Uskonto
Matti ja Suvi Kuusisaari, yrittäjä ja kotiäiti, Lapua
Meillä molemmilla oli tapana lukea iltarukous nukkumaan mennessä. Lisäksi Suvi oli mukana seurakunnan lauluryhmässä. Usko ei kuitenkaan näkynyt henkilökohtaisena suhteena tai tarpeena tehdä parannusta. Kiroilu, alkoholi ja juhliminen olivat asioita, joita ei ollut tarpeen kyseenalaistaa.
Matti: Tutustuimme vuonna 2004, kun olin 18-vuotias ja Suvi 16-vuotias. Vuonna 2010 menimme naimisiin. Yksi meitä yhdistävä asia oli kotoa saatu vahva arvokasvatus.
Suvi: Huomasimme jo seurustellessamme, että keskustelut kääntyivät joskus hengellisiin asioihin.
Matti: Jos joku olisi kysynyt minulta kadulla, olenko uskovainen, niin olisin vastannut kyllä. Jos minulta olisi sen sijaan kysytty, onko Jeesus elämäni Herra, niin olisin joutunut sanomaan ei.
Suvi: Aloimme pyytää iltarukouksessa Jumalaa vahvistamaan uskoamme tietämättä, mitä se tarkoittaa. Emme tienneet vielä tässä vaiheessa, että ihminen tarvitsee henkilökohtaisen suhteen Jeesukseen. Kukaan ei ollut kertonut parannuksen tekemisestä tai uudestisyntymisestä. Ajattelimme, että riittää, kun on hyvä ihminen. Lauantaina voi ryypätä ja sunnuntaina käydä ehtoollisella.
Matti: Jos olisin kuullut evankeliumin, että olen menossa helvettiin, mutta pelastun uskomalla Jeesukseen ja hänen sovitustyöhönsä, olisin varmastikin tullut jo aiemmin uskoon.
Opintojen jälkeen aloitin työt metallialan yrityksessä. Työkaverit puhuivat keskenään uskonasioista. Kokoonpanolinjalla kuullut keskustelut puhuttelivat. Menin kysymään esimieheltäni, että kuinka nämä uskonasiat nyt oikein menevät. Murruin täysin. Koin, että seisoin veitsen terällä ja minun piti valita joko pimeys tai valkeus. Esimieheni näki, mistä oli kyse, ja kysyi, haluanko antaa elämäni Jeesukselle. Minulla oli selkeä tunne, että valinta oli tehtävä. Vastasin myöntävästi.
Suvi: En ymmärtänyt Matin tarvetta tulla uskoon. Eikö me jo oltu uskossa? Matti kysyi minulta, mitä minä ajattelen Jeesuksesta. Vastasin, että jos joku päätös pitää tehdä, niin kyllä minä sitten uskon. Sydämessä ei kuitenkaan tapahtunut muutosta. Seurakunnassa käynti oli vastenmielistä ja uusi tilanne kiusasi. Olin vihainen Matin esimiehelle muuttuneesta elämäntilanteestamme.
Myöhemmin syksyllä Matti oli menossa kasteelle perheleirillä. Päätin, että mennään nyt mukana, vaikka järki vastustikin. Siellä minulle tapahtui jotain yliluonnollista: kiukku ja viha hävisivät. Jumala otti ne pois ja antoi tilalle rauhan ja ilon. Myös kiroileminen jäi. Se oli ollut luonnollinen osa puhettani, kotoa opittu tapa, tehokeino, jolla puhetta täydennettiin.
Aloimme rukoilla yhdessä ja lukea Raamattua. Usko alkoi avautua aivan uudella tavalla.
Matti: Silmät ovat avautuneet näkemään maailmaa Raamatun valossa. Jumala on vapauttanut minut muun muassa pornoriippuvuudesta. Usko antaa elämään rauhan ja auttaa olemaan murehtimatta liikaa tulevasta.
Suvi: Kaikki asiat voi viedä rukouksessa Jumalalle. Hän antaa voiman ja toivon selvitä erilaisista haasteista. Hän myös johdattaa asiat aina parhain päin. Olen saanut kokea, miten itsetuntoni on tervehtynyt ja olen saanut rohkeuden esiintyä.
Matti: Jumalan suuruutta olemme päässeet todistamaan myös käytännössä. Johdatus yritysrahoituksessa, suuren mittakaavan Jeesus-tapahtuman järjestyminen ja Jeesus-bussi ovat olleet rukousvastauksia siihen näkyyn, joka meillä on: Kertoa evankeliumia niin näkyvästi ja ymmärrettävällä tavalla, että jokainen voi ottaa siihen kantaa.
Uskonto
Jonas Björkstrand, it-asiantuntija, Vaasa
Jonas Björkstrand pelasi tietokonepelejä pahimmillaan reilut kymmenen tuntia vuorokaudessa ja pysytteli hereillä kofeiinijuomien ja alkoholin voimin. Hän oli joutunut orjuuteen, joka vaikutti sekä perhe-elämään että ammatinharjoittamiseen/työelämään. Lopulta hän antautui ja huusi hädässään Jumalaa avuksi.
Kasvoin tavallisessa kodissa Porvoossa ihanassa perheessä, jossa kunnioitettiin kristillisiä arvoja. Kävin perheen kanssa säännöllisesti seurakunnan jumalanpalveluksissa, varsinkin jouluna ja muina kristillisinä juhlapyhinä. Rakkauden perässä muutin Pohjanmaalle sen jälkeen kun olin opiskellut tietotekniikkaa Åbo Akademissa. Opiskeluaikana toimin aktiivisesti kristillisessä opiskelijajärjestössä ja olin, kuten Euroopassa valitettavasti on melko tavallista, ”mukana kristillisessä uskonnossa ilman henkilökohtaista jumalasuhdetta”.
Yläkouluikäisestä lähtien varttumistani leimasi se, että olin koulukiusattu. Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä. Niinpä minusta tuli hyvin ujo ja vetäydyin kaikista sosiaalisista kontakteista niin pitkälle kuin mahdollista. Minulla oli huono itsetunto, ja pakenin tietokonepelien maailmaan.
Olin omaksunut sen identiteetin, jonka kiusaajani halusivat minulle antaa: en ole minkään arvoinen. Pakenemalla tietokonepelien maailmaan sain ”olla joku”; sain arvostusta ”online-ystäviltä” ja pärjäämällä hyvin peleissä.
Vuosina 2005–2012 kun pelaaminen oli kiivaimmillaan, saatoin istua toistakymmentä tuntia vuorokaudessa. Se tapahtui tietenkin työn ja perheen kustannuksella, vaikka suuri osa pelaamisesta tapahtuikin iltaisin ja öisin. Tietokonepelien myötä elämääni tuli monia muitakin syntejä, ennen muuta valehtelu. Tiesin, että se mitä tein oli väärin ja yritin lopettaa, mutten onnistunut. Joskus pysyin olemaan pelaamatta pari viikkoa, mutta sitten se taas jatkui. Olin yksinkertaisesti pelaamisen orja.
Käänne tapahtui tammikuussa 2013, kun olin luovuttanut. Ymmärsin, että olin pelaamisen ja synnin orja ja että toivo vapautua kaikesta omin voimin oli mennyttä, ja huusin Jumalaa avuksi.
Osallistuin miesten konferenssiin Vaasassa ja tiesin, että tarvitsin apua. Koko päivän istuin siellä ja taistelin sitä vastaan, että menisin eteen esirukoiltavaksi. En nimittäin ollut tottunut henkilökohtaiseen esirukoukseen eikä minun puolestani ollut koskaan rukoiltu sillä tavoin, mutta sisälläni oli niin suuri tuska, että halusin ja tarvitsin apua vapautuakseni tietokonepelaamisen ja synnin vallasta.
Tuossa konferenssissa sain kohdata Jumalan rakkauden. Sain synnintunnon, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Halusin ottaa Jeesuksen vastaan Herrakseni, kuninkaakseni ja pelastajakseni ja kääntyä pois synnistäni. Esirukouksen jälkeen istuin ja itkin pari tuntia. Kun illalla palasin kotiin vaimoni luo, saatoin vain sanoa hänelle: ”Olet saanut uuden miehen.” Jotain oli tapahtunut minulle, ja se on sen jälkeen vahvistunut päivä päivältä. Olen saanut Jumalan armosta syntyä uudesti.
Olen uskonut Jumalaan koko ikäni, mutten ole aina aktiivisesti kysynyt hänen tahtoaan enkä ole alistunut hänen sanansa alle. Tuosta hetkestä lähtien olen ollut vapaa tietokonepelaamisesta ja pelihimoni katosi. Sain uudistua täysin Hengessä, ja Hengen hedelmät alkoivat näkyä minussa. Minussa kasvoi pikkuhiljaa ennenkokematon rohkeus julistaa Jumalan sanaa. Tuosta hetkestä lähtien olen Jumalan armosta saanut kasvaa itsehillinnässä, totuudessa ja kärsivällisyydessä. Pelaamiskulttuuriin liittyvä alkoholin juominen loppui kertalaakista.
Kärräsin kaikki tietokonepelini kaatopaikalle, jottei kukaan toinen saisi niitä. Hävitin kaiken, jotta täyskäännökseni/kääntymykseni olisi täydellinen enkä lankeaisi uudelleen. Nyt teen 80-prosenttista työaikaa, jotta minulla jää enemmän aikaa julistaa sanaa ja todistaa Jeesuksesta ja eri tavoin auttaa ihmisiä, jotka elävät synnin orjuudessa. Kouluissa tuntuu olevan suuri tarve puhua koulukiusaamisesta ja tietokonepelaamisen vaaroista ja siitä vapautumisesta.
Ihmeparantuminen, Uskonto
Heikki Hietala, maanviljelijä, Lapua
Olin etsinyt vuosia elämääni rauhaa tuloksetta. Kunnes yhtäkkiä nostin käteni hengellisessä tilaisuudessa, itkin vuolaasti ja ihmettelin sitä rauhaa, jonka olin vihdoinkin saanut.
Hengelliset asiat olivat olleet tuttuja minulle jo lapsuudesta ja olin käynyt usein kirkossa. Olin myös viettänyt ulkonaisesti ns. siistiä elämää. Nuoresta saakka minulla oli kodin perinnöstä johtuen ollut kaipaus Jumalan puoleen. Tunsin kuitenkin, että sydämessäni ei ollut etsinnöistäni huolimatta sitä rauhaa, jonka Jeesus lupaa omilleen. Mietin, mitä Jeesuksen sanat ”rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille” oikein tarkoittavat. Uskonnollisesta yrittämisestäni huolimatta sydämessäni ei ollut tuota rauhaa.
Minua vaivasi myös Jeesuksen ja Nikodemuksen keskustelu uudestisyntymisestä. Olenko minä syvästi uskonnollinen mies syntynyt uudesti? Vähitellen lakkasin kuitenkin etsimästä sitä ”oikeanlaista” uskoa. Ajattelin, että ehkäpä epätietoisuus oman uskon riittävyydestä taivaaseen pääsyyn sitten vain kuuluu uskoon.
Oli vuosi 1987, kun vaimo pudotti pommin ilmoittamalla, että hän on tullut uskoon. Se oli minulle suuri järkytys. Olin aina ajatellut, että uskoontulo ei kuulunut meille. Tuskani oli melkoinen, kun hän alkoi puhua vieraillekin Jeesuksesta ja uskoontulostaan. Hän oli lukenut hengellisen kirjan ”Ristin luokse”, jonka viimeisillä sivuilla lukijoita oli haastettu ottamaan Jeesuksen sovitustyö vastaan, ja hän oli vastannut myönteisesti. Vaimo alkoi käydä hengellisissä tilaisuuksissa, ja kun hän tuli sieltä kotiin, pidin aina uskollisesti mykkäkoulua. Hän oli kuitenkin hyvällä mielellä ja sai lepyteltyä minut niin, että annoin aina anteeksi siihen asti, kunnes hän meni taas seuraavan kerran tilaisuuteen. En uskaltanut kieltää menemästä, koska tiesin, että hän on kuitenkin hyvässä paikassa. Nähtyäni vaimossani tapahtuneen muutoksen aloin liittää iltarukoukseeni pyynnön: ”Taivaan Isä, minäkin haluaisin tulla uskoon, kunhan ei tarvitse kertoa siitä kenellekään.”
Kului useampi vuosi. Eräänä päivänä vaimo ilmoitti menevänsä Viktor Klimenkon konserttiin Seinäjoelle ja kysyi, että haluanko lähteä mukaan. Koska tilaisuus järjestettiin Kauppaoppilaitoksella, oli helpompi lupautua. Sanoin lähteväni kyytimieheksi. Siellä meno oli aivan toisenlaista kuin mihin olin tottunut. Jossain kohtaa tilaisuutta päätin, etten ikinä enää lähtisi tällaiseen mukaan. Mutta sitten tapahtui jotain, joka muutti elämäni. Tilaisuuden lopussa Klimenko esitti kysymyksen, että kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle ja löytää rauhan elämäänsä. Kysymys ahdisti ja järkytti minua. Ajattelin, että tuo saarnamies lupaa yhdellä kädennostolla sen rauhan, jota olin vuosikymmenet kaivannut! Äärettömän ahdistuneena ajattelin, että onpahan tämäkin sitten kokeiltu ja sain kuin sainkin käteni ylös. Se oli elämäni vaikein kädennosto.
Kun tilaisuus päättyi, halusin nopeasti pois. Jotkut menivät siunattaviksi, mutta minä menin autoon itkemään. Itkua piisasi kotiin saakka. Olin ihmeissäni, mitä minulle oli tapahtunut. Nukuin seuraavan yön kuin pieni lapsi, ja vuosia vaivannut selkäkipu oli kadonnut. Sisimmässäni ja koko olemuksessani oli yli ymmärryksen menevä rauha. Pikkuhiljaa aloin uskoa, että tämä on nyt se uudestisyntyminen, josta Jeesus puhui. Ensimmäiset viikot uskoontulon jälkeen pelkäsin, että sydämessäni oleva rauha katoaa johonkin. Mutta ei se ole kadonnut, vaikka tuosta illasta on jo yli kaksikymmentä vuotta.
Uskonto
Hanna Mäkynen, sosiaalineuvos, Seinäjoki
Seurakunta on kuulunut aina luonnollisena osana elämääni. Mutta vaikka olin aktiivinen seurakunnan toiminnassa, en tuntenut sisälläni rauhaa. Jotain puuttui.
Olen sota-ajan lapsi. Äitini oli ollut urhea rintamalotta ja hänen isänsä eli pappani oli vapaussodan invalidi. Sota olikin lapsuudessani usein puheissa läsnä. Äiti teki ahkerasti työtä kukkakaupassaan, hoiti kahta lehmää ja muutamia kymmeniä kanoja. Isää ei ollut, eikä siitä puhuttu. Pappani hoiti minua rakkaudella. Hän oli turvallinen elämäni suoja. Papan kuoleman jälkeen läheiset kyläläiset muodostivat hyvän tukiverkon.
Pappani rakkaudesta huolimatta isättömyys on ollut kovimpia paikkoja elämässäni. Löysin isäni vasta vajaa 10 vuotta sitten, kun hän oli jo kuollut. Tämän tarkoitusta olen kysellyt paljon. Samoin sen, että yksi lapsistani on vaikeasti kehitysvammainen. Maria oli laitettava 5-vuotiaana hoitoon, koska emme selvinneet arkipäivistä, vaikka äitini myi kukkakauppansa ja muutti perheeseemme asumaan. On vaikea olla laitoslapsen äiti – edelleen, vaikka Maria on jo 45-vuotias. Tunnen vieläkin voimatonta surua.
Vaikeissa vaiheissa olen turvautunut Jumalaan. Seurakunta on ollut luonnollinen osa elämääni lapsesta asti. Kävin pyhäkoulua ja olin seurakuntanuori. Lukioaikoina puhuin koulun aamuhartauksissa ja pidin pyhäkoulua. Myöhemmin toimin seurakunnassa luottamustehtävissä. Minulle oli luontevaa rukoilla – vaikkakin usein niin, että määrittelin itse, miten Jumalan pitäisi auttaa minua. Yritin käydä kauppaa. Mutta vaikka asiat eivät menneet aina niin kuin olisin toivonut, en jäänyt surkuttelemaan kohtaloani. Näin asioissa johdatuksen.
Aktiivisesta seurakunnassa palvelemisesta ja rukoilemisesta huolimatta en juurikaan miettinyt uskoa ja sen merkitystä. Kaipasin kyllä välillä vahvempaa hengellisyyttä. En ymmärtänyt joidenkin uskovien puhetta elämän antamisesta Jeesukselle. Ihmettelin, miten sen voi oikein tehdä. Olinhan yrittänyt sitä tavallaan vuosikaudet.
Muutama vuosi sitten osallistuin naapurin rouvan kanssa seurakunnan järjestämälle, kristinuskon perusasioita käsittelevälle Alfa-kurssille. Puolivälissä kurssia astelin eräänä aamuna seurakuntasaliin. Katsellessani ympärilleni näin ikään kuin hehkuvan valon. Kuulin soittoa ja laulua, joka oli korvissani kuin enkelten musiikkia. Tunsin olevani jonkin kauniin, hellän ilmapiirin ympäröimänä. Mieleni teki kysyä muiltakin, että tuntevatko he saman armahtavan lempeyden. Pian soittaja ja laulaja istahtivat viereeni ja kysyivät, haluaisinko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin ”kyllä”. Kokemus oli valtava: yhteiseen rukoukseen vaipuneena tunsin rakkauden lämmön ja koin anteeksiantamuksen vapautuksen. Silloin tiesin, että nyt armo on totta. Kaikki juhlallinen tapahtui ilman omaa yritystäni, ilman omia ansioitani.
Jatkoin Alfa-kurssia ja ryhdyin käymään sunnuntai-iltaisin hengellisissä tilaisuuksissa. Heti ensimmäisenä iltana puhe alkoi toivotuksella ”rauhaa”, johon seurakunta vastasi ”rauhaa”. Minä itkin penkissäni. Rauha sydämessä, jonka armosta sain, on enemmän kuin olin osannut kaivata.
Taivaan Isä on ollut minulle puuttuva isä. Hänen turvallinen kätensä on ollut saatavilla aina tarvittaessa. Hän on sellainen kuin kauniissa kuvassa oleva Jeesus, joka ottaa lapsia syliinsä, ja jota pienet lampaatkin ovat lähellä. Isä ei hylkää ketään, ei ole vihan vimmainen eikä koskaan lyö lyötyä.
Uskonto
Anna Grönblom, näyttelijä, Vaasa
Jo lapsena uskoin Jumalan olemassaoloon. Äiti rukoili kanssani iltarukouksen ja minulla oli lapsenusko. Iän myötä uskoni jäi unohduksiin enkä ajatellut sitä.
Opiskelin näyttelijäksi ja vietin hyvin epäterveellistä elämää niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Aikuisena koin sitten loppuun palamisen. Se oli vaikeaa aikaa, mutta silti minulla oli merkillinen toivo siitä että tilanteestani on olemassa ulospääsy. Sitä jatkui kymmenen vuotta, ja tarvitsin sinä aikana paljon sekä ammattiauttajien että ystävien apua. Kun kymmenen vuotta myöhemmin seisoin kotona pellon laidassa katselemassa tajusin, että olen päässyt ulos tunnelista ja aloin kiittää kaikesta saamastani avusta. Jollain merkillisellä tavalla ymmärsin, että Jumala oli parantanut minut ja johdattanut minut oikeiden ihmisten luo, jotka vuorostaan olivat auttaneet minua. Ymmmärsin, että häntä minun oli kiittäminen.
Samoihin aikoihin naapuritaloon oli muuttanut uusi perhe. Kuulin, että mies oli pastori ja kiinnostuin vähän. Hän kysyi moneen kertaan, tulisinko mukaan hänen seurakuntaansa, mutta olin epäluuloinen ja kieltäydyin aina jollain tekosyyllä. Kerran seurakuntaan oli tulossa vierailulle ruotsalainen artisti. Tunsin hänet nimeltä ja uskaltauduin mukaan. Jotain tapahtui sisimmässäni, kun kuuntelin lauluja, mutten tehnyt mitään ratkaisua tuolloin. Kun aloin vähitellen kuunnella hänen levyjään, oli kuin Jeesus olisi varovasti avannut sydämeni oven laulujen sanojen ja sävelten kautta. Vähän myöhemmin menin Vaasassa seurakuntaan, jossa vieraili ruotsalainen kirjailija. Minuun teki suuren vaikutuksen se että tuo vasemmistolainen älykkö oli tullut uskoon. Hän selosti uskoaan sellaisella tavalla, että päätin täydestä sydämestäni ottaa Jeesuksen vastaan. Hän on elämäni keskipiste.
Usko on minulle perusta. Uskallan uskoa johonkin mitä en näe eikä minun tarvitse olla omassa varassani. Uskon myötä sain sanat sille toivolle, joka minulla oli ollut/pystyin sanoittamaan toivon, joka minulla oli ollut. Nyt toivoni ei ole omassa varassani, vaan Jumalassa ja hänen suunnitelmassaan elämääni varten. Minulla on toivo, joka antaa lohtua. Kun elämässä menee hyvin, saatamme erehtyä luulemaan, että pärjäämme ilman Jumalaa. Kun otin vastaan Pyhän Hengen, annoin elämäni Jeesukselle ja sain häneltä takaisin todellisen elämäni, paljon paremman elämän. Suuri osa levottomuudestani hävisi, ei siksi että ongelmat olisivat poistuneet, vaan koska saan luottaa siihen että kaikki on Jumalan kädessä eikä minun tarvitse kannatella kaikkea.
En usko tuuriin, uskon kiitollisuuteen. Kun tunnemme kiitollisuutta, rauhattomuus väistyy ja voimme nähdä myönteiset asiat. Jos alamme kiittää pienistä asioista, vaikka elämä näyttäisikin synkältä, elämä muuttuu joksikin myönteiseksi. Jeesus asuu sydämessäni ja vaikuttaa elämässäni. Toivon että kaikki ihmiset antaisivat kristinuskolle tilaisuuden, siinä ei ole mitään menetettävää. Usko ei tee elämästä yksinkertaisempaa, mutta olen saanut työkaluja, joiden avulla pystyn kulkemaan vaikeuksien läpi toisella tavalla. Hätäilen vähemmän tulevaa ja olen saanut enemmän rakkautta lähimmäisiäni kohtaan. Jeesus on elämäni paras opas. Kun hän on sydämessäni, tiedän, mikä on oikein ja miten minun tulee elää. Teen edelleen paljon virheitä. Silloin saan mennä hänen luokseen ja pyytää anteeksi ja pyytää viisautta, miten minun tulee elää. En elää täydellistä elämää, mutta elän turvallista elämää anteeksiantamuksessa.
Uskonto
Jonas Björkstrand, it-asiantuntija, Vaasa
Jonas Björkstrand pelasi tietokonepelejä pahimmillaan reilut kymmenen tuntia vuorokaudessa ja pysytteli hereillä kofeiinijuomien ja alkoholin voimin. Hän oli joutunut orjuuteen, joka vaikutti sekä perhe-elämään että ammatinharjoittamiseen/työelämään. Lopulta hän antautui ja huusi hädässään Jumalaa avuksi.
Kasvoin tavallisessa kodissa Porvoossa ihanassa perheessä, jossa kunnioitettiin kristillisiä arvoja. Kävin perheen kanssa säännöllisesti seurakunnan jumalanpalveluksissa, varsinkin jouluna ja muina kristillisinä juhlapyhinä. Rakkauden perässä muutin Pohjanmaalle sen jälkeen kun olin opiskellut tietotekniikkaa Åbo Akademissa. Opiskeluaikana toimin aktiivisesti kristillisessä opiskelijajärjestössä ja olin, kuten Euroopassa valitettavasti on melko tavallista, ”mukana kristillisessä uskonnossa ilman henkilökohtaista jumalasuhdetta”.
Yläkouluikäisestä lähtien varttumistani leimasi se, että olin koulukiusattu. Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä. Niinpä minusta tuli hyvin ujo ja vetäydyin kaikista sosiaalisista kontakteista niin pitkälle kuin mahdollista. Minulla oli huono itsetunto, ja pakenin tietokonepelien maailmaan.
Olin omaksunut sen identiteetin, jonka kiusaajani halusivat minulle antaa: en ole minkään arvoinen. Pakenemalla tietokonepelien maailmaan sain ”olla joku”; sain arvostusta ”online-ystäviltä” ja pärjäämällä hyvin peleissä.
Vuosina 2005–2012 kun pelaaminen oli kiivaimmillaan, saatoin istua toistakymmentä tuntia vuorokaudessa. Se tapahtui tietenkin työn ja perheen kustannuksella, vaikka suuri osa pelaamisesta tapahtuikin iltaisin ja öisin. Tietokonepelien myötä elämääni tuli monia muitakin syntejä, ennen muuta valehtelu. Tiesin, että se mitä tein oli väärin ja yritin lopettaa, mutten onnistunut. Joskus pysyin olemaan pelaamatta pari viikkoa, mutta sitten se taas jatkui. Olin yksinkertaisesti pelaamisen orja.
Käänne tapahtui tammikuussa 2013, kun olin luovuttanut. Ymmärsin, että olin pelaamisen ja synnin orja ja että toivo vapautua kaikesta omin voimin oli mennyttä, ja huusin Jumalaa avuksi.
Osallistuin miesten konferenssiin Vaasassa ja tiesin, että tarvitsin apua. Koko päivän istuin siellä ja taistelin sitä vastaan, että menisin eteen esirukoiltavaksi. En nimittäin ollut tottunut henkilökohtaiseen esirukoukseen eikä minun puolestani ollut koskaan rukoiltu sillä tavoin, mutta sisälläni oli niin suuri tuska, että halusin ja tarvitsin apua vapautuakseni tietokonepelaamisen ja synnin vallasta.
Tuossa konferenssissa sain kohdata Jumalan rakkauden. Sain synnintunnon, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Halusin ottaa Jeesuksen vastaan Herrakseni, kuninkaakseni ja pelastajakseni ja kääntyä pois synnistäni. Esirukouksen jälkeen istuin ja itkin pari tuntia. Kun illalla palasin kotiin vaimoni luo, saatoin vain sanoa hänelle: ”Olet saanut uuden miehen.” Jotain oli tapahtunut minulle, ja se on sen jälkeen vahvistunut päivä päivältä. Olen saanut Jumalan armosta syntyä uudesti.
Olen uskonut Jumalaan koko ikäni, mutten ole aina aktiivisesti kysynyt hänen tahtoaan enkä ole alistunut hänen sanansa alle. Tuosta hetkestä lähtien olen ollut vapaa tietokonepelaamisesta ja pelihimoni katosi. Sain uudistua täysin Hengessä, ja Hengen hedelmät alkoivat näkyä minussa. Minussa kasvoi pikkuhiljaa ennenkokematon rohkeus julistaa Jumalan sanaa. Tuosta hetkestä lähtien olen Jumalan armosta saanut kasvaa itsehillinnässä, totuudessa ja kärsivällisyydessä. Pelaamiskulttuuriin liittyvä alkoholin juominen loppui kertalaakista.
Kärräsin kaikki tietokonepelini kaatopaikalle, jottei kukaan toinen saisi niitä. Hävitin kaiken, jotta täyskäännökseni/kääntymykseni olisi täydellinen enkä lankeaisi uudelleen. Nyt teen 80-prosenttista työaikaa, jotta minulla jää enemmän aikaa julistaa sanaa ja todistaa Jeesuksesta ja eri tavoin auttaa ihmisiä, jotka elävät synnin orjuudessa. Kouluissa tuntuu olevan suuri tarve puhua koulukiusaamisesta ja tietokonepelaamisen vaaroista ja siitä vapautumisesta.
