Anteeksianto, Näky
Tuija ja Risto Viiperi, siistijä ja eläkeläinen (muurari), Kaustinen
Lapset ihmettelivät, kun tuppisuinen isä alkoi puhua – ja ahmia kirjoja! Me myös lähennyimme avioparina.
Tuija: Kun lapsemme olivat pieniä, lupauduin pyhäkoulunopettajaksi, olinhan itsekin käynyt lapsena pyhäkoulua. Taivaan Isä ja enkelit olivat minulle OK, mutta Jeesus ei merkinnyt mitään.
Vuonna 1996 kesken siivouspäivän käsiini osui yöpöydän laatikosta Tapio Nousiaisen kirjan ”Yksi ainoa elämä”. Rupesin lukemaan sitä puolivälistä. Se upposi kuin kuuma veitsi sulaan voihin! Luin ja itkin ja ihmettelin, mitä minulle tapahtuu. Soitin uskovalle ystävälle. Hän ymmärsi heti, mistä on kysymys: Jumala veti minua puoleensa. Ystäväni rukoili puolestani puhelimessa.
Tällainen pikauskoontulo sopi hyvin hätäiseen luonteeseeni. Se oli minulle yhtä suuri yllätys kuin koko perheelle ja varsinkin Ristolle.
Risto: Minua harmitti, kun Tuija ei enää lähtenyt yhteisiin rientoihin. Mietin, mitä ystävätkin sanovat. 11 vuotta Tuija kulki hengellisissä tilaisuuksissa yksin ja minä sain olla rauhassa kotona. Samalla tunsin itseni huonommaksi. Koin, että Tuijalla on jotain, mitä minulta puuttui.
Tuija: Minulla oli ristiristiriitainen olo, jäinpä sitten kotiin tai lähdin seurakuntaan. En koskaan tyrkyttänyt Ristolle uskonasioita ja Raamattuakin luin salaa.
Risto: Olin paljon poissa kotoa ja kiireinen. Muurarille riitti töitä, enkä osannut sanoa ei. Etsin arvostusta tekemällä viikot töitä vieraille ja viikonloput sukulaisille. Ulkokuoren piti olla kunnossa: hyvin tässä pärjätään.
Sairastuin tasapainohuimaukseen; puoli vuotta kuljin konttaamalla ja seinät pyörivät. Se oli pahempaa kuin krapula. Kaiken kukkuraksi jouduin työtapaturmaan, jonka seurauksena sain jatkuvan hermosäryn. Ensimmäiset vuodet olivat hirveitä. Kun pitkän taistelun jälkeen sain eläkepäätöksen, oli helpompi hyväksyä se, että tämä on osani. Pääsin samalla pois oravanpyörästä. Nyt särkyä helpottaa ihon alle upotettu, sähkövirtaa syviin lihaksiin antava takajuostesimulaattori.
Eräänä yönä Jeesus ilmestyi minulle unessa kipujen keskelle. Se oli valtavaa! Ymmärsin, että on jotain paljon suurempaa kuin mitä olen ikinä kokenut.
Tuija: Seurakunnassa oli alkamassa kristinuskon perusteisiin pureutuva Alfa-kurssi. Yllättäen Risto halusi lähteä sinne kanssani.
Risto: Alfa-kurssin Pyhän Hengen viikonlopussa puolestani rukoiltiin. Jeesus tuli sydämeeni ja täytyin Pyhällä Hengellä. Se oli voimakas kokemus. Jumala alkoi puhua minulle päivittäin ja hoitaa riittämättömyyden tunteitani. Sain voiman antaa anteeksi nuorena kokemani kiusaamisen ja haavoittavat sanat.
Tuija: Lapset ihmettelivät, kun isä, joka oli ollut melkein mykkä, alkoi puhua – ja ahmia kirjoja! Uskonasiat saivat meidät keskustelemaan. Olemme lähentyneet avioparina ja saaneet kasvaa uskossa yhdessä.
Risto: Nyt saamme auttaa ja palvella muita. Seurakuntayhteys ja ehtoollinen ovat meille tärkeitä, samoin yhteiskristillinen toiminta.
Elän elämäni parasta aikaa ja olen tosi onnellinen, vaikka kärsin kivuista. Viimeistään iankaikkisessa elämässä Jumala parantaa ne. Monesti Jumala on parantanutkin minua. Kerran sain illalla kuume- ja kouristuskohtauksen enkä saanut hengitettyä. Tajuttomuuden rajalla rukoilin yksinkertaisesti: ”Jumala, auta!” Kohtaus meni ohi ja aamulla heräsin aivan terveenä.
C. S. Lewis on sanonut osuvasti: ”Nautinnoissamme Jumala kuiskaa meille, omassatunnossamme hän puhuu, mutta tuskissamme hän huutaa.”
Ihmeparantuminen, Näky, Sairaus, syöpä
Tuija Hägglund-Hautamäki, FM, lehtori, Alahärmä
Sairastuin kolmikymppisenä harvinaiseen verisyöpään. Edessäni oli vuosien kamppailu elämästä ja kuolemasta.
”Mikähän minua oikein vaivaa”, mietin päivittäin, kun olin juuri synnyttänyt nuoremman lapsemme. Odottelin päänsäryn ja niskakipujen hellittävän, jotta normaali vauva-arki uudessa kodissamme voisi alkaa. Olin menettämässä liikuntakykyni, terveyteni, jopa koko elämäni. Jouduin pitelemään kiinni seinistä, etten kaatuisi. En pystynyt enää edes nostamaan vauvaa syliini.
Minua tutkittiin, mutta syytä ei löytynyt. Jalkojeni ja koko kehoni hermojen tuhoutuminen eteni vääjäämättömästi, ja kivut vain yltyivät. Eläminen jatkuvassa epätietoisuudessa oli raskasta. Pahinta oli pelko pienten lastemme puolesta, miten he selviäisivät tässä maailmassa ilman äitiä. Kolmevuotias tyttäremme kysyikin: ”Mamma, kuoletko sinä?”
Eihän tämän elämän näin pitänyt mennä, että lähtisin täältä jo kolmikymppisenä, ajattelin. Yli puolentoista vuoden odottelun jälkeen sain diagnoosiksi erittäin harvinaisen verisyövän. Olin halvaantunut vuodepotilas, jolla juuri mikään elin ei enää toiminut normaalisti. Esimerkiksi sydämen toimintakykyä kuvaava arvo oli 100-kertainen normaaliarvoon verrattuna. Aloin saada öisin hengityskatkoksia. Vaikeita oireita oli monia muitakin.
Koko tämän ajan olin rukoillut apua Taivaan Isältä ja ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Vaikka kuinka rukoilin, vastauksena oli pelkkää hiljaisuutta. Eräänä iltana ollessani vielä valveilla, itkin pelkojani ja rukoilin ääneen: ”Jeesus, auta!” Sillä hetkellä näin kuin videofilmin, jossa Jeesus käveli minusta poispäin. Huusin hänen nimeään ainakin kolmesti, jolloin hän kääntyi, otti vesialtaasta sienellä vettä, pesi sillä jalkani ja kuivasi jalkani hiuksillaan ja pyyhkeellä. Tämän näyn avulla sain varmuuden paranemisestani. Sairaalassakin hymyilin läpi kyynelten. Koin tulleeni elävään uskoon.
Rankat syöpähoidot kestettyäni sain järkytyksekseni tietää, että syöpäsoluja olikin vielä jäljellä. Hermoratatutkimuksessa en pystynyt liikuttamaan varpaitani tai nilkkojani.
Pyysin seurakunnasta rukousapua. Myös lukuisat muut, tutut ja tuntemattomat, rukoilivat puolestani. Eräänä iltana rukoillessani sain kokea halvaantuneiden jalkojeni lämpenevän ja samalla näin ikään kuin peräkkäisinä kuvina Jeesus-lapsen seimessä sekä ristin. Sain sisimpääni rauhan. Tämän jälkeen sain liikuteltua varpaitani – ensimmäisen kerran yli kahteen vuoteen. Oloni alkoi muuttua monin tavoin paremmaksi. Edistymistä ilmeni lähes päivittäin. Sydämenikin todettiin lopulta täysin terveeksi. Olen pikkuhiljaa opetellut liikkumaan uudestaan.
Pari vuotta sitten koin rukouksessa vahvan Pyhän Hengen läsnäolon. Pyysin Jeesukselta apua, että paraneminen menisi vielä eteenpäin. Ilokseni huomasin, että pystyin juoksemaan pienen matkan ilman tukea. Kyllä siinä silmät kostuivat. Olen saanut kokea paranemisen eri vaiheissa ihan huikeita onnen ja kiitollisuuden hetkiä, jollaisista minulla ei ennen sairastumistani ollut aavistustakaan. Olen saanut uuden elämän.
Olen palannut työelämään, ja paraneminen jatkuu. Koen olevani siunattu, koska saan elää ja nähdä lasteni kasvavan. Olen kiitollinen myös kaikille niille, jotka ovat rukoilleet puolestani. Nykyisin koen tärkeäksi rukoilla muiden ihmisten puolesta ja kertoa parantumisestani. Ilman Jeesusta olisin nyt vain muisto läheisteni ajatuksissa.
Näky
Sylvi Järvinen, eläkeläinen, Ähtäri
Keski-ikäisenä mieleeni nousivat kysymykset elämän tarkoituksesta. Sekä merkillinen kaipaus.
Sinä elokuuna olin täyttävä 50 vuotta. Elämä oli ollut siihen saakka melko tasaista. Olimme kasvattaneet lapset, mies oli tuonut leipää pöytään muurarina ja minä ollut lasten kanssa kotosalla. Olin kuitenkin sisäisesti jotenkin rauhaton. Mieleeni nousi kysymyksiä, mikä tarkoitus tällä elämällä oikein on. Elämässäni ei ollut erityisiä vaikeuksia, mutta kyselin kuitenkin elämän mieltä ja tarkoitusta ja kaipasin jotain suurempaa.
Kävin tuolloin melko säännöllisesti juttelemassa muuan kylässämme asustelleen mummon luona. Autoin häntä arjen askareissa ja jaoimme elämän taipaleen asioita keskustellen.
Joulun jälkeen poikani tuli uskoon. Uskovan ystäväni iloitessa poikani elämänmuutoksesta mietin, että ehkä minunkin olisi hyvä tehdä sama ratkaisu. Keväällä sukulaismiehen hautajaisissa muuan sukua oleva evankelista sanoi minulle, että Jeesus kutsuu minua pelastukseen. En pitänyt noita sanoja pahoina, olivathan uskonasiat minulle periaatteessa tuttuja jo lapsesta saakka.
Elämän tarkoitusta ja mieltä pohtivat kysymykset polttelivat edelleen mielessäni. Toukokuussa järjestettiin hengellinen tilaisuus Ähtärin yläasteella, jonne suuntasin kulkuni. Ajattelin, että josko tuolta löytyisi vastaus etsintään. Menin tilaisuudessa puhujan luokse eteen ja luovutin elämäni Jeesukselle. Se oli tietoinen ratkaisu. Tunnekuohua en kokenut siinä hetkessä.
Seuraavana päivänä mieleeni hiipi epäilyksen ajatus, ettei Jeesus olekaan pelastanut minua. Samalla minulta meni ruokahalu. Kun yö laskeutui, en saanut nukuttua. Näitä hankalia päiviä oli muutamia, kunnes eräänä yönä tapahtui jotain merkittävää. Makasin petissäni valveilla silmät kiinni enkä saanut unta. Yhtäkkiä kuulin valtavaa pauhinaa. Aukaisin silmäni ja näin, kuinka huoneen yläkulmasta tuli kirkkaita valoja minua kohti ja ne täyttivät sisimpäni. Tuon ihmeellisen hetken jälkeen sain sieluuni rauhan.
Uskoontulo ei tuonut ulkoisesti elämääni suurta muutosta. Elämäni oli ollut tasaista perheenäidin elämää.
Kävin tapaamassa tuttua mummoa kotikylälläni. Kerroin hänelle, että olin tullut uskoon. Silloin vanhus sanoi, että hän oli aiemmin arvellutkin, että näin tulisi tapahtumaan. Olin kuulemma puhellut hänelle kevään mittaan siihen malliin.
Uskoontulon myötä minulle tuli into lukea Raamattua ja minun oli päästävä mahdollisimman usein hengellisiin tilaisuuksiin. Aina se ei ollut kuitenkaan mahdollista, koska asuimme melko kaukana Ähtärin keskustasta eikä minulla ollut autoa. Pyhäpäivinä pääsin onneksi hengellisiin tilaisuuksiin.
Löysin seurakunnasta hengellisen kodin ja oman paikkani. Varsinkin sitten, kun muutin Ähtärin keskustaan, ryhdyin auttamaan vapaaehtoisena seurakunnassa. Olin mukana keittiöllä ja siivosin. Lastenleireillä olin laittamassa ruokaa monena, monena kesänä.
Elämäni suuresta käännekohdasta on aikaa jo yli 30 vuotta, mutta voin sanoa, että usko merkitsee minulle edelleen paljon. Uskossa minulla on perusturva, joka ei horju. Saan turvata Jeesuksen pelastustyöhön ja luottaa Taivaan Isään kaikessa elämässäni.
Koulu- tai työpaikkakiusaaminen, Näky, Yliluonnollista
Päivi Ikonen, perhepäivähoitaja, Ylämylly
Minua koskettaa aina, kun kuulen kiusaamistapauksista, sillä olen itse ollut koulukiusattu. Yhtenä suurimmista syistä siihen lienee ollut se, että minulta puuttuivat vuorovaikutustaidot. Kasvoin syrjäisessä maalaistalossa, eikä meillä ollut paljon kanssakäymistä muiden kanssa. Vanhempieni arki oli työntäyteistä. Perheessämme oli kolme lasta, mutta ympärillä ei ollut muita leikkikavereita.
Olin arka lapsi, joka pelkäsi ihmisiä. Ihmispelko loi minulle kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä täytyy pelätä. Opettajia pelkäsin erityisesti, ja osittain siksi koulu meni huonosti. Pelkäsin myös luoda suhteita ikätovereihini, minkä vuoksi jouduin olemaan yksin koulussa. Minulla ei ollut yhtään kaveria. Se herätti oppilaissa halun kiusata minua. Ainoa pelastava enkeli elämässäni oli mummini, jonka luokse menin koulun jälkeen juttelemaan. Myös mummini tarinoita oli kiva kuunnella.
Käänteentekevä muutos elämässäni tapahtui 18-vuotiaana, jolloin olin jo ehtinyt pari vuotta seurustella erään pojan kanssa. Yhtenä iltana hän ei sitten soittanutkaan minulle, kuten hänellä oli tapana. Ymmärsin, että hän oli löytänyt uuden tyttöystävän ja tulin siitä hyvin murheelliseksi. Lähdin ulos marraskuiseen iltaan. Pimeys aivan kuin imaisi minut sisäänsä, sillä tien varrella ei ollut edes katulamppuja. Itkin kävellessäni ja ahdistuneena huusin Jumalalle: ” En pärjää enää. Jos olet olemassa, varmaan näet minun tilanteeni – kuolen tähän suruun!”
Sillä samalla sekunnilla Jumala teki yliluonnollisen ihmeen. Hän sytytti kirkkaat valot ympärilläni niin, että saatoin nähdä kaiken, jopa pienet neulaset puissa. Pimeys vaihtui siis konkreettisesti kirkkaaksi valoksi. Ymmärsin siinä hetkessä, että vain Jumala pystyy tällaiseen. Samalla sydämestäni aivan kuin vedettiin pimennysverhot pois, niin että Jumalan armon säteet pystyivät valaisemaan sen. Tulin suunnattoman onnelliseksi. Jumala näkee tilanteeni, hän kuulee ja välittää. Hän pitää minusta huolen. Minun ei tarvitse enää itkeä, sillä kaikki kääntyy hyväksi.
Menin kotiin ja etsin rippikoululahjaksi saamani Raamatun. Olin aikaisemmin yrittänyt lukea sitä, mutta sitten laittanut sen sivuun, koska en ollut ymmärtänyt siitä mitään. Nyt luin uudelleen Jeesuksen sanoja, jotka avautuivat ja koskettivat minua. Siitä alkoi yhteinen matkani Jeesuksen kanssa, mutta seurakuntayhteyteen pääsin vasta noin kymmenen vuotta uskoontuloni jälkeen.
Olen kokenut seurakuntayhteyden erittäin merkittäväksi. Olen löytänyt seurakunnasta uskovia ystäviä, ja ihmispelkoni on vaihtunut vapauteen Jeesuksessa. Eheytyminen on ollut prosessi, jossa tärkeänä apuna on ollut Kristus-keskeinen toipumisryhmä, jossa kävin kauan. Kaiken kaikkiaan Jumala on parantanut sisäistä maailmaani monella tavalla: Pyhä Henki on koskettanut ja hoitanut uskovien ihmisten ja seurakuntayhteyden kautta.
Jeesus Kristus on siis vienyt minut peloista vapauteen ja eheyttänyt sisäistä maailmaani. Olen kiitollinen siitä, etten ole enää ihmisten orja, joka elää pelossa vaan Jeesuksen oma, joka saa kokea rauhaa ja vapautta Hänen rakkaudessaan.
Ahdistus, Näky
Lauri Herranen, metsuri
Olen syntynyt Haukivuorella vuonna 1958. Perheeseeni kuului vanhempani, sisareni ja veljeni. Jo ennen rippikouluikää halusin eroon kaikesta uskoon liittyvästä. Aloin halveksia vanhempiani. Äitini yritti kertoa minulle Jumalasta, mutta sanoin aina: ”Lopeta nuo höpö, höpö jutut!” Joka ilta isä ja äiti polvistuivat rukoilemaan meidän lasten puolesta.
Muutin kotoa Mikkeliin vuonna 1980 ja menin naimisiin. Saimme kaksi poikaa. Elin elämää, jossa poljin Jumalan käskyt jalkoihini. Riensin himojen ja nautintojen virrassa ja olin hyvin itsekeskeinen.
Vuonna 2002 kuolivat sekä vanhempani että kaksi kalakaveriani, joiden kanssa ystävyys oli kestänyt lapsuudestani saakka. Heidän kuolemansa pysäytti minut. Toisen kaverini haudalla koin, että minä olisin voinut aivan yhtä hyvin olla siinä arkussa. Minne olinkaan matkalla?
Jumala alkoi tehdä minussa työtään ja kutsui yhteyteensä. Aloin rukoilla iltaisin. Ravintolat ja alkoholi eivät enää kiinnostaneet minua. Halusin päästä kuulemaan Jumalan sanaa, mutta minulla ei ollut voimia mennä hengellisiin tilaisuuksiin. Rukoilin, että Jumala lähettäisi jonkun uskovan keskustelemaan kanssani. Tuska ja ahdistus kasvoivat sisälläni seitsemän vuotta. Niinä vuosina Pyhä Henki herätti omantuntoni ja opin tuntemaan synnin pahuuden. Sairastuin syöpään ja pelkäsin kuolemaa. Olin aivan loppu. Nukuin öisin vain pari kolme tuntia.
Kerran ambulanssia odotellessa näin näyn. Olin suuren laivan kannella. Edessäni oli valtava köysivyyhti, jota selvitin, mutta se sotkeutui yhä pahemmin. Ymmärsin, että köysivyyhti oli elämäni, jota en pystynyt itse selvittämään.
Lokakuussa 2009 kovan sisäisen kamppailun jälkeen pyysin sielunhoitajaa avuksi. Oli sunnuntai, kun tapasin hänet. Synti painoi sisimmässäni. Itkin tuskaisena ja kerroin elämästäni. Sielunhoitaja rukoili ja oloni hiukan helpottui. Tunsin syyllisyyttä siitä, että synti oli erottanut minut Jumalasta. Ahdistuneena kysyin Jumalalta: ”Olenko niin suuri syntinen, ettei armo kuulu minulle? Kaipasin puhdistusta, rauhaa ja anteeksiantoa. Keskiviikko muutti kaiken. Nukuin koko yön, mitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Oloni oli oudon kevyt ja tuntui siltä, kuin jalat eivät ottaisi maahan. Jeesus oli tullut sydämeeni ja poistanut syyllisyyteni! Ymmärsin, että Jeesus haluaa meidän tulevan hänen luokseen sellaisina kuin olemme: syntisinä, avuttomina ja heikkoina. Saamme tulla hänen jalkojensa juureen katuvina. Hän ottaa syliinsä, parantaa haavat ja puhdistaa kaikesta pahasta. Isän ja äidin rukouksiin oli vastattu!
Jouduin myös kokemaan avioeron tuskat. Jumala kuitenkin johdatti minulle uuden puolison, jonka kanssa avioiduin maaliskuussa 2013 ja muutin Lahden seudulle, Hollolaan. Olen saanut kokea valtavaa Jumalan huolenpitoa annettuani elämäni kokonaan hänen käsiinsä. Haluan nyt kertoa muille Jeesuksesta, joka vapauttaa ahdistuksista ja peloista sekä antaa uuden alun ja iankaikkisen elämän.
Läheisten menettäminen, Näky
Esko Utriainen
Juoppo isäni tutustui alkoholiin jo 14 -vuotiaana. Äitini odotti lasta ja vanhemmillani oli aikomus avioitua. Nuori sulhanen nukkui kuitenkin onnensa ohi. Yhdeksän vuoden päästä yritettiin uudelleen, koska äitini odotti minua. Vanhempani eivät koskaan avioituneet ja äitini kyllästyi juoppoon mieheen. Muutimme isovanhempien luo Savoon. Jotenkin tultiin toimeen niin kauan, kun isovanhemmat elivät. Heidän kuoltuaan äitini lunasti kotitalon sisaruksilta ja velkaantui. Me elimme vieläkin suuremmassa puutteessa ja kurjuudessa. Äitini ei kestänyt veljeni lähtöä maailmalle ja päätti päivänsä. Jäin yksin. Naapurit ja sukulaiset pitivät jonkinlaista huolta, kunnes lähdin tienaamaan 12-vuotiaana. Olin taloissa renkinä ja 14-vuotiaana rahtilaivan kansimiehenä Rautalammin reitillä. Vasemmistolaisuuden siemenet kylvettiin näissä oloissa.
Muutin Lahteen rakennustöihin 17-vuotiaana. Lähdin mukaan Kommunistisen puolueen toimintaan. Purin ankeita lähtökohtiani aktiiviseen puoluetoimintaan ja kohosin Lahdessa lopulta puolueen johtoporukkaan. Viina ei minulle maistunut. En halunnut seurata isäni jälkiä, vaan mieluummin äitini suvun absolutistista perinnettä. Menin naimisiin 18 -vuotiaana. Työskentelin Askolla 10 vuotta mm. vanerisorvilla ja toimin osaston luottamusmiehenä. Olin vallankumouksellinen nuori mies.
Joulukuun 27. päivänä vuonna 1965 olin keskustellut illalla uskovan rouvan kanssa. Hän puhui minulle hengellisistä asioista ja minä marxismista ja kommunismista. Yöllä heräsin ja huomasin, että huoneesta oli hävinnyt katto. Näin kolme eri näkyä ja selostin niitä samanaikaisesti vaimolleni. Näyt todistivat minulle, että on olemassa Jumalan yliluonnollinen maailma. Lähdin keskellä yötä hakemaan uskovaa rouvaa ja annoin elämäni Jeesukselle. Sain syntini anteeksi. Muutaman päivän jälkeen palautin jäsenkirjani kommunistiselle puolueelle, joka siihen aikaan oli selkeästi jumalankielteinen järjestö.
Menin Askon teknisen johtajan luokse ja kerroin, että olen tullut uskoon. Johtaja puristi kättäni ja sanoi, että kaikki menneisyyden asiat on sovittu. Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet tähän. 11 kuukautta tämän jälkeen vaimoni ja vauva kuolivat synnytyksessä ja jäin leskeksi 7- ja 8-vuotiaiden tyttöjen kanssa. Velimies kävi päivittäin katsomassa kuinka jaksan. Unettomuus vaivasi. Pyysin veljeäni viemään haulikon pois kaiken varalta. Mietin miksi näin tapahtui? Parin vuoden päästä saatoin pyytää veljeäni palauttamaan haulikon. Olin pystynyt antamaan anteeksi kovat kokemukseni.
Kohtasin pullakaupassa nuoren Lahteen muuttaneen Helkan. Istuimme vierekkäin Siion-seurakunnan kokouksessa. Kahden vuoden päästä aloimme seurustella ja menimme naimisiin. Tytöt saivat uuden äidin. Saimme myös kolme yhteistä lasta. Tein pitkän työuran mm. panostajana. Olin räjäyttämässä varaistuntosalia ja väestösuojaa Eduskunnan alle sekä Päijänne-tunnelia ja Olkiluodon matala-aktiivivarastoa. Yhteensä olen ollut räjäyttämässä yli 40 avolouhos- ja tunnelityömaata. Kaikkiaan muistan 30 erilaista tilannetta, joissa on ollut ”läheltä piti” tilanteita ja selkeä Jumalan varjelus.
Rakensin oman talon. Olen voinut elää tasapainoista elämää ja kasvattaa lapseni aikuisiksi. Olen toiminut seurakunnassa monissa tehtävissä mm. telttamestarina, nykyään ruoka-avussa, vuodesta 1996 Venäjän työssä ja monissa käytännön puuhissa. Omat rankat kokemukset ovat auttaneet ymmärtämään heikko-osaisia, joita löytyy niin Suomesta kuin Venäjältä.
