Alkoholiongelmat, Konkurssi, Läheisten menettäminen
Virpi Marku, sairaanhoitaja, Huittinen
Olin saanut vahvan selviytyjän kasvatuksen. Sisulla ja kovalla työllä elämästä pitää selvitä. Nuoruuteni meni hoitoalaa opiskellessa, vapaa-aika kului jo silloin töitä tehden. Myöhemmin yksinhuoltajana alkoi yli 10 vuotta kestänyt pätkätyöllisyys. Yritin huolehtia arjesta, saada hankituksi taas uuden työpaikan, opiskellakin lisää. Piti myös selvitä yksinolosta, pettymyksestä ihmissuhteen kariutuessa, häpeästä, olla lapselle kunnollinen äiti. Oli vaan pakko jaksaa. Lähipiirissä tuli raskaita asioita; läheisen kuolema, alkoholismia, konkurssia, takausvelkojen maksua. Lapsuusperheen ihmissuhteet olivat kovalla koetuksella. Ajauduin tekemään töitä aina vaan enemmän, koska turvallista vakituista työpaikkaa ollut. Pikku hiljaa aloin tulla siihen tulokseen, että en tule koskaan selviämään tässä elämässä kunnialla. En tule saavuttamaan mitään, en ainakaan työnteolla. Elämässä ei näkynyt tulevaisuutta. Ei ollut haaveita. Vuoden 2004 syksyllä aloin olla niin väsynyt, että totesin tarvitsevani apua muualtakin kuin ystäviltä. Töissä ollessani pelkäsin, että en kykene enää toimimaan tehtävissäni. Kotona jaksoin hoitaa vain pakolliset asiat, käydä kaupassa, laittaa ruoat, pestä pyykit. Yksinäni olin vaan ja itkin aina kun kukaan ei nähnyt. Lopulta itkustakin loppuivat kyyneleet. Elämänilo oli täysin poissa. Ahdistus kasvoi. Yöt olivat lähes unettomia. Aloin ajatella itsemurhaa. Pohdin, miten sen tekisin, minkä auton alle ajaisin tai mitä lääkkeitä ottaisin, että se onnistuisi varmasti. Toisaalta totesin, että auton alle ajaminen vaatisi irrottamaan turvavyön ajaessa, ja siihen en kyennyt. Jossain vaiheessa sisäinen tuska ja kipu oli niin suurta, että luulen ymmärtäväni, miltä tuntuu niistä, jotka itsemurhan ovat tehneet.
Samaan aikaan ajatuksiin alkoi tulla ajatus siitä, että voisinko nyt haluta antaa elämäni Jeesukselle. Silloisessa elämässä ei ollut enää mitään saavutettavissa, eikä mitään enää menetettävissä. Nuorena en ollut halunnut tehdä uskonratkaisua peläten muiden mielipiteitä, peläten että menettäisin jotakin. Silti kaikki nämä vuodet olin nähnyt, miten uskovat ystävät olivat elämäänsä tyytyväisiä selviten vaikeistakin asioista. Sain pienen Päivän sana -kirjan. Aloin lukea sitä. Samoihin aikoihin aloin kuunnella Satakunnassa kuuluvaa hengellistä radio-ohjelmaa Iltalamppu. Kuuntelin lauluja ja puheita joka viikko ja itkin. Radio-ohjelman puheet ja sanat koskettivat minua. Raamatun lukeminenkin alkoi kiinnostaa. Luin lehdistä kaikki Päivän sanat ja hengelliset kirjoitukset. Netistä luin opetuksia ja rukouksia. Luin myös katekismusta sekä muutamia hengellisiä kirjoja.
Samaan aikaan, kun hakeuduin lääkäriin ja jäin pitkälle sairaslomalle kävin myös seurakunnan tilaisuuksissa. Olin koko vuoden käynyt sunnuntaisin kirkossa aina kun mahdollista. Sain niissä tilanteissa kokea, miten Jumala ottaa hoitoonsa ihmisen, joka kääntyy hänen puoleensa koko sydämestään ja huutaa apua häneltä. Joulukuun 1. päivänä 2004 kirkossa oli Ilosanoma-ilta. Puolestani rukoiltiin ja ihmettelin, että miten rukoilija voi tietää ja sanoa juuri niitä asioita, joista kärsin, jotka olivat sydämelläni ja joihin rukousta tarvitsin. Koin, että sanat tulivat Jumalalta, ne olivat Pyhän Hengen sanoja juuri minulle. Kotiin päästyäni sanoin lapselleni, että nyt tiedän kenen joukoissa minä olen ja kenelle meidän perhe kuuluu.
Tuon päivän jälkeen elämäni muuttui; sain rauhan sydämeeni. Vaikka olin pitkällä sairaslomalla masennuksestani ja fyysisesti erittäin väsynyt, olin henkisesti uudestisyntynyt, juuri niin kuin Raamatussa sanotaan. Myös lapseni ja ystäväni sanoivat minun muuttuneen. Uskoontulo näkyi myös ulkoisesti, silmistä, katseen erilaisuutena – poissa oli salailu ja valheet. Tunsin olevani kuin pieni keskosvauva, jota Jumala hoitaa ja kasvattaa. Sain syventyä Raamattuun, sain lukea hengellistä kirjallisuutta, kuunnella Radio Deitä. Kävin myös Alfakurssin, jonka koin olevan kuin uusi rippikouluni. Sain maallisen perheeni lisäksi ihanan seurakuntaperheen.
Koen, että syvällä masennuksella ja hitaalla toipumisella siitä oli omassa elämässäni tarkoitus. Vasta silloin jäin täysin Jumalan armon ja huolenpidon varaan. Ei ollut mitään muuta turvapaikkaa kuin Jeesus. Nyt jälkikäteen olen kokemuksestani kiitollinen myös siksi, että voin työssäni hoitajana aidosti ymmärtää masentunutta ja unettomuudesta kärsivää.
Konkurssi, Masennus ja/tai uupumus, Musiikki, Taloudelliset huolet
Martti Matilainen, Joensuu
Kaikki vaikutti menevän hyvin elämässäni. Löysimme vaimoni kanssa toisemme nuorina aikuisina. Perheen perustamisen aikoina olin töissä muurarina ja laatoittajana suurilla rakennustoimistoilla.
Perustin oman firman vuonna 1982. Yritys lähti hyvin käyntiin ja kasvoi hyvää vauhtia. Bisneselämään kuuluu – suhdetoiminnan nimissä – paljon tapaamisia ja juhlimistakin. Pyörin niissä mukana. Tunsin kuitenkin ajoittain sisimmässäni, ettei kaikki ole aivan oikein. Aloin väsyä. Päätin myydä yritykseni, ja kaupat syntyivätkin vuonna 1992. Olin aivan poikki.
Pidin viiden kuukauden burn out -loman. Sitten lähdin taas töihin intoa puhkuen. Voimat riittivät viikoksi. Olin tyytymätön. Puoli vuotta firmani myynnin jälkeen ostin sen takaisin.
Monet houkutukset vetivät minua puoleensa. Vapaa-aikoinani keikkailin; soittelin ja laulelin kun vain joku hoksasi pyytää. Kävin edelleen myös kotiseurakuntani tilaisuuksissa kitarani kanssa, mutta ainakin vaimoni tiesi, ettei sydämeni ollut mukana niissä lauluissa.
Firmallani oli kolme vuotta töitä Moskovassa ja Pietarissa. Lähes viikoittain matkustin itänaapuriin. Nuo vuodet olivat raskaita. Kova kuori peitti todellisuuden. 2005 vaiheilla taloudelliset vaikeudet lisäsivät paineitani. Alkoi tulla luottotappioitakin. Mentiin kuitenkin eteenpäin, koska töitä oli paljon ja raha kiersi.
Ymmärsin vuoden 2007 aikana, että Jumala kutsui minua takaisin lähelleen. Olin vähitellen kääntänyt hänelle selkäni. En elänyt Raamatussa kuvatuilla ”vihreillä niityillä”, vaan raahustin kivikkoisilla pientareilla.
Veljeni on Jumalan mies. En ollut kertonut hänelle elämäni mutkista. Kuitenkin hän varoitti minua monet kerrat. En halunnut kuulla totuutta ja karttelin hänen puheluitaan.
Verottajan lappu saapui vuonna 2008. Se johti siihen, että edessä oli konkurssi-istunto. Maailmani romahti. Kerroin vaimolleni elämäni olevan nyt varsinaisessa pattitilanteessa. Vaimoni pyynnöstä äitini ja muutamat ystävämme sopivat rukouksesta puolestani. ”Jumala, puutu yliluonnollisella tavalla Masan elämään”, he anoivat.
Menin yksikseni mökillemme. Veljeltäni tuli kehotus: ”Valitse seurakunnastasi kolme luotettavaa ystävää ja kerro heille omat ja firmasi asiat. Sitten Jumala voi ja alkaa toimia! Toimi nopeasti, paluuta ei ole!” Sovimme tapaamisen noiden kolmen ystävän kanssa seuraavaksi päiväksi. Kerroin heille koruttoman totuuden. Puolestani rukoiltiin. Jeesus antoi syntini anteeksi.
Jumala antoi minulle voiman ja viisauden selvitellä asioitani verottajan ja ihmisten kanssa. Toive yrityssaneerauksesta tuntui mahdottomalta, koska oli vaikea tilanne ja vähän aikaa. Käräjäoikeus otti kuitenkin ihmeekseni vastaan yrityssaneerausanomuksen. Jo määrätty konkurssi-istunto oli myös peruttu verottajan toimesta.
Elämänmuutos on totta tänäänkin. Koko elämäni on muuttunut. Yrityksenikin toimii edelleen. Nyt olen sama mies arkena työssä ja pyhänä kirkossa. Ei ole enää erikseen kirkkotakkia ja arjen roolivaatteita. Naamiot ovat pudonneet. Pyydän Jumalalta aina aamuisin: ”Ohjaathan elämääni tänäänkin, että voin elää tahtosi mukaan ja kertoa toisillekin suurista teoistasi arjen keskellä.”
Konkurssi, Sairaus, Taloudelliset huolet
Harri Hirvonen, omaishoitaja, Harinjärvi
Vuoden 1990 laman aikana koimme, että kaikki romahti. Olimme juuri laajentaneet yrityksemme toimitiloja ja rakensimme myös perheellemme uutta kotia. Yrityksemme vaikeudet alkoivat kasaantua. Välillä tuntui jo siltä, että on vaikeaa jatkaa elämää eteenpäin.
Vanhempani olivat perustaneet oman yrityksen vuonna 1962. Sukupolven vaihdoksessa olimme veljeni ja sisareni kanssa ottaneet yrityksen pyörittämisen kontollemme. Läheiset ihmissuhteet perhepiirissä sekä työt veivät kaiken ajan.
Ahdistus ja paha olo kasvoivat sisälläni. Hätäilin yrityksemme työntekijöiden puolesta ja sen valtavan taloudellisen velkataakan edessä, joka meitä odottaisi mahdollisen konkurssin takia. Konkurssi toteutuikin heinäkuussa 1991. Mielipahaa lisäsi ihmisten pahat puheet. Tuntui käsittämättömältä kuulla juoruja, jotka koskivat itseä.
Häpeä konkurssista oli valtava. Oli järkyttävää menettää koko perheen elämäntyö. Saimme onneksi sovittua konkurssivelallemme maksusuunnitelman. Maksaminen kestäisi kauan, seuraavat 25 vuotta. On suuri ihme, ettemme menettäneet kotiamme konkurssin jälkeen. Saimme uuden yrityksen jaloilleen vuonna 1992. Koin kuitenkin edelleen häpeää tuosta konkurssista ja asiakkaiden kohtaaminen oli vaikeaa.
Vaimoni sairastui vakavasti vuonna 1990. Kärsin ja tuskailin jo Jumalan puoleen. Huusin Jumalalle vaimoni sairauden takia sekä toisaalta valtavan taloudellisen huolen uuvuttamana. Onneksi kotimme oli maalla, niin sain purkaa sisäistä tuskaani pihallamme kenenkään kuulematta.
Keväällä 1991 aloin lukea vihkiraamattuamme. Luin sitä myös ääneen vaimolleni Anittalle. Vierailimme lähiseurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissakin tilaisuuksissa. Etsimme sopivaa paikkaa. Emme kuitenkaan kiinnittyneet minnekään. Olimme edelleen irrallaan ja yksin.
Vierailimme kerran Lappeenrannassa eräässä seurakunnassa, jossa tunnistimme Jumalan läsnäolon. Tuntui hyvältä jutella ja saada tukea. Meitä kehotettiin jatkamaan kotiseurakunnan etsimistä kotona. Huhtikuussa 2011 kävimme tutustumassa kotipaikkakunnallamme olevaan seurakuntaan. Tuntui kuin olisimme tulleet kotiin. Pian tämän jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle, ja mikä tärkeintä, saimme syntimme anteeksi. Paha olo ja katkeruus kaikesta tapahtuneesta poistuivat sydämestäni. Tuntuu hyvältä ja kiitolliselta, että saamme seurata Jeesusta yhdessä vaimoni kanssa.
Olen ehkä ensimmäisiä uskovaisia suvussamme. Uskosta kertominen omalle perheelle aiheuttikin aluksi hämmennystä ja lievää vastustustakin. Meille on tärkeää saada kuulua myös seurakuntaperheeseen. Seurakuntamme onkin nykyisin toinen kotimme. Seurakuntayhteyden tärkeää antia ovat rukousyhteys, kasvukurssit ja Jumalan Sanan kuuleminen. Nämä auttavat uskossa kasvamisessa. Entiseen elämäntyyliin on niin helppo palata.
Olen saanut oppia tuntemaan Jumalan armon ja Pyhän Hengen toiminnan elämässäni. Olemme saaneet uusia ystäviä seurakunnasta. Voimme jutella kaikista asioistamme avoimesti ja luottamuksella ja rukoilla ystäviemme kanssa. Olen oppinut ymmärtämään myös sen, että Jumala kantoi minua jo ennen uskoontuloani. Kyllä uskovankin elämässä tulee hetkiä, jolloin ajattelen: jaksanko? Mutta usko Jumalaan on antanut minulle sisäisen rauhan. Ymmärrän, että kaikki on Jumalan johdatusta.
Konkurssi
Nils ”Nisse” Johansson, eläkeläinen, Luoto
Nils ”Nisse” Johansson panosti tulevaisuuteen, laajensi yritystään ja sijoitti siihen rahaa. Kun lama iski, yritys ajautui konkurssiin ja perhe joutui lähtemään kodistaan. Kriisin kautta hän löysi uudelleen uskon Jumalaan.
Perustin puusepänverstaan samoihin aikoihin kun vaimoni Eivor opiskeli hoitoalaa Vaasassa. Meillä oli kolme pientä poikaa. Se oli elämämme parasta aikaa. Meillä meni hyvin, firma menestyi ja sain yhä enemmän töitä. Hankin suuremmat toimitilat ja investoin uusiin koneisiin. Kun Eivor valmistui, saimme neljännen pojan.
Näin jatkui vuoteen 1991. Silloin tuli kriisi. Yrityksellä alkoi mennä huonommin ja huonommin. Lama iski, ja taloudellinen tilanteeni oli todella vaikea. Olin kovan paineen alla. Lähimmät naapurimme olivat kristittyjä. He tulivat toisinaan meille ja antoivat muutaman lantin. Se kosketti minua. Miten he saattoivat olla niin ystävällisiä? Minun oli vaikea ottaa rahaa vastaan, mutta he sanoivat, että se oli Herralta.
Keskellä kriisiä minut kutsuttiin kristilliseen miesteniltaan. Silloin koin ensi kertaa, että uskovilla oli jotain mitä minulla ei ollut. Kaipauksemme johti siihen, että aloimme Eivorin kanssa käydä seurakunnan rukouspiirissä. Pääsimme mukaan porukkaan, ja meidät otettiin lämmöllä ja rakkaudella vastaan. Silloin en vielä ollut tehnyt uskonratkaisua.
Kesäkuussa 1993 firma ajautui konkurssiin. Se oli raskasta, koska siitä joutui kärsimään niin oma perheeni kuin Eivorin suku, joka oli lainojen takaajana. Ennen pitkää jouduimme myymään kotimme, jotta pystyimme maksamaan velkamme. Tuohon aikaan meillä oli kristitty ystävä, joka kävi meillä useita kertoja viikossa ja tuki meitä. Naapureilla oli aina aikaa perheellemme. Se puhutteli minua syvästi.
Rukouspiiriin tuli mies, jolla oli minulle profeetallinen sanoma. Vaikka hän ei tiennyt minusta mitään, hän profetoi, että olen vaikeassa talouskriisissä mutta silti Jumalan silmissä arvokas ja anteeksi saanut. ”Minä, Herra, haluan nostaa sinut pystyyn, sinä tulet olemaan avuksi monille, jotka kokevat samanlaisia vaikeuksia. Minä annan sinulle uusia lauluja, jotka tulevat eheyttämään monia, sinä tulet raivaamaan tietä ylistykselle.”
Se mursi minut. Jeesus kohtasi minut, ja olin aivan hämmennyksissä. Jeesuksesta tuli minulle todellinen. Ystäväni rukouskokouksessa olivat otettuja saamani sanoman tarkkuudesta.
Vaikeat ajat jatkuivat, tuli pankkikriisi ja monivuotinen velkasaneeraus, mutta Jumala oli kanssamme. Perheemme pelastukseksi koitui se että aloimme kääntää katseen pois itsestämme. Vaikka meillä meni taloudellisesti heikosti, aloimme auttaa ja palvella toisia ihmisiä. Se antoi meille iloa ja voimia. Jumalan johdatuksesta perheemme muutti Sisälähetyskodille (Inremissionshemmet), josta tuli kotimme 14 vuodeksi. On suuri ero, kulkeeko kriisin läpi Herran kanssa vai ilman häntä. Minulla on kokemusta molemmista.
Vuonna 2015 koin toisen suuren elämänkriisin. Sappileikkauksen yhteydessä minusta löydettiin hyvin harvinainen syöpä. Jouduin suureen ja vaikeaan leikkaukseen Meilahden sairaalaan Helsinkiin. Siellä sairaalassa maatessani ajattelin: Miksi joudun kokemaan tällaista? Mutta kun leikkaus oli onnellisesti ohi, ajattelin: Miten minä selvisin tästä? Nyt jälkikäteen voin kiitollisena todeta, että selvisin Herran avulla.
Nykyisin koetulokseni ovat puhtaat ja voin hyvin. Elämäni on Herran kädessä, ja laulan ja kiitän häntä siitä että hän on kantanut minut kaiken läpi.
En ole ikinä kieltänyt Jumalan olemassaoloa. Aikaisemmin minulla ei vain ollut aikaa millekään Jumalaan liittyvälle. Ajattelin, että sen aika on myöhemmin elämässä. Tänään toivon, että olisin ottanut hänet tosissani jo paljon aikaisemmin.
Konkurssi, Sairaus, Taloudelliset huolet
Harri Hirvonen, omaishoitaja, Harinjärvi
Vuoden 1990 laman aikana koimme, että kaikki romahti. Olimme juuri laajentaneet yrityksemme toimitiloja ja rakensimme myös perheellemme uutta kotia. Yrityksemme vaikeudet alkoivat kasaantua. Välillä tuntui jo siltä, että on vaikeaa jatkaa elämää eteenpäin.
Vanhempani olivat perustaneet oman yrityksen vuonna 1962. Sukupolven vaihdoksessa olimme veljeni ja sisareni kanssa ottaneet yrityksen pyörittämisen kontollemme. Läheiset ihmissuhteet perhepiirissä sekä työt veivät kaiken ajan.
Ahdistus ja paha olo kasvoivat sisälläni. Hätäilin yrityksemme työntekijöiden puolesta ja sen valtavan taloudellisen velkataakan edessä, joka meitä odottaisi mahdollisen konkurssin takia. Konkurssi toteutuikin heinäkuussa 1991. Mielipahaa lisäsi ihmisten pahat puheet. Tuntui käsittämättömältä kuulla juoruja, jotka koskivat itseä.
Häpeä konkurssista oli valtava. Oli järkyttävää menettää koko perheen elämäntyö. Saimme onneksi sovittua konkurssivelallemme maksusuunnitelman. Maksaminen kestäisi kauan, seuraavat 25 vuotta. On suuri ihme, ettemme menettäneet kotiamme konkurssin jälkeen. Saimme uuden yrityksen jaloilleen vuonna 1992. Koin kuitenkin edelleen häpeää tuosta konkurssista ja asiakkaiden kohtaaminen oli vaikeaa.
Vaimoni sairastui vakavasti vuonna 1990. Kärsin ja tuskailin jo Jumalan puoleen. Huusin Jumalalle vaimoni sairauden takia sekä toisaalta valtavan taloudellisen huolen uuvuttamana. Onneksi kotimme oli maalla, niin sain purkaa sisäistä tuskaani pihallamme kenenkään kuulematta.
Keväällä 1991 aloin lukea vihkiraamattuamme. Luin sitä myös ääneen vaimolleni Anittalle. Vierailimme lähiseurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissakin tilaisuuksissa. Etsimme sopivaa paikkaa. Emme kuitenkaan kiinnittyneet minnekään. Olimme edelleen irrallaan ja yksin.
Vierailimme kerran Lappeenrannassa eräässä seurakunnassa, jossa tunnistimme Jumalan läsnäolon. Tuntui hyvältä jutella ja saada tukea. Meitä kehotettiin jatkamaan kotiseurakunnan etsimistä kotona. Huhtikuussa 2011 kävimme tutustumassa kotipaikkakunnallamme olevaan seurakuntaan. Tuntui kuin olisimme tulleet kotiin. Pian tämän jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle, ja mikä tärkeintä, saimme syntimme anteeksi. Paha olo ja katkeruus kaikesta tapahtuneesta poistuivat sydämestäni. Tuntuu hyvältä ja kiitolliselta, että saamme seurata Jeesusta yhdessä vaimoni kanssa.
Olen ehkä ensimmäisiä uskovaisia suvussamme. Uskosta kertominen omalle perheelle aiheuttikin aluksi hämmennystä ja lievää vastustustakin. Meille on tärkeää saada kuulua myös seurakuntaperheeseen. Seurakuntamme onkin nykyisin toinen kotimme. Seurakuntayhteyden tärkeää antia ovat rukousyhteys, kasvukurssit ja Jumalan Sanan kuuleminen. Nämä auttavat uskossa kasvamisessa. Entiseen elämäntyyliin on niin helppo palata.
Olen saanut oppia tuntemaan Jumalan armon ja Pyhän Hengen toiminnan elämässäni. Olemme saaneet uusia ystäviä seurakunnasta. Voimme jutella kaikista asioistamme avoimesti ja luottamuksella ja rukoilla ystäviemme kanssa. Olen oppinut ymmärtämään myös sen, että Jumala kantoi minua jo ennen uskoontuloani. Kyllä uskovankin elämässä tulee hetkiä, jolloin ajattelen: jaksanko? Mutta usko Jumalaan on antanut minulle sisäisen rauhan. Ymmärrän, että kaikki on Jumalan johdatusta.
