Anteeksianto, Kuolema
Anja Mäkelä,
Muutimme 70-luvulla perheemme kanssa Ruotsiin sukulaisen innostamana ja vähän seikkailumielessäkin. Perhe kasvoi siellä vielä neljännellä lapsella. Mieheni sai heti töitä ja minä hoidin kotona lapsia. Aloimme rakentaa omakotitaloa. Kaikki näytti menevän loistavasti ja onni hymyili meille.
Meillä oli jonkinlainen kaipaus Jumalan puoleen ja päätimme alkaa lukea Raamattua. Tuttavapariskunta pyysi meitä myös hengellisiin tilaisuuksiin, mutta oli niin paljon kaikkea tekemistä, ettei aikaa tuntunut löytyvän.
Eräänä pyhäinpäivän aattona yhdeksänvuotias poikamme Harri mietti iloisena, lähtisikö koulutansseihin. Hän lähti ulos, mutta illan tullen häntä ei kuulunut kotiin, vaikka oli jo pimeää. Soitin eri paikkoihin, mutta poikaa ei löytynyt. Silloin tuli hätä ja soitimme poliisille. En saanut unta, vaan oli lähdettävä etsimään Harria. Ulkoportailla seisoessani kuulin Harrin äänen taivaalta: ”Äiti.” Kuolema kävi mielessä.
Kolmen päivän ajan olimme valtavan epätietoisuuden vallassa. Illalla kuulimme uutisista, mitä Harrille oli tapahtunut. Sairaalaan oli viety itsemurhaa yrittänyt mies, jonka henki onnistuttiin pelastamaan. Hän oli tunnustanut surmanneensa poikamme. Minä sain shokin. Koko perhe ja läheiset itkimme ja huusimme. Täytyin niin valtavalla vihalla, että ajattelin tulevani hulluksi. En voinut käsittää, kuinka joku voi tehdä sellaista lapselle.
Huusin Jumalalle: ”Auta minua antamaan anteeksi tälle murhamiehelle, en jaksa elää tämän vihan kanssa!” Aivan yhtäkkiä viha katosi ja koin valtavan vapauden. Tuntui kuin kivireki olisi otettu pois. Koin tästä vapaudesta iloa ja riemua, ja samalla sääliä ja rakkautta miestä kohtaan, joka oli teon tehnyt. Juoksin mieheni luokse ja kerroin antaneeni anteeksi. Mieheni kertoi kasvojeni loistaneen, mutta ei voinut ymmärtää, että saatoin antaa anteeksi. Ja oikeastaan se en ollutkaan minä, vaan Jumalan voima tuli avuksi, kun sitä pyysin. Hän otti vihani pois. Olin samalla ottanut Jeesuksen elämääni. En tosin ymmärtänyt sitä, ennen kuin vasta myöhemmin.
Mieheni taisteli tuskissaan vihan kanssa. Noin kolmen kuukauden kuluttua eräässä hengellisessä kokouksessa miehenikin sanoi: ”Jeesus, jos elät, tule minun elämääni ja annan itseni Sinulle”. Jeesus tuli ja mieheni viha katosi.
Harri oli kysellyt minulta aiemmin yhteisellä marjamatkalla: ”Äiti, mikä ero on Saatanalla ja Jumalalla?” En tiennyt, mitä sanoa, koska en ollut miettinyt niitä asioita. Vastasin: ”Minä uskon, että Jumala on hyvä ja Saatana on paha.” Harri vastasi: ”Minä valitsen Jumalan.” Muistin tämän Harrin kuoltua ja tiesin hänen olevan Jumalan luona. Harrin koulutavaroista löytyi myös virsikirja, josta hän oli ympäröinyt yhden virren: ”Jeesus maailman puolesta antoi elämänsä, avaa minun silmäni näkemään tämä. Kukaan ei ole koskaan rakastanut kuin Hän.” Sanat lohduttivat. Tiesin, että Harri on taivaassa Jumalan luona. Päätin, että jos joku rakastaa enemmän kuin äiti lastaan, hänen luokseen menen minäkin, maksoi mitä maksoi.
On kulunut jo lähes neljäkymmentä vuotta Harrin kuolemasta. Olen yhä samalla tavalla rakastunut Pelastajaani ja Vapahtajaani. Olen oppinut tuntemaan häntä enemmän. On ihanaa kertoa toisille, kuinka uskollinen ja hyvä hän on. Hän on kääntänyt kaiken kokemani pahan hyväksi.
Jumala rakastaa sinua ja haluaa muuttaa elämäsi elämisen arvoiseksi. Hänellä on hyvä tahto sinua kohtaan, hän tahtoo osoittaa sinulle rakkauttaan. Rakkautta, joka poistaa vihan!
Anteeksianto, Näky
Tuija ja Risto Viiperi, siistijä ja eläkeläinen (muurari), Kaustinen
Lapset ihmettelivät, kun tuppisuinen isä alkoi puhua – ja ahmia kirjoja! Me myös lähennyimme avioparina.
Tuija: Kun lapsemme olivat pieniä, lupauduin pyhäkoulunopettajaksi, olinhan itsekin käynyt lapsena pyhäkoulua. Taivaan Isä ja enkelit olivat minulle OK, mutta Jeesus ei merkinnyt mitään.
Vuonna 1996 kesken siivouspäivän käsiini osui yöpöydän laatikosta Tapio Nousiaisen kirjan ”Yksi ainoa elämä”. Rupesin lukemaan sitä puolivälistä. Se upposi kuin kuuma veitsi sulaan voihin! Luin ja itkin ja ihmettelin, mitä minulle tapahtuu. Soitin uskovalle ystävälle. Hän ymmärsi heti, mistä on kysymys: Jumala veti minua puoleensa. Ystäväni rukoili puolestani puhelimessa.
Tällainen pikauskoontulo sopi hyvin hätäiseen luonteeseeni. Se oli minulle yhtä suuri yllätys kuin koko perheelle ja varsinkin Ristolle.
Risto: Minua harmitti, kun Tuija ei enää lähtenyt yhteisiin rientoihin. Mietin, mitä ystävätkin sanovat. 11 vuotta Tuija kulki hengellisissä tilaisuuksissa yksin ja minä sain olla rauhassa kotona. Samalla tunsin itseni huonommaksi. Koin, että Tuijalla on jotain, mitä minulta puuttui.
Tuija: Minulla oli ristiristiriitainen olo, jäinpä sitten kotiin tai lähdin seurakuntaan. En koskaan tyrkyttänyt Ristolle uskonasioita ja Raamattuakin luin salaa.
Risto: Olin paljon poissa kotoa ja kiireinen. Muurarille riitti töitä, enkä osannut sanoa ei. Etsin arvostusta tekemällä viikot töitä vieraille ja viikonloput sukulaisille. Ulkokuoren piti olla kunnossa: hyvin tässä pärjätään.
Sairastuin tasapainohuimaukseen; puoli vuotta kuljin konttaamalla ja seinät pyörivät. Se oli pahempaa kuin krapula. Kaiken kukkuraksi jouduin työtapaturmaan, jonka seurauksena sain jatkuvan hermosäryn. Ensimmäiset vuodet olivat hirveitä. Kun pitkän taistelun jälkeen sain eläkepäätöksen, oli helpompi hyväksyä se, että tämä on osani. Pääsin samalla pois oravanpyörästä. Nyt särkyä helpottaa ihon alle upotettu, sähkövirtaa syviin lihaksiin antava takajuostesimulaattori.
Eräänä yönä Jeesus ilmestyi minulle unessa kipujen keskelle. Se oli valtavaa! Ymmärsin, että on jotain paljon suurempaa kuin mitä olen ikinä kokenut.
Tuija: Seurakunnassa oli alkamassa kristinuskon perusteisiin pureutuva Alfa-kurssi. Yllättäen Risto halusi lähteä sinne kanssani.
Risto: Alfa-kurssin Pyhän Hengen viikonlopussa puolestani rukoiltiin. Jeesus tuli sydämeeni ja täytyin Pyhällä Hengellä. Se oli voimakas kokemus. Jumala alkoi puhua minulle päivittäin ja hoitaa riittämättömyyden tunteitani. Sain voiman antaa anteeksi nuorena kokemani kiusaamisen ja haavoittavat sanat.
Tuija: Lapset ihmettelivät, kun isä, joka oli ollut melkein mykkä, alkoi puhua – ja ahmia kirjoja! Uskonasiat saivat meidät keskustelemaan. Olemme lähentyneet avioparina ja saaneet kasvaa uskossa yhdessä.
Risto: Nyt saamme auttaa ja palvella muita. Seurakuntayhteys ja ehtoollinen ovat meille tärkeitä, samoin yhteiskristillinen toiminta.
Elän elämäni parasta aikaa ja olen tosi onnellinen, vaikka kärsin kivuista. Viimeistään iankaikkisessa elämässä Jumala parantaa ne. Monesti Jumala on parantanutkin minua. Kerran sain illalla kuume- ja kouristuskohtauksen enkä saanut hengitettyä. Tajuttomuuden rajalla rukoilin yksinkertaisesti: ”Jumala, auta!” Kohtaus meni ohi ja aamulla heräsin aivan terveenä.
C. S. Lewis on sanonut osuvasti: ”Nautinnoissamme Jumala kuiskaa meille, omassatunnossamme hän puhuu, mutta tuskissamme hän huutaa.”
Anteeksianto, Perhesuhteet
Frances Hume
En ollut puhunut veljelleni 28 vuoteen. Eräänä aamuna ennen pääsiäistä v. 2006 istuin tietokoneeni ääressä, kun pehmeääni kuiskasi sisälläni: ”Anna veljellesi anteeksi.” Huoneessa ei ollut muita, mutta kuulin nuo sanat hyvin selvästi. En tiedä miten muut välttävät epämiellyttäviä tehtäviä. Minä siivoan. Koko päivän imuroin, pyyhin ja pesin sekä järjestelin tietokoneen tiedostoja ja keksin muita tekosyitä. Minulla ei ollut veljen osoitetta, ei puhelinnumeroa enkä voinut saada hänen yhteystietojaan keneltäkään.
Illalla otin paperikorin sisällön esiin, järjestelin sen ja sijoitin jokaisen lapun lokeroonsa. Kapea paperipala jäi kiinni roskiksen läppään, joten vedin sen ulos. Ennen kuin tuhosin sen, vilkaisin käsinkirjoitettua tekstiriviä. Se oli veljeni sähköpostiosoite. Minulla oli aina ollut vain hänen työosoitteensa. Miten nyt saatoin lukea hänen kotiosoitettaan? Olin vastustanut Herran tahtoa kuin kapinoiva lapsi. Hienovaraisesti Jeesus pyyhki pois estelyni. Nyt saatoin joko kääntää selkäni hänen tahdolleen tai ruveta kirjoittamaan.
”Rakas veli”, kirjoitin. ”Haluan sinun tietävän, että ainut syy, miksi kirjoitan tämän kirjeen, on se, että Pyhä Henki sanoo minulle, että minun täytyy antaa sinulle anteeksi. Mutta ennen kuin teen sen, aion kertoa sinulle kaiken pahan, minkä olet minulle tehnyt.” Kirjoitin listan, joka yksilöi jokaisen julmuuden ja loukkauksen, jokaisen vaurion, jonka olin tallentanut sydämeeni. Ne purkautuivat tietokoneen näytölle kuin happo, joka vuotaa auton akusta. Odottamani helpotuksen sijaan tunsin tuomitsevani. Intuitiivisesti tiesin, että Jumala odotti minun ottavan seuraavan askeleen. ”… ja minun pitää pyytää sinua antamaan myös minulle anteeksi”, kirjoitin vastahakoisesti. ”28 vuotta olen kironnut nimesi ja tuominnut sinut. Voitko antaa minulle anteeksi?” Kun kirjoitin nuo sanat, tuomitsemisen tunne hälveni. Painoin ”lähetä” ja jäin odottamaan.
Veljeni vastaus saapui seuraavana aamuna. Se alkoi: ”Missä olet ollut? Olemme rukoilleet puolestasi yksitoista vuotta. Myös minä olen nyt uskovainen. Vien evankeliumia moottoripyöräjengien jäsenille. Olen vankilapappi.”
Tämä ei voinut olla se väkivaltainen veli, joka nuoruudessamme oli mäiskinyt minua seiniä vasten ja kironnut minua Raamatun lukemisen tähden. ”Pyydän anteeksi, etten vastannut heti. Viestisi oli niin järkyttävä, että en rehellisesti sanoen kyennyt käsittelemään sitä. Jumala armossaan on estänyt monet muistot noilta ajoilta. Joitakin asioita en muista, toisia en olisi voinut tehdä ja jotkut muistan, mutta en samalla tavalla kuin sinä muistat ne.” Hän vastasi harkiten jokaiseen syytökseen. Lukiessani jokainen katkera ja kieroutunut muisto selvisi.
Loppuun hän lisäsi: ”Monta kertaa otin selkäsaunan puolestasi. Eräänä iltana, kun äiti yritti tulla huoneeseesi lyömään sinua, estin häntä ja otin selkäsaunan puolestasi.” Tuokiokuvia tuosta illasta palautui mieleeni. Piileskelin ja kuulin ottelun ääniä oveni ulkopuolelta. Silloin en tiennyt, kumpaa vastaan meistä hyökättiin. Nyt tiesin. Lukiessani aloin nähdä veljeni toisenlaisessa valossa. Hän oli, niin kuin minäkin, taistellut selvitäkseen.
Perheen sisällä syntyneet vauriot haavoittavat syvimmin ja kestävät pisimpään, mutta anteeksianto voi parantaa ne iäksi. Tuona päivänä annoimme toisillemme anteeksi. Meidän kauttamme Jumala aloitti anteeksiannon ketjun. Muutamassa viikossa me kaksi yhdistyimme muiden veljien, siskon ja serkkujemme kanssa. Lämpimät keskustelut ovat nyt korvanneet vuosikymmenten kylmän hiljaisuuden. Vain Jeesus voi käynnistää tällaisen ketjureaktion.
