme oli alle vuoden ikäinen, kun myös minulla todettiin ”isänperintönä” sama tauti. Isäni kuoli lopulta sairauteensa hyvin uupuneena. Ahdistus omien oireiden etenemisen seuraamisesta alkoi.
Olin oppinut jo nuorena kiittämään Jumalaa siunauksista elämässäni. Uskoin, että taivaan Isä haluaa vain hyvää lapsilleen, ja että se on sellaista hyvää, minkä tarkoitus on aina ilahduttaa. Kun muutamia vuosia sitten perheeni elämään alkoi kasautua muitakin vastoinkäymisiä, en nähnyt hyvää Isää enää missään. Olimme hyvin synkän ja ahdistavan murheen pilven alla. Arki muuttui pelkäksi selviytymiseksi ja unettomuus sai ajattelun vääristymään. Oman sairauteni jaksoin vielä kantaa, mutta oli tuskallista nähdä omat lapseni selviytymisen äärirajoilla. Surullisinta oli se, etten enää tuntenut Jumalan läsnäoloa enkä kiitollisuutta. Olin vihainen, mutta en voinut muiden takia sanoa sitä ääneen. Syytin Jumalaa siitä, että hän on ollut epäreilu ja mielivaltainen. Mutta huomasin myös uskoneeni omiin mahdollisuuksiini enemmän kuin Häneen. Uskoni oli punnittu ja köykäiseksi havaittu. Kun synkin pelon pilvi oli lipunut muualle, jäljellä oli vain tyhjä, vanhentunut ihmisen kuori. Yritin olla kiitollinen perheen säilymisestä, mutta surin valtavasti sitä, että elämäni oli oikeasti jo ohitse, eikä Jumalalla ollutkaan minulle mitään henkilökohtaista tarkoitusta. Luulin, että ”parasta ennen”-aika meni osaltani jo. Olin ollut pelkkä äiti ja vaimo. Nyt lasten kasvaessa ja voimien hiipuessa olin menettämässä merkitystäni, näin minä ainakin luulin.
En ollut ymmärtänyt, että Jumala itse oli ollut mukana kaikessa ja halusi näyttää minulle todellisen siunauksensa. Hän oli kulkenut rinnallani koko ajan ja sai minut nyt janoamaan Pyhää Henkeään. Ripustauduin raamatun lupaukseen: ”Rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi”. Käytin vuorotteluvapaani etsiäkseni Jumalaa. Kuljin pitkin metsiä ja itkin ikävääni. Minulla oli tapana aamuvarhain istahtaa aina samalle kivelle metsässä ja parkua siinä kaikki suruni ja suuttumukseni Jumalalle. Maassa oli lunta, ja uutta satoi lisää, joten en huomannut, kuinka paperinenäliinakasa kiven vieressä kasvoi aika suureksi…
Jumala vastasi minun huutooni ja tajusin olevani tekemisissä jonkun paljon itseäni suuremman kanssa. Suuri siunaus olikin kätketty siihen synkkään pilveen, joka hajotti minun itseriittoisuuteni. Luovutin elämäni täyden hallintavallan hänelle, ja sain tilalle vahvan peruskallion; olosuhteista riippumattoman uskon Jeesuksen voimaan. Elämääni on nyt tullut uusi ilo ja rohkeus ja se lupaa joka aamu, ettei kaikki ole vielä tässä. Nenäliinatkin siivosin metsästä kiitosmielellä, kun lumet olivat sulaneet. Jumalalla on minulle tarkoitus!
Ahdistus, Näky
Lauri Herranen, metsuri
Olen syntynyt Haukivuorella vuonna 1958. Perheeseeni kuului vanhempani, sisareni ja veljeni. Jo ennen rippikouluikää halusin eroon kaikesta uskoon liittyvästä. Aloin halveksia vanhempiani. Äitini yritti kertoa minulle Jumalasta, mutta sanoin aina: ”Lopeta nuo höpö, höpö jutut!” Joka ilta isä ja äiti polvistuivat rukoilemaan meidän lasten puolesta.
Muutin kotoa Mikkeliin vuonna 1980 ja menin naimisiin. Saimme kaksi poikaa. Elin elämää, jossa poljin Jumalan käskyt jalkoihini. Riensin himojen ja nautintojen virrassa ja olin hyvin itsekeskeinen.
Vuonna 2002 kuolivat sekä vanhempani että kaksi kalakaveriani, joiden kanssa ystävyys oli kestänyt lapsuudestani saakka. Heidän kuolemansa pysäytti minut. Toisen kaverini haudalla koin, että minä olisin voinut aivan yhtä hyvin olla siinä arkussa. Minne olinkaan matkalla?
Jumala alkoi tehdä minussa työtään ja kutsui yhteyteensä. Aloin rukoilla iltaisin. Ravintolat ja alkoholi eivät enää kiinnostaneet minua. Halusin päästä kuulemaan Jumalan sanaa, mutta minulla ei ollut voimia mennä hengellisiin tilaisuuksiin. Rukoilin, että Jumala lähettäisi jonkun uskovan keskustelemaan kanssani. Tuska ja ahdistus kasvoivat sisälläni seitsemän vuotta. Niinä vuosina Pyhä Henki herätti omantuntoni ja opin tuntemaan synnin pahuuden. Sairastuin syöpään ja pelkäsin kuolemaa. Olin aivan loppu. Nukuin öisin vain pari kolme tuntia.
Kerran ambulanssia odotellessa näin näyn. Olin suuren laivan kannella. Edessäni oli valtava köysivyyhti, jota selvitin, mutta se sotkeutui yhä pahemmin. Ymmärsin, että köysivyyhti oli elämäni, jota en pystynyt itse selvittämään.
Lokakuussa 2009 kovan sisäisen kamppailun jälkeen pyysin sielunhoitajaa avuksi. Oli sunnuntai, kun tapasin hänet. Synti painoi sisimmässäni. Itkin tuskaisena ja kerroin elämästäni. Sielunhoitaja rukoili ja oloni hiukan helpottui. Tunsin syyllisyyttä siitä, että synti oli erottanut minut Jumalasta. Ahdistuneena kysyin Jumalalta: ”Olenko niin suuri syntinen, ettei armo kuulu minulle? Kaipasin puhdistusta, rauhaa ja anteeksiantoa. Keskiviikko muutti kaiken. Nukuin koko yön, mitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Oloni oli oudon kevyt ja tuntui siltä, kuin jalat eivät ottaisi maahan. Jeesus oli tullut sydämeeni ja poistanut syyllisyyteni! Ymmärsin, että Jeesus haluaa meidän tulevan hänen luokseen sellaisina kuin olemme: syntisinä, avuttomina ja heikkoina. Saamme tulla hänen jalkojensa juureen katuvina. Hän ottaa syliinsä, parantaa haavat ja puhdistaa kaikesta pahasta. Isän ja äidin rukouksiin oli vastattu!
Jouduin myös kokemaan avioeron tuskat. Jumala kuitenkin johdatti minulle uuden puolison, jonka kanssa avioiduin maaliskuussa 2013 ja muutin Lahden seudulle, Hollolaan. Olen saanut kokea valtavaa Jumalan huolenpitoa annettuani elämäni kokonaan hänen käsiinsä. Haluan nyt kertoa muille Jeesuksesta, joka vapauttaa ahdistuksista ja peloista sekä antaa uuden alun ja iankaikkisen elämän.
Ahdistus, Päihteet
Jari Pispa
Olen ollut nuoresta asti kova suorittaja. Minulla oli aina oma sisäinen tarve pärjätä milloin koulumaailmassa, ja milloin kilpaurheilussa. Pärjäämisen tarpeeni tuli sisäisestä tyhjyydestä, jota yritin täyttää erilaisilla asioilla. Armeijan jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Viisi vuotta elin täysin opiskelijaelämää, jonka aikana tulivat koulun ohella tutuiksi mm. päihteet, baarit, porno ja rikkoontuneet, väärät ihmissuhteet. Aina taustalla oli halu löytää elämään sisältöä, mutta käytännössä kaikki asiat vain vei suurempaan tyhjyyteen ja turvattomuuden tunteeseen.
Opiskelujen jälkeen, 24-vuotiaana, perustin oman yrityksen. Sama suorittamisen tarve jatkui elämässäni ja yrityksestä kehkeytyi mahtava kulissi oman tyhjyyden ja ahdistuksen peittoamiseksi. Alussa kaikki meni hienosti ja töitä riitti enemmän kuin ehdin tekemään. Sisäistä tyhjyyttä täytin bilettämisen ja päihteiden lisäksi nyt myös työnteolla, josta seurasi työnarkomania ja sitä kautta lisää ongelmia. Työnarkomania johti hallitsemattomaan työ- ja velkakierteeseen sekä voimakkaisiin ahdistuskohtauksiin ja osittaiseen loppuun palamiseen. Elämä täyttyi pelkällä työnteolla ja sen seurauksena kariutui myös itselle tärkeä parisuhde. Ahdistukseni vain lisääntyi ja lisäksi aloin tuntea myös voimakasta sisäistä vihaa ja katkeruutta. Välillä negatiiviset ajatukset ja ahdistus tulivat voimakkaina aaltoina ja työn tekemisestä ei meinannut enää tulla mitään. Tuntui kuin kaikki seinät olisivat alkaneet kaatua päälle.
Elämän turhuus ja merkityksettömyys tuntui valtavalta ja aloin todella miettiä, mitä järkeä tässä kaikessa on. Elämän tarkoitusta etsiessäni aloin huutaa Jumalan puoleen. Elämässäni alkoi erikoinen prosessi näin myöhemmin ajateltuna selkeää johdatusta. Aloin kiinnostua ja luin erittäin paljon kristillistä kirjallisuutta sekä Raamattua ja huomasin miten ajatusmaailmani alkoi muuttua positiivisempaan suuntaan. Alkoholi ja baarit jäivät kokonaan. Terveellisemmät elämäntavat sekä nuoruudessa aloitettu urheilu alkoi kiinnostaa uudestaan. Suurin muutos kuitenkin tapahtui, kun Jumala johdatti minut Riku Rinteen järjestämälle Come Home leirille. Leirillä koin valtavan voimakkaan Pyhän Hengen kosketuksen ja läsnäolon ensimmäistä kertaa omassa elämässäni. Koin jotain sellaista, mitä en tiennyt edes olevan olemassa. Kokemus oli merkittävin asia, mitä olin koko elämäni aikana kokenut. Jumala otti hetkessä pois vihan, katkeruuden ja epämääräiset ahdistukset. Muutos oli hyvin voimakas. Sen jälkeen en ole ikinä epäillyt Jumalan olemassaoloa.
Uskoontuloni jälkeen elämäni on saanut aivan uuden tarkoituksen ja tunnen saaneeni uuden mahdollisuuden. Jeesus Kristus on tullut elämäni Herraksi ja olen saanut syntini anteeksi Hänen ristin työnsä tähden. Nyt elämässäni on sisältö ja olen saanut jotain todella pysyvää, sisäisen ilon ja rauhan.
Sisäinen rauha ja vapaus, minkä Jeesus sai elämässäni aikaan Pyhän Henkensä kautta, on ollut ihan käsittämätöntä. En vaihtaisi sitä mihinkään! Aiemmin elämäni täytti suorittaminen, ahdistus, häpeän pelko ja merkityksettömyys. Nyt tilalle ovat tulleet sisäinen rauha ja vapaus sekä usko, toivo ja rakkaus. Myös yrittäjyyteni on saanut aivan uuden merkityksen elämässäni ja merkityksetön suorittaminen on vaihtunut sydämen haluun palvella elävää Jumalaa, Jeesusta Kristusta kaikessa mitä teen.
