Vaikka olen saanut kokea onnistumista työelämässä, näen kuitenkin tärkeänä palvella Jumalaa ja ihmisiä. Rakennusala on vaikuttanut elämääni, mutta olen ollut rakentajana myös Jumalan valtakunnassa.
Vartuin Vaasan Sundomissa turvallisessa kodissa, jossa arvostettiin työtä ja ahkeruutta. Olen kiitollinen tästä perinnöstä.Isäni perusti Vaasan Rakennuskorjaus -yrityksen, jossa olen tehnyt elämäntyöni. Aluksi työskentelin suuressa K. E. Nymanin rakennusliikkeessä vastaavana rakennusmestarina 13 vuotta. Koen, että minut on luotu rakentajaksi ja yrittäjäksi, ja sen vuoksi hankin koulutuksen tältä alalta.
Päivittäinen työni on ollut omalla laillaan jumalanpalvelusta, koska näen työni kutsumuksena ja kokopäivätyönä Jumalalle.
Johtajuus ja vastuunkanto työelämässä ja erilaisissa organisaatioissa on tuntunut luontevalta, vaikka se on joskus varsin vaativaa. Olen kokenut johdatusta erilaisissa tehtävissä, jotka liittyvät mm. politiikkaan ja seurakunnan toimintaan sekä lähetys- ja avustustyöhön. Olen toiminut useita vuosia Suomen ICCC:n (Kansainvälinen Kristillinen Kauppakamari) johtajana. Olen myös Beninin ja Israelin kunniakonsuli. Nämä eri tehtävät ovat vaatineet jatkuvaa kouluttautumista ja itsensä kehittämistä.
Läheinen suhde Jumalaan on hyvin tärkeä minulle. Vanhempani tulivat uskoon, kun olin 13-vuotias. Halusin kovasti kokea saman ja pyytää Jeesusta tulemaan elämääni. Se tapahtui vuotta myöhemmin. Sain elämääni aidon ilon ja aivan uuden merkityksen.
40-vuotiaana aloin kaivata Jumalan tuntemista entistä konkreettisemmalla tavalla. Kun kohtasin hänet ja antauduin hänelle, elämäni muuttui paljon jännittävämmäksi, mielenkiintoisemmaksi ja merkityksellisemmäksi. Samaan aikaan aloin tuntea enemmän rakkautta ihmisiä, seurakuntaa ja Jumalan toimintaa kohtaan.
Kohdatessani Jumalan minulle syntyi kaipaus antaa omista varoistani. Sain myös kutsun mennä johtamaan ja tukemaan projekteja mm. Afrikassa ja välittää siunausta taloudellisen tuen muodossa. Silläkin tavoin voi palvella Jumalaa. Anteliaisuus kuuluu hänen luonteenpiirteisiinsä. Olen saanut kokea siunausta elämässäni, ja siksi omastani antaminen on ollut minulle innoittavaa ja olen iloinnut siitä.
Ihmettelen, kuinka monia ovia Jumala on avannut voidakseni palvella ihmisiä eri maissa. Nämä jännittävät tehtävät, joihin minut on johdatettu, ovat antaneet aiheen viime vuonna julkaistuun kirjaani On aika rakentaa, jossa kerron kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on tehnyt elämässäni. Kerron kirjassa myös suurista vaikeuksista ja koettelemuksista, joita olen kohdannut. Jumala on kuitenkin auttanut ja johdattanut minut niiden läpi.
Näiden vaiheiden kautta olen kokenut, että saamme paljon takaisin, kun annamme Jumalan johdattaa elämäämme. Olen saanut elämän suurella E:llä. Olen Jumalalle syvästi kiitollinen siitä, että saan elää elämää, jolla on korkeampi tarkoitus. Olen kiitollinen kaikesta, mitä hän on antanut, ja niistä erilaisista tehtävistä, joita minulle on uskottu. Vaikka olen oikeastaan jo eläkeiässä, haluan jatkaa aktiivisesti tehtävissä, joissa voin palvella Jumalaa.
Uskon, että Jumalalla on suunnitelma jokaisen elämää varten ja että kaikilla meillä on lahjoja, joita voimme käyttää. Minä en ole koskaan katunut sitä, että lähdin seuramaan Häntä.
En ollut puhunut veljelleni 28 vuoteen. Eräänä aamuna ennen pääsiäistä v. 2006 istuin tietokoneeni ääressä, kun pehmeääni kuiskasi sisälläni: ”Anna veljellesi anteeksi.” Huoneessa ei ollut muita, mutta kuulin nuo sanat hyvin selvästi. En tiedä miten muut välttävät epämiellyttäviä tehtäviä. Minä siivoan. Koko päivän imuroin, pyyhin ja pesin sekä järjestelin tietokoneen tiedostoja ja keksin muita tekosyitä. Minulla ei ollut veljen osoitetta, ei puhelinnumeroa enkä voinut saada hänen yhteystietojaan keneltäkään.
Illalla otin paperikorin sisällön esiin, järjestelin sen ja sijoitin jokaisen lapun lokeroonsa. Kapea paperipala jäi kiinni roskiksen läppään, joten vedin sen ulos. Ennen kuin tuhosin sen, vilkaisin käsinkirjoitettua tekstiriviä. Se oli veljeni sähköpostiosoite. Minulla oli aina ollut vain hänen työosoitteensa. Miten nyt saatoin lukea hänen kotiosoitettaan? Olin vastustanut Herran tahtoa kuin kapinoiva lapsi. Hienovaraisesti Jeesus pyyhki pois estelyni. Nyt saatoin joko kääntää selkäni hänen tahdolleen tai ruveta kirjoittamaan.
”Rakas veli”, kirjoitin. ”Haluan sinun tietävän, että ainut syy, miksi kirjoitan tämän kirjeen, on se, että Pyhä Henki sanoo minulle, että minun täytyy antaa sinulle anteeksi. Mutta ennen kuin teen sen, aion kertoa sinulle kaiken pahan, minkä olet minulle tehnyt.” Kirjoitin listan, joka yksilöi jokaisen julmuuden ja loukkauksen, jokaisen vaurion, jonka olin tallentanut sydämeeni. Ne purkautuivat tietokoneen näytölle kuin happo, joka vuotaa auton akusta. Odottamani helpotuksen sijaan tunsin tuomitsevani. Intuitiivisesti tiesin, että Jumala odotti minun ottavan seuraavan askeleen. ”… ja minun pitää pyytää sinua antamaan myös minulle anteeksi”, kirjoitin vastahakoisesti. ”28 vuotta olen kironnut nimesi ja tuominnut sinut. Voitko antaa minulle anteeksi?” Kun kirjoitin nuo sanat, tuomitsemisen tunne hälveni. Painoin ”lähetä” ja jäin odottamaan.
Veljeni vastaus saapui seuraavana aamuna. Se alkoi: ”Missä olet ollut? Olemme rukoilleet puolestasi yksitoista vuotta. Myös minä olen nyt uskovainen. Vien evankeliumia moottoripyöräjengien jäsenille. Olen vankilapappi.”
Tämä ei voinut olla se väkivaltainen veli, joka nuoruudessamme oli mäiskinyt minua seiniä vasten ja kironnut minua Raamatun lukemisen tähden. ”Pyydän anteeksi, etten vastannut heti. Viestisi oli niin järkyttävä, että en rehellisesti sanoen kyennyt käsittelemään sitä. Jumala armossaan on estänyt monet muistot noilta ajoilta. Joitakin asioita en muista, toisia en olisi voinut tehdä ja jotkut muistan, mutta en samalla tavalla kuin sinä muistat ne.” Hän vastasi harkiten jokaiseen syytökseen. Lukiessani jokainen katkera ja kieroutunut muisto selvisi.
Loppuun hän lisäsi: ”Monta kertaa otin selkäsaunan puolestasi. Eräänä iltana, kun äiti yritti tulla huoneeseesi lyömään sinua, estin häntä ja otin selkäsaunan puolestasi.” Tuokiokuvia tuosta illasta palautui mieleeni. Piileskelin ja kuulin ottelun ääniä oveni ulkopuolelta. Silloin en tiennyt, kumpaa vastaan meistä hyökättiin. Nyt tiesin. Lukiessani aloin nähdä veljeni toisenlaisessa valossa. Hän oli, niin kuin minäkin, taistellut selvitäkseen.
Perheen sisällä syntyneet vauriot haavoittavat syvimmin ja kestävät pisimpään, mutta anteeksianto voi parantaa ne iäksi. Tuona päivänä annoimme toisillemme anteeksi. Meidän kauttamme Jumala aloitti anteeksiannon ketjun. Muutamassa viikossa me kaksi yhdistyimme muiden veljien, siskon ja serkkujemme kanssa. Lämpimät keskustelut ovat nyt korvanneet vuosikymmenten kylmän hiljaisuuden. Vain Jeesus voi käynnistää tällaisen ketjureaktion.
Juoppo isäni tutustui alkoholiin jo 14 -vuotiaana. Äitini odotti lasta ja vanhemmillani oli aikomus avioitua. Nuori sulhanen nukkui kuitenkin onnensa ohi. Yhdeksän vuoden päästä yritettiin uudelleen, koska äitini odotti minua. Vanhempani eivät koskaan avioituneet ja äitini kyllästyi juoppoon mieheen. Muutimme isovanhempien luo Savoon. Jotenkin tultiin toimeen niin kauan, kun isovanhemmat elivät. Heidän kuoltuaan äitini lunasti kotitalon sisaruksilta ja velkaantui. Me elimme vieläkin suuremmassa puutteessa ja kurjuudessa. Äitini ei kestänyt veljeni lähtöä maailmalle ja päätti päivänsä. Jäin yksin. Naapurit ja sukulaiset pitivät jonkinlaista huolta, kunnes lähdin tienaamaan 12-vuotiaana. Olin taloissa renkinä ja 14-vuotiaana rahtilaivan kansimiehenä Rautalammin reitillä. Vasemmistolaisuuden siemenet kylvettiin näissä oloissa.
Muutin Lahteen rakennustöihin 17-vuotiaana. Lähdin mukaan Kommunistisen puolueen toimintaan. Purin ankeita lähtökohtiani aktiiviseen puoluetoimintaan ja kohosin Lahdessa lopulta puolueen johtoporukkaan. Viina ei minulle maistunut. En halunnut seurata isäni jälkiä, vaan mieluummin äitini suvun absolutistista perinnettä. Menin naimisiin 18 -vuotiaana. Työskentelin Askolla 10 vuotta mm. vanerisorvilla ja toimin osaston luottamusmiehenä. Olin vallankumouksellinen nuori mies.
Joulukuun 27. päivänä vuonna 1965 olin keskustellut illalla uskovan rouvan kanssa. Hän puhui minulle hengellisistä asioista ja minä marxismista ja kommunismista. Yöllä heräsin ja huomasin, että huoneesta oli hävinnyt katto. Näin kolme eri näkyä ja selostin niitä samanaikaisesti vaimolleni. Näyt todistivat minulle, että on olemassa Jumalan yliluonnollinen maailma. Lähdin keskellä yötä hakemaan uskovaa rouvaa ja annoin elämäni Jeesukselle. Sain syntini anteeksi. Muutaman päivän jälkeen palautin jäsenkirjani kommunistiselle puolueelle, joka siihen aikaan oli selkeästi jumalankielteinen järjestö.
Menin Askon teknisen johtajan luokse ja kerroin, että olen tullut uskoon. Johtaja puristi kättäni ja sanoi, että kaikki menneisyyden asiat on sovittu. Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet tähän. 11 kuukautta tämän jälkeen vaimoni ja vauva kuolivat synnytyksessä ja jäin leskeksi 7- ja 8-vuotiaiden tyttöjen kanssa. Velimies kävi päivittäin katsomassa kuinka jaksan. Unettomuus vaivasi. Pyysin veljeäni viemään haulikon pois kaiken varalta. Mietin miksi näin tapahtui? Parin vuoden päästä saatoin pyytää veljeäni palauttamaan haulikon. Olin pystynyt antamaan anteeksi kovat kokemukseni.
Kohtasin pullakaupassa nuoren Lahteen muuttaneen Helkan. Istuimme vierekkäin Siion-seurakunnan kokouksessa. Kahden vuoden päästä aloimme seurustella ja menimme naimisiin. Tytöt saivat uuden äidin. Saimme myös kolme yhteistä lasta. Tein pitkän työuran mm. panostajana. Olin räjäyttämässä varaistuntosalia ja väestösuojaa Eduskunnan alle sekä Päijänne-tunnelia ja Olkiluodon matala-aktiivivarastoa. Yhteensä olen ollut räjäyttämässä yli 40 avolouhos- ja tunnelityömaata. Kaikkiaan muistan 30 erilaista tilannetta, joissa on ollut ”läheltä piti” tilanteita ja selkeä Jumalan varjelus.
Rakensin oman talon. Olen voinut elää tasapainoista elämää ja kasvattaa lapseni aikuisiksi. Olen toiminut seurakunnassa monissa tehtävissä mm. telttamestarina, nykyään ruoka-avussa, vuodesta 1996 Venäjän työssä ja monissa käytännön puuhissa. Omat rankat kokemukset ovat auttaneet ymmärtämään heikko-osaisia, joita löytyy niin Suomesta kuin Venäjältä.
Ennen kuin löysin Jeesuksen elämääni, kaikki unelmani olivat kuolleet. Ennen elokuuta 2010 koin olevani jatkuvassa stressitilassa. Olin polttanut itseni täysin loppuun liialla työn teolla, ylisuorittamisella ja raskaalla päihteiden käytöllä. Koin hylätyksi tulemisen pelkoa lapsesta saakka ja tämä vaikutti kaikilla elämänalueilla. Yritin suorittaa aina enemmän, etteivät ihmiset hylkäisi minua. Vastasin myöntävästi kaikkiin pyyntöihin ja liiallinen suorittaminen vei yöunet, heräilin vuosien ajan parin tunnin välein. Viikonloput yritin täyttää sisäistä tyhjyyttä alkoholilla, jonka käyttöä en ollut hallinnut enää vuosiin.
Aloin vähitellen pelätä kaikkea; ihmisiä, epäonnistumisia, rahattomuutta, työttömyyttä, auktoriteetteja, sairauksia. Pelkäsin että minut hylätään ja kuitenkin itse aloin eristäytyä ihmisistä. Kaikki tunteet olivat kuolleet, jäljellä oli enää kyllästyminen. Työn kannalta ongelmallisin oli esiintymispelko jota lisäsi sairastumiseni epilepsiaan 2005. Pelkäsin saavani kohtauksen kesken esiintymisen ja vaikka sain lääkityksen ja kohtaukset poistuivat, pelot jäivät.
Jumala on kutsunut minua useita kertoja elämäni aikana lapsuudesta lähtien, mutta en ollut kiinnostunut. Ihmettelin usein kirkoissa esiintyessäni, kuinka turvallinen ilmapiiri niissä oli ja kuinka alttaritaulut näyttivät ihmeellisen kiehtovilta. Nyt ymmärrän mistä oli kysymys, Jumala puhui minulle näiden kokemusten kautta. Elokuussa 2010 olin valmis kuuntelemaan. En enää tiennyt kuinka jatkaa eteenpäin ja huusin Jeesusta avukseni. Hän vastasi huutooni heti. Vaikka olin kuullut monesti elämäni aikana Jeesuksesta, en tiennyt kuinka Hänet otetaan omaan elämään. Luulin että minun tulee omalla yrityksellä uskoa Häneen, enkä tietenkään koskaan kyennyt siihen. Nyt suurella hädän hetkellä vain huusin Häntä auttamaan ja sanoin että haluan ottaa Hänet omaan elämääni. Kyse olikin siitä, että minun tuli haluta Hänet elämääni, niin yksinkertaista. Minun tuli antaa Hänelle lupa auttaa minua. Jumala kunnioittaa ihmisiä ja Hän ei tule kenenkään elämään ilman ihmisen omaa tahtoa. Olin rukoillut lapsesta lähtien, mutta en tiennyt kenen nimeen rukoilla. Jumala näytti minulle, että tie Hänen luokseen käy Jeesuksen kautta, uskomalla Jeesukseen Kristukseen, Hänen poikaansa.
Alkoi tapahtua ihmeellisiä asioita. Jumala vapautti minut päihteistä samalla hetkellä kun annoin Hänen tulla elämääni. Olin jo alkoholisoitunut. Oli todellinen Jumalan ihme, ettei enää ollut viinan himoa, ei minkäänlaista. Myös mieheni ja nuorin poikani löysivät Jeesuksen. Jumala alkoi vapauttaa minua ihmeellisellä tavalla peloista. Huomasin vähitellen kuinka ihmisten ja tilanteiden kohtaaminen tuntui helpommalta. Kadoksissa olleet tunteet palasivat, ennen itkin ehkä kerran vuodessa, nyt vetistelen ilosta ja surusta. En ollut nauranut ja iloinnut vuosikausiin, huomasin ihmeekseni iloitsevani monista asioista. Suurin ihme on, että olen saanut sisälleni täydellisen levon ja rauhan. Tiedän nyt etten ole syntynyt tähän maailmaan sattumalta, elämälläni on tarkoitus. Meillä on elävä Jumala joka haluaa auttaa ja haluaa yhteyttä kanssamme. On ollut mahtavaa huomata kuinka Hän auttaa kaikessa, ohjaa ja opastaa. Jeesus tuli tähän maailmaan kuollakseen kaikkien meidän syntiemme tähden ja tämä sovitustyö on tarkoitettu meille jokaiselle. Hän kutsuu myös sinua!
Synnyin ennen sotia ja menetin äitini alle vuoden vanhana. Talvisota alkoi, kun olin alle 5-vuotias. Sotien aikana minut raiskattiin kahdesti. Vihollinen ei ollutkaan pelkästään rajan takana. Piti sulkeutua, unohtaa ja olla reipas, mutta kärsin väsymyskausista, joiden syyn ymmärsin vasta eläkeiässä. Löysin avarampia näköaloja.
Kun rajat rikotaan, ne rikotaan monesti useammasta kohdasta. Sotatilanne rikkoi moraalisia rajoja. Uskon, etten ollut ainoa, joka joutui sodan aikana uhriksi. En voinut kertoa raiskauksista kenellekään, vaan jäin asian kanssa aivan yksin, vaikka olin vasta lapsi. Oli pakko unohtaa.
Sodanjälkeinen Suomi rakennettiin kovalla työnteolla, johon osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät. Kasvoin siihen, että suorittamisella ansaitaan lupa olla olemassa. Vaikeista asioista vaiettiin. Oli liian vaikeaa jakaa sitä todellisuutta, millaista sodassa – ja toisaalta kotirintamalla – oli ollut. Sen sijaan piti olla aina reipas. Tämä vaatimus heijastui kaikille elämän osa-alueille.
Suorittamisen paine aiheutti minulle riittämättömyyden tunteita. Väsymysjaksot elämässäni alkoivat jo opiskeluaikana, kun opiskelin Helsingissä teologiaa, ja niitä oli myöhemmin työelämässäkin. Oli epämääräistä taakkaa, jonka syytä en tiennyt. Olin seurakuntatyössä, mutta koin, etten riitä ihmisille enkä Jumalalle. Pelkäsin, että jos joku näkee minut, hän hylkää minut. Koin Jumalan usein ankarana, vaativana ja vaikenevana. Sisimmässäni minusta tuntui, etten tiennyt, mitä on rakkaus.
Käänteentekevä vaihe elämässäni oli, kun sain uuden työkaverin. Hän näki minut eikä tuominnut. Välillemme kasvoi yhteys, jossa se, mikä oli totta, sai olla totta, ja kaikesta saattoi puhua. Minulle, jonka kotona kaikesta vaikeasta oli aina vaiettu, se merkitsi kokonaan uuden maailman avautumista. Hänen kanssaan opettelin ihmisyyttä, tunteiden tuntemista ja tunnistamista. Tämä ystävyys muutti myös kuvaani Jumalasta.
Eräänä iltana polvistuin sänkyni viereen ja sanoin: ”Jumala, jos sinä et kestä minun vihaani, niin minä en tee sinulla mitään.” Jäin odottamaan, sataako niskaani taivaasta kuumia kiviä, mutta tuntuikin että Jumala sanoi: ”Voi, olenhan minä nähnyt tuon sinun vihasi, kyllä minä sen kestän. Itse sinä et sitä kestä.” Oli kuin Jumala olisi kääntänyt kasvonsa ankarasta armolliseksi. Minusta tuntui, että Jumala näkee minut juuri sellaisena kuin olen, että hän kestää minussa kaiken ja rakastaa.
Siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt prosessi. Kun jäin eläkkeelle, sisälle kätketyt kipeimmät asiat lähtivät liikkeelle ja minulle alkoi tulla muistikuvia raiskauksista. Jumala antoi rohkeutta kohdata tapahtuneet ja järjesti minulle sopivaa apua. Koska olin saanut elämäni aikana oppia tuntemaan hänen armoansa, uskalsin viimein olla totta itselleni. Se, mitä oli tapahtunut, sai olla totta. Jeesus sanoo, että totuus tekee vapaaksi. Pystyin kohtaamaan totuuden, koska tunsin myös armon.
Tähänastinen elämäni on ollut rikas ja täynnä monenlaisia valinnan paikkoja. Olen kiitollinen, että Jumala on antanut voimaa käsitellä vaikeita aiheita: vihaa, häpeää, kuolemaa, seksuaalisuutta. Sen myötä olen saanut avautua elämälle uudella tavalla.
Olen nyt kahdeksankymppinen nainen ja tiedän, että Jumala on luonut minut ja hän on elämäni puolella. Ei haittaa, jos en itse riitä: Kristuksen työ riittää. Minulla on myös toivo, että tämän matkan jälkeen pääsen lepäämään Vapahtajani valmistamaan kotiin.
Erottuani lasteni isästä aloin etsiä täydellistä rakkautta, joka toisi elämääni onnen. Pitkän etsimisen jälkeen löysin todellisen rakkauden.
Menin nuorena naimisiin ja sain kaksi poikaa. Avioliittoni päättyi eroon vuonna 2004. Avioeron jälkeen elämääni hallitsi täydellisen rakkauden etsiminen. Halusin löytää kumppanin, joka pystyisi ratkaisemaan kaikki ongelmani. Kärsin huonosta itsetunnosta enkä tuntenut olevani hyväksytty sellaisena kuin olin. En osannut olla oma itseni, vaan yritin olla niin kuin kaikki muut. Se oli mahdoton yhtälö, jonka takia väsytin itseni avioliitossa.
Rakkauden nälässäni ajauduin useampaan suhteeseen. Luulin joka kerta löytäneeni sopivan ihmisen, mutta pian paljastui, että jokaisella oli omat ongelmansa, joihin he puolestaan odottivat ratkaisua minulta. Kaikki suhteet päättyivät eroon. Tunsin siitä häpeää. Olin kasvanut siihen, että kulissit pitäisi pitää pystyssä hinnalla millä hyvänsä. Mietin, tulisiko elämäni olemaan aina tällaista: ahdistusta, häpeää ja pelkoa huomisesta.
Kannoin sisimmässäni myös syyllisyyttä 25-vuotiaan työkaverini yllättävästä itsemurhasta. En ollut huomannut hänen hätäänsä ja tuskaansa, ja olimme juuri edellisviikolla riidelleet jostain työasiasta.
Olin niin ahdistunut, että kun serkkuni kutsui minut vuoden 2015 alussa hengelliseen konserttiin, tartuin siihen tilaisuuteen kuin oljenkorteen. Kävimme sen jälkeen muissakin tilaisuuksissa ja konserteissa. Myöhemmin tuttavapariskunta sai houkuteltua minut Alfa-kurssille Lapualle. Siellä selvitettiin kristinuskon perusasioita. Meinasin lopettaa kurssin, kun en pystynyt pukemaan ajatuksiani sanoiksi ja jännitin koko ajan. Mutta härmäläinen luonne ei hevillä anna periksi, joten jatkoin. Kurssiin sisältyi yhteinen viikonloppu opetuksineen ja keskusteluineen. Siellä rohkaistuin kertomaan työkaverini itsemurhasta, josta olin kokenut syyllisyyttä jo 10 vuotta. Tämän tapauksen kertominen repi aukon hyvin rakennettuun suojakuoreeni ja ahdistus paisui aivan valtavaksi. Minulle ei ollut enää muuta keinoa kuin huutaa illalla kotonani: ”Jumala, auta! Vastaa minulle, minä en jaksa enää itse!”
Ja Jumala vastasi. Hän antoi vastaukset ongelmiini. Hän vastasi syyllisyyteeni: ”Ei haittaa, vaikka olisit murhaaja, Jumala armahtaa sinut silti”, ja häpeääni: ”Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä ihmiset ajattelevat sinusta. Vain se merkitsee, mitä Jumala ajattelee sinusta”.
Elämäni muuttui kertaheitolla. Sain syntini anteeksi. Häpeän ja syyllisyyden taakka pyyhittiin pois. Pystyin vihdoin uskomaan, ettei työtoverini kuolema ollut minun syytäni.
Jumala poisti sisimmästäni lukon, joka oli tehnyt minusta sosiaalisesti ahdistuneen ihmisen ja antoi tilalle rohkeuden ja rakkauden sekä halun palvella muita. Iloitsen siitä, että pystyn työssäni keskittymään toistenkin ihmisten asioihin ja ongelmiin, kun omat asiat eivät ole koko ajan mielessä ja minulla on rauha sydämessä. Ulkopuolisuuden tunne on vaihtunut yhteenkuuluvuuteen muiden uskovien kanssa: kuulumme kaikki yhdessä Kristuksen seurakuntaan.
Uskoontulon myötä elämäni muuttui tyhjästä vaelluksesta uuteen, täynnä tarkoitusta olevaan elämään, jonka päämääränä on ikuinen elämä taivaassa. On ollut hienoa huomata, kuinka Jumala johdattaa eteenpäin pienin askelin ja pienten ihmetekojen kautta arjen keskellä. Olen kiitollinen myös siitä, että kauan mukanani kulkenut rakkauden nälkä on tullut vihdoin tyydytetyksi.
Olimme päättäneet muuttaa mieheni työn perässä Heinolasta Lahteen. Irtisanouduin työstäni saatuani Lahdesta työn. Mieleistä asuntoa ei kuitenkaan alkanut löytyä ja se pisti miettimään oliko ratkaisumme sittenkään oikea. Menimme rukousiltaan ja laitoin nimettömän rukouslapun koskien tulevaisuuttamme. Rukousvastauksena ymmärsimme, että meidän pitääkin jäädä Heinolaan. Epäilys hiipi kuitenkin vielä mieleen ja pyysimme ystäviltä rukoustukea. Yhteisen rukouksen aikana saimme näyn, jossa varmistui, että Herran tahto on, että jäämme Heinolaan. Työpaikan peruutuspuhelu Lahteen oli yksi vaikeimmista puheluista elämässäni. Tästä Jumalan tahtoon taipumisesta alkoi kuitenkin uusi aika. Rukous tuli aina vaan rakkaammaksi.
Kärsimme lapsettomuudesta; hormonihoidotkaan eivät auttaneet. Menin epäillen rukousiltaan. Koko kirkko pursusi ihmisiä. Kävimme rukousjonossa, mutta en kokenut mitään erityistä. Jonkin ajan kuluttua huomasin olevani raskaana. Seuraavaan rukousiltaan menin jo innolla. Toista lasta odottaessani vauvalla todettiin sydänvikaa. Rukousillassa sydän kuitenkin parani. Omaan elämääni unohdin pyytää johdatusta. Luulimme, että lapsilukumme on täysi, mutta profetian kautta tuli tieto, että Herra on tarkoittanut meille kolme lasta. Taas nöyrryimme, että jos Herra annat meille lapsen ilman hormonihoitoja, niin ilolla hänet vastaan otamme. Pian odotinkin jo kolmatta lastamme.
Olimme solmineet avioliiton nuorina. Hyvistä toiveista huolimatta oli vaikeaa yhdistää lapsiperheen, yrittäjyyden ja hengellisten asioiden arki. Emme olleet tottuneet kertomaan tunteistamme ja asioistamme toisillemme. Vastoinkäymisten myötä tuli lopulta avioero. Kaikki tämä sai aikaan minulle pidempiaikaista masennusta. Jumala tuli kuitenkin taas kerran apuun: ”On apu lähellä siis älä pelkää…” Jumala alkoi eheyttää pieni askel kerrallaan.
Jumala antoi uuden tehtävän toimia Suomen evankelioimiskongressin E4:n nuorisokoordinaattorina. Jumalaan luottaen suunnittelimme, teimme työtämme ja Jumala siunasi tapahtuman. Se oli minulle hengellinen kasvupaikka ja luottamus Taivaan Isän johdatukseen voimistui. Pitkän avioliiton jälkeen ei ollut helppoa olla yksin. Tuli seurusteluyrityksiä ja pettymyksiä. Vaikka minulla oli halu kulkea Jumalan johdatuksessa, lähdin aina liikkeelle ennen kuin Jumala antoi luvan. Seurustelusuhteissa olin töpännyt jo liian monta kertaa. Luovutin. Ei Jumalalla ole varattuna minulle enää miestä, ajattelin. Rukoilin kovasti: ” Herra, anna Sinun rakkautesi valata minut kokonaan niin, etten kaipaa puolisoa rinnalleni. Anna minulle iloa kertoa Sinusta muille!”
Ostin moottoripyörän ja liityin Gospel Riderseihin aikeena evankeliumin levitys heidän kanssaan. Vain 2kk pyörän oston jälkeen löysin Jumalan tarkoittaman miehen rinnalleni. Rakkaus on avannut Jumalan sanan lukemista ja rukoilua. Yhdessä mieheni kanssa ne saavat aivan erilaisen tason. Jumala suurentui valtavasti. Se on aivan huikaisevaa! Uskon, että rakkaus on tärkein asia, mitä tarvitsemme ”Suurin niistä on rakkaus” 1 Kor.13:13. On hienoa huomata, että uskovana voi aina vaan kasvaa ja uudistua, kun kulkee Jumalan johdatuksessa. Ja vaikka tuntisikin, että ei ole kulkenut oikeaa tietä, on Jumalan kanssa mahdollista aina aloittaa puhtaalta pöydältä. Niin paljon olen jo saanut, mutta Jumala antaa niin ylitsevuotavasti, että uskallan lapsen lailla odotella mitä Taivaan Isällä on vielä varattuna osalleni! Uskalla sinäkin muuttua parhaassa seurassa!
Loukkaannuin vakavasti auto-onnettomuudessa ja jäin koukkuun energiahoitoihin, kunnes löysin elämääni todellisen avun.
Ajoin joulun alla -90 kolarin. Olin ollut päivän töissä Lapualla ja lähtenyt ajamaan Alavudelle kyydissäni 6-vuotias poikani. Tie oli liukas ja sää sumuinen. Yhtäkkiä näin edessäni rekka-auton. Tein varalta nopean ohjausliikkeen ja menetin autoni hallinnan. Auto suistui pientareen puolelle, törmäsi sillanrumpuun ja kääntyi katolleen. Poikani loukkaantui lievästi. Minulta murtui niska ja vasen reisi murskaantui. Poika kömpi ulos autosta, mutta minä jäin jumiin odottamaan apua. Irrottamisen jälkeen minut kiidätettiin Seinäjoelle ensiapuun ja leikkaussaliin, jossa jalkani korjattiin luuydinnaulalla. Elin puoli vuotta niskatuen kanssa, ja olin sairauslomalla kaksi ja puoli vuotta.
Kun en saanut toipilasaikana lääkityksestä apua koviin kipuihin, hakeuduin bioenergiaparantajan luokse. Minulle kerrottiin, että hän kykenee parantamaan käsillään. Enkelipatsaat ja kristilliset ikonit koristivat hoitohuonetta. Taustalla soi rauhoittava musiikki. Parantaja liikutteli käsiään noin kahdenkymmenen senttimetrin päässä kehostani. Hoidon jälkeen oloni oli hyvä ja kipu hellitti hetkellisesti. Myöhemmin hakeuduin toisen parantajan luokse ja ryhdyin käymään hoidoissa noin kuukausittain.
Parantajalta tultuani tunsin leijuvani aina hetken ilmassa. Minulla oli valtavan hyvä, iloinen ja energinen fiilis. Hoidot koukuttivat minut täysin. Mutta mitä useammin kävin energiahoidoissa, sitä lyhemmän ajan vaikutus kesti, ja olin pian taas masennuksen partaalla. Tunnetilani heittelivät ylimmästä kerroksesta pohjalle saakka. Hoito oli lisäksi valtavan kallista. Ystäväni huolestui minusta. Hänen hätänsä sai minutkin havahtumaan tilanteeseeni. En voinut hyvin. Niinpä lopetin energiahoidossa käymisen, enkä ole palannut sen koommin parantajan luokse.
Lopetettuani hoidot aloin kiinnostua kristinuskon Jumalasta. Tähän vaikutti osaltaan se, että tyttäreni tuli uskoon rippileirillä ja toi kotiimme pastorin pitämään raamattupiiriä. Olin varttunut kristityssä kodissa ja ollut seurakuntanuorissakin, mutta ammattikoulun aikaan ennustajat, tarot-kortit ja horoskoopit olivat tulleet elämän oppaikseni. Uskoin kuitenkin koko ajan Jumalaan.
Ryhdyin käymään kirkossa ja löysin itselleni sielunhoitajan. Menneisyyden taakat, kuten nuoruudessa koettu seurustelukumppanin itsemurha, avioero ja kaikenlainen huono elämä, painoivat ja tunsin syyllisyyttä. Pelkäsin, että olen lähtenyt niin kauas Jumalan luota, ettei hän ota minua enää takaisin. Hakeuduin sisäisen hätäni kanssa lopulta pastorin puheille. Ripittäytyessäni sain jättää menneisyyden kivirekeni. Kyynelportit aukenivat ja oloni todella helpottui. Tuossa hetkessä tein tietoisen ratkaisun lähteä seuraamaan Jeesusta.
Aloin käydä raamattupiireissä ja erilaisissa seurakunnan ryhmissä. Ymmärsin pian, ettei Jumala hyväksy okkultismia. Poltin kaikki horoskooppikirjani ja unien selityskirjat ja hävitin kaikki ennustusvälineet. Irtisanouduin täysin kaikesta okkultistisesta toiminnasta, johon olin osallistunut.
Elämä ei ole ollut uskonratkaisun jälkeenkään helppoa. Niskaani on leikattu ja jalka kipuilee. Taivaan Isä on pitänyt minusta kuitenkin hyvää huolta. Muun muassa astma ja allergiani ovat parantuneet ja sain uuden, onnellisen avioliiton. Nykyään tiedän, että kun putoan, putoan Kristus-kalliolle.
Viina vei työni, rahani, perheeni ja kotini. Elin asunnottomana kadulla. Halusin päästä irti ja aloittaa alusta, mutta omin voimin en päässyt kuiville.
Elämäni sai hyvän alun. Synnyin Keski-Suomessa vanhempieni kolmesta pojasta nuorimpana. Asuimme omakotitalossa ja elin veljieni kanssa hyvän ja turvallisen lapsuuden.
Teinivuosina kaveriporukassa alkoivat päihdekokeilut. Aluksi ne rajoittuivat viikonloppuihin, mutta vähitellen alkoholin ote elämästäni tiivistyi. Lopulta ajauduin porukkaan, missä päihteidenkäyttö riistäytyi käsistä. Sain ammattikoulun ja armeijan käytyä, mutta menetin työpaikan toisensa jälkeen alkoholinkäyttöni takia.
Päätin muuttaa Helsinkiin. Muutto ei kuitenkaan muuttanut elämäntapaani, vaan entinen meno jatkui kiihtyvää vauhtia. En tuntenut Helsingistä ketään ja uusia tuttuja löysin kapakoista. Töitä tuli ja meni entiseen malliin, välillä olin katkolla ja sitten taas jatkoin juomista. Alkoholi ei enää häirinnyt työtäni, vaan työnteko häiritsi juomistani. Muutin erään naisen luokse asumaan ja saimme pojan. Tämäkään ei saanut minua raitistumaan, ja lopulta menetin myös avovaimoni ja poikani ja minusta tuli asunnoton.
Vähän yli 30-vuotiaana olin koditon täyspäiväinen juoppo. Asuin mm. kadulla, rappukäytävissä, roskalaatikoissa ja Kilon metsässä juoppoporukoiden kanssa. Elämä oli rankkaa. Välillä jouduin hoitoon ja kerran heräsin letkuissa sairaalassa. Jouduin myös vähäksi aikaa vankilaan. Se pysäytti ja mietin, että tähänkö tämä elämä menee. Minulla oli sisäinen halu päästä päihteistä irti, mutta omat voimani eivät riittäneet irti pääsemiseen.
Minulla oli lapsuudesta asti ollut tieto, että Jumala on olemassa. Ryyppyvuosinani soittelin toisinaan eräälle tutulle pastorille ja joskus kävin pullakirkossa ja Perjantai Kristukselle (PK) -illoissa. Välillä rukoilinkin. PK-ihmiset kävivät luonamme, rukoilivat puolestamme ja kutsuivat mukaan tilaisuuksiin.
Eräänä helmikuisena perjantaiaamuna vuonna 1991, kun olin elänyt asunnottomana noin kolme vuotta, heräsin ryyppykaverin mökin lattialta. Minulla oli ihmeen hyvä olo ja Jumala tuli vahvasti mieleeni. Lähdin kävelemään ja siinä kävellessäni päätin, että jos tänään PK -ihmiset tulevat kutsumaan illan tilaisuuteen, lähden heidän mukaansa.
He tulivat. Samana iltana minä polvistuin Jumalan eteen alttarille ja sanoin haluavani lähteä kulkemaan Jeesuksen viitoittamaa tietä. Tunsin suurta helpotusta, rauhaa ja varmuutta siitä, että nyt olen oikealla tiellä. Annoin koko elämäni Jeesukselle ja hänen johdatukseensa. Viina ja muut päihteet jäivät heti. Olin vapaa.
Tein selvän pesäeron entiseen elämääni. Pääsin kristilliseen kuntoutuskeskukseen, jossa aloin eheytyä, kasvoin uskossa ja sain uusia ystäviä. Kävin tapaamassa myös vanhoja ryyppykavereitani, sillä halusin kertoa heille, mitä minulle oli tapahtunut. Pyysin myös anteeksi eräältä kaverilta, jonka olin kerran pahoinpidellyt. Valtava painolasti tippui hartioiltani.
Olen saanut uuden elämän. Sain myös kodin, hyvän työpaikan ja rakkaan Elisa-vaimon, jonka kanssa olen ollut naimisissa jo yli 20 vuotta. Sain uuden yhteyden myös poikaani, joka muutti luokseni ollessaan 6-vuotias. Nyt olen vaari viidelle pojanpojalleni. Olen toiminut myös päihderiippuvaisten tukihenkilönä monia vuosia.
Haluan kertoa toisille, että usko antaa varmuuden siitä, että ei tarvitse yksin kantaa kaikkea sitä, mitä elämässä tulee vastaan. Kaiken voi viedä Jeesukselle. Saa mennä eteenpäin Jumalan kämmenellä. Tätä on Jumalan rakkaus.
Japanilaisen miekkailuharrastuksen kautta olin tutkinut buddhalaisuutta sekä myös luonnonuskontoja ja shamanismia. Pidin itseäni arvopohjaltani buddhalaisena. Kendo, joka on suomeksi miekan tie, haastoi minua tavoittelemaan totuutta elämääni. Opetustehtäväni rakennusalalla nuorten parissa oli innostava työ ja siksi olin aloittamassa myös opettaja-opinnot.
Elettiin kesää 2009 Porin Jazzien aikaan ja olin moottoripyörällä liikenteessä, kun niskaani tuli niin kova särky, että kädet tuntuivat katkeavan. Jalassakin oli jotain ongelmia, en saanut taivutettua nilkkaa ja ajaminen oli vaikeaa. Ensin soittelin tutulle fysioterapeutille ja myöhemmin samana päivänä menin lääkäriin, jossa epäilimme minun saaneen niskaani vetoa ajaessa. Sain lihasrelaksanttia ja kipu hellittikin jonkin verran.
Meille oli tullut miekkailuleirille japanilaisia vieraita ja he ihmettelivät, kun olin niin surkeassa kunnossa kipuineni ja makasin vaan yläkerrassa sängyssä. Yöllä niskakipuni paheni, mutta ajattelin, että tällaiset asiat täytyy miehen vaan kärsiä, kun ne kerran on annettu. Jossain vaiheessa yötä toinen puoli kehoani alkoi kuitenkin halvaantua ja silloin pyysin vaimoa soittamaan ambulanssin.
Tietokonetomografiassa todettiin, että selkäydinkanavassa on jotain ja minua lähdettiin viemään Turkuun. Leikkauksessa selkärangan sisältä poistettiin hyytynyt veri, mutta se oli jo ehtinyt aiheuttaa vaurioita. Yhtäkkiä elämäni rajoittui sairaalasänkyyn; minä olin halvaantunut.
Kun hoitaja toi kirjastokärryn sairaalahuoneeseen, eräs kirja kiinnitti huomioni. Se oli pakko lukea. Kirjan nimi oli Ristin tie ja kaveri kertoi siinä uskoontulostaan. Löysin hänet myös internetistä ja joku sananen hänen kanssaan silloin vaihdettiin. Se jäi siinä vaiheessa siihen ja minun elämässäni alkoi monien kuukausien kuntoutusvaihe.
Kotiin palattua netissä oli kuvia saman kaverin vierailusta Porissa ja harmittelin ensin, että nyt minä missasin sen. Kävi ilmi, että hän oli seuraavana päivänä vielä tulossa motoristeille suunnattuun musiikkitapahtumaan lähikirkolla. Sinne täytyi tietenkin mennä tapaamaan kaveria ja meillä olikin mielenkiintoinen keskustelu. Siellä tuli myös eräs tuttu mies juttelemaan, eikä ensin tunnistanut minua pyörätuolissa. Hän oli nykyään evankelista ja kutsui minua mukaan seurakunnan tilaisuuksiin, joihin mielelläni lähdinkin. Joskus aiemmin olin jo ajatellut, että Raamattu on todellisen viisauden lähde ja aloin lukea sitä aivan uudella tavalla.
Minua puhutteli ensimmäisenä se, kun Pietari oli kieltänyt Jeesuksen ja he kohtasivat ylösnousemuksen jälkeen Gennesaretin rannalla. Jeesus kysyi kolmasti Pietarilta; rakastatko sinä minua? Pietari siinä vaikeroi, kyllähän sinä tiedät, veljellisellä rakkaudella rakastan – mutta jumalallisella rakkaudella? Kykenenkö? Kreikan kielellä siinä on nimittäin kaksi eri sanaa rakkaudelle, vaikka suomeksi on vain yksi. Jeesus sanoi silloin Pietarille; kun olet nuori, vyötät itsesi ja vaellat minne tahdot, kun tulet vanhaksi, ojennat kätesi ja joku muu vyöttää sinut, ja vie sinut sinne, minne et tahdo.
Vammautumiseni jälkeen Jeesuksen sanat Pietarille osuivat kohtalokkaasti minun kohdalleni, mutta toisaalta tiesin, että särkynyttä ruokoa hän ei muserra. Kun veriruskeat syntini menneisyydestä kaatuivat päälle, Jumala sanoi, että hän on sovittanut sen kaiken. Sen ymmärtäminen on ollut hetken oivalluksen sijaan pitkä pohdinta. Jeesus on nyt minulle tie, totuus ja elämä.
Kiusaajat tekivät koulussa elämästäni yhtä helvettiä. Olin masentunut ja inhosin itseäni. Nykyään katson itseäni toisin silmin.
Olin lapsena ujo ja kiltti poika, vaikka joskus tulikin ”köppäältyä”. Varhaislapsuus maatilalla oli huoletonta. Lempipuuhaani oli se, kun sain olla isän kanssa traktorihommissa. Söin eväitä ja nukuin töiden lomassa päiväunet traktorin kopissa.
Sitten alkoi ala-aste ja kiusaaminen. Yläasteella tilanne paheni entisestään. Kiusaaminen oli henkistä, mutta siitä tuli aiempaa kovempaa ja raaempaa. Vähättelin asiaa siitä kysyttäessä. Ajattelin, että jos kerron, niin minua kiusataan enemmän. Koulunkäyntini oli silloin yhtä helvettiä. Kärsin myös oppimisvaikeuksista, mikä toi omat haasteensa.
Olin tosi masentunut. Rupesin suunnittelemaan jopa itsemurhaa. Harrastin peltoautorallia – joko itse ostetuilla bensoilla, jos oli rahaa, tai äidin ruohonleikkurin bensoilla. Huomasin kerran, että peltoauton tuulettimesta tulee pakokaasua ja minua alkoi väsyttää kovasti. Silloin ajattelin, että nyt on hyvä sauma kaasuttaa itsensä hengiltä. Ajoin navetan taakse ja jätin auton käyntiin. Odotin, että nukahtaisin ja kuolisin pois, mutta kuinkas kävikään, bensa loppui. Siihen jäivät ne itsemurha-aikeet.
Yläasteen jälkeen menin ammattikouluun opiskelemaan metsäkoneenkuljettajaksi. Sielläkin kiusaaminen jatkui. Jossain vaiheessa koulun vapaa-ajan ohjaaja näki tilanteen ja tietämättäni puuttui siihen. Ihmettelin, kun kiusaaminen loppui kuin seinään. En silloin tajunnut, että Jumala oli vihdoinkin vastannut rukouksiini.
Pian sain myös toisenlaisen rukousvastauksen. Kesäisin minua vaivasivat pahat allergiaoireet. Kesällä 2004 oireilu meni niin pahaksi, ettei henki tahtonut kulkea ja poskionteloissa oli valtava kipu. Sängyn pohjalla ajattelin kuolevani. Siinä tilanteessa rukoilin, että ”jos Jeesus olet olemassa, niin paranna tämä kipu ja anna syntini anteeksi”. Kipu poskionteloissa loppui välittömästi. En aluksi uskonut sitä todeksi, mutta oireet eivät palanneet. Voi mikä riemu siitä tuli! Koskaan en ollut kokenut Jumalan vastausta näin konkreettisesti. Tämän jälkeen en ole voinut epäillä Jumalan olemassaoloa. Siinä hetkessä sain rauhan sisimpääni ja tiesin olevani Jeesuksen oma. Ymmärsin, että myös synnit oli anteeksi annettu.
Jeesus alkoi vähitellen parantaa kiusaamisen haavoittamaa minäkuvaani. Hän vapautti minut katkeruudesta kaikkia kiusaajiani kohtaan ja sain voiman antaa anteeksi. Yhdestä pahimmista kiusaajista tuli lopulta hyvä kaverini. Kävin seurakuntien nuortenilloissa ja muissa tilaisuuksissa. Ennen uskoontuloa vaivannut esiintymiskammo hälveni. Lopulta uskalsin seisoa ihmisten edessä ja jopa juontaa tilaisuuksia.
Vuosien aikana jumalakuvani on muuttunut radikaalisti. Jumalani ei ole enää sellainen, joka vaatii suorituksia ja rankaisee, jos en onnistu. Voin tulla Jumalan tykö tällaisena kuin olen. Jumalastani on tullut armollinen ja ymmärtäväinen. Elämä uskoontulon jälkeenkään ei ole aina ollut helppoa, mutta Jeesuksen kanssa pääsen eteenpäin kaikkien haasteiden läpi.
Minut on vihitty kahteen kertaa. Se on tavallista nykyään, mutta erikoista kohdallani on se, että molemmilla kerroilla mies on ollut sama. Vihkisormuksessamme on kaksi päivämäärää: 7.8.1965 ja 7.8.1983.
Meille tuli avioero vuonna 1978. Minä olin siihen syyllinen, enkä osannut itseriittoisuudessani edes katua hyvän miehen menetystä ja perheen rikkoutumista. Ajattelin, että olen oman onneni seppä, enkä tarvitse ketään tukemaan itseäni. Muutin Tampereelle kahden poikani kanssa. Elin siellä avoliitossa, jonka alku oli hyvää aikaa. Mies osoittautui kuitenkin alkoholistiksi ja elämämme muuttui raskaaksi. Avomieheni kanssa oli suuri luottamuspula, enkä ymmärtänyt, miten tilanne olisi voinut muuttua paremmaksi. Itkin usein kurjuuttani, mutta en silloinkaan vielä katunut valintojani. Poikani kysyessä minulta, miksi me vanhemmat emme voineet pysyä yhdessä, huusin hänelle: ”Paina mieleesi, että minä en koskaan enää asu isän kanssa. Se on ihan mahdotonta, kaikki on lopussa!”
Kuulosti käsittämättömältä, kun avomieheni ilmoitti erään ryyppyrupeaman jälkeen: ”Lähden Raumalle tapaamaan erästä uskovaa pariskuntaa, tuletko mukaan?” Hän toivoi Jumalan voivan auttaa, ja ihan silkasta uteliaisuudesta minäkin lähdin sinne. Sillä reissulla me molemmat tulimme uskoon, mutta miehen kohdalla viinan ote oli niin tiukka, että hänen oli vaikea päästä eroon tottumuksistaan vielä pitkään aikaan.
Hengellisessä tilaisuudessa itkin kerran elämääni ja uskonystäväni kysyi, onko ex-mieheni avioitunut uudestaan. Arvelin, ettei ollut. Siihen ystäväni julisti: ”Jumalan kasvojen edessä hän on edelleen aviomiehesi. Sinä olet hänen aviovaimonsa!” Se kuulosti hölmöltä. Eihän ex-mieheni koskisi minuun enää kahden metrin kepilläkään. Keskustelu jäi kuitenkin askarruttamaan mieltäni. Jumala oli alkanut tehdä työtään sydämessäni ja aloin katua, mitä olin tehnyt miehelleni ja perheelleni. Ymmärsin, että avoliitossa eläminen ei ole Herran tahdon mukaista. Elämäni oli jälleen kriisivaiheessa. Ymmärsin, etten voi elää vain omia halujani seuraten ja pyrin parannuksen tekemiseen valinnoissani. Kävin sisäistä taistelua ja koin selkeästi, että erilleen muutto olisi oikein.
Pian avomieheni muuttikin pois, ja samana päivänä minulle yhtäkkiä nousi korkea kuume. Olin hyvin heikossa kunnossa. Ajattelin entistä avioliittoani ja tyhmyyttäni sen tuhoamisessa. En tiennyt, että Jumala voi palauttaa raiteilleen alkuperäisen suunnitelmansa. Jossain vaiheessa päivää soi puhelin ja poikieni isä soitti sopiakseen lasten hakuajasta. Ääneni ilmeisesti paljasti tuskaisen oloni kun hän kysyi, mitä on tapahtunut. Purskahdin itkuun ja kerroin, että olen sairas ja nyt yksin poikien kanssa. Tätä en olisi voinut tunnustaa hänelle, ellei Jumala olisi tarkoituksella ”heikentänyt” minua ylpeydestäni. Hiljaisuuden jälkeen mies kysyi: ”Oletko koskaan ajatellut, että me voisimme olla vielä yhdessä?” ”Olen”, vastasin. ”Oletko sinä?” Hän vastasi minulle: ”Olen.”
Jumala korjasi sen, minkä minä olin rikkonut. Emme suunnitelleet, että päivämäärä olisi sama, mutta Jumala järjesti asian puolestamme. Hän halusi osoittaa meille, että Hänen yhdistämänsä avioliitto on pyhä. Hän antoi miehelleni ihmeellisen anteeksiannon kyvyn ja on siunannut meitä vielä kahdella lapsella. Toinen avioliittomme on kestänyt jo 31 vuotta ja tänä vuonna vietämme kultahääpäiväämme. Noita muutamia välivuosia ei lasketa. Meidän liittoamme kantavat esirukoukset ja Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa.
Jo lapsena uskoin Jumalan olemassaoloon. Äiti rukoili kanssani iltarukouksen ja minulla oli lapsenusko. Iän myötä uskoni jäi unohduksiin enkä ajatellut sitä.
Opiskelin näyttelijäksi ja vietin hyvin epäterveellistä elämää niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Aikuisena koin sitten loppuun palamisen. Se oli vaikeaa aikaa, mutta silti minulla oli merkillinen toivo siitä että tilanteestani on olemassa ulospääsy. Sitä jatkui kymmenen vuotta, ja tarvitsin sinä aikana paljon sekä ammattiauttajien että ystävien apua. Kun kymmenen vuotta myöhemmin seisoin kotona pellon laidassa katselemassa, tajusin, että olen päässyt ulos tunnelista ja aloin kiittää kaikesta saamastani avusta. Jollain merkillisellä tavalla ymmärsin, että Jumala oli parantanut minut ja johdattanut minut oikeiden ihmisten luo, jotka vuorostaan olivat auttaneet minua. Ymmmärsin, että häntä minun oli kiittäminen.
Samoihin aikoihin naapuritaloon oli muuttanut uusi perhe. Kuulin, että mies oli pastori ja kiinnostuin vähän. Hän kysyi moneen kertaan, tulisinko mukaan hänen seurakuntaansa, mutta olin epäluuloinen ja kieltäydyin aina jollain tekosyyllä. Kerran seurakuntaan oli tulossa vierailulle ruotsalainen artisti. Tunsin hänet nimeltä ja uskaltauduin mukaan. Jotain tapahtui sisimmässäni, kun kuuntelin lauluja, mutten tehnyt mitään ratkaisua tuolloin. Kun aloin vähitellen kuunnella hänen levyjään, oli kuin Jeesus olisi varovasti avannut sydämeni oven laulujen sanojen ja sävelten kautta. Vähän myöhemmin menin Vaasassa seurakuntaan, jossa vieraili ruotsalainen kirjailija. Minuun teki suuren vaikutuksen se että tuo vasemmistolainen älykkö oli tullut uskoon. Hän selosti uskoaan sellaisella tavalla, että päätin täydestä sydämestäni ottaa Jeesuksen vastaan. Hän on elämäni keskipiste.
Usko on minulle perusta. Uskallan uskoa johonkin mitä en näe eikä minun tarvitse olla omassa varassani. Uskon myötä sain sanat sille toivolle, joka minulla oli ollut/pystyin sanoittamaan toivon, joka minulla oli ollut. Nyt toivoni ei ole omassa varassani, vaan Jumalassa ja hänen suunnitelmassaan elämääni varten. Minulla on toivo, joka antaa lohtua. Kun elämässä menee hyvin, saatamme erehtyä luulemaan, että pärjäämme ilman Jumalaa. Kun otin vastaan Pyhän Hengen, annoin elämäni Jeesukselle ja sain häneltä takaisin todellisen elämäni, paljon paremman elämän. Suuri osa levottomuudestani hävisi, ei siksi että ongelmat olisivat poistuneet, vaan koska saan luottaa siihen että kaikki on Jumalan kädessä eikä minun tarvitse kannatella kaikkea.
En usko tuuriin, uskon kiitollisuuteen. Kun tunnemme kiitollisuutta, rauhattomuus väistyy ja voimme nähdä myönteiset asiat. Jos alamme kiittää pienistä asioista, vaikka elämä näyttäisikin synkältä, elämä muuttuu joksikin myönteiseksi. Jeesus asuu sydämessäni ja vaikuttaa elämässäni. Toivon että kaikki ihmiset antaisivat kristinuskolle tilaisuuden, siinä ei ole mitään menetettävää. Usko ei tee elämästä yksinkertaisempaa, mutta olen saanut työkaluja, joiden avulla pystyn kulkemaan vaikeuksien läpi toisella tavalla. Hätäilen vähemmän tulevaa ja olen saanut enemmän rakkautta lähimmäisiäni kohtaan. Jeesus on elämäni paras opas. Kun hän on sydämessäni, tiedän, mikä on oikein ja miten minun tulee elää. Teen edelleen paljon virheitä. Silloin saan mennä hänen luokseen ja pyytää anteeksi ja pyytää viisautta, miten minun tulee elää. En elää täydellistä elämää, mutta elän turvallista elämää anteeksiantamuksessa.
Elämässäni on tapahtunut kaksi selvää käännettä. Ensimmäinen, ns. ”maallinen pelastuminen”, tapahtui aloitettuani kilpanyrkkeilyn Lahden Kalevassa yläasteen alussa. Sitä ennen olin ajelehtinut melko päämäärättömästi koulussa ja vapaa-aikana. Koulunkäyntini eteni miten sattui. Motivaatiovaje näkyi käytöshäiriöinä, alisuoriutumisena ja mm. näpistelynä. Yhdessä vaiheessa käytin lisäksi kohtuuttomasti aikaa tietokonepelaamiseen, mistä ei mielestäni jäänyt mitään käteen. Kun aloin nyrkkeilemisen, koin viimein osaavani jotain. Löysin linkin vaivannäön ja saavutusten välille. Nyrkkeilyn myötä elämäni ja koulunkäyntini sai ryhtiä. Koulukeskiarvo nousi tuntuvasti ja monenlaiselle hölmöilylle ei jäänyt aikaa.
Lukioikäisenä kävin kokeilemassa kirkon puolella nuorteniltoja ja olin kerran jopa isosena. Raamatun sana ei kuitenkaan istunut mitenkään elämääni. Lähinnä vietin mukavasti iltoja. Itse asiassa juuri seurakuntanuorten opastuksella illanviettoihin oppi ottamaan mukaan alkoholinkin! Jälkeenpäin tarkasteltuna elämäni tarkoitus oli lähinnä urheilu ja flirtti.
Kenties ensimmäistä kertaa rukoilin tosissani uudenvuoden aattona 2002. Olin tuolloin eräällä seurakunnan leirillä ja siellä kirjoitettiin oma salainen rukous lappuun, joka sen jälkeen poltettiin. Koska olin siihen mennessä kokenut muutaman katkenneen seurustelusuhteen, rukoilin Jumalalta oikeanlaista tyttöystävää elämääni. Kyseessä ei ollut hetken mielenjohteesta heitetty raapustus paperiin, vaan ihan aito harras toive. Rukouksesta vajaan kahden kuukauden kuluttua tapasin tytön, jonka kanssa olen viettänyt nyt jo yli kolmasosan elämästäni.
Alettuani seurustella nykyisen vaimoni kanssa kävimme muiden nuorten kanssa myös kapakoissa. Pian huomasimme yhteisesti, etteivät kapakoissa käyminen ollutkaan miellyttävin tapa viettää iltaa. Oivalluksella ei ollut minun osaltani mitään tekemistä raamatullisten ohjeiden sisäistämisellä, vaan kyseessä oli vain rehellinen huomio: Lähes mikä tahansa oli hauskempaa kuin baarissa notkuminen.
Keväällä 2003 aloimme yhdessä käydä toisen seurakunnan nuortenilloissa. Ensimmäistä kertaa oivalsin, että Jumala kutsui ensisijaisesti minua tekemään parannuksen ja hylkäämään elämäni tuhoisat tavat. Jumalan armo, jonka hän osoitti antamalla Jeesuksen kuolla puolestamme, hoitaa loput. Olen esimerkiksi viimeksi ollut humalassa Vappuna 2003 ja siihen se saa myös jäädä. Mukaan astui myös rukous ja Raamatun tutkiminen. Kumpaankaan en ole tähän päivään mennessä tylsistynyt. Samana vuonna myös vanhat koulukaverini pyysivät meitä mukaan aloittamaansa raamattupiiriin. Sen aikana koettu rukousyhteys ja sanaan tutustuminen vahvisti ystävyyttäkin aivan uudelle tasolle.
Nyt en voisi kuvitella eläväni ilman rukousta, Raamatun lukemista ja seurakuntayhteyttä. Jumalan avulla jatkan pyhittymistä, eli väärällä tavalla sitovan ja haitallisten asioiden karsimista elämästäni. Jumala antaa tilalle jotain kauniimpaa ja tavoiteltavampaa. Jumala on antanut minulle pelastuksen, perheen ja työn, kaiken millä on todellista merkitystä elämässäni.
Keskeisimpänä elämäni motivaation lähteenä toimii Kol 3:23 ”mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” Ohje sopii niin kotiin kuin työhönkin.
Lapsuuteni ei ollut kovin ruusuinen. Olin koulukiusattu. Syytä siihen en tiedä. Luulen, että luokasta vain valittiin ns. heikoin lenkki. Olin melko vilkas lapsi, mutta en osannut puolustaa itseäni. En uskonut kiusaamisen myötä itseeni enkä siihen, että voisin mitenkään pärjätä elämässä.
Olen kotoisin Venäjän Karjalasta, Pitkärannasta. Muutokseni koulukiusatusta, huonolla itsetunnolla varustetusta pojasta omiin mahdollisuuksiinsa uskovaksi mieheksi, alkoi eräästä tapahtumasta. Kouluumme tuli suomalaisia vieraita ja me kaikki oppilaat menimme suureen saliin heitä kuuntelemaan. Päädyin istumaan eturiviin ja viereeni tuli suuri, vaalea, suomalainen mies, Mauri Hoikkala. Emme voineet keskustella toisillemme yhteisen kielen puuttuessa, mutta hän katsoi minua ystävällisesti ja antoi minulle käyntikorttinsa. Ihmettelin sitä ja ajattelin, etten kuitenkaan koskaan tulisi sitä tarvitsemaan. Hän osoitti eleellään kuitenkin välittämistä. Hoikkala oli lähetyssaarnaaja ja aloinkin tuon jälkeen käydä seurakunnan tilaisuuksissa.
Tuohon aikaan myös siskollani oli vaikeuksia. Seurakunnassa pyysin, että rukoilisimme hänenkin puolestaan. Rukouksen jälkeen minulta kysyttiin, onko minulla asiat kunnossa Jumalan kanssa. Vastasin, etten ole tehnyt sovintoa Jumalan kanssa, olen syntinen ja haluan tulla hänen lapsekseen. Olin tuolloin kolmetoistavuotias.
Vuosien myötä Hoikkalasta tuli tärkeä henkilö elämässäni, sillä myöhemmin veimme yhdessä evankeliumin sanomaa Karjalan kyliin ja jopa Vologdaan asti.
Uskoon tultuani kutsuin usein suomalaisia vieraita kotiini. Äitini ja isäni juttelivat heidän kanssaan ja hekin tulivat ajallaan uskoon. Äitini päätti, että kotiin on saatava tulkki, jotta keskustelu olisi helpompaa ja niinpä hän laittoi minut suomen kielen kurssille. Olin tuolloin 14–15-vuotias. Innostuin kielenopiskelusta kovasti. Ammattikoulun aikaan suomen kieli veti puoleensa niin paljon, että juttelin itsekseni ääneen ellei ollut juttukaveria. Kävin myös kokouksissa, joissa oli tulkkausta suomesta venäjäksi. Sitä kautta kieli alkoi tarttua.
En ollut uskonut omiin mahdollisuuksiini elämässä, mutta hiljalleen aloin uskoa. Uskoon tultuani sisälläni oli tapahtunut muutos. Oli tosi ”kova juttu” lähteä ulkomaille ja siitä tulikin minun haaveeni. Tiesin, että olen Jumalan lapsi ja koin, että tämä on se voima, joka pystyy minua auttamaan; joka kantaa minua ja antaa anteeksi.
Pahimpina aikoina olin miettinyt jopa itsemurhaa. Minua oli kiusattu myös fyysisesti, mutta kun viha ja koston ajatukset valtasivat minut, ymmärsin rukoilla ja sain vapauden näistä tunteista. Pystyin antamaan kiusaajilleni anteeksi.
Haaveeni ulkomaille pääsystä täyttyi, kun pääsin opiskelemaan Suomeen, noin kaksikymmentä vuotta sitten. Portaanpään opistossa oli hyvä vastaanotto enkä kokenut siellä kiusaamista, en kansalaisuuden enkä minkään muunkaan syyn vuoksi. Menin heti seurakunnan toimintaan mukaan, tunsin oloni kotoisaksi ja sain ystäviä.
Elämäni oli saanut ihan uuden tarkoituksen. Löysin myös rakkaan uskovan puolison ja olemme saaneet kolme ihanaa lasta. Olen saanut tehdä työtä, joskin työttömyyden uhka vähän pelottaa. Uskon, että Jumala auttaa pitämään perheestä huolta. Kun usko ja luottamus kasvavat, niin maallinen menettää merkitystään, eikä kuolemakaan pelota. Haluan palvella Jumalaa.
Muutimme 70-luvulla perheemme kanssa Ruotsiin sukulaisen innostamana ja vähän seikkailumielessäkin. Perhe kasvoi siellä vielä neljännellä lapsella. Mieheni sai heti töitä ja minä hoidin kotona lapsia. Aloimme rakentaa omakotitaloa. Kaikki näytti menevän loistavasti ja onni hymyili meille.
Meillä oli jonkinlainen kaipaus Jumalan puoleen ja päätimme alkaa lukea Raamattua. Tuttavapariskunta pyysi meitä myös hengellisiin tilaisuuksiin, mutta oli niin paljon kaikkea tekemistä, ettei aikaa tuntunut löytyvän.
Eräänä pyhäinpäivän aattona yhdeksänvuotias poikamme Harri mietti iloisena, lähtisikö koulutansseihin. Hän lähti ulos, mutta illan tullen häntä ei kuulunut kotiin, vaikka oli jo pimeää. Soitin eri paikkoihin, mutta poikaa ei löytynyt. Silloin tuli hätä ja soitimme poliisille. En saanut unta, vaan oli lähdettävä etsimään Harria. Ulkoportailla seisoessani kuulin Harrin äänen taivaalta: ”Äiti.” Kuolema kävi mielessä.
Kolmen päivän ajan olimme valtavan epätietoisuuden vallassa. Illalla kuulimme uutisista, mitä Harrille oli tapahtunut. Sairaalaan oli viety itsemurhaa yrittänyt mies, jonka henki onnistuttiin pelastamaan. Hän oli tunnustanut surmanneensa poikamme. Minä sain shokin. Koko perhe ja läheiset itkimme ja huusimme. Täytyin niin valtavalla vihalla, että ajattelin tulevani hulluksi. En voinut käsittää, kuinka joku voi tehdä sellaista lapselle.
Huusin Jumalalle: ”Auta minua antamaan anteeksi tälle murhamiehelle, en jaksa elää tämän vihan kanssa!” Aivan yhtäkkiä viha katosi ja koin valtavan vapauden. Tuntui kuin kivireki olisi otettu pois. Koin tästä vapaudesta iloa ja riemua, ja samalla sääliä ja rakkautta miestä kohtaan, joka oli teon tehnyt. Juoksin mieheni luokse ja kerroin antaneeni anteeksi. Mieheni kertoi kasvojeni loistaneen, mutta ei voinut ymmärtää, että saatoin antaa anteeksi. Ja oikeastaan se en ollutkaan minä, vaan Jumalan voima tuli avuksi, kun sitä pyysin. Hän otti vihani pois. Olin samalla ottanut Jeesuksen elämääni. En tosin ymmärtänyt sitä, ennen kuin vasta myöhemmin.
Mieheni taisteli tuskissaan vihan kanssa. Noin kolmen kuukauden kuluttua eräässä hengellisessä kokouksessa miehenikin sanoi: ”Jeesus, jos elät, tule minun elämääni ja annan itseni Sinulle”. Jeesus tuli ja mieheni viha katosi.
Harri oli kysellyt minulta aiemmin yhteisellä marjamatkalla: ”Äiti, mikä ero on Saatanalla ja Jumalalla?” En tiennyt, mitä sanoa, koska en ollut miettinyt niitä asioita. Vastasin: ”Minä uskon, että Jumala on hyvä ja Saatana on paha.” Harri vastasi: ”Minä valitsen Jumalan.” Muistin tämän Harrin kuoltua ja tiesin hänen olevan Jumalan luona. Harrin koulutavaroista löytyi myös virsikirja, josta hän oli ympäröinyt yhden virren: ”Jeesus maailman puolesta antoi elämänsä, avaa minun silmäni näkemään tämä. Kukaan ei ole koskaan rakastanut kuin Hän.” Sanat lohduttivat. Tiesin, että Harri on taivaassa Jumalan luona. Päätin, että jos joku rakastaa enemmän kuin äiti lastaan, hänen luokseen menen minäkin, maksoi mitä maksoi.
On kulunut jo lähes neljäkymmentä vuotta Harrin kuolemasta. Olen yhä samalla tavalla rakastunut Pelastajaani ja Vapahtajaani. Olen oppinut tuntemaan häntä enemmän. On ihanaa kertoa toisille, kuinka uskollinen ja hyvä hän on. Hän on kääntänyt kaiken kokemani pahan hyväksi.
Jumala rakastaa sinua ja haluaa muuttaa elämäsi elämisen arvoiseksi. Hänellä on hyvä tahto sinua kohtaan, hän tahtoo osoittaa sinulle rakkauttaan. Rakkautta, joka poistaa vihan!
Elämäni asiat ovat olleet ulkoisesti hyvin. Minulla on vakituinen työpaikka ja oma asunto. Kavereita ja seuraa on riittänyt. Nuoruudessa omaksuttu elämäntyylini jatkui; viikonloput kuluivat baareissa ja alkoholi maistui. Kävin ahkerasti myös kuntosalilla. Hain fiiliksiä sekä vapautta juhlimisesta ja urheilusta. Jossain vaiheessa huomasin, etteivät elämäntapani enää antaneet minulle nautintoa.
Ihmettelin sitä kavereillekin. Ajattelin, että jos elämä on vain tässä, niin se on aivan turhaa. Poliisina ja rikostutkijana tunnen lain ja minua kiinnostaa totuus. Ammatinvalintani ratkesi, kun olin armeijassa reserviupseerikoulussa sotilaspoliisipuolella. Poliisikoulusta valmistuttuani olen tehnyt työtä Porissa.
Aloin tuntea itseni syntiseksi. Sain jälkeenpäin kuulla, että vanhempani olivat alkaneet erityisesti rukoilla puolestani. Vaikka elin muiden ihmisten silmin katsottuna hyvää elämää, niin tajusin, että en pääse taivaaseen omilla teoillani. Halusin ottaa selvää, onko Kristus todella olemassa ja onko Raamatun sana totta. Aloin rukoilla ja lukea kristillistä kirjallisuutta.
Pääkaupunkiseudulla oli käynnissä vuonna 2012 samanlainen Mahdollisuus Muutokseen -missio kuin nyt Satakunnassa. Katselin silloin netistä ihmisten uskoontulokertomuksia ja ne todella kiinnostivat minua. Tuntui ihmeelliseltä, kuinka ihmisten elämä oli täysin muuttunut heidän annettuaan elämänsä Jeesukselle. Eräänä maaliskuisena yönä heräsin yöllä yksin asunnossani ja tunsin voimakkaan Jumalan Hengen läsnäolon. Polvistuin sänkyni viereen rukoilemaan.
Jumala veti minua puoleensa ja lähdin parin viikon päästä Helsinkiin Mahdollisuus Muutokseen -suurtapahtumaan. Tilaisuudessa kysyttiin lopuksi, onko paikalla ihmisiä, jotka haluavat lähteä seuraamaan Jeesusta. Samalla kännykkäni soi. Tiesin soittajan pyytävän minua baariin juhlimaan. Totesin itsekseni, että nyt minulla on valinta edessäni. Annoin puhelimen soida. Nostin käteni ylös ja kävelin eteen ripein askelin. Rukoilin vilpittömällä sydämellä syntejäni anteeksi ja pyysin, että Jeesus tulisi elämääni ja johdattaisi sitä. Siinä hetkessä Jumalan Henki kosketti minua ja sain tuntea valtavan rauhan, rakkauden ja ilon sydämessäni. Koko elämäni suunta, ajatukseni ja arvoni muuttuivat hetkessä. Olin saanut uudestisyntyä ja aloin rukoilla elämääni Jumalan johdatusta.
Jumala johdattikin elämääni uskovia ystäviä joiden rinnalla sain vahvistua. Huomasin, että myös Raamatun sana aukesi minulle aivan uudella tavalla ja luin sitä innoissani.
Pian uskoontulon jälkeen menin asuintaloni alakerrassa olevaan seurakunnan tilaisuuteen. Siellä sain tavata ”enkelin”, jonka nimi on Marjaana. Hän oli juontamassa nuorteniltaa. Tunsin vahvasti heti hänet tavatessani, että tuo tyttö on tuleva vaimoni. Niin kävi, että ihastuimme ja rakastuimme. Tämä poliisi sai elinkautisen, kun astui Marjaanan kanssa avioon heinäkuussa 2013. Jumala johdatti elämääni juuri minulle sopivan puolison. Sormuksiimme kaiversimme Psalmin 33:22: ”Herra, tue meitä uskollisesti, kun panemme toivomme sinuun.”
Rauha ja ilo, joita uskoon tullessa sain kokea, ovat saaneet syventyä. Vaimoni kanssa löysimme kotiseurakunnan, jossa olemme saaneet kasvaa uskossa. Heti uskoon tullessani ymmärsin, että Jumala kutsuu minuakin työhönsä, saattamaan evankeliumia eteenpäin. Tahdonkin palvella Jumalaa elämälläni.
Kun Kirsi Liuska sai miehensä kanssa selkäydinvammasta kärsivän lapsen, tulevaisuus pelotti. Turhaan. Leevi-poika on tuonut perheeseen paljon rakkautta ja iloa.
– Minulla on elämässä paljon hyvää. Herään joka aamu ragdoll-kissani Jetron kanssa. Meillä on myös toinen ragdoll-kolli, Onni. Ulkoilutan joskus kissoja hihnassa. Maastossa on vaikeaa pysyä niiden perässä, sillä liikun pyörätuolilla, Leevi kertoo.
Liuskojen perheeseen oli tulossa kolmas lapsi, kun 20. raskausviikon ultrassa selvisi, että lapsi ei ole kehittynyt normaalisti. Lapsella oli vaikea selkäydinvamma ja hän kärsi kohonneista aivopaineista.
– Tulevaisuus pelotti. Rukoilimme ja toivoimme ihmettä. Luottaen Jumalaan otimme lapsen vastaan hoitosuosituksista huolimatta. Kun lapsi syntyi, oli hän tyytyväinen ja kaunis poika, joka otti herkästi kontaktia. Koko perhe sai paljon rakkautta hänen myötään. Minussa syntyi halu tehdä kaikkeni hänen eteensä, kuin leijonaemo ikään, Kirsi kertoo.
Leevi on nyt 14-vuotias ja käy tavallista koulua erityisluokalla. Hän on käynyt läpi 14 leikkausta. Viimeisin selkäleikkaus tehtiin reilu vuosi sitten. Toipuminen on vieläkin kesken. Leikkauksen jälkeen hänellä on ollut paljon hermosärkyjä. Kirsi toimii Leevin omaishoitajana. Poikansa asioita hoitaessa hän on huomannut, miten sirpaleinen sosiaalipalvelujärjestelmän viidakko on.
– Aikaisemmalta ammatiltani olen vaatetussuunnittelija, mutta neljän lapsen ja kotiäitivuosien jälkeen opiskelin sosionomiksi. Uudesta ammatista on ollut hyötyä omaishoitajan työssä. Olen kiitollinen monille ammattitaitoisille ja myötätuntoisille lääkäreille, hoitajille, terapeuteille ja avustajille, jotka ovat kulkeneet rinnallamme näiden vuosien aikana. Leevi haaveilee maanviljelijän ammatista, sillä hän nauttii olla enon traktorin kyydissä heinä- ja viljapelloilla. Usko Jumalaan on tärkeä Leeville. Hän käy kirkossa mielellään – erityisesti isän kanssa.
– Luotan Jumalaan ja haluan oppia Jeesuksesta. Kipujen keskellä rukous auttaa. Rukoilen mielelläni myös toisten sairaiden puolesta. Luotan Jumalan parantavaan voimaan. Hän haluaa auttaa kaikkia, jotka kärsivät sairauksista ja kivuista.
Kirsi kuuli turvallisessa lapsuudenkodissa Raamatun kertomuksia ja oppi myös rukoilemaan. 17-vuotiaana hän teki henkilökohtaisen uskonratkaisun.
– Koin sisimmässäni, että minun piti valita ketä seuraan ja kenen joukoissa seison. En voi hallita itse elämääni, mutta huomaan sen olevan suunniteltua, osa suurempaa kokonaisuutta. Kaikella on tarkoituksensa, asiat eivät tapahdu vahingossa. Anteeksi saaminen tuo rauhaa elämään. Usko on antanut voimia arjessa niin perheen keskellä kuin työelämässä.
Tällä hetkellä Kirsi toimii lastentarhanopettajana. Taide ja käsityöt ovat olleet hänelle tärkeä henkireikä lapsesta saakka. Hän on ohjannut akvarellikursseja sekä pitänyt näyttelyjä ympäri Suomea.
– Olen huomannut selkeästi Jumalan johdatuksen elämässäni ja siihen luotan edelleen. Olen kiitollinen aviomiehestäni, kaikista lapsistani ja elämästä. Uskon, että asiat järjestyvät, vaikka Leevi tarvitsee toisten ihmisten apua koko elämänsä ajan.
– Tämä elämä on arvokas. Ympärilläni on paljon ihmisiä, joita rakastan. Uskon, että viimeistään Taivaan kodissa minäkin saan olla terve ja juosta vapaasti, Leevi iloitsee.
Muutamia vuosia sitten arkipäiväni täyttyivät tavalliseen tapaan röntgenlääkärin työstä. Aikuiset lapsemme olivat jo muuttaneet omilleen ja vapaa-aikaa vietettiin vaimon kanssa ”toinen jalka syntymäkaupungissani Turussa ja toinen Porissa”. Käytännössä kaikki asiat olivat hyvin, mutta jotain kuitenkin tuntui puuttuvan.
Ystävien mukaan olin tullut aiempaa pohdiskelevammaksi. Kiinnostuin myös uskonasioista ja luin Uuden testamentin, joka ei kuitenkaan sillä kertaa vielä puhutellut. Asia jäi hautumaan.
Noin vuotta myöhemmin tv-kanavia selatessani löysin yllättäen TV7-kanavan, josta en aiemmin tiennyt yhtään mitään. Kiinnostuin heti kanavasta ja erityisesti raamatunopetusohjelmista. Päätin perehtyä Raamattuun kunnolla ja tilasin aiheeseen liittyviä kirjoja. Asiantuntijat yhdistivät historiaa, tiedettä ja Raamatun tekstejä siten, että tällainen tyypillinen suomalainen kriittinen, realistinen mieskin vakuuttui ja Raamattu alkoi todella avautua.
Ymmärsin Jeesuksen merkityksen ihmisen pelastussuunnitelmassa, Hän oli todella kuollut ihmiskunnan syntien sovittamiseksi Golgatan ristillä ja myös minun oli tehtävä henkilökohtainen ratkaisuni, menenkö vapaaehtoisesti taivaaseen vai väkipakolla helvettiin. Tunnustin syntini, vastaanotin Raamatun lupaaman anteeksiannon ja sain rauhan elämääni. Siitä alkoi muutosprosessi.
Uskoon tultuani en ollut enää entiseni. Hakeuduin seurakuntayhteyteen. Maailma ja sen arvostukset tuntuvat usein vierailta, omat arvoni ja kiinnostuksen kohteeni ovat muuttuneet. Olen kristillisen median suurkuluttaja, katson TV7- ja AlfaTV-kanavia, kuuntelen Radio Dei -kanavaa ja netissä ”surffaan” kristillisillä sivustoilla. Myös Raamatun päivittäinen lukeminen ja rukouselämä ovat tärkeitä asioita oikealla tiellä pysymiseksi.
Raamatun sanonta ”Usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta” on pitänyt paikkansa minun kohdallani. Olen myös esimerkki siitä, että näin yli 50-vuotiaanakin voi vielä tulla uskoon.
Pimeys oli ahdistavaa, ja se tuntui tiivistyvän ympärilleni. Sisälläni oli kaaos, enkä saanut elämässäni otetta mistään. Pelkäsin kaikkea ja huumaavien aineiden myötä pahuus sai minusta koko ajan tiukemman otteen. Elämästäni oli tullut pelkkää valhetta, jouduin valehtelemaan lähes kaikissa asioissa. Olin lopussa, ja tiesin, etten jaksaisi tätä rataa enää kauan.
Alun perin sairauteen saatujen lääkkeiden muuttuminen väärinkäytöksi oli lopulta johtanut minut riippuvuuteen huumeista. Kymmenen vuoden ajan olin piikittänyt suoniini melkein mitä vain – ja olin valmis tekemään mitä tahansa saadakseni aineita. Inhosin itseäni, olin juuri sellainen ihminen, jollaisia olin joskus ennen katsonut halveksien. Minusta oli tullut ihmisraunio. Menetin elämässäni kaiken arvokkaan; ihmissuhteet, terveyden, tulevaisuuden ja rahani. Alistuin siihen ajatukseen, että minulla ei ole enää toivoa.
Eräänä päivänä loppuvuodesta 2012 kuulin sisälläni pienen äänen kehottavan: ”Ala lukea Raamattua!” Jumalan Pyhä Henki oli alkanut vaikuttaa ajatuksiini ja saanut minut kiinnostumaan Sanasta. Viikkojen kuluessa uteliaisuuteni kasvoi, enkä voinut vastustaa kehotusta enää. Pudistin pölyt rippiraamatustani ja aloin lukea.
Aluksi en ymmärtänyt paljoakaan lukemastani, mutta jatkoin sinnikkäästi. Tunsin, että vastaukset kaikkiin kysymyksiini löytyisivät tuosta kirjasta. Hankin myös muutamia hengellisiä kirjoja luettavakseni. Muutaman kuukauden ja aika monen lukuhetken jälkeen sain uskoa, että Jumala antaa minulle syntini anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Tajusin vasta myöhemmin, että tuona uskoontulon hetkenä saamani rauha oli sitä, kun Pyhä Henki tuli sydämeeni asumaan. Pikkuhiljaa aloin huomata muutosta itsessäni, ajatukseni alkoivat kääntyä useammin Jumalan puoleen. Kiinnitin myös enemmän huomiota siihen, miten elin elämääni. Minä halusin muuttua, mutta en oikein voinut uskoa, että edes Jumala voisi vapauttaa minut lääkkeiden väärinkäytöstä. Hitaasti ja varmasti hän kuitenkin valmisti minua ottamaan vastaan vapautuksen tästäkin riippuvuudesta.
Ja lopulta tuli päivä, jolloin olin kokonaan vapaa huumeista ja lääkkeistä. Näinä vapaina vuosina Herra on tuonut elämääni paljon ihania asioita; olen löytänyt elämäni suuren rakkauden, miehen, jonka kanssa menin viime vuonna naimisiin. Olen löytänyt hengellisen kodin ja nyt olen hiljalleen löytämässä itseäni ja kutsumustani. Olen vapautunut myös tupakasta. Jumalan voima ja rakkaus muuttivat elämäni. Itse en olisi kyennyt siihen. Elämä ei ole muuttunut helpoksi, mutta vastoinkäymiset ja haasteet on helpompi kohdata, kun saa kulkea käsi Jeesuksen kädessä.
