Jussi Kosola, puuseppä, Ylihärmä
Minulla oli töitä, jenkkiautoharrastus, moottoripyörät ja naisseuraa. Silti koin, että jotakin puuttuu.
Olen kotoisin Ylihärmän Kosolan kylältä, puoliksi lapualainen, puoliksi ylihärmäläinen. Pohjanmaalla asuu mielestäni reilua sakkia, yleensä puheensa mittaisia miehiä ja naisia. Toivon, että jälkipolvi voisi ylläpitää senkaltaista asennetta.
Jos joku miettii Kosola-nimeä, niin Lapuan liikkeen johtaja Vihtori Kosola asui lapsuudessaan samalla paikalla kuin missä syntymäkotini on. Vihtori on todennut, että suvustamme löytyy niin häjyn haaraa kuin herätystä. Hänen äitinsä oli uskovainen ihminen, joka muistutti rukouksen voimasta. Paappa oli puolestaan neuvonut pitämään tilivälit lyhyenä Jeesuksen kanssa.
Koin yläasteikäisenä Jumalan selkeästi kutsuvan minua. Soitin siihen aikaan rumpuja rokkibändissä, minulla oli moottoripyörä ja nahkatakki. Olin mielestäni aika kova jätkä. Ihmispelko ja halu elää niin kuin elin saivat minut hylkäämään kutsun. Sekään ei pysäyttänyt menoa, että minulta kuoli alle parikymppisenä muutamassa vuodessa monta kaveria.
Kouluttauduin puusepäksi, kirvesmieheksi ja hirsiveistäjäksi. Rakensin itselleni hirsitalon kalusteineen. Ostin vain ikkunat valmiina. Olen ollut muun muassa Ranskassa Pyreneitten vuoristossa rakentamassa kaverini kanssa hirsitaloa. Se on riskipeliä, kun laitetaan Pohjanmaan lakeuksien pojat vuoristoon. Olin pudota pariinkin kertaan rotkoon.
Ihmisen sisimmässä on olemassa jumalakaipuu, jota yritetään täyttää usein korvikkeilla. Vaikka minulla oli asiat aika hyvin, oli töitä, jenkkiautoharrastus, moottoripyörät ja naisseuraa, niin hengelliset asiat alkoivat muistuttaa itsestään eräänä kesänä. Pari tapausta pysäytti miettimään. Kerran huomasin tyttöystäväni kanssa taloni parvekkeen kaiteella veripisaroista muodostuneen ristin. Säikähdimme, sillä oli mahdotonta, että kukaan ihminen olisi voinut käydä tekemässä sitä. Myöhemmin näin unen, jossa alettiin temmata ihmisiä Taivaaseen. Ymmärsin, ettei minulla ole tikapuita, joilla pääsisin mukaan siihen porukkaan.
Seuraavana pääsiäisenä meillä oli bändin kanssa keikka pitkänäperjantaina. Se vaivasi kovasti. Ajattelin, että menen aamulla kirkkoon, niin on helpompaa mennä illalla keikalle. Kirkkoherra sanoi heti jumalanpalveluksen aluksi, että ”tällaisena päivänä, jota vietetään Jeesuksen Kristuksen, Jumalan pojan ristiinnaulitsemisen muistoksi, ei kirkossakaan soiteta urkuja”. Ajattelin, että Jumalalle pyhitetyssä paikassa ei soiteta urkuja, mutta minä olen menossa rokkikeikalle. Se pysäytti. Lopulta päätin, etten jatka enää sitä tietä, jota olin kulkenut, ja annoin elämäni Jeesukselle.
Olen rukoillut itselleni rakkautta ja viisautta, että osaisin kohdata uskovaisena lähimmäiset oikealla tavalla. Ihmiset pitää kohdata samalta tasolta tai mieluummin vielä vaikka vähän alapuolelta, olivat he uskossa tai eivät.
Ostin 2000-luvun alkupuolella huonossa kunnossa olleen mullinavetan, jonka kunnostin alun perin autotalliksi. Siitä tuli myös paikka, johon kokoontuu kesäaikaan väkeä yli kirkkokuntarajojen. Lähäresmäessä on kynnys matalalla.
Usko antaa minulle turvan. Elämä ei anna täysvastuuvakuutusta kenellekään. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Mutta kun on lyöttäytynyt Jeesuksen kanssa kimppaan, niin se tuo sydämen tasolle sellaisen rauhan, ettei tarvitse pelätä sitä, mikä meitä kerran kohtaa. Jeesuksen verellä lunastettu perii iankaikkisen elämän Taivaassa.
