Valitse sivu
Jos haluaa uida, on hypättävä veteen

Jos haluaa uida, on hypättävä veteen

Ulla-Kaarina Virkkunen 

En muista, mikä tai kuka minut herätti joskus kymmenen vuoden iässä. Istuin eteisen lattialla lukemassa Raamattua. Jouluna lauloin muiden mukana ”en kaipaa kultaakaan” ja luultavasti pahoitin äitini mielen, kun en oikein osannut innostua lahjastani, pienestä kultasydämestä. Mietin isoja kysymyksiä. 

Kohdalleni osui tuolloin melko uusi idea, kun pääsin leirimuotoiseen rippikouluun. Teiniharjun leirikeskuksessa Punkaharjun kupeessa isoset herättivät meidät laulaen: ”Joka aamu on armo uus…” Nuo päivät tulvivat linnunlaulua, oli mäntyjä ja koivuja harjun rinteellä, järven kimallusta, äidillisen teologian kandin opetusta, keskusteluja oma-isosemme kanssa, puuhastelua… Oli kepeää uskoa. Konfirmaatiossa pienessä puukirkossa oli helppo luvata elämänsä Jeesukselle. 

Arjessa usko olikin kompuroivaa. Innokas uskonystäväni oli pian yhtä innokas ja railakas juhlija elämän toisessa laidassa. Vanha vaatimukseni ”en kaipaa kultaakaan” kiusasi taas. Saiko uskova ostaa itselleen kalliin turkin? 

Poikaystäväni ei halunnut lähimmäistä rakastettavakseen, hän halusi olla yksin. Seksuaalisuus haastoi uskoani. ”Jos en voi olla kristitty kunnolla, en halua olla kristitty ollenkaan”, ajattelin. Oliko usko minulle matto, jonka alle lakaisin ongelmani? Joka tapauksessa uskoni haalistui ja haihtui. 

Monien kovien vuosien jälkeen ajauduin NNKY:n pohjoismaiselle leirille, minkä koin turvallisena. Hämmästyin melkoisesti havaitessani, että osallistujat olivatkin iloisesti ja turvallisesti kristittyjä. 

Siellä kuulin opetettavan: ”Me kaipaamme avoimuutta, mutta avoimuus ei ole rajattomuutta. Nosta kädet eteesi kämmenet ylöspäin, sormet harallaan joka suuntaan kuin antennit valmiina vastaanottamaan mitä sattumalta tulee. Ei sellaisissa käsissä mitään pysy. Kätesi jäävät tyhjiksi. Liitä sormet yhteen, tee kämmenistä kippo. Rajaa kätesi. Siinä on turvallinen pesä ajatuksille. Usko saa kasvaa suojassa.” 

Menin uimaan. Laiturilta katsoen vesi oli kylmää ja uhkaavaa. Mietin, voiko se todella kannattaa? Jos haluaa uida, pitää hypätä sekaan. Sivusta katsoen usko voi pelottaa, mutta sen sylissä on hyvä olla. 

Kirkossa eräs railakas pappi muistutti: ”Vaikka puristaisit sormesi yhteen miten tiukasti tahansa, ei kämmeniin kaadettu vesi siinä kauan pysy. Tarvitaan yhä lisää vettä. Ihminen on kuin seula. Pyhä Henki valuu läpi, ei se kauaa paikallaan pysy. Jos sitä yrittää padota, se ummehtuu. Jumalan Pyhää Henkeä pitää saada koko ajan lisää. Sitä saa hörppiä Raamatusta yksin ja yhdessä toisten kanssa.” 

Miten voisi olla kunnollinen kristitty? Eihän minun kuntoni riitä! Mutta siinä se ydin onkin: vain Jeesuksen Kristuksen kunto riittää. Usko on yksinkertaisesti sitä, että otan vastaan Hänen armahduksensa ja muunkin avun siinä ohessa. 

Usko ei ole automaatti. Raha ei kilahda eikä sielu taivaaseen vilahda. Ei oma uskon suorituskaan kilahda eikä kolahda kyllin vakuuttavasti. Joudun yhä uudestaan toteamaan itseni tyhjäksi. Minusta ei tullutkaan enkeliä. Sotken, väistän, kietoudun turhiin kahleisiin. Olen pilannut paljon asioita pitkän elämäni aikana. Joudun taas konttaamaan ristin luo. Tällaista perusvoimistelua on uskonelämäni. 

 

Ateisti Jeesuksen todistajaksi

Ateisti Jeesuksen todistajaksi

Sirkka Sihvonen, 

 Lukioikäisenä tulin mielestäni vakuuttuneeksi siitä, ettei Jumalaa ole olemassakaan ja että Raamattu on pölyttynyt historiallinen kirja, jolla ei ole kosketuskohtaa nykyaikaan. Hulluinta noina ateistiaikoina oli se, että Jumalaa piti vastustaa, vaikkei häntä mielestäni ollutkaan. Näin kului seitsemisen vuotta, kunnes törmäsin siihen tosiasiaan, että vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aate, niin kuin kaikki muutkin ihmisten aatteet, näytti romuttuvan ihmisen itsekkyyteen. Olin luottanut, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta näin ei ollutkaan. Tajusin, etten pystynyt elämään edes omien ihanteitteni mukaan. 

Eräs kirja johdatti minut lukemaan Raamattua siltä kantilta, että Raamatussa on paljon tietoa menneisyydestä ja nykyajasta, mikä on toteutunut, ja myös vielä toteutumattomista tapahtumista. Koska vakuutuin näiden Raamatun kirjoitusten totuudellisuudesta, aloin pitää mahdollisena, että Raamattu on oikeassa myös muiden asioiden suhteen. Ensimmäisenä tajusin, että Jumala on, vaikken häneen uskonutkaan. Seuraavaksi selvisi se, että olen hänelle vastuussa elämästäni, jonka olen häneltä lahjaksi saanut. Koska en edes omia ihanteitani pystynyt täyttämään, kuinka sitten Jumalan vaatimukset. Onneksi Raamatusta löytyi evankeliumi eli ilosanoma, joka kertoi Jeesuksen täyttäneen kaikki Jumalan vaatimukset minun puolestani ja kärsineen myös rangaistuksen, joka minulle kuuluisi. Siksi saan käydä Jumalan eteen anteeksisaaneena ja rakastettuna taivaallisen Isän lapsena. Oli vapauttavaa saada tietää, että menneisyyden synnit, Jumalan tahdon rikkomiset ja erilaiset mokat eivät enää sitoneet minua, vaan sain katsoa kohti tulevaisuutta uskoen Jumalan täydelliseen anteeksiantoon, vaikka olen edelleen syntinen ihminen. Yhteiskunnan ja ihmisten vastaiset teot minun kyllä piti sopia näiden tahojen kanssa. Jumalan armo ei anna minulle lupaa rikkoa Jumalaa, lähimmäistä tai itseäni vastaan. Saan kuitenkin rukoilla hänen johdatustaan ja apuaan kiusauksissa ja vaikeissa elämän tilanteissa. 

Minua ei oikeastaan kukaan ihminen toivonut tänne syntyväksi, sillä jouduin synnyttyäni lastenkotiin. Kuitenkin Jumala, kaikkien Isä ja elämänantaja ilmoittaa Raamatussa: ”Kaukaa ilmestyy minulle Herra: ’Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.” Kutsu elämään on tullut korkeimmalta mahdolliselta taholta – Jumalalta. Tämä kutsu koskee jokaista syntynyttä ihmistä. Sain lähteä viemään tätä iloista sanomaa aina Japaniin saakka ja todistaa sielläkin Jeesuksesta. 

Usko Jeesukseen ei merkitse minulle vain iankaikkisen elämän odotusta, vaan saan jo tänään elää tietäen, että Jeesus on mukana elämässäni niin hienoina kuin huonoinakin hetkinä. 

 

Syyllisyys vaihtui seikkailuksi

Syyllisyys vaihtui seikkailuksi

Sami Vottonen, lähetystyöntekijä, Elimäki

”Urheilun värittämän, ulkonaisesti hyvän elämän keskellä heräsin todellisuuteen, että sisimmästäni puuttuu jotain. En vielä tiennyt, millainen seikkailu minua odottikaan.”

Vanhempani erosivat, kun olin pieni. Kuusivuotiaaksi asuin isovanhempieni luona ja sen jälkeen kahdessa sijaisperheessä, mutta olin viikoittain isovanhempieni kanssa tekemisissä. Vaarin kanssa olin jouluna mukana keräyksessä vähävaraisten hyväksi. Minuun tekivät ison vaikutuksen ihmiset, jotka lahjoittivat, sekä vaarin suhtautuminen. Mieleeni tuli ajatus, että minäkin haluaisin olla viemässä hengellisiä asioita eteenpäin vaarini tavoin, myönteisellä tavalla. Myös molemmat sijaisperheeni olivat uskovaisia.

Urheilu on ollut tärkeä osa elämääni. Pelasin jalkapalloa Valkealan Kajossa, Kouvolan Pallossa ja Kouvolan Susissa kymmenen vuoden ajan. Muutin omilleni 18-vuotiaana, kävin töissä ja urheilin. Olin kiltti poika. Kunnioitin Jumalaa. Silti koin, ettei minulla vielä ollut henkilökohtaista suhdetta häneen. Ikään kuin sisimmästä olisi puuttunut jotakin.

Noihin aikoihin tapasin vaimoni. Avioiduimme 1984. Elimme tavallista elämää: kävimme töissä ja minä harrastin jalkapalloa. Harrastuksen myötä pelasin jalkapalloa seurakunnan puulaakijoukkueessa. Minuun teki suuren vaikutuksen se, että Isä meidän -rukous rukoiltiin ennen peliä. Niissä ympyröissä tapasin erään vanhan tuttuni. Ystävyys virisi uudestaan. Tutustuimme myös muihin seurakuntalaisiin. Keskustelut koskettivat yhä enemmän hengellisiä asioita.

Reilun puolen vuoden aikana tunsin, että olin Jumalan edessä syntinen. Pohdiskelin paljon uskonasioita. Eräänä päivänä polvistuin sänkyni viereen ja rukoilin: ”Jeesus, anna syntini anteeksi ja tule sydämeeni asumaan.” Tunsin, että syyllisyys jäi siihen paikkaan. Vaimoni oli tullut uskoon kaksi viikkoa aikaisemmin.
Ulkonainen elämäntyyli ei muuttunut paljoakaan, olinhan viettänyt melkoisen tasaista elämää. Muutos näkyi eniten tärkeysjärjestyksessä: seurakunnalla oli elämässämme entistä suurempi rooli. Halusimme käydä seurakunnassa ja kertoa myös ystäville siitä, mitä meille oli tapahtunut.

Usko on johtanut vaimoni ja minut sekä lapsemme mahtavaan seikkailuun. Kiinnostuimme hengellisistä asioista niin paljon, että aloimme toimia aktiivisesti seurakunnassa. Ajattelimme, että voisimme joskus lähteä lähetystyöhön. Lähtemisen aika koitti vuonna 1995.

Olemme työskennelleet muun muassa Espanjassa Fuengirolassa lapsi- ja nuorisotyössä suomalaisen turistikirkon yhteydessä. Tiemme on vienyt myös Marokkoon ja Algeriaan – ja viimeisimmäksi Santiago de Compostellan pyhiinvaellusreitille, jonne vien pyöräilyryhmiä. Pyhiinvaellusreitillä jaamme reittiä kulkeville hengellistä materiaalia ja keskustelemme heidän kanssaan hengellisistä asioista.

Usko merkitsee minulle kulkemista Jeesuksen kanssa turvallisesti tänään, luottavaisena huomiseen, rohkeana tulevaisuuteen ja iankaikkisuuteen. Ajattelen, että pelkkä elämänhallinta ja siisti elämä eivät riitä, vaan tärkeää on suhde Jeesuksen kanssa.

Verified by MonsterInsights