Varastettua tavaraa, pyssyjä ja alkoholia välittäneen myllykoskelaisen Viljo Hagertin aamuksi kaavailtu dokausmatka muutti suuntaa; paniikki vaihtui todelliseen vapauteen.
Elämä lähti luisumaan väärille urille täytettyäni 23 vuotta. Lapsuuteni oli rauhallinen, mutta jo poikasena ihailin pyssyjä. Sellaisen roikkuessa kupeella tunsin, että minulla oli voimaa. Pyssy oli kuin pikkuveli.
Tyttöystäväni elämä päättyi 18-vuotiaana dramaattisesti. Oli tulossa joulu, joten tarvitsimme rahaa. Sain rahaa äidiltäni ja kehotin tyttöystävääni hakemaan lisää kotoaan. Kun hänestä ei alkanut kuulua, selvisi, että hän oli ollut poliisiasemalla kuulusteluissa luvatta otetun pankkikortin johdosta. Ase oli jäänyt vahingossa hänen kassiinsa, ja hän ampui itsensä.
Kokemus tyttöystäväni löytämisestä kuolleena jätti sisimpääni paniikkihäiriön. En osannut purkaa tunteitani, joten aloin käyttää rauhoittavia ja alkoholia. Noin 30 vuoden ajan otin 30–50 rauhoittavaa pilleriä päivässä sekä alkoholia. Olin pian täysin aineista riippuvainen. Samalla väkivalta astui kuvaan.
Rahat hankittiin monenlaisilla laittomuuksilla, mutta myös lainaamalla rahaa ja perimällä siitä hulppeaa korkoa. Olin usein käräjillä, mutta selvisin kuin koira veräjästä. Vain kerran olin tutkintovankina siitä huolimatta, että ammuin yhtä ihmistä pyssyllä jalkaan, toista luoti hipaisi niskaan ja kerran puukotin ihmistä Myllykosken keskustassa.
Minuun teki suuren vaikutuksen isosiskoni Roosa, joka menehtyi syöpään. Joitakin päiviä ennen kuolemaansa hän sanoi minulle: ”Mie haluan nähdä sut taivaassa sitten eräänä päivänä.” Muistin ne sanat sekä selvänä että humalassa ja ihmettelin, miksi kuolemaa tekevä sisko saattoi olla aivan rauhallinen.
Vuonna 2010 minulle selvisi, miten Jumala valitsee meidät ja ilmoittaa itsestään. Olin vaimoni kanssa ravintolassa kovassa kännissä, kun Jumala täytti minut valtavalla rakkauden tunteella. Aloin heti puhua ihmisille Jumalasta, vaikka en tiennyt hänestä paljoakaan. Kotiin tultua tuntui kuin olisin kääriytynyt rakkauden lämpöön. Aamu oli epätavallinen; ei ollut krapulaa, ei edes tavallista paniikkihäiriötä. Yritin kokemuksen jälkeen muuttaa itse elämääni, mutta pian kaikki luiskahti entisiin kuvioihin. Siskon todistus soi silti mielessäni: ”Anna elämäsi Jumalalle, myy pyssyt pois ja lopeta ryyppääminen.”
Seuraavana vuonna kotona tapahtunut Jumalan kohtaaminen oli pysyvä ja lopullinen ratkaisu. Ryyppyreissu vaihtui kaiken muun ohittavaan tarpeeseen. Mietin, miten voin antaa elämäni Jeesukselle. Otin rauhoittavia lääkkeitä, juoksentelin asunnossa edestakaisin ja mielessä käväisi myös oman elämän lopettaminen. En tiennyt, että paha olo johtui synnintunnosta. Lopulta heittäydyin lattialle makaamaan ja sanoin: ”Jeesus, tässä olen. Tee elämälleni mitä tahdot.”
Siteet päihteisiin katkesivat kerralla. Heitin aseet pois ja äkkipikainen viha alkoi sulaa olemuksestani. Myös paniikkihäiriö parani uskoontulon myötä. Muutos ei voinut olla näkymättä ympäristössä: kävin henkilökohtaisesti palauttamassa 33 haltuuni joutunutta pankkikorttia, jotka liittyivät viinan välittämiseen. Samalla pyysin vääriä tekojani anteeksi.
Eräs epäili, että olin voittanut Lotossa. Hänelle totesin, että olen saanut jotain paljon suurempaa – iankaikkisen elämän.
Viime jouluna muutoksesta tuli kuluneeksi neljä vuotta. Hienointa on se, ettei minun tarvitse elää missään roolissa tai peitellä tekemisiäni. Saan olla täysin oma itseni.
Päihteiden sijaan olen saanut jakaa samoille ihmisille ruokakasseja ja tuoreita leipiä sekä todistaa Jumalan muuttavasta voimasta.
Jo lapsena uskoin Jumalan olemassaoloon. Äiti rukoili kanssani iltarukouksen ja minulla oli lapsenusko. Iän myötä uskoni jäi unohduksiin enkä ajatellut sitä.
Opiskelin näyttelijäksi ja vietin hyvin epäterveellistä elämää niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Aikuisena koin sitten loppuun palamisen. Se oli vaikeaa aikaa, mutta silti minulla oli merkillinen toivo siitä että tilanteestani on olemassa ulospääsy. Sitä jatkui kymmenen vuotta, ja tarvitsin sinä aikana paljon sekä ammattiauttajien että ystävien apua. Kun kymmenen vuotta myöhemmin seisoin kotona pellon laidassa katselemassa tajusin, että olen päässyt ulos tunnelista ja aloin kiittää kaikesta saamastani avusta. Jollain merkillisellä tavalla ymmärsin, että Jumala oli parantanut minut ja johdattanut minut oikeiden ihmisten luo, jotka vuorostaan olivat auttaneet minua. Ymmmärsin, että häntä minun oli kiittäminen.
Samoihin aikoihin naapuritaloon oli muuttanut uusi perhe. Kuulin, että mies oli pastori ja kiinnostuin vähän. Hän kysyi moneen kertaan, tulisinko mukaan hänen seurakuntaansa, mutta olin epäluuloinen ja kieltäydyin aina jollain tekosyyllä. Kerran seurakuntaan oli tulossa vierailulle ruotsalainen artisti. Tunsin hänet nimeltä ja uskaltauduin mukaan. Jotain tapahtui sisimmässäni, kun kuuntelin lauluja, mutten tehnyt mitään ratkaisua tuolloin. Kun aloin vähitellen kuunnella hänen levyjään, oli kuin Jeesus olisi varovasti avannut sydämeni oven laulujen sanojen ja sävelten kautta. Vähän myöhemmin menin Vaasassa seurakuntaan, jossa vieraili ruotsalainen kirjailija. Minuun teki suuren vaikutuksen se että tuo vasemmistolainen älykkö oli tullut uskoon. Hän selosti uskoaan sellaisella tavalla, että päätin täydestä sydämestäni ottaa Jeesuksen vastaan. Hän on elämäni keskipiste.
Usko on minulle perusta. Uskallan uskoa johonkin mitä en näe eikä minun tarvitse olla omassa varassani. Uskon myötä sain sanat sille toivolle, joka minulla oli ollut/pystyin sanoittamaan toivon, joka minulla oli ollut. Nyt toivoni ei ole omassa varassani, vaan Jumalassa ja hänen suunnitelmassaan elämääni varten. Minulla on toivo, joka antaa lohtua. Kun elämässä menee hyvin, saatamme erehtyä luulemaan, että pärjäämme ilman Jumalaa. Kun otin vastaan Pyhän Hengen, annoin elämäni Jeesukselle ja sain häneltä takaisin todellisen elämäni, paljon paremman elämän. Suuri osa levottomuudestani hävisi, ei siksi että ongelmat olisivat poistuneet, vaan koska saan luottaa siihen että kaikki on Jumalan kädessä eikä minun tarvitse kannatella kaikkea.
En usko tuuriin, uskon kiitollisuuteen. Kun tunnemme kiitollisuutta, rauhattomuus väistyy ja voimme nähdä myönteiset asiat. Jos alamme kiittää pienistä asioista, vaikka elämä näyttäisikin synkältä, elämä muuttuu joksikin myönteiseksi. Jeesus asuu sydämessäni ja vaikuttaa elämässäni. Toivon että kaikki ihmiset antaisivat kristinuskolle tilaisuuden, siinä ei ole mitään menetettävää. Usko ei tee elämästä yksinkertaisempaa, mutta olen saanut työkaluja, joiden avulla pystyn kulkemaan vaikeuksien läpi toisella tavalla. Hätäilen vähemmän tulevaa ja olen saanut enemmän rakkautta lähimmäisiäni kohtaan. Jeesus on elämäni paras opas. Kun hän on sydämessäni, tiedän, mikä on oikein ja miten minun tulee elää. Teen edelleen paljon virheitä. Silloin saan mennä hänen luokseen ja pyytää anteeksi ja pyytää viisautta, miten minun tulee elää. En elää täydellistä elämää, mutta elän turvallista elämää anteeksiantamuksessa.
Menestyin hyvin opinnoissa, mutta elämää leimasi jatkuva rauhattomuus, kiire ja murehtiminen. Suorittaminen, menestyminen ja pärjääminen olivat mittareita, joilla salaa ja jatkuvasti arvioin itseäni. Elämääni tuli vieraita ihmisiä, joihin törmäsin ikään kuin sattumalta ja jotka puhuivat suoraan omaan elämäntilanteeseeni ja osoittivat välittämistä. Kohtasin uudenlaista välittämistä, rakkautta ja yhteyttä toisten ihmisten kanssa…
David ja Marja-Liisa Ezzine, lähetystyöntekijät, Kauhajoki
Tapaaminen 70-luvulla Lontoossa muutti marokkolaishipin ja taistolaistytön elämän suunnan. Pariskunnasta tuli tehokas ja onnellinen työpari.
David: Olin tavannut kotona Marokon Casablancassa joukon hippejä. Liftasin heidän perässään Eurooppaan, kun olin kaksikymppinen. Tullessani Lontooseen minulla oli pelkkä reppu, eikä mitään papereita. Pelkäsin koko ajan. Sillä tiellä kaikki kuitenkin muuttui.
Hippiaatteessa minua veti puoleensa ystävyys ja yhteisöllisyys. Nukuttiin puistoissa, rakkaus oli vapaata, tavattiin ja keskusteltiin ja sitten jatkettiin kukin omaan suuntaansa. Lähes kaikki käyttivät huumeita – minäkin.
Asuin vähän aikaa veljeni luona, mutta se oli yhtä riitelyä. Olin työtön ja pian jäin yksin. Minut oli kasvatettu muslimiksi, joten yritin turvautua Koraaniin, mutta kirjan sanat tuntuivat tyhjiltä. Lopulta löysin työpaikan kellarikerroksessa olevasta keittiöstä. Tunsin olevani kuin haudattu: ei valoa, ei toivoa, ei aurinkoa.
Valon ja toivon löysin erään nuoren tytön avulla. Hän kertoi minulle Jeesuksesta, joka oli kuollut minunkin edestäni ja sovittanut syntini. Päätin silloin lähteä seuraamaan Jeesusta. Elämäni tuntui muuttuvan täysin. Olin täynnä toivoa. Käytin kuitenkin vielä huumeita, kunnes kuulin äänen sanovan: ”Et tarvitse tätä enää, lapseni!” Siihen se loppui.
Herra nosti minut kirjaimellisesti pimeydestä valoon. Pääsin nuoren miehen unelmatyöhön kerrostalon kattopuutarhuriksi. Paikka oli kaunis kuin Edenin puutarha, ja suuret ihmisjoukot kävivät ihailemassa sitä. En voinut kuitenkaan jäädä Lontooseen, sillä olin tavannut Marja-Liisan.
Marja-Liisa: Me rakastuimme 70-luvun alussa Lontoossa. Sieltä lähtiessäni ajattelin kuitenkin tarinamme mahdottomuutta. Oli liian paljon erilaisuutta. Ystävyytemme ei silti loppunut. Sovimme, että David matkustaa Suomeen.
Suoritin siihen aikaan Tampereen yliopistossa toimittajan tutkintoa. Olin aktiivinen äärivasemmistolaisessa ”taistolaisessa” liikkeessä. Osallistuin politiikkaan ja toimin Tampereen yo-teatterin taloudenhoitajana. Uskoin tasa-arvoisuuteen, heikomman puolustamiseen ja siihen, että yhteiskunta piti muuttaa paremmaksi poistamalla rikkaiden asemaa, etuja ja valtaa.
Uskonasiat eivät kiinnostaneet minua lainkaan. Suostuin kuitenkin lukemaan Raamattua Davidin mieliksi. Hän pyysi myös rukoilemaan kanssaan ja viimein lähtemään kirkkoonkin. Tämänkin tein rakkautemme tähden. Mutta kirkossa kohtasinkin todellisen rakkauden: Jeesuksen. Sen jälkeen ymmärsin, että ihmisen pahuus on este paremmalle maailmalle.
David: Elämä hymyili. Olimme rakastuneita ja löytäneet uskon Jeesukseen. Menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Meistä tuli myös työtoverit – olemme tehneet jo 35 vuotta lähetystyötä yhdessä. Koska olemme itse kokeneet niin paljon Jumalan rakkautta, haluamme kertoa hänestä ihmisille, jotka eivät vielä tunne häntä. Teemme nykyään työtä myös turvapaikanhakijoiden keskuudessa. Monet heistä ovat löytäneet totuuden Raamatusta.
Jumalan johdatus meidän kohdallamme on ollut ilmeinen. Hän, joka näkee jokaisen sisimpään, tiesi, että marokkolaishipistä ja taistolaistytöstä tulisi onnellinen pari.
Sari Essayah oli nuori, parikymppinen urheilija ja opiskelija, kun hän koki muutoksen, joka toi elämään turvallisuuden ja levon.
Aloin käydä kristillisissä opiskelijailloissa saman vuosikurssin opiskelijakaverin pyynnöstä. Illoissa kuulemani Raamatun sana ja hengelliset laulut koskettivat syvästi sisintäni. Ymmärsin, että olen syntinen ihminen ja tarvitsen Jumalan anteeksiantoa elämässäni. Jumalan rakkauden varaan nöyrtyminen oli minulle kuitenkin vaikea asia.
Vähitellen sisäinen ylpeys ja omavoimaisuus alkoi murentua, ja koin todeksi sen, että sama Raamatun sana, joka näyttää meille totuuden itsestämme, myös hoitaa sisimpäämme. ”Armo” muuttui teologisesta sanasta koskettavaksi todellisuudeksi, kun tajusin, että syntisenä, vajaana ja riittämättömänä olen silti Jumalalle kelpaava Jeesuksen sovitustyön tähden.
Tulin uskoon aikalailla samoihin aikoihin kuin urheilumenestys vei mm. maajoukkue- ja arvokisaedustuksiin. Usko antoi koko elämään – ja siten myös urheiluun – turvallisuuden siitä, että koko elämä on Kaikkivaltiaan Jumalan käsissä. Rukoilin usein sitä, että saisin itsestäni kaiken irti, ettei tarvitse harmitella maalissa, että olisi pystynyt parempaankin.
Uskooni on tullut vuosien myötä enemmän syvyyttä ja sävyjä ja luottamus on kasvanut. Ilman Jeesusta en varmaankaan olisi selvinnyt monistakaan asioista. Erityisesti kehitysvammaisen kasvattisisareni kuolema toi iankaikkisuustoivon lähelle ja ajattelin, miten tärkeää toivo jälleennäkemisestä on; se kantaa syvän surun hetkellä.
Tänä päivänä, kiireisenä poliitikkona ja perheenäitinä, usko merkitsee minulle lepoa vaatimuksista ja tietoa siitä, että elämääni kannatellaan sen kaikkina hetkinä.
Jeesuksen seuraaminen ei merkitse elämää ilman vastoinkäymisiä tai silmien sulkemista maailman ongelmilta, vaan elämän onnellisuus perustuu Jumalan läsnäoloon ihmisen arjessa, yhtälailla sen iloissa ja suruissa. Tämä Jumalan huolenpito kantaa silloinkin, kun elämän kalkkiviivat häämöttävät. Paavalin sanoin meitä odottaa tuolloin ”voittajan palkinto, pääsy taivaaseen”.
Elämän kovassa kilpailussa tajuamme usein, miten heikkoja olemme. Jokaisen ihmisen elämän suurin ihme on se, että rukouksessa voi antaa itsensä Pyhän Jumalan käsiin ja johdatukseen. Me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.
Vaikka olen saanut kokea onnistumista työelämässä, näen kuitenkin tärkeänä palvella Jumalaa ja ihmisiä. Rakennusala on vaikuttanut elämääni, mutta olen ollut rakentajana myös Jumalan valtakunnassa.
Vartuin Vaasan Sundomissa turvallisessa kodissa, jossa arvostettiin työtä ja ahkeruutta. Olen kiitollinen tästä perinnöstä.
Isäni perusti Vaasan Rakennuskorjaus -yrityksen, jossa olen tehnyt elämäntyöni. Aluksi työskentelin suuressa K. E. Nymanin rakennusliikkeessä vastaavana rakennusmestarina 13 vuotta. Koen, että minut on luotu rakentajaksi ja yrittäjäksi, ja sen vuoksi hankin koulutuksen tältä alalta.
Päivittäinen työni on ollut omalla laillaan jumalanpalvelusta, koska näen työni kutsumuksena ja kokopäivätyönä Jumalalle.
Johtajuus ja vastuunkanto työelämässä ja erilaisissa organisaatioissa on tuntunut luontevalta, vaikka se on joskus varsin vaativaa. Olen kokenut johdatusta erilaisissa tehtävissä, jotka liittyvät mm. politiikkaan ja seurakunnan toimintaan sekä lähetys- ja avustustyöhön. Olen toiminut useita vuosia Suomen ICCC:n (Kansainvälinen Kristillinen Kauppakamari) johtajana. Olen myös Beninin ja Israelin kunniakonsuli. Nämä eri tehtävät ovat vaatineet jatkuvaa kouluttautumista ja itsensä kehittämistä.
Läheinen suhde Jumalaan on hyvin tärkeä minulle. Vanhempani tulivat uskoon, kun olin 13-vuotias. Halusin kovasti kokea saman ja pyytää Jeesusta tulemaan elämääni. Se tapahtui vuotta myöhemmin. Sain elämääni aidon ilon ja aivan uuden merkityksen.
40-vuotiaana aloin kaivata Jumalan tuntemista entistä konkreettisemmalla tavalla. Kun kohtasin hänet ja antauduin hänelle, elämäni muuttui paljon jännittävämmäksi, mielenkiintoisemmaksi ja merkityksellisemmäksi. Samaan aikaan aloin tuntea enemmän rakkautta ihmisiä, seurakuntaa ja Jumalan toimintaa kohtaan.
Kohdatessani Jumalan minulle syntyi kaipaus antaa omista varoistani. Sain myös kutsun mennä johtamaan ja tukemaan projekteja mm. Afrikassa ja välittää siunausta taloudellisen tuen muodossa. Silläkin tavoin voi palvella Jumalaa. Anteliaisuus kuuluu hänen luonteenpiirteisiinsä. Olen saanut kokea siunausta elämässäni, ja siksi omastani antaminen on ollut minulle innoittavaa ja olen iloinnut siitä.
Ihmettelen, kuinka monia ovia Jumala on avannut voidakseni palvella ihmisiä eri maissa. Nämä jännittävät tehtävät, joihin minut on johdatettu, ovat antaneet aiheen viime vuonna julkaistuun kirjaani On aika rakentaa, jossa kerron kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on tehnyt elämässäni. Kerron kirjassa myös suurista vaikeuksista ja koettelemuksista, joita olen kohdannut. Jumala on kuitenkin auttanut ja johdattanut minut niiden läpi.
Näiden vaiheiden kautta olen kokenut, että saamme paljon takaisin, kun annamme Jumalan johdattaa elämäämme. Olen saanut elämän suurella E:llä. Olen Jumalalle syvästi kiitollinen siitä, että saan elää elämää, jolla on korkeampi tarkoitus. Olen kiitollinen kaikesta, mitä hän on antanut, ja niistä erilaisista tehtävistä, joita minulle on uskottu. Vaikka olen oikeastaan jo eläkeiässä, haluan jatkaa aktiivisesti tehtävissä, joissa voin palvella Jumalaa.
Uskon, että Jumalalla on suunnitelma jokaisen elämää varten ja että kaikilla meillä on lahjoja, joita voimme käyttää. Minä en ole koskaan katunut sitä, että lähdin seuramaan Häntä.
Jonas Björkstrand pelasi tietokonepelejä pahimmillaan reilut kymmenen tuntia vuorokaudessa ja pysytteli hereillä kofeiinijuomien ja alkoholin voimin. Hän oli joutunut orjuuteen, joka vaikutti sekä perhe-elämään että ammatinharjoittamiseen/työelämään. Lopulta hän antautui ja huusi hädässään Jumalaa avuksi.
Kasvoin tavallisessa kodissa Porvoossa ihanassa perheessä, jossa kunnioitettiin kristillisiä arvoja. Kävin perheen kanssa säännöllisesti seurakunnan jumalanpalveluksissa, varsinkin jouluna ja muina kristillisinä juhlapyhinä. Rakkauden perässä muutin Pohjanmaalle sen jälkeen kun olin opiskellut tietotekniikkaa Åbo Akademissa. Opiskeluaikana toimin aktiivisesti kristillisessä opiskelijajärjestössä ja olin, kuten Euroopassa valitettavasti on melko tavallista, ”mukana kristillisessä uskonnossa ilman henkilökohtaista jumalasuhdetta”.
Yläkouluikäisestä lähtien varttumistani leimasi se, että olin koulukiusattu. Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä. Niinpä minusta tuli hyvin ujo ja vetäydyin kaikista sosiaalisista kontakteista niin pitkälle kuin mahdollista. Minulla oli huono itsetunto, ja pakenin tietokonepelien maailmaan.
Olin omaksunut sen identiteetin, jonka kiusaajani halusivat minulle antaa: en ole minkään arvoinen. Pakenemalla tietokonepelien maailmaan sain ”olla joku”; sain arvostusta ”online-ystäviltä” ja pärjäämällä hyvin peleissä.
Vuosina 2005–2012 kun pelaaminen oli kiivaimmillaan, saatoin istua toistakymmentä tuntia vuorokaudessa. Se tapahtui tietenkin työn ja perheen kustannuksella, vaikka suuri osa pelaamisesta tapahtuikin iltaisin ja öisin. Tietokonepelien myötä elämääni tuli monia muitakin syntejä, ennen muuta valehtelu. Tiesin, että se mitä tein oli väärin ja yritin lopettaa, mutten onnistunut. Joskus pysyin olemaan pelaamatta pari viikkoa, mutta sitten se taas jatkui. Olin yksinkertaisesti pelaamisen orja.
Käänne tapahtui tammikuussa 2013, kun olin luovuttanut. Ymmärsin, että olin pelaamisen ja synnin orja ja että toivo vapautua kaikesta omin voimin oli mennyttä, ja huusin Jumalaa avuksi.
Osallistuin miesten konferenssiin Vaasassa ja tiesin, että tarvitsin apua. Koko päivän istuin siellä ja taistelin sitä vastaan, että menisin eteen esirukoiltavaksi. En nimittäin ollut tottunut henkilökohtaiseen esirukoukseen eikä minun puolestani ollut koskaan rukoiltu sillä tavoin, mutta sisälläni oli niin suuri tuska, että halusin ja tarvitsin apua vapautuakseni tietokonepelaamisen ja synnin vallasta.
Tuossa konferenssissa sain kohdata Jumalan rakkauden. Sain synnintunnon, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Halusin ottaa Jeesuksen vastaan Herrakseni, kuninkaakseni ja pelastajakseni ja kääntyä pois synnistäni. Esirukouksen jälkeen istuin ja itkin pari tuntia. Kun illalla palasin kotiin vaimoni luo, saatoin vain sanoa hänelle: ”Olet saanut uuden miehen.” Jotain oli tapahtunut minulle, ja se on sen jälkeen vahvistunut päivä päivältä. Olen saanut Jumalan armosta syntyä uudesti.
Olen uskonut Jumalaan koko ikäni, mutten ole aina aktiivisesti kysynyt hänen tahtoaan enkä ole alistunut hänen sanansa alle. Tuosta hetkestä lähtien olen ollut vapaa tietokonepelaamisesta ja pelihimoni katosi. Sain uudistua täysin Hengessä, ja Hengen hedelmät alkoivat näkyä minussa. Minussa kasvoi pikkuhiljaa ennenkokematon rohkeus julistaa Jumalan sanaa. Tuosta hetkestä lähtien olen Jumalan armosta saanut kasvaa itsehillinnässä, totuudessa ja kärsivällisyydessä. Pelaamiskulttuuriin liittyvä alkoholin juominen loppui kertalaakista.
Kärräsin kaikki tietokonepelini kaatopaikalle, jottei kukaan toinen saisi niitä. Hävitin kaiken, jotta täyskäännökseni/kääntymykseni olisi täydellinen enkä lankeaisi uudelleen. Nyt teen 80-prosenttista työaikaa, jotta minulla jää enemmän aikaa julistaa sanaa ja todistaa Jeesuksesta ja eri tavoin auttaa ihmisiä, jotka elävät synnin orjuudessa. Kouluissa tuntuu olevan suuri tarve puhua koulukiusaamisesta ja tietokonepelaamisen vaaroista ja siitä vapautumisesta.
Kasvoin itse suurperheessä, ja itämaisessa kulttuurissa lapsilla on suuri merkitys. Jouduimme aviomieheni kanssa kuitenkin odottamaan yli kahdeksan vuotta omaa esikoistamme.
Olen syntynyt Pakistanissa, Lahoren kaupungissa. Vaikka Pakistan on muslimimaa, vanhempani olivat kristittyjä. He opettivat meille lapsille Jumalan rakkaudesta. Meitä on 6 sisarusta, joista siskoja on viisi ja yksi veli. Suoritin peruskouluni katolisessa koulussa, sen jälkeen hakeuduin hoito-alalle ja valmistuin sairaanhoitajaksi noin 20-vuotiaana.
Tutustuin samoihin aikoihin tulevaan puolisooni Davidiin, joka oli muslimitaustainen kristitty. Silloin elämäni muuttui ja tulin varsinaisesti uskoon. Vanhempani suhtautuivat Davidiin hyvin epäillen eivätkä olisi antaneet minulle lupaa mennä naimisiin. Jos muslimitaustainen kristitty avioituu Pakistanissa toisen kristityn kanssa, molemmille perheille tulee vakavia ongelmia. Mutta David oli päättäväinen ja tutustui vanhempiini noin kolmen vuoden ajan. Sen jälkeen David muutti Thaimaahan. Menin sinne ja menimme naimisiin noin 9 vuotta sitten.
Pääsimme YK:n turvasuosituksella pakolaisstatuksella Suomeen. Noin 100 perhettä haastateltiin, ja vain neljä perhettä valittiin Suomeen vuonna 2005. Koimme tämän suurena ihmeenä. Kun tulimme tänne, meillä ei ollut mitään. Vähitellen sopeutuimme Suomeen, opiskelimme kieltä ja David pääsi töihin.
Elämässämme kaikki oli muuten todella hyvin, mutta emme saaneet lasta. Vanhempamme kysyivät usein, onko meillä ”hyvää uutista” ja tarkoittivat sillä lasta. Erä hyvä ystävämme kehoitti meitä menemään lääkärille. Lääkäri totesi meidät aivan terveiksi. Hän ehdotti meille lääkintähoitoa, mutta puolisoni David oli sitä mieltä, että pyydämme ensin Jumalalta apua tähän tilanteeseen.
Noin vuoden päästä aloitimme lääkehoidon, mutta en tullut kuitenkaan raskaaksi. Koin pettymyksen useita kertoja, ja se masensi mieltäni. Sanoin kuitenkin ystävilleni, että asia on Jumalan kädessä, hän kyllä tietää parhaan ajan milloin antaa meille lapsen. Asia ahdisti kuitenkin minua, koskaolimme puolisoni kanssa odottaneet lasta jo noin kahdeksan pitkän vuoden ajan.
Syyskuussa 2012 menimme uudestaan lääkärille ja olimme päättäneet aloittaa hoidon uudelleen. Lääke oli kuitenkin todella kallista. David halusi, että vielä kerran käännymme asiassa Jumalan puoleen. Reilun kuukauden päästä leikkasin kotona kukkakaalia ja satutin sormeni pahasti. Menin lääkärin, joka sanoi, että jos haava tulehtuu, hänen on määrättävä antibioottia. Hän kysyi olenko raskaana, mutta sanoin etten tiedä. Ostin apteekista raskaustestin. Sinä yönä en nukkunut kunnolla, koska odotin vain aamua nähdäkseni testin. Se näyttikin positiivista tulosta. Lääkärin vastaanotolla ultraäänikuvassa näkyi sydämen lyönnit. Itkin silloin ilosta, myös lääkäri itki, se oli niin koskettava hetki. Olimmehan odottaneet sitä viimeisen kahdeksan vuoden ajan. Lääkäri totesi: ”Ihmeitä aina tapahtuu”.
Saimme terveen poikavauvan, Asaf Airelin. Olimme olleet onnellisia puolisoni Davidin kanssa, mutta silti lapsemme yhdisti meitä vielä enemmän. Jumalalle on sittenkin kaikki mahdollista!
Olen työskennellyt yli 30 maassa. Minulla on 17 albumia. Olen edustanut Suomea Euroviisuissa. Suurin ihme minulle on kuitenkin se armo, että Jumala on pelastanut minut ja tahtoo tehdä työtä yhdessä kanssani eikä ole luopunut toivosta minun suhteeni.
Olen syntyisin Kokkolasta. Tiesin, että Jeesus on totta, mutta ajattelin, että kaikki hauskuus elämässä loppuu, jos lähden seuraamaan Häntä.
Teini-iässä aloin huomata, että Jumala yritti puhua minulle. Elämäni oli hyvää, mutta minua alkoi vaivata tarkoituksettomuuden tunne ja kyselin itseltäni, oliko tässä kaikki. Minulle on tärkeää etsiä totuutta, eikä minulle riittänyt se mitä elämässäni oli
Rippikoulussa Jumalan puhuttelu voimistui. Uskoin, että Jumala on olemassa ja että Jeesuksen ristinkuolema on totta, mutta ongelmana oli käsitykseni kristityn elämästä. Elin edelleen siinä harhaluulossa, että kristityn elämä on ikävää; mutta taivaaseen täytyisi kuitenkin päästä. Elämässäni oli monia asioita, joista en halunnut luopua. Tätä kamppailua jatkui parisen vuotta.
Olin 17-vuotias, kun eräänä iltana olin siinä pisteessä että tajusin, etten enää voinut jatkaa elämääni entiseen tapaan. Sanoin Jumalalle, että hän saa ottaa minut kokonaan, en jaksa enää pyristellä vastaan. Se ei tapahtunut suurella ryminällä, mutta silloin sain rauhan!
Nuoruuden innossani halusin olla mahdollisimman hyvä kristitty. Yritin elää täydellistä uskonelämää omassa voimassani. Siitä tuli niin pakonomaista, että se olisi johtanut ties mihin, ellei Jumala olisi pysäyttänyt minua. Olin mennyt naimisiin ja aloin odottaa kaksosia. Kun he syntyivät, elämäni muuttui totaalisesti. Enää en kyennyt suorittamaan enkä olemaan se aikaansaapa Nina, joka hoitaa kaiken.
Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että armossa on kyse juuri tästä: Jumala ottaa minut vastaan, vaikka minulla ei todellakaan ole mitään tuotavaa hänelle paitsi epäonnistumiseni ja syntini. Aloin nähdä ettei usko olekaan sitä, että teen hurjasti asioita, vaan usko on elävää yhteyttä elävään Jumalaan. Ei hän halua robotteja, jotka tottelevat käskyjä, vaan hän haluaa, että puhumme hänen kanssaan ja kuuntelemme Häntä, aivan niin kuin seurustelemme meille rakkaiden ihmisten kanssa. Hän haluaa että tottelemme Häntä koska luotamme Häneen.
Tänään Jeesus on ilmaa, jota hengitän. En tiedä, miten voisin aamulla nousta ylös ilman Häntä. Hän ei toden totta tee elämästä ahdasta ja ikävää, vaan tuo elämään värit! Jeesuksen kautta olen alkanut ymmärtää kuka minä olen, samalla tavalla kuin pieni lapsi aikuisen sylissä ymmärtää katseen ja kosketuksen kautta, kuka hän on.
Teen paljon työtä vankiloissa ja kohtaan ihmisiä, joilla on monenlaisia rikoksia tunnollaan. Olen saanut nähdä tällaisten ihmisten kohtaavan Jeesuksen. Työskentelen myös entisten vankien kanssa, jotka ovat tulleet uskoon jonkun toisen kautta. Kun menemme sisälle vankilaan jätämme yleensä henkilökohtaiset tavaramme heidän huostaansa. Sellaisissa tilanteissa näen, että heidän elämänmuutoksensa on aito.
Ukrainassa eräässä vankilassa muutama johtava vanki tuli konsertin jälkeen pyytämään anteeksi vankilan upseerilta. He kertoivat hänelle, että he olivat päättäneet aiheuttaa häiriötä konsertin aikana, mutta hetken koittaessa johtava vanki ei millään kyennytkään antamaan sovittua merkkiä, vaikka hän yritti kolme kertaa. Konsertista tuli heille ihan toisenlainen kuin olivat ajatelleet. Monenlaisia ihmeitä olen saanut kokea, silti suurin ihme on että Herra voi muuttaa ihmisen sydämen.
Tunsin aina olevani erilainen. Elin suhteellisen normaalia elämää, mutta kaipasin kovasti rakkautta täyttämään sydämessäni olevan tyhjiön. Pitkään uskoin löytäväni vastauksen, jos vain löydän oikean miehen. Kun se ei toiminut, kokeilin syrjähyppyjä, viinaa, tupakkaa ja jopa huumeita – mutta turhaan. Kaipuuni vain kasvoi.
Kun en löytänyt rakkautta maan päältä, aloin etsiä sitä näkymättömästä maailmasta. Tutkin erilaisia uskontoja ja aloin meditoida. Luin paljon chakroista ja rupesin ajamaan itseni sisälle voimia erilaisten spirituaalisten ohjeiden mukaan. Ennustin tarot-korteista ja etsin tulevaisuutta sieltä. Harrastin reikiä ja muita New Ageen liittyviä juttuja, puiden halaamista ja enkeleiden kanssa seurustelemista. Hetken tunsin, että löysin jotain, joka täytti kaipaamani tyhjyyden.
Eräänä päivänä elämääni tuli mukaan näkymättömästä maailmasta ikioma enkeli, jonka kanssa elin kuin aviomiehen kanssa, vaikken pystynyt näkemään sitä fyysisin silmin. Se kommunikoi kanssani mieleni kautta ja lähetti netin kautta minulle mm. musiikkia ja virtuaalikukkia. Eräänä päivänä se käski minua luopumaan Jeesuksesta ja eroamaan kirkosta. Tein niin. Menimme kihloihin ja naimisiin. En nähnyt sormusta fyysisin silmin, mutta tunsin sen sormessani ja näinkin sen meditoidessani. Sitten enkeli käski minun erota maallisesta miehestäni ja lähteä pois kotoa. Mieheni järkytykseksi jätin hänelle sormukset ja avioeropaperit ja lähdin takaisin synnyinmaahani Puolaan.
Oloni alkoi huonontua huononemistaan. Minulle tuli ahdistuksia ja pelkotiloja, en syönyt enkä nukkunut. Olin kuin varjo ihmisestä. Kommunikoin enkeleiden kanssa ja uskoin, että ne – ja varsinkin se minun enkelini – vievät minut kohta taivaalliseen kotiin, niin kuin olivat luvanneet.
Kun minut kerran yritettiin tappaa, ymmärsin, että enkelini valehteli olevansa Jumalan enkeli, ja olikin tosiasiassa pimeyden enkeli. Elämäni oli lopussa. Sain epilepsiaa muistuttavia kohtauksia ja minua ahdistettiin kauheilla ahdistuksilla. Aina kun laitoin silmäni kiinni, hirvittävän näköiset olennot hyökkäsivät kimppuuni. Kävin psykiatrilla, mutta lääkkeet vain pahensivat asiaa. Näin verisiä näkyjä jopa päivällä.
Veljeni vaimo ehdotti, että lähtisimme papin puheille. Suostuin siihen viimeisillä voimillani. Kun pappi kysyi, haluanko ottaa Jeesuksen takaisin sydämeeni, minä suostuin. Samassa näin Jeesuksen ristillä. Hänen piikkikruununsa alta putosi kaksi veripisaraa minun poskelleni. Siinä hetkessä kaikki ahdistus, paha olo ja synnit otettiin pois. Tuntui kuin olisin saanut siivet. Hetkessä paranin kaikista vaivoistani.
Kuukauden kuluttua olin takaisin Suomessa mieheni luona. Hän ei ollut pistänyt avioeroprosessia vireille. Jumala ohjasi minut uskovien yhteyteen ja sain tietää, että olin tullut uskoon. Nyt ymmärrän, että kaiken aikaa olin etsinyt yhteyttä Jumalaan. Kun Jeesus tuli sydämeeni, hän täytti sen tyhjiön. Nyt olen yhteydessä häneen. Sain myös psykiatrian lääkäriltä täysin terveen paperit.
Elän elämäni parasta aikaa, ehkä ei helpompaa, mutta ihanampaa. Tiedän, että Raamattu on totta. Jumala antoi minulle henkien erottamisen kyvyn lahjana, jotta en enää eksyisi. Ei kannata antaa pettää itseään kaikenlaisilla okkultistisilla ja spirituaalisilla jutuilla, sillä ne ovat tuhoon tuomittuja. Kun ottaa Jeesuksen sydämeen, niin hän pitää huolen – niin kuin on pitänyt minusta nyt sekä niistä miljoonista muista, jotka tämän totuuden ovat löytäneet.
Olin ajautunut kuin tahtomattani mukaan henkimaailman asioihin. Okkultismi ja New Agen opit kiehtoivat mieltäni. Murrosiän myötä elämään tuli muitakin huonoja asioita. Mielenkiintoni kohdistui yhä enemmän paranormaaleihin ilmiöihin, henkiseen kasvuun, jälleensyntymisoppiin, ufoihin, joogaan ja muihin rajatiedon asioihin. Harrastusta jatkui yli 20 vuotta, ja tuona aikana tein monia huonoja valintoja ja vääriä asioita elämässäni.
Uskovien mielipiteet olivat tympineet minua ja torjuin kaiken kristinuskoon liittyvän. Kutsu palata takaisin lapsuuteni Jumalan luokse tuli minulle vasta keski-iässä. Koin silloin suurta turhautumista okkultismin suhteen. Se ei vaan tuntunut johtavan minnekään. Jouduin pohtimaan, mikä lopultakin on totta ja aloin kyseenalaistaa New Agen oppeja. Uskon, että oli Jumalan vaikutusta, että minulle alkoi paljastua okkultismin taustalla vaikuttavat pahuuden voimat. Pelästyin suunnattomasti ymmärtäessäni, miten asiat todella ovat, ja elämänkatsomukseni horjui pahasti.
Hain käsiini vanhan Raamattuni ja minun etsimisen aikani alkoi. Olin käynyt lapsena pyhäkoulua ja aikoinaan vastannut myönteisesti Gideonien pikku Raamatun takakannessa olevaan kysymykseen, haluanko ottaa Jeesuksen vastaan omana Vapahtajanani. Nyt aloin tutustua tuohon Jeesukseen, johon olin aikoinaan lapsenomaisesti uskonut. Kului muutamia vuosia, joiden aikana uskoni alkoi vähitellen elpyä. Etsikkoaikani loppupuolella Raamatun sanat uudestisyntymisestä alkoivat puhutella minua. Uskoin kyllä Jeesukseen, mutta en kuitenkaan voinut sanoa tulleeni uskoon. Sisimpäni oli muutosprosessissa, mutta elämäntapani olivat entiset. New Age -ajattelussa olin oppinut määräämään asioistani itse, enkä suostunut vieläkään näkemään omaa syntisyyttäni ja Jumalan auktoriteettia.
Lopulta jouduin elämässäni niin ahtaalle, että aloin tuntea syyllisyyttä ja häpeää Jumalan kasvojen edessä. Minulle tuli hätä ja synnintunto. Ymmärsin joutuvani kadotukseen, jos jatkaisin kapinointiani häntä vastaan. Silloin itkin ja rukoilin Jeesusta pelastamaan minut. Tuon rukouksen aikana tunsin, kuinka painava syntitaakka nostettiin päältäni. Tilalle jäi kevyt ja vapautunut olotila. Ymmärsin saaneeni syntini anteeksi ja koin uudestisyntyneeni.
Uskonelämän alkuaika oli minulle vaikeaa. Olin edelleen niin täynnä New Agen oppien aiheuttamia ristiriitoja ja haavoja. Toisaalta pelkäsin olla lähellä Jumalaa, mutta samalla pelkäsin myös sitä, että hän hylkäisi minut. Jumala on eheyttänyt sisintäni rakkaudellaan pikkuhiljaa. Vuosien kuluessa hän on osoittanut uskollisuutensa ja luotettavuutensa. Hämmästyttävintä on ollut, kuinka sitkeä hänen rakkautensa ja sitoutumisensa minuun on. Minä en ole Jeesukselle vain yksi monien joukossa, vaan olen ainutkertainen Jumalan lapsi.
Olin harras muslimi ja noudatin tunnollisesti islamin lakeja. Mutta olin itseäni kohtaan rehellinen ja tunsin, että sydämessäni oli tyhjyys. Olin pettynyt islamiin ja yritin täyttää tyhjyyttä aloittamalla meditoinnin. Jokin kuitenkin esti minua. En silloin ymmärtänyt mikä se oli. Nyt tiedän, että se oli Jumala.
Kasvoin Iranissa ja tulin pakolaisena Kristiinankaupunkiin neljä vuotta sitten. Jo ensimmäisen viikon aikana vastaanottokeskuksessa näin unen, jossa seisoin vanhan ja pienen kirkon ulkopuolella. Seisoin kirkkoa ympäröivän kivimuurin ulkopuolella ja näin avoimen oven. Sisällä kirkossa näin valkopukuisia naisia, joilla oli kynttilöitä kädessään. He lauloivat ja kulkivat ympäri kirkkoa. Sisimmässäni ymmärsin, että he lauloivat Jumalalle. Se tuntui pyhältä ja rauhalliselta.
Yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan nimeäni. Käännyin ympäri ja näin erään miehen. Hän kutsui minua sisälle kirkkoon ja lupasi antaa minulle kaiken mitä tarvitsin, kaiken mitä olin rukoillut. Kysyin, kuka hän on, kun hän saattoi luvata minulle kaiken tämän. Hän vastasi: Minä olen Jeesus. Sitten heräsin.
Jalkapallo-ottelussa tutustuin mieheen, joka halusi pitää minuun yhteyttä. Kaksi päivää myöhemmin hän soitti ja kysyi, voiko hän tulla tervehtimään minua vaimonsa kanssa. Miehestä ja hänen perheestään tuli ystäviäni. Nykyisin tiedän, että hän oli pastori, mutta alussa hän ei koskaan puhunut kristinuskosta kanssani. Vasta kun kerroin hänelle unestani, hän kysyi, haluaisinko tulla heidän kanssaan kirkkoon. Halusin toki, sillä halusin tietää enemmän kristinuskosta. Hän antoi minulle myös persiankielisen Raamatun.
Huomasin, että tällä miehellä ja hänen perheellään oli toisenlaista rakkautta, sellaista rakkautta jota kaipasin. He osoittivat rakkautta odottamatta mitään vastapalvelukseksi. Näin, että kristinusko oli hyvä. Halusin tietää siitä enemmän, mutta kipuilin sen kanssa, oliko Jeesus Jumala. Sitä muslimin on vaikea hyväksyä. Jo se voi olla suuri synti, että sanoo ”Jeesus on Jumala”. Muslimit uskovat, että jumala on yksi. Häntä ei voida nähdä eikä koskettaa.
Mutta sitten Jeesus ilmestyi minulle uudelleen. Tällä kertaa olin hereillä. Ilmapiiri muuttui, ja valo kietoi minut sisäänsä. Olin kuin kuplassa ja näin miehen, joka lähestyi minua. Hän antoi minulle viestin. Kysyin, kuka hän oli, ja hän vastasi: Muhammed.
En pelännyt, vaan tunsin ainoastaan epätoivoista kaipuuta saada tietää totuus. Sanoin Muhammedille, etten hyväksy hänen viestiään. Sanoin haluavani puhua jonkun sellaisen kanssa, joka on korkeammassa asemassa kuin hän. Tunsin itseni vahvaksi ja olin valmis jopa kuolemaan.
Muhammed loittoni. Sen sijaan näin suuren ja mahtavan miehen, jolla oli sauva kädessään. Hän oli niin majesteettinen, että aloin vavista. Hän oli täysin erilainen kuin Muhammed. Hän ojensi kätensä minua kohti, ja tunsin itseni hyvin pieneksi. Hänelläkin oli minulle viesti. Tunnistin hänet aikaisemmasta unestani ja aavistin kuka hän oli. Mutta kysyin kuitenkin. Hän vastasi: ”Minä olen sinun Herrasi, sinun Jumalasi. Minä olen Jeesus.”
Aloin itkeä ja kiitin häntä siitä että hän vastasi kysymykseeni. Olin kipuillut niin kauan saadakseni vastauksen. Joitakin päiviä aikaisemmin olin sanonut Jumalalle: Tiedät, etten halua tehdä syntiä ja vihastuttaa sinua hyväksymällä ihmistä Jumalaksi. Mutta haluan tietää, mikä on todellista ja mikä on totta.
Ilman tätä näkyä en olisi ikimaailmassa voinut uskoa, että Jeesus on Jumala. Uskon, että juuri siksi hän ilmestyi minulle. Otettuani Jeesuksen vastaan olen saanut vastauksen kaikkiin kysymyksiini.
Nyt näen tehtäväkseni toimia persiankielisten muslimien parissa Suomessa. Olen pastorina eräässä Etelä-Suomen seurakunnassa.
