Alkoholiongelmat, Konkurssi, Läheisten menettäminen
Virpi Marku, sairaanhoitaja, Huittinen
Olin saanut vahvan selviytyjän kasvatuksen. Sisulla ja kovalla työllä elämästä pitää selvitä. Nuoruuteni meni hoitoalaa opiskellessa, vapaa-aika kului jo silloin töitä tehden. Myöhemmin yksinhuoltajana alkoi yli 10 vuotta kestänyt pätkätyöllisyys. Yritin huolehtia arjesta, saada hankituksi taas uuden työpaikan, opiskellakin lisää. Piti myös selvitä yksinolosta, pettymyksestä ihmissuhteen kariutuessa, häpeästä, olla lapselle kunnollinen äiti. Oli vaan pakko jaksaa. Lähipiirissä tuli raskaita asioita; läheisen kuolema, alkoholismia, konkurssia, takausvelkojen maksua. Lapsuusperheen ihmissuhteet olivat kovalla koetuksella. Ajauduin tekemään töitä aina vaan enemmän, koska turvallista vakituista työpaikkaa ollut. Pikku hiljaa aloin tulla siihen tulokseen, että en tule koskaan selviämään tässä elämässä kunnialla. En tule saavuttamaan mitään, en ainakaan työnteolla. Elämässä ei näkynyt tulevaisuutta. Ei ollut haaveita. Vuoden 2004 syksyllä aloin olla niin väsynyt, että totesin tarvitsevani apua muualtakin kuin ystäviltä. Töissä ollessani pelkäsin, että en kykene enää toimimaan tehtävissäni. Kotona jaksoin hoitaa vain pakolliset asiat, käydä kaupassa, laittaa ruoat, pestä pyykit. Yksinäni olin vaan ja itkin aina kun kukaan ei nähnyt. Lopulta itkustakin loppuivat kyyneleet. Elämänilo oli täysin poissa. Ahdistus kasvoi. Yöt olivat lähes unettomia. Aloin ajatella itsemurhaa. Pohdin, miten sen tekisin, minkä auton alle ajaisin tai mitä lääkkeitä ottaisin, että se onnistuisi varmasti. Toisaalta totesin, että auton alle ajaminen vaatisi irrottamaan turvavyön ajaessa, ja siihen en kyennyt. Jossain vaiheessa sisäinen tuska ja kipu oli niin suurta, että luulen ymmärtäväni, miltä tuntuu niistä, jotka itsemurhan ovat tehneet.
Samaan aikaan ajatuksiin alkoi tulla ajatus siitä, että voisinko nyt haluta antaa elämäni Jeesukselle. Silloisessa elämässä ei ollut enää mitään saavutettavissa, eikä mitään enää menetettävissä. Nuorena en ollut halunnut tehdä uskonratkaisua peläten muiden mielipiteitä, peläten että menettäisin jotakin. Silti kaikki nämä vuodet olin nähnyt, miten uskovat ystävät olivat elämäänsä tyytyväisiä selviten vaikeistakin asioista. Sain pienen Päivän sana -kirjan. Aloin lukea sitä. Samoihin aikoihin aloin kuunnella Satakunnassa kuuluvaa hengellistä radio-ohjelmaa Iltalamppu. Kuuntelin lauluja ja puheita joka viikko ja itkin. Radio-ohjelman puheet ja sanat koskettivat minua. Raamatun lukeminenkin alkoi kiinnostaa. Luin lehdistä kaikki Päivän sanat ja hengelliset kirjoitukset. Netistä luin opetuksia ja rukouksia. Luin myös katekismusta sekä muutamia hengellisiä kirjoja.
Samaan aikaan, kun hakeuduin lääkäriin ja jäin pitkälle sairaslomalle kävin myös seurakunnan tilaisuuksissa. Olin koko vuoden käynyt sunnuntaisin kirkossa aina kun mahdollista. Sain niissä tilanteissa kokea, miten Jumala ottaa hoitoonsa ihmisen, joka kääntyy hänen puoleensa koko sydämestään ja huutaa apua häneltä. Joulukuun 1. päivänä 2004 kirkossa oli Ilosanoma-ilta. Puolestani rukoiltiin ja ihmettelin, että miten rukoilija voi tietää ja sanoa juuri niitä asioita, joista kärsin, jotka olivat sydämelläni ja joihin rukousta tarvitsin. Koin, että sanat tulivat Jumalalta, ne olivat Pyhän Hengen sanoja juuri minulle. Kotiin päästyäni sanoin lapselleni, että nyt tiedän kenen joukoissa minä olen ja kenelle meidän perhe kuuluu.
Tuon päivän jälkeen elämäni muuttui; sain rauhan sydämeeni. Vaikka olin pitkällä sairaslomalla masennuksestani ja fyysisesti erittäin väsynyt, olin henkisesti uudestisyntynyt, juuri niin kuin Raamatussa sanotaan. Myös lapseni ja ystäväni sanoivat minun muuttuneen. Uskoontulo näkyi myös ulkoisesti, silmistä, katseen erilaisuutena – poissa oli salailu ja valheet. Tunsin olevani kuin pieni keskosvauva, jota Jumala hoitaa ja kasvattaa. Sain syventyä Raamattuun, sain lukea hengellistä kirjallisuutta, kuunnella Radio Deitä. Kävin myös Alfakurssin, jonka koin olevan kuin uusi rippikouluni. Sain maallisen perheeni lisäksi ihanan seurakuntaperheen.
Koen, että syvällä masennuksella ja hitaalla toipumisella siitä oli omassa elämässäni tarkoitus. Vasta silloin jäin täysin Jumalan armon ja huolenpidon varaan. Ei ollut mitään muuta turvapaikkaa kuin Jeesus. Nyt jälkikäteen olen kokemuksestani kiitollinen myös siksi, että voin työssäni hoitajana aidosti ymmärtää masentunutta ja unettomuudesta kärsivää.
Läheisten menettäminen, Lajittelematon
Seija Sunna,
Tsunami vei tytärpuoleni nelihenkisen perheen Tapaninpäivänä 2004. Tytär löytyi pian ja hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa. Kesän korvalla löytyi vävy ja siunaus toimitettiin Nurmijärven kirkossa. Yhdeksän-vuotias poika löydettiin syyskuussa ja hänen siunauksensa tapahtui Helsingin Lähetyskirkossa. Nelivuotiaan tyttären löytymisestä oli jo luovuttu, mutta hänkin löytyi vuosi onnettomuuden jälkeen. Hänet oli jo ehditty siunata poissaolevana. Toisen suomalaisperheen ainoana henkiin jäänyt lapsi oli tunnistanut pienen vainajan poliisin valokuvasta uimapuvun perusteella. Uimapuku oli hankittu vasta paikan päällä.
Syksyllä 2004 nelivuotias Aino sanoi, että he lähtevät taivaaseen. Aikuiset sanoivat, ei kun Thaimaaseen. Mutta tyttö pysyi kannassaan ja puhui taivaaseen lähtemisestä. Sitten hän leikki nukeillaan ja selitti, miten nuket ovat kuolleet. Aikuiset oikaisivat, että sinä laitat heitä nukkumaan. Taas tyttö oli vakuuttunut sanomisestaan, että nuket ovat kuolleet. Kuka siis ymmärsi, mistä oli kyse?
Kuolema oli läsnä elämässämme joka päivä. Olin tehnyt mielenkiintoista työtäni fysioterapeuttina ja olin tottunut kuuntelemaan ihmisten murheita. Nyt en jaksanut kuulla yhtään toisten huolia, kun en jaksanut enää omianikaan. Tyhjyys täytti elämäni vuonna 2005. Helmikuussa sain sydänkohtauksen. Ensiavussa lääkäri kyseli elämäni taustoja eikä ihmetellyt yhtään. Minun oli siinä vaiheessa pakko jättää työni lopullisesti. Oma isäni kuoli vielä toukokuussa.
Miten itse selvisin kuoleman varjon laaksossa? Minulla oli ollut aiemmin lapsen usko, joka oli muuttunut aikuisuuden kynnyksellä omakohtaiseksi uskoksi. Silloin elin seurakunnassa rikasta aikaa ja koin Jumalan puhuvan minulle. Lauloin eri kuoroissa. Läheinen ystäväni lähti lähetystyöhön Afrikkaan. Mutta sitten muutin toiselle paikkakunnalle ja kaikki muuttui. Jatkoin käymistä kirkossa kyllä aika ajoin, mutta oma uskonelämäni tuntui etäiseltä. Rukoilin ainoastaan silloin, kun olin ahdistunut. Herra oli minulle kuin kaupan hyllyltä omiin tarpeisiini napattava tavara. Minulla oli asiaa hänelle, mutta en hiljentynyt kuuntelemaan, olisiko hänellä jotain sanottavaa minulle.
Kun menetin läheisiäni, olin töissä kuntoutuslaitoksella, jossa Klaukkalan kirkkoherra piti säännöllisesti iltahartauksia. Kun hän ei päässyt tulemaan, vaimo oli sijaisena. Tsunamin tuoman tuskan keskellä tämä papin vaimo oli ainoa ihminen, jonka pystyin kohtaamaan oikeasti. Hän osasi olla sopivasti hiljaa. Perheen jäsenet olivat kyllä ympärillä, mutta hekin kärsivät. Tarvitsin yhden ulkopuolisen ihmisen ja sen minä sain. Papin vaimon kautta löytyi raamattupiiri ja koin taas Jumalan puhuvan minulle. Se lohdutti. Rukous sai aivan uuden syvyyden. Herra ei anna surua siksi, ettenkö olisi hänelle rakas – päinvastoin. Sain uuden toivon. Ikuinen elämä odottaa. Jumala haluaa viedä perille. Jeesus on kuoleman voittaja. Hän on ylösnousemus ja elämä.
Kaiken jälkeen ihmiset ovat tulleet minulle tärkeiksi ja rakkaiksi. Anteeksiantaminen on avautunut uudella tavalla. En katso taaksepäin katkerana vaan eteenpäin kiitollisena. Apostoli Paavalin sanoin: ”Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” Filippiläiskirje 3:13-14.
Kuolema, Läheisten menettäminen, Suru
Mervi Ylinen, opiskelija, Lapua
Oloni oli niin kurja, että päätin hetkeni koittaneen. Pian kaikki ahdistus olisi poissa.
Olin perheen ainut lapsi, ja minulla oli rakastavat vanhemmat. Kuten joka perheessä, meilläkin oli omat ongelmamme, joissa alkoholi näytteli välillä isompaa, välillä pienempää roolia. Opin jo pienestä lapsesta, ettei perheen asioista saa puhua kenellekään. Niinpä opin kantamaan surut yksin. Sydämeni särkyi, kun isäni kuoli ollessani 20-vuotias. Surulleni ei kuitenkaan jäänyt tilaa, koska tehtäväkseni tuli pitää huolta äidistä. Menetin nuorena myös muita läheisiä.
Tunsin itseni pitkään hyvin yksinäiseksi ja olin pahan olon vanki. Kävin usein baareissa hukuttamassa murheeni ja turruttamassa tunteeni. Välillä olin niin ahdistunut, että luulin kuolevani siihen paikkaan. Itseni satuttaminen viiltelemällä tuntui usein ainoalta keinolta, joka voisi tuoda hetkellistä helpotusta. En puhunut siitä kenellekään mitään, koska en halunnut olla vaivaksi. Ajattelin, ettei minulla ole mitään merkitystä, ja pikkuhiljaa mieleeni alkoikin nousta itsetuhoisia ajatuksia. Voin niin huonosti, että jätin pari vuotta kestäneet opintoni kesken. Yritin hakea apua terapiasta, mutta keskeytin sen, kun en pystynyt avautumaan.
Vuosi 2012 oli muutosten vuosi. Tuona kesänä kävin läpi monia suunnitelmia siitä, kuinka voisin itse päättää oman elämäni. Syksyllä oloni oli niin kurja, että päätin hetkeni koittaneen. Pian kaikki ahdistus olisi poissa. Päätin huutaa vielä viimeisen kerran Jumalan puoleen ennen kuin elämäni päättyisi.
Yllätyksekseni Jumala vastasi huutooni. Hän johdatti ihmeellisellä tavalla luokseni erään ihmisen, joka tarjosi minulle ja koirilleni väliaikaisen kodin. Näin Jumala näytti konkreettisesti, kuinka paljon minua rakastaa. Jumala nosti minut arvottomuudesta omaksi lapsekseen ja antoi minulle enemmän kuin olisin koskaan osannut pyytää. Hän ei ottanut kipujani heti pois, mutta antoi ihmisen, jonka kanssa sain käydä niitä läpi. En tiedä miten minun olisi käynyt ilman tuota viimeistä avunhuutoa, mutta en välitä tietääkään. Yksin Jumalan armosta ja rakkaudesta saan elää tätä päivää, ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.
Palasin tauon jälkeen myös terapiaan ja aloin parantua vauhdilla. Ihmeellisten oivallusten avulla sain solmut auki.
Jumala on parantanut rikkinäisen sydämeni. Hän näytti minulle, etten ole yksin ja että olen mittaamattoman arvokas. On ollut vaikea uskoa sitä todeksi, koska niin kauan olen pitänyt itseäni täysin mitättömänä ja arvottomana. Olin mielestäni ansainnut kaikki ne pahat asiat, joita elämässäni oli ollut. Lopulta kuitenkin ymmärsin, että kaikki ne maahan lyövät ajatukset itsestäni ovat olleet vihollisen valheita, jotka olen uskonut.
On lohduttavaa tietää, että on olemassa joku, joka tietää kaiken ja tuntee meidät paremmin kuin kukaan muu. Jumala on näyttänyt minulle, että hän on Isä, joka ei koskaan hylkää, ei koskaan satuta, on aina lähellä ja rakastaa ilman ehtoja.
Vähän aikaa sitten menetin myös äitini. Olen saanut kokea Jumalan uskollisuutta ja huolenpitoa näinäkin vaikeina aikoina. Olen oppinut, ettei mikään asia tai teko ole niin suuri, etteikö Jumala voisi auttaa siitä eteenpäin. Haluan olla Jumalan elävä esimerkki siitä, ettei koskaan kannata luovuttaa. Jeesuksen ristissä on kaikki syyt, miksi kannattaa uskoa ja luottaa. Hänestä minäkin löysin syyn elää.
Läheisten menettäminen, Näky
Esko Utriainen
Juoppo isäni tutustui alkoholiin jo 14 -vuotiaana. Äitini odotti lasta ja vanhemmillani oli aikomus avioitua. Nuori sulhanen nukkui kuitenkin onnensa ohi. Yhdeksän vuoden päästä yritettiin uudelleen, koska äitini odotti minua. Vanhempani eivät koskaan avioituneet ja äitini kyllästyi juoppoon mieheen. Muutimme isovanhempien luo Savoon. Jotenkin tultiin toimeen niin kauan, kun isovanhemmat elivät. Heidän kuoltuaan äitini lunasti kotitalon sisaruksilta ja velkaantui. Me elimme vieläkin suuremmassa puutteessa ja kurjuudessa. Äitini ei kestänyt veljeni lähtöä maailmalle ja päätti päivänsä. Jäin yksin. Naapurit ja sukulaiset pitivät jonkinlaista huolta, kunnes lähdin tienaamaan 12-vuotiaana. Olin taloissa renkinä ja 14-vuotiaana rahtilaivan kansimiehenä Rautalammin reitillä. Vasemmistolaisuuden siemenet kylvettiin näissä oloissa.
Muutin Lahteen rakennustöihin 17-vuotiaana. Lähdin mukaan Kommunistisen puolueen toimintaan. Purin ankeita lähtökohtiani aktiiviseen puoluetoimintaan ja kohosin Lahdessa lopulta puolueen johtoporukkaan. Viina ei minulle maistunut. En halunnut seurata isäni jälkiä, vaan mieluummin äitini suvun absolutistista perinnettä. Menin naimisiin 18 -vuotiaana. Työskentelin Askolla 10 vuotta mm. vanerisorvilla ja toimin osaston luottamusmiehenä. Olin vallankumouksellinen nuori mies.
Joulukuun 27. päivänä vuonna 1965 olin keskustellut illalla uskovan rouvan kanssa. Hän puhui minulle hengellisistä asioista ja minä marxismista ja kommunismista. Yöllä heräsin ja huomasin, että huoneesta oli hävinnyt katto. Näin kolme eri näkyä ja selostin niitä samanaikaisesti vaimolleni. Näyt todistivat minulle, että on olemassa Jumalan yliluonnollinen maailma. Lähdin keskellä yötä hakemaan uskovaa rouvaa ja annoin elämäni Jeesukselle. Sain syntini anteeksi. Muutaman päivän jälkeen palautin jäsenkirjani kommunistiselle puolueelle, joka siihen aikaan oli selkeästi jumalankielteinen järjestö.
Menin Askon teknisen johtajan luokse ja kerroin, että olen tullut uskoon. Johtaja puristi kättäni ja sanoi, että kaikki menneisyyden asiat on sovittu. Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet tähän. 11 kuukautta tämän jälkeen vaimoni ja vauva kuolivat synnytyksessä ja jäin leskeksi 7- ja 8-vuotiaiden tyttöjen kanssa. Velimies kävi päivittäin katsomassa kuinka jaksan. Unettomuus vaivasi. Pyysin veljeäni viemään haulikon pois kaiken varalta. Mietin miksi näin tapahtui? Parin vuoden päästä saatoin pyytää veljeäni palauttamaan haulikon. Olin pystynyt antamaan anteeksi kovat kokemukseni.
Kohtasin pullakaupassa nuoren Lahteen muuttaneen Helkan. Istuimme vierekkäin Siion-seurakunnan kokouksessa. Kahden vuoden päästä aloimme seurustella ja menimme naimisiin. Tytöt saivat uuden äidin. Saimme myös kolme yhteistä lasta. Tein pitkän työuran mm. panostajana. Olin räjäyttämässä varaistuntosalia ja väestösuojaa Eduskunnan alle sekä Päijänne-tunnelia ja Olkiluodon matala-aktiivivarastoa. Yhteensä olen ollut räjäyttämässä yli 40 avolouhos- ja tunnelityömaata. Kaikkiaan muistan 30 erilaista tilannetta, joissa on ollut ”läheltä piti” tilanteita ja selkeä Jumalan varjelus.
Rakensin oman talon. Olen voinut elää tasapainoista elämää ja kasvattaa lapseni aikuisiksi. Olen toiminut seurakunnassa monissa tehtävissä mm. telttamestarina, nykyään ruoka-avussa, vuodesta 1996 Venäjän työssä ja monissa käytännön puuhissa. Omat rankat kokemukset ovat auttaneet ymmärtämään heikko-osaisia, joita löytyy niin Suomesta kuin Venäjältä.
