Synnyin olympiavuonna 1952 Kärkölän Korkeen kylässä. Vanhempani olivat maanviljelijöitä, ja meillä oli myös karjaa. Meitä oli kaksi lasta, minä ja vanhempi siskoni. Äitini luki Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta. Kirkossakin hän kävi silloin kun sai kyydin. Isäni oli työn touhussa. Lapsuuteni oli turvallista ja työntäyteistä.
Rippikoulussa sain jonkinlaisen pohjan hengelliseen elämään. Isä meidän -rukous tuli rukoiltua joka ilta. Parikymppisenä avioiduin ja muutimme Lahteen. Meille syntyi yksi poika. Elämämme ylle alkoi kuitenkin kerääntyä tummia pilviä, ja muutaman vuoden päästä olin viikonloppuisä. Pikku hiljaa viikonloput alkoivat kulua paikallisissa kuppiloissa toisten samanmielisten seurassa.
Tämä elämäntapa tuli kuitenkin aikanaan tiensä päähän: menetin kiinnostuksen juomiseen, krapula meni jatkuvaksi korjailuksi, elimistö reistaili ja henkinenkin krapula vaivasi. Viisikymppisenä aloin kokea kuolemanpelkoa. Asia oli mielessä, jos ei aivan päivittäin niin ainakin viikoittain. Sekin askarrutti, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
Mieltäni painoivat myös nuorempana isän kanssa haastetut riidat. Isän kuolinvuoteella pyytelin häneltä anteeksi, vaikka isä ei ollut siinä vaiheessa enää tajuissaan. Hän kuolikin seuraavana yönä.
Seuraavina vuosina juomiseni harveni. Samassa talossa asui nainen, jonka kanssa ystävystyin, ja sekin vähensi tarvetta juomiseen. Muutama vuosi sitten postiluukustani kolahti eräänä alkukesän päivänä hengellinen kirja Tie Jeesuksen luo. Siirsin kirjan hyllyyn.
Syksyllä tuo kirja sattui käteeni ja aloin lukea sitä. Kirjan kautta minussa virisi toivo paremmasta elämästä. Kirjan välissä oli kortti, jolla tilasin kirjeellisen raamattukurssin. Kurssi avasi minulle Raamattua, ja innostuin lukemaan sitä myös itse. Kolmen kuukauden kuluttua rukoilin taas anteeksi sitä, että olin riidellyt isän kanssa. Nyt tunsin, että se synti annettiin anteeksi — kuten kaikki muutkin synnit, jotka tulivat silloin mieleeni. Oloni oli kevyt ja huoleton. Myös kuolemanpelko hävisi kokonaan. Tästä rukouksesta elämäni muuttui. Nyt minulla on sisäinen rauha.
Kävin ostamassa läheisestä kirkosta hengellistä luettavaa. Mielessäni oli myös eräs toinen seurakunta, jossa aloin käydä ja pian liityin siihen. Seurakunnasta sain ystäviä ja toimintaa.
Odotan sitä hetkeä, kun kohtaan Jeesuksen, minun Vapahtajani!
Olen kasvanut tavallisessa kodissa äidin, isän ja veljeni kanssa. Meillä ei ollut kristillistä taustaa, kävimme kirkossa vain häissä ja hautajaisissa. Vanhemmat ottivat alkoholia viikonloppuisin ja meno oli tyypillistä 1970-luvun tehdastyöläisperheen elämää. Olen syntynyt v. 1971. Jo nuorena aloin kokeilla tupakkaa ja alkoholia, jota sai helposti ”lainattua” vanhempien pullosta. Teininä elämäni oli vauhtia ja sekoilua. Näin jälkeenpäin se hävettää suuresti. Onneksi Jumalalla on omat suunnitelmansa. Toilailuista huolimatta hän esti sattumasta mitään ikävää. 1980-luvun lopulla sain tavata tulevan puolisoni ja ihanan anoppini, joka minut johdatti uskon polulle.
Luulin olevani ”taivaskelpoinen”. Erään kerran uskovainen anoppini sanoi minulle: ”Haluan päästä taivaaseen ja siksi tein ratkaisun Jeesuksen puoleen.” Tämä puhutteli minua niin, että aloin miettiä elämääni uudelleen.
Äitini opetti minulle iltarukouksen ja luin sitä teininäkin kunnosta riippumatta. Uskoin Jeesukseen ja Jumalaan, mutta en tiennyt, että minun pitäisi tehdä jokin ”ratkaisu”. Luulin, että pääsen uskollani taivaaseen! Onneksi anoppini sanoi ne sanat. Hän ei saarnannut minulle, vaan puhui omista kokemuksistaan ja yleistä uskonasioista. Mutta se lause oli ratkaiseva. Olin silloin 24-vuotias ja kyllästynyt jo aiemmin alkoholiin ja tupakankin olin jättänyt mieheni tavattuani. Olin 16-vuotias, kun aloitimme seurustelun. Suhde on kestänyt ja tänä vuonna tulee 27 vuotta yhdessä. Meillä on kaksi ihanaa lasta 15- ja 17-vuotiaat.
Lähdin anopin kanssa hengelliseen tilaisuuteen, mihin en ollut tottunut. Erityistä oli se, että puhuja otti esille kohdan, jonka olin lukenut Raamatusta ennen lähtöä. Minusta se oli jonkinlainen ”merkki”. Tulin uskoon seuraavassa kuussa. Olin ajatellut, että kun puhuja kysyy, haluaako joku, että hänen puolestaan rukoillaan, niin minä olen valmis. Rukouksen aikana ei mitään konkreettista ihmettä tapahtunut. Kaikki jatkui kuin aiemmin, mutta sisäisesti olin muuttunut. Kiroilu ja huonot tavat jäivät pois. Aloin rakastaa kaikkia enkä väheksynyt ketään. Halusin kertoa kaikille Jeesuksesta ja siitä hyvästä, mitä hän on tehnyt minun ja kaikkien puolesta. Luin paljon Raamattua ja kirjoja ihmisistä, jotka olivat tulleet uskoon ja kuuntelin kaunista hengellistä musiikkia.
Nyt on kulunut 15 vuotta tuosta päivästä. Aika on ollut hyvää ja olen kiitollinen, että olen saanut kasvaa uskossa. Olen oppinut paljon siitä, mikä on oikeasti tärkeää elämässä ja millaista on elää uskovana. Huolet ja murheet eivät lopu uskoontulon hetkellä, mutta niiden käsittely sujuu eri tavalla. Itse ei tarvitse sinnitellä, vaan voin rukoilla ongelmiin apua Jeesukselta. Hän on vastannut pyyntöihini! Seurakunnassa on ihan tavallisia ihmisiä. Luulin, että on jokin ”pääsyvaatimus”, että voi sanoa itseään uskovaksi. Ainoa ”vaatimus” on, että uskoo Jeesuksen syntien sovittajaksi ja omaksi Herraksi. Siitä on ilo kertoa toisillekin. Nyt olen vapaa niistä haluista, joita ennen uskoontuloa oli. Mieli ei ole tehnyt alkoholia, ei tupakkaa, ei vieraita suhteita, ainoastaan lisää tuntemusta Jumalan valtakunnan työtä kohtaan. Onneksi sain jo nuorena tutustua Jeesukseen. Olen aloittanut opinnot kristillisessä koulussa ja tulevaisuudessa haluan tehdä töitä seurakunnassa tai muuten hengellisessä ilmapiirissä. Pidän työstä ihmisten parissa. Tavoitteena on sosionomin ja kirkon nuorisotyönohjaajan työhön pääsy. Sitä ainakin opiskelen, mutta Luoja saa päättää mihin minut laittaa. Hän tietää parhaiten.
Perheen ja kotiäidin arkea eläessäni tiesin tehneeni elämässäni väärin. Tunsin, miten teot, ajatukset, sanat ja laiminlyönnit olivat raskaina päälläni.
Vuonna 2004 neljännen poikamme syntymän jälkeen huoli lapsista ja heidän tulevaisuudestaan alkoi ahdistaa rinnassani. Pohdin myös elämän tarkoitusta. Syyllisyys tuntui musertavalta eikä siitä näyttänyt olevan ulospääsyä.
Heräsin hyvän ihmisen unesta ja tajusin, etten omalla yrittämisellä ja itseltä vaatimisella voi päästä rauhaan. Ei minulla ollut mitään tekoa tai lahjaa, jolla olisin hyvittänyt oman pahuuteni. Tiesin olevani syyllinen Jumalan edessä. Olin rikkonut häntä vastaan. Kyselin, Jumalalta, kuka hän on, missä hän on, kuuleeko hän ja auttaako hän. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni halun lukea Raamattua ja ymmärtää sitä. Sanan kautta tulin syvään synnintuntoon, jota en tietenkään silloin sellaiseksi ymmärtänyt.
Tämä oli se lähtökohta, johon Jumala alkoi avata minulle armoa. Jeesuksen puheet, Paavalin kirjeet roomalaisille ja galatalaisille ja etenkin Lutherin Galatalaiskirjeen selitysteos kirkastivat, mikä elämässäni oli pielessä. En ollut matkalla taivaaseen, en kulkenut Jeesuksen kanssa. Olen syntinen, Jumala näkee salatuimpaan saakka ja vaatii täydellistä lain noudattamista siltä, joka sitä lähtee noudattamaan ja luulee sen avulla pelastuvansa. Jumalaa ei pääse pakoon tekohurskauteenkaan. Kuka pelastaa minut? Tähän etsin vastausta. Ja tähän Jumala vastasi sanansa kautta.
”Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa.” (Room. 3:22)
”Mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen.” (Room. 3:26)
Voiko se todella olla niin helppoa. Uskomalla Jeesukseen, siihen, että hän sovitti syntini ja kärsi rangaistuksen minun puolestani, minä pelastun. ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi.” Voiko tämä olla totta? Kyllä, tätä on armo.
Se ilo ja vapaus joka tästä seurasi on kantanut minua nämä kymmenen vuotta. Minun ei tarvitse suorittaa ja yrittää Jumalan edessä. Hän rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen. Olen hänelle niin rakas, että hän antoi Poikansa syntyä tähän syntiseen maailmaan, antoi tänne palan itseään, uhrasi itsensä ihmisten puolesta. Hän antoi todistuksen rakkaudestaan kirjallisena, jotta jokainen ihminen voisi laillani sen lukea tai kuulla, ymmärtää ja ottaa vastaan.
Jumalan sana on voimakas, eläväksi tekevä sana. Joskus se kirpaisee luihin ja ytimiin saakka, mutta se on yksi sen tehtävistä. Sana ei tyhjänä palaja. Vaikka kaikki muu ympäriltä kaatuisi, Jumalan sana ei kaadu, se on ikuinen. Jumala on sitoutunut sanaansa. Jeesus on Sana, joka tuli lihaksi. Hän pelastaa.
Näinä kymmenenä vuotena, jotka olen uskontiellä vaeltanut, en ole kertaakaan pettynyt Jumalan sanaan. Olen pettynyt itseeni ja ihmisiin, mutta en Jumalan sanaan. Rakkaus Raamattuun on vienyt minut opiskelemaan teologiaa ja olen saanut kokea olevani Jumalan avaamalla tiellä.
Uskon varassa elän tänään elämääni iloineen ja suruineen tietäen ja luottaen siihen, että Jumala on läsnä elämässämme. Hän kuulee ja auttaa. Tapahtui mitä tahansa, olemme hänen käsissään. Hänen armonsa antaa ilon ja rohkeuden elää aktiivista, yhteiskunnallisesti osallistuvaa elämää, matkalla kohti taivaan kotia.
Olin tunnollinen ja kiltti lapsi. Sain pienestä pitäen kiitosta siitä, että olin äidin apuna kotitöissä ja pienempien sisarusteni hoivaaja varsinkin vanhempieni eron jälkeen. Myös koulu meni hyvin, koska hoidin asiat niin huolellisesti ja kiltisti. Mutta kiltteys ei tee ihmistä muita paremmaksi. Päinvastoin se johti liialliseen vastuuntuntoon, joka oli taakka. Kouluaikoina ihmisten mielipiteet vaikuttivat minuun liian paljon. Koin ehkä tuosta syystä jännittämistä ja joskus ahdistusta. Yritin kovasti olla ”hyvä ihminen” ja miellyttää muita.
Kiltteyden kautta säästyin monelta pahalta asialta nuoruudessani, mutta en kuitenkaan nähnyt joka päivä rikkovani Jumalan tahtoa vastaan eri tavoilla. Pyhä Henki ei ollut vielä voimanani, vaan näin ainoastaan omat mahdollisuuteni tässä elämässä. Luin Raamattua joskus, kun oli vaikeata, mutta Jeesusta en vielä tuntenut oikein henkilökohtaisesti.
Kerran eräs ulkomaalaistaustainen ystäväni kysyi: ”Do you love Jesus?”. En voinut vastata suoraan hänen kysymykseensä, mutta kerroin hänelle ihmeellisen näyn, jonka olin saanut. Valvoin eräänä iltana. Ylioppilaskirjoitukset painoivat ja sydämeni oli raskas muistakin asioista. Äkkiä näin Jeesuksen, joka ojensi kätensä, että tarttuisin niihin. Sain pitää käsiäni Jeesuksen käsissä. Hänen katseensa oli täynnä rakkautta. Samassa kaikki huoleni ja murheeni pyyhittiin pois.
Useana kesänä olin vapaaehtoisena venäläisille lapsille ja nuorille järjestetyillä leireillä. Oli liikuttavaa nähdä, miten vastaanottavaisia nämä orvoiksi jääneet lapset olivat Jumalan rakkaudelle. Ennen erästä leiriä puolestani rukoiltiin. Silloin koin voimakkaan Pyhän Hengen kosketuksen ja Jeesuksen rakkauden tulvan. Sain ymmärtää Jumalan olevan rakastava Isä, joka tahtoo minun elävän yhteydessään ja johdattaa minua.
Tuon tapahtuman jälkeen Jumalan Sana, raamattu, alkoi avautua uudella tavalla. Vaikka olin arka ja nuori tyttö, sain alkaa rakentaa elämääni vahvalle perustalle; kestävälle Kristus-kalliolle. Jumala paransi itsetuntoani raamatun sanojen kautta. Elämääni laskeutui Jumalan rauha ja ilo. Sain oppia tuntemaan, että paras tie on Jeesus. Kaikki tällä tiellä vaeltavat Jeesuksen omat, raamatulliset kristityt yli seurakuntarajojen, ovat samaa Jumalan lapsilaumaa.
Myöhemmin pääsin opiskelemaan sosionomiksi Suomen Raamattuopistolle. Noina aikoina Jumala johdatti minulle hengellisen kotini, esikoislestadiolaisen herätysliikkeen, piiristä uskovan aviomiehen. Jumala on siunannut meitä rakkaalla lapsella, jolle saamme yhdessä kertoa Jeesuksesta. Tiedän sen tärkeyden omasta kokemuksestani, sillä olen itsekin saanut kuulla Jeesuksesta jo lapsena. Toivon, että voin levittää ilosanomaa laajemmallekin.
Jumala on antanut minulle elämäni lahjaksi. Jumalalle elämistä on, että uskon syntini anteeksi arjessa. Tänä päivänä saan myöntää virheeni ja tuoda syntini Jumalalle. Minun ei tarvitse itse yrittää olla jotain. Minulle on tärkeää, että Jumala antaa apunsa ja johdatuksensa kaikkiin tilanteisiin ja asioihini. Siksi tarvitsen Jumalan sanaa, rukousta ja seurakuntayhteyttä voidakseni vahvistua ja pysyä uskossa. Pyhä Henki voi sitä kautta myös luoda minussa uutta mieltä ja tahtoa elää Jumalan Sanan mukaisesti.
Pitkälti kipeistä lapsuuden kokemuksistani johtuen olin varhaisnuoruudessa arka, ujo ja hiljainen. Ylä-asteella koettu koulukiusaaminen lannisti ja vääristi minäkuvaani. Kärsin myös monenlaisista peloista. Teini-iässä aloin kokeilla alkoholia. Myöhemmin mukaan tulivat vahvemmatkin aineet. Sain niistä lisää itseluottamusta, mutta lopulta käyttö vain lisäsi pelkoja.
Päihteiden käytöstä huolimatta pyrin hoitamaan työt ja koulun hyvin ja annoin itselleni luvan bailata rankemmin. Siitä seurasi hankaluuksia ja paineita, koska pelkäsin paljastuvani. Ajoittain olin paljon poissa töistä ja koulusta, mutta en kuitenkaan menettänyt koulu- ja työpaikkaani.
Vähitellen ajauduin yhä syvempiin vesiin. Keväällä 2009 minut pysäytti pitkän ihmissuhteen päättyminen ja hätä tuon läheisen ihmisen sairastumisesta. Se herätti minussa kysymyksiä elämästä yleensä. Huusin apua Jumalalta ja itkin tuskissani: Jos olet olemassa, auta! Siinä hetkessä näin elämäni ja tilanteeni silmästä silmään. Ihmissuhdesotkut, päihderiippuvuus, jatkuva viha ja katkeruus olivat kovettaneet sydämeni. Halusin päästä vapaaksi.
Silloin löysin rippikouluaikaisen Raamattuni ja aloin lukea sitä. Ymmärsin, että haluan elämältä enemmän ja jotain parempaa. Halusin perheen ja hyvän elämän. Pian sen jälkeen päädyimme aloittamaan suhteemme alusta.
Satunnainen päihteiden käyttö varjosti kuitenkin edelleen elämääni, kunnes aloin odottaa esikoistamme. Tiesin, että käyttö piti lopettaa kokonaan. Ymmärsin myös, että en voi elää elämääni ikään kuin kahdella tiellä. Halusin kääntyä täysin sydämin Jeesuksen puoleen, seurata häntä pysyvästi. Rukoilin paljon ja aloin käydä eri seurakunnissa, missä puolestani rukoiltiin. Tulin kyllä kohdatuksi ja hoidetuksi, mutta minun oli vaikea päästää ketään lähelle. Ajoittain lannistuin, mutta rukous auttoi aina. Jumala oli voimakkaampi kuin yksikään peloistani. Hän auttoi minua kohtaamaan pelkoni ja hiljalleen Jeesus on vapauttanut minut peloista.
Suhde elävään Jumalaan, kaiken Luojaan, kantaa ja pitää minut elossa tänäkin päivänä. Nyt olen kahden ihanan tyttären äiti. Olen heistä syvästi kiitollinen. He ovat parasta mitä elämässäni on tapahtunut. Joka päivä seuraan heidän kasvuaan ja ihmettelen Luojamme säteilyä heissä.
Katselin pienestä pitäen usein dokumentteja dinosauruksista ja evoluutiosta. Maailman iäksi kerrottiin miljoonia vuosia ja aloin uskoa evoluutioon, vaikken tuntenutkaan teorian yksityiskohtia. Kaikkihan siihen uskoivat.
Vielä kesällä 2011 ajattelin niin. Tyttöystäväni oli kertonut minulle omasta uskostaan taivaan ja maan Luojaan ja Jeesukseen, mutta en halunnut keskustella asioista enempää, koska se ei kiinnostanut minua lainkaan. Näkemyseromme eivät kuitenkaan estäneet meitä avioitumasta ja vielä samana vuonna olimme viettämässä joulua anopin luona.
Anoppi luki raamatusta jouluevankeliumin. Ensimmäistä kertaa sanoma kosketti minua. Katsoimme vielä yhdessä The Passion of the Christ –elokuvan ja se vaikutti minuun syvästi. Mietin, onko tuo mies oikeasti kuollut minun puolestani.
Seuraavina päivinä turvauduin rukouksessa Jeesukseen ensimmäistä kertaa. Sain fyysisesti kokea Pyhän Hengen kosketuksen. Sanoin Jeesukselle: ”Annan koko elämäni Sinulle.”
Olin erittäin innoissani uudesta uskonelämästä ja minulla oli kova halu kertoa uskostani muille. Kävin helluntaiseurakunnassa kasteella ja aloin soittamaan kitaraa ylistysbändissä. Saimme vaimoni kanssa tyttären kesäkuussa 2012 ja kaikki oli hienosti.
Jotain kuitenkin tapahtui. Piti löytää töitä. Ja oikeastaan piti ensin miettiä, mikä olisi sellainen työ, jota haluaisin tehdä. Ystäväni eivät tulleetkaan uskoon todistamiseni perusteella ja uskosta kertomisesta alkoi tulla pakonomaista. En viihtynyt työssäni päivittäistavarakaupassa ja aloin etsiä muuta työtä. Työ turvalisuusalalla tai armeijassa alkoi kiinnostaa uudelleen, vaikka olin päättänyt jo jättää ne ajatuksen syrjään uskoon tultuani.
Siirryin työpaikasta toiseen oman pääni mukaan. Enemmän tai vähemmän rukoilin Jumalaa johdattamaan elämääni. En kuitenkaan tehnyt sitä tosissani, vaan halusin elää oman tahtoni mukaisesti. Taloudellisesti alkoi mennä koko ajan huonommin ja huonommin, vieraannuin Jumalasta ja yritin pelastaa huonosti menevän elämäni.
Joulukuussa 2013 katsoimme vaimoni kanssa ohjelman, jossa puhuttiin Jeesuksen seuraamisesta. Ohjelmassa pastori sanoi: ”Seuraatko oikeasti Jeesusta? Tunteeko Jeesus sinut? Onko Jeesus sinun elämässäsi ensimmäisellä sijalla?” Jumala puhutteli meitä voimakkaasti tuon ohjelman kautta. Ymmärsimme, että omia teitä kulkemalla ilman Jumalan johdatusta voi pahimmillaan eksyä pois uskosta. Jotenkin olin tämän tiedostanut, mutta tarvitsin Jumalan selkeämpää ohjausta. Sain tulla Jumalan eteen sellaisena kuin olen ja pyytää Hänen apuaan elämääni. Kaduin tekojani ja uudistuin uskonelämässäni.
Sen jälkeen uskalsin ensimmäistä kertaa sydämestäni sanoa, että tahdon Hänen tahtonsa tapahtuvan elämässäni. Voin pyytää jokaiseen päivää Pyhän Hengen voimaa ja johdatusta. Olen saanut Jumalan avulla rohkaisua, sielunhoitoa ja vahvistusta heikoille alueilleni.
Viime kuukausina olen saanut uskonelämästäni enemmän kuin aiemmin yhteensä. Rohkaisen heittäytymään taivaan ja maan Luojan, Jumalan, varaan ja seuraamaan Jeesusta koko sydämestä. Se on parasta, jännittävintä ja palkitsevinta elämää.
Kestävyysgeenit ja raskaat maatalon työt siivittivät juoksuni maailman huipulle. Vuonna 1980 Moskovassa voittamani olympiahopea ja -pronssi olivat paras saavutukseni, mutta niiden voittaminen ei tyydyttänyt sisintäni täysin.
Synnyin ja kasvoin Posiolla suurperheessä, jossa oli 23 lasta. Totuin maatalossa jo nuorena kovaan työntekoon. Pidin urheilusta: harrastin yleisurheilua, talvisin hiihtoa ja lisäksi jalkapalloa. Ollessani 14-vuotias pääsin valmennettavaksi. Kestävyysgeenit, metsässä vaeltelu ja maatalon raskaat työt auttoivat niin, että pärjäsin kestävyysjuoksussa hyvin. Vaikka maataloustyöt hankaloittivat harjoittelua aina kesä-heinäkuun aikana, aloin silti menestyä. Vuonna 1973 voitin nuorten 5 000 metrin Suomen mestaruuden. Päätin keskittyä urheiluun täysillä ja muutin Saarijärvelle. Parin vuoden päästä tie vei Hämeenlinnaan, jonne pääsin opiskelemaan metsätyönjohtajaksi. Siellä tutustuin tulevaan vaimooni, Orvokkiin.
Valmistuttuani Hämeenlinnasta metsätyönjohtajaksi minua pyydettiin töihin Kauhajoelle. Samalla voisin edustaa Kauhajoen Karhua. Treenien lisäksi kunto pysyi hyvin yllä, kun jouduin kävelemään työni vuoksi useita kilometrejä päivässä.
Ennen Moskovan vuoden 1980 olympialaisia päätin keskittyä treenaamaan tosissani, joten otin virkavapaata työstäni. Hain kuntoa vuoristoleiriltä Yhdysvalloista, New Mexicon Albuquerquesta. Leiri toikin tulosta ja kuntoni nousi ihan uudelle tasolle. Pääsin edustamaan Suomea olympialaisiin ja voitin hopeaa 10 000 metrin juoksussa ja pronssia 5 000 metrin juoksussa. Se oli urheilu-urani paras saavutus. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt sisimpääni täysin.
Isäni kuoltua minussa heräsi kuolemanpelko. Aloin miettiä uudelleen uskonasioita, joista olin kuullut lapsuudenkodissani. Hierojani uskoontulon ja sen aikaansaaman muutoksen myötä ajattelin, että tuota minäkin tarvitsen. Päätin ostaa Kauhajoen kirjakaupasta Raamatun, jota luin sitten harjoitusmatkallani ulkomailla. Jeesuksen sanat ”Minä ole tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” pysäyttivät. Juostessani vuoristopolulla mietin, että minun täytyy ottaa Jeesus henkilökohtaisesti vastaan. Rukoilin, että saisin voimaa ja rohkeutta mennä hengelliseen tilaisuuteen, kun palaan Kauhajoelle.
Kesä kului ja asia jäi taka-alalle. Oli kulunut jo lähes vuosi siitä, kun olin alkanut miettiä uskonasioita. Kolme päivää ennen seuraavaa matkaa päätin mennä hengelliseen tilaisuuteen. Minulla oli paljon kysymyksiä mielessä. Tilaisuuden loputtua keskustelin saarnamiehen kanssa kaksi tuntia. Sen jälkeen annoin elämäni Jeesukselle. Helpotuksen tunne täytti sisimpäni. Mieleeni tuli, että Moskovassa olin kolmannella ja toisella korokkeella, mutta nyt olin päässyt korkeimmalle korokkeelle.
Uskoontulosta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Täytyy sanoa, että Herra on ollut hyvä ja uskollinen. Hän on pitänyt huolen. Olen saanut elää täyttä elämää.
Olen jatkanut urheilemista aktiiviuran jälkeenkin. Juoksen, teen lihaskuntoharjoituksia ja talvisin myös hiihdän. Pienet kisat ja urheilusuoritukset motivoivat käymään lenkillä. Jäin eläkkeelle työstäni, mutta olen jatkanut metsätalousyrittäjänä. Minulla on nyt enemmän aikaa urheilla. Se auttaa pitämään kunnon hyvänä. Silloin jaksaa paremmin eikä tule niin helposti stressiä.
Viisi vuotta sitten elämäntilanteeni tuntui olevan umpikujassa. Olin alkoholisoitumassa oleva työnarkomaani, joka ei saanut nukuttua. Tilannettani pahensivat moninaiset rakennusprojektit, joita tuntui oikein kasaantuvan työkuvioissani juuri silloin. Oli ulkorakennus- ja lämpölaitostyömaata rinnakkain rakenteilla. Kyseiset rakennusprojektit toivat myös rahoituksen kannalta omat haasteensa. Murehtiminen raha-asioista kuormitti minua vielä kaiken päälle.
Vaimoni Susan oli muutamaan otteeseen ehdottanut lähtemistä kaupungissamme järjestettävälle Alfa-kurssille. Tuntui, että siihen ei kerta kaikkiaan aikani riitä. Koimme Jumalan puuttuvan asioiden kulkuun, kun lähetti erään kuuliaisen palvelijansa tuomaan kutsun vaimon työpaikalle. Vanhempi mieshenkilö oli tullut, puhutellut Susania ja sanonut, että ”Jeesus kutsuu sinua”. Illalla Susanin palatessa töistä hän kertoi kyynelsilmin, mitä oli tapahtunut. Ymmärsin, että ei tarvita kahta sanaa – kyseiselle kurssille oli jotenkin vain ehdittävä. Tuntui vielä kummallisemmalta, kun kyseisenä viikonpäivänä, jolloin Alfa-kurssi järjestettiin, ei meillä Susanin kanssa kummallakaan ollut muuten täydessä kalenterissa mitään menoja ja lasten harrastuksistakin oli välipäivä.
Alfa-kurssilla kohtasimme mieshenkilön, joka oli vähän aikaa sitten saanut tulla uskoon. Hänessä näkyi se, mitä me kaipasimme. Mikä ihmeellinen rauha, rakkaus ja kiinnostus muita kohtaan hänestä kumpusikaan! Kun tuli puhe uskosta, kyseinen kaveri kysyi minulta yllättäen suoraan: ”Uskotko sinä Jumalaan?” Yritin soperrella vastaukseksi jotain… että olin kyllä koko ikäni ollut uskonnollinen mutta… En kuitenkaan voinut valehdella, ja huomasin, että minun suustani vain pääsivät rehelliset sanat ”etten taida silleen tosissaan uskoa”.
Minulle tuli tunne kuin olisin kärynnyt valheenpaljastuskoneessa. Kiinni jäämisen tunne oli kummallinen, kun olin koko ajan pitänyt itseäni niin sanottuna hyvänä ihmisenä. Murruin siinä täysin, kyyneleet vain puskivat läpi väkisin. Miten nololta tuo tilanne myös tuntuikaan. Kuitenkin uskon, että Herra oli sen näin suunnitellut. Sanoohan Raamattu, että ”särkynyttä ruokoa Hän ei muserra”.
Minussa heräsi valtava Jumalan sanan nälkä. Aloin lukea säännöllisesti Raamattua. Viimein koitti eräänä iltana se hetki, että rukoilin sänkyni vieressä polvillani. Samalla, kun esitin kysymyksen ”jos Jeesus olet olemassa” lupasin, että ”tässä olen, tahdon antaa elämäni sinulle”. Mielessä pyöri silti myös, mitä kaveritkin mahtavat sanoa. En tuntenut mitään ihmeellistä juuri sillä hetkellä ja olin osittain pettynytkin sen takia.
Ajattelen nyt jälkikäteen, että Herra halusi koetella, olenko hänelle uskollinen. Muutaman kuukauden päästä tuosta illasta Jumala ilmaisi itsensä minulle tavalla, jota en unohda koskaan.
Minulle on täyttä totta, ettei Golgatalla vuotanut veri vuotanut turhaan. Se veri vuodatettiin kaikkien meidän ihmisten tähden. Monesti olen saanut kokea, että Jeesus elää ja vastaa rukouksiin. Herra puhuu meille monin eri tavoin; toisten ihmisten kautta, luonnossa, Raamatun kautta. Uskon Hänen haluavan, että me, jotka olemme saaneet kokea armon hänen silmissään, jakaisimme kokemuksiamme toisille. Siksi kerron oman tarinani, vaikka en ole millään tavalla vielä valmis ihmisenä ja uskovana. Kyllä tämä saviruukkuni vielä särähtää aikamoisesti välillä, mutta Herra muuttaa minua pikkuhiljaa. Olen kiitollinen Jumalalle ja kaikille, jotka ovat tukeneet minua tällä tiellä.
Makasin sairasvuoteella HUSin sairaalassa vuonna 1988 ja mietin elämääni. Lääkäri tuli aamukierrokselle normaalisti ja katseli sängynpäädystä minua, haastatteli ja kysyi kiusallisena alkoholin käytöstäni. Vastasin ensin vältellen ja valehtelin. Kun lääkäri kysyi uudestaan, kerroin totuuden. Määrät olivat suuria ja lääkäri kysyi: ”Kuinka kauan olet juonut näin paljon?”. Vastasin, että olin ollut suurkuluttaja jo pitkään, mutta näin suuria määriä olin käyttänyt kaksi vuotta. Lääkäri katsoi minuun ja sanoi lakonisesti: ”Toista kahta vuotta ei tule”, ja käveli hiljaa pois huoneesta. Loppulausunnon yhteenveto: ”Ylipainoisella, runsaasti alkoholia käyttävällä nuorella miehellä todetaan 2-tyypin diabetes ja alkoholin aiheuttama maksavaurio”.
Olin silloin 31-vuotias ja vaimoni kanssa meillä oli kolme lasta. Nuorimmainen, neljäs syntyi vielä vähän myöhemmin. Olin yrittänyt lopettaa alkoholinkäytön monta kertaa; käynyt alkoholistien terapiassa, lukenut aiheesta paljon, laitattanut Antabus-kapselin ihon alle, jotta viina ei pysyisi sisällä, mutta millään keinoilla en voinut pysyä enää viinasta erossa. Tiesin tämän ja olin aivan toivoton.
Aikaisemmin olin tavoitellut ja etsinyt uskonasioita, ja puolestani oli jo rukoiltu. Ensimmäisen kerran Taipalsaaren lomakylässä eräs nainen kuuli ongelmistani ja kertoi, että hänellä oli ollut samanlaisia. Kysyin hämmästyneenä, miten niistä voi päästä eroon. Hän vastasi: ”Tulin uskoon”. Sanoin silloin, että kunpa minäkin voisin. Nainen rukoili puolestani. Vaikka olin kovassa humalassa, asialla oli vaikutusta kun myöhemmin tutkin asiaa. Erään toisen kerran olin menossa ravintolaan Tikkurilassa. Nuoret aktiolaiset olivat ravintolan edessä ja pyysivät saada rukoilla puolestani, joten annoin luvan. He puhuivat samasta Raamatun kohdasta kuin Taipalsaaren lomakylän henkilö. Teksti ei ollut aivan tavallinen ja siksi ihmettelin, miten kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä löysivät saman kohdan Raamatusta juuri minulle.
Olin yksityisyrittäjä ja jo pitkään yrittänyt pienentää yrityspaineita ja osin onnistunutkin, mutta alkoholista en silti päässyt. Sekaannuin muutama vuosi aikaisemmin yrityskauppoihin, joista jouduin maksuvaikeuksiin. Ongelmat alkoivat kasaantua. En päässyt veloista ja vaatimuksista eroon. Asioita tutkittiin pitkään, ja lopulta sain vähän yli kaksi vuotta vankilaa ehdottomana. Syksyllä 1990 astuin vankilan portista sisälle. Olin erittäin huonossa kunnossa. Juomistani olin saanut hillityksi vain vähän. Elämäni tuntui olevan aivan lopussa.
Vankilassa aloin heti käydä hengellisissä tilaisuuksissa; etsin kaikin voimin Jumalan valtakuntaa. Olo kävi kuitenkin vain ahdistavammaksi. Eräs vartija huomasi ahdistuneisuuteni ja räjähdysherkkyyteni. Hän otti hyllystä muutamia kansioita, antoi minulle ja sanoi: ”Opiskele näitä huomenna sellissä ja jatketaan maanantaina työpajalla”. Seuraavana päivänä, perjantaina, päätin lopettaa elämäni viikonlopun jälkeen. Ratkaisu oli erittäin selvä, eikä minulla ollut mitään itsesäälin tunteita, vaan ajatus oli selkeä. Suunnittelin itsemurhan näyttämään työtapaturmalta. Silloin kuulin sisäisen äänen: ”Miksi et kokeilisi Jeesusta”. Niin tein, polvistuin sängyn viereen ja rukoilin kuten osasin.
Itsemurha-ajatus katosi sen viikonlopun aikana ja mieli oli jotenkin parempi. Unet muuttuivat.
Aloin nähdä pahoja tekojani unessa ja aamuisin pyysin niitä Jumalalta anteeksi. Näin meni pari viikkoa, oloni parani koko ajan ja minulle tuli tarve kertoa uskoontulostani. Ensimmäinen kohteeni oli vanhempi mies, joka oli joutunut vankilaan puukotuksesta. Todistukseni oli mielestäni erittäin huono ja vajavainen. Olin kuitenkin tunnustautunut kuuluvani taivaallisiin joukkoihin ja tämän jälkeen Jumala avasi minulle Sanansa. Sain ruokaa pyhistä kirjoituksista.
Tiesin pääseväni pian suljetusta vankilasta avovankilaan. Minua huolestutti se, miten pysyisin alkoholista erossa, koska sen saaminen avovankilaan oli huomattavasti helpompaa. Aloin rukoilla asian puolesta, ja noin puolen vuoden jälkeen rukoukseni tiivistyi anomukseksi saada voimaa raittiiseen vaellukseen ylhäältä.
Eräänä lauantaiaamuna, jolloin ei pitänyt olla mitään toimintaa, kovaäänisestä kuului ilmoitus hengellisestä kokouksesta. Loikkasin välittömästi yläsängyltä ja painoin ilmoitusnappia. Vartija oli mennyt jo oveni ohi, mutta palasi takaisin. Olin ainoa vanki, joka ehti kirkkoon vanhojen puolelta, nuorten puolelta tuli kaksi. Seurakunta piti täyden kokouksen ja olin hyvillä mielin. Lopuksi kysyttiin halusiko joku esirukousta. Nostin käteni ja tiimin johtaja aloitti rukouksen, jossa alkoi tulla tiedon sanoja niistä asioista joita olin itse rukoillut Jeesukselta. Sain tietää, että viikkojeni rukoukset oli kuultu, ja lämmin virta alkoi kulkea lävitseni. Täytyin Pyhällä Hengellä, kaaduin viereiselle penkille, itkin ja vapauduin jostakin, joka oli sitonut minua kauan. Tiimin johtaja tuli vielä viereeni ja jatkoi rukousta. Hän kysyi kuinka kauan olin ollut uskossa. Vastasin, että noin puoli vuotta.
Vartija saattoi minut takaisin selliin ja menin takaisin yläsänkyyni. Vankeja oli sellissäni yhteensä neljä. Olin vähän aikaa sängyllä selälläni ja ilo pulppusi rinnastani, enkä voinut olla kauaa paikoillani. Palasin pöydän luokse, istuin ja aloin kertomaan mitä yliluonnollista olin juuri kokenut vankilan kirkossa. Ymmärsin, että julistustehtäväni alkoi siitä ja jatkuu edelleen vankilasta vapautumisen jälkeen. Jeesus on ollut vierelläni kaikki nämä vuodet ja auttanut. Herra on antanut hyviä vuosia ja mielenkiintoisen elämän.
Tapasimme 1983 ravintolassa. Siitä lähtien olemme kulkeneet yhtä matkaa. Kolmas lapsemme syntyi muutettuamme Vantaalta Hauholle.
Ongelmat perheessämme alkoivat jo ennen lasten syntymää runsaan alkoholin käyttöni takia. Juomiseni oli kausiluontoista ja aiheutti hämmennystä. Ajan myötä tilanne paheni. Työskentelin Helsingissä, Eeva oli hoitovapaalla ja talo oli juuri ostettu. Elämä olisi voinut hymyillä, mutta päihdeongelma oli jo karannut käsistä. En käyttänyt alkoholia kotona, mutta hävisin yhtäkkiä teille tietymättömille jopa kuukausiksi.
Eräänä sunnuntaina lähdin kohti Helsinkiä juoden asemaravintolassa Hämeenlinnassa. Olo oli kurja. Asemalla joukko uskovaisia nuoria pysäytti minut alkaen kertoa Jeesuksesta ja hänen mahdollisuudestaan muuttaa ihmisen elämä. ”No miten se teidän Jeesus voi auttaa minua?” kysyin. ”Jos joku lähtee mukaani yöksi nukkumaan työpaikkani konttorin lattialle, niin lähden aamulla heti kuulemaan lisää Jeesuksestanne.” Näin tapahtui. Vanhempi mies suostui ja seuraavana päivänä olin Helsingissä eräässä seurakunnassa hänen kanssaan ja kuuntelin. Kristillisestä kirjakaupasta mies kehotti ostamaan Uuden testamentin ja Yksi ainoa elämä- kirjan. Luin kirjan ja tutkin Uutta Testamenttia, mutten ymmärtänyt mitään. Viikonloppuna palasin kotiin ja heitin ostamani kirjat sivupöydälle. Eevan kanssa keskustelimme yhteisen elämämme loppumisesta.
Perheyritys, jossa työskentelin, myytiin ja lähdin tapani mukaan ryyppäämään. Edellinen putki jäi kesken uskovien sekoitettua hyvän alun. Olin sekaisin. Ryyppykaverieni kanssa lähdin hakemaan tavaroitani. Eeva seisoi eteisessä. Mitä oli tapahtunut? Nainen oli sama, mutta säteili kuin enkeli. Eeva katsoi minuun ja kertoi tulleensa uskoon, lukeneensa jättämäni kirjat ja ymmärtäneensä tarvitsevansa Jumalaa. Olin ymmälläni. Minähän se ongelma olen. ”Sauna on lämmin ja ruoka on valmis, voit jäädä kotiin, jos hyväksyt uskoni. Ja pyydä kaverisi myös syömään.” Pyysin poikia sisälle, mutta heillä oli huono kokemus naisista, joiden mies oli tuotu kotiin ryyppykuurin jälkeen ja he lähtivät. Minä jäin selvittämään mysteeriä. Seurasin Eevan käytöstä ja etsimällä etsin epäkohtia. Alkoholikaan ei maistunut, kun meni aika tutkiessa salaa Uutta Testamenttia. Lopulta huusin Jumalalle: ”Anna mulle samaa, mitä Eevalla on!” Tajusin, että tuota rauhaa ja iloa olen etsinyt koko elämäni, mutta vääristä paikoista.
Lähdin vielä omille teilleni. Vanhin lapsi oli myös tullut uskoon. Ryypätessäni Eeva ja 6 v tyttäreni rukoilivat. Tyttäreni sanoi Jeesukselle: ”Rakas Jeesus, anna mulle isä takaisin.” Jumala kuuli huudon. Kesken juomiseni sydämeeni tuli tieto, että juot viimeistä kertaa. Kotiin saavuttuani aloin kuunnella saarnoja ja kesken saarnakasetin kuulin sanat: ”Tule Jouni”. Vastasin tulevani ja koin Jumalan Hengen olevani voimakkaasti kanssani. Itkin valtavasti pitkän aikaa. Tajusin olevani Jumalan lapsi ja totisesti vapaa.
Tarinamme sai onnellisen muutoksen: Eeva kosi minua ja sanoi, ettei sovi elää avoliitossa. Jumala opetti minua kasvamaan ihmisenä ja isänä ja kasvu jatkuu. Perhe yhdistyi, lapset saivat turvallisen, rakastavan kodin. Perustimme kristillisen päihdeorganisaation, jossa voimme tuoda esille Jumalan uudeksi muuttavaa voimaa ihmisten elämässä. Sinulle, joka elät vielä ilman Jumalaa, tartu mahdollisuuteen ja anna Jeesuksen auttaa.
Ps. Haluan kiittää miestä, joka totteli Jumalaa ja oli kanssani yötä toimiston lattialla. Hän on jo taivaassa.
Olen elänyt hyvin tavallista elämää hyvässä ja pahassa. Äitini kuoltua syöpään vuonna 2001 aloin tutkiskella monella tasolla elämääni. Äidin kuoltua jouduin kasvamaan lopullisesti aikuiseksi, vaikka olin jo silloin 38-vuotias ja kahden lapsen äiti. Samana vuonna olin sairaalassa vaarattomassa operaatiossa, mutta sen epäonnistuttua henkeni oli vaarassa ja jouduin viettämään tajunnan rajamailla pitkän aikaa sairaalassa. Sairaalassa ollessani Jumala puhutteli minua unilla ja elin selvästi etsikkoaikaa uskoontulossani, vaikka en sitä silloin vielä ymmärtänytkään. Jokin minussa vastusti uskonratkaisun tekemistä, vaikka eräs ystäväpariskuntani kertoi minulle Jumalasta ja Jeesuksesta.
Eräänä talvi-iltana olin tuttavani luona käymässä. Hän halusi auttaa perhettäni ja antaa meille hänen seurakuntansa kautta ruoka-apua, koska olimme silloin pitkän sairasteluni jälkeen taloudellisessa ahdingossa. Tuttavani kertoi minulle, että Jeesus rakastaa minua ja haluaa antaa syntini anteeksi. Silloin kyyneleet virtasivat kasvoillani ja halusin ottaa Jeesuksen vastaan elämääni. Ihmeellisesti syvälle sisimpääni tuli rauhallinen olotila.
Tuttavani opasti minua löytämään mieleisen seurakunnan kierreltyäni ensin muutamissa erilaisissa seurakunnissa. Tultuani seurakuntaan, jonne tälläkin hetkellä kuulun, sain tuntea heti olevani lämpimästi tervetullut. Ihmiset hymyilivät ja halasivat minua, olin löytänyt uskon perheeni. Seurakunnassa käydessäni opettelin lukemaan Raamattua ja ymmärtämään Jumalan sanaa. Vähitellen sain ottaa vastuuta seurakunnan työmuodoista, alussa kahvilatoiminnasta ja sen jälkeen kirjamyynnistä. Joitakin kertoja olen myös saanut puhua talousopetuksesta ja kerran opetin uskosta arjessa. Olen aina ollut esiintymispelkoinen, mutta uskoontuloni myötä ja ottamalla rohkeasti askelia seurakunnan työhön, olen saanut huomata pelkoni häviävän. Nykyään innolla odotan, jos pastorini pyytää puhumaan minua seurakunnan edessä. Myös itsetuntoni on vahvistunut, enkä koe loukkaantuvani turhasta, kuten aiemmin.
Uskoon tullessani parasta on ollut se varmuus, että on joku joka pitää meistä huolta kaikissa tilanteissa. Voin aina puhua Jumalalle kaikista asioistani. Elämässämme on ollut paljon vastoinkäymisiä ja monet ihmettelevät, miten olen selviytynyt kaikesta. Minun ei ole tarvinnut selviytyä yksin, vaan Jumala on aina ollut läsnä kaikissa tilanteissa. Monissa asioissa olen saanut kokea onnistumisen iloa. Sain opiskella aikuisena lähihoitajaksi ja löysin sen myötä työpaikan, jonne on aina hyvä mennä. Saan auttaa ihmisiä ja välittää heille Jumalan rakkautta olemalla läsnä heidän elämässään.
Perheeni taloudellinen tilannekin on parantunut huomattavasti ja pystymme nykyään jo auttamaan muita. Näin Jumala vie meitä elämän eri alueilla eteenpäin ja parantaa elämänlaatuamme kaikilla tavoin. Monista sairauksista olemme saaneet voiton perheessämme. En ole vuosiin sairastanut edes flunssaa, koska tiedän, että Jeesus voitti sairautemme ristillä. Mieheni sairastaessa ei ole kertaakaan tarvinnut vajota epätoivoon, vaan saimme tyttäreni sekä seurakuntalaisten kanssa rukoilla mieheni terveyden puolesta ja uskoa, että sairaus on voitettu. Niin myös tapahtui.
Monesti ajattelen, että miten pärjäsin elämässäni, ennen kuin tutustuin Jumalaan ja Jeesukseen. Miten elämä olikaan monesti tyhjää ja epävarmaa, täynnä monenlaisia pelkoja. Kiitos Jumalalle, että Hän on isäni ja huolenpitäjäni, lohduttajani ja ystäväni aina.
Synnyin Kongossa. Äitini kuoli, kun olin vasta 6-vuotias. Vähän ennen kuolemaansa äitini sanoi minulle, että Jumala on onnen ja viisauden lähde ja kertoi, että kuoltuaan ihmiset menevät taivaaseen tai helvettiin. Jumalalta voi pyytää, että hän lähettäisi enkelinsä vastaamaan rukouksiin.
Äidin kuoleman jälkeen rukoilin: ”Jumala, jos olet olemassa, ainoa ihme, jota sinulta haluan on, että tuot äitini takaisin.” Koska rukoukseeni ei vastattu, päättelin, että Jumalaa ei ole olemassa. Muutin tätini luokse ja hän vakuutti, että saan nähdä äitini jälleen, jos vain uskon Jumalaan ja että Jumala vastaisi rukouksiini, kun aika olisi oikea.
Kirjoitin joka päivä kirjeen ja pyysin tätiäni antamaan sen Jumalalle ja äidilleni. Kirjoitin: ”Rakas Jumala, äiti sanoi, että olet voimakas, etkä ole sellainen kuin isäni. Hän sanoi, että rakastat lapsia ja kuulet heidän rukouksiaan ja vastaat niihin. Hän myös sanoi, että voit tehdä mitä vain. Rakastan äitiäni ja nyt on mennyt jo niin monta yötä ilman, että olen nähnyt äitiäni. Minulla on todella ikävä häntä. Muista, että hän jätti myös vain muutaman kuukauden ikäisen lapsensa, jolla myös on kova ikävä, ja joka itkee koko ajan. En voi nukkua öisin. Jumala, ole hyvä ja lähetä äitini takaisin. Tarvitsemme häntä. Kiitos! Odotan saavani nähdä äitini jälleen tänä iltana. Aamen.” Kun Jumalan ihme viivästyi, aloin vihata vielä enemmän ihmisiä, jotka puhuivat Jumalasta.
Vuosia myöhemmin kuulin radiossa pastorin vastaavan kysymyksiin. Lähetin hänelle kysymykseni ja hän soitti ja ehdotti tapaamista. Hän suostutteli minut siihen, että rukoilisimme viikon ajan. Hän oli varma, että Jumala tekisi tuona aikana ihmeen elämässäni. En rukoillut lainkaan. Ajattelin, että Jumala kuitenkin vastaisi tuon miehen tähden, koska välittää hänestä enemmän.
Viikon viimeisenä yönä näin kamalan unen maailman lopusta. Oli kaksi joukkoa, joista suurempi meni pimeään järveen ja kuoli. Toinen joukko iloitsi, lauloi ja tanssi. Järkytyin, kun näin kaikkien perheenjäsenteni menevän pimeyden järveen. He itkivät ja huusivat tuskissaan rukoillen apua. Mutta kukaan ei auttanut. Sitten kuulin äänen sanovan minulle: ”Jos rakastat heitä, pelasta heidät kuolemalta.” Kysyessäni miten voin pelastaa heidät ääni vastasi: ”Jumala rakastaa sinua ja sen vuoksi olet turvassa. Jos rakastat heitä, voit pelastaa heidät turvaan opettamalla, kuinka seurata Jeesusta ja elää uutta elämää.” Liityin iloitsevien ryhmään. Siihen heräsin.
Järkyttyneenä herätin huonetoverini ja kysyin, kuuliko hän mitään. Ei ollut kuullut. Aamulla soitin tuolle pastorille ja kerroin kaiken. Hän oli iloinen Jumalan ihmeellisestä vastauksesta minulle, lupasi rukoilla minun ja perheeni puolesta ja opetti minulle Raamattua. Nyt tunnustin, että Jumala rakastaa minua. Sydämeni täytti valo ja elämäni muuttui täysin. Annoin anteeksi isälleni, jota olin vihannut niin paljon. Rakastan Jumalaa ja kaikkia hänen luomiaan ihmisiä.
Kongosta päädyin kolme vuotta sitten usean maan kautta Suomeen. Alkujärkytys oli suuri saapuessani pimeään talviyöhön hirvittävässä pakkasessa ja kesähepenissä. Itkin kauhuissani viikkoja. Kun menin ulos, tervehdin jokaista vastaani tulevaa ihmistä. Ensimmäisen kuukauden aikana kukaan ei vastannut tervehdykseeni. Menin soittamaan naapurini ovikelloa saadakseni tutustua ja nähdä, kuka asui seinäni takana. Naapuri sanoi: ”Nyt näit” ja tempaisi oven nenäni edessä kiinni.
Nyt minulla on paljon ystäviä. Vedän myös englanninkielistä keskustelukerhoa. Opiskelen lähihoitajaksi tavoitteenani valmistua lääkäriksi. Olen iloinen, onnellinen ja täynnä toivoa. Jumala on ihmeellinen! Hän voi muuttaa kaiken.
Muutimme 70-luvulla perheemme kanssa Ruotsiin sukulaisen innostamana ja vähän seikkailumielessäkin. Perhe kasvoi siellä vielä neljännellä lapsella. Mieheni sai heti töitä ja minä hoidin kotona lapsia. Aloimme rakentaa omakotitaloa. Kaikki näytti menevän loistavasti ja onni hymyili meille.
Meillä oli jonkinlainen kaipaus Jumalan puoleen ja päätimme alkaa lukea Raamattua. Tuttavapariskunta pyysi meitä myös hengellisiin tilaisuuksiin, mutta oli niin paljon kaikkea tekemistä, ettei aikaa tuntunut löytyvän.
Eräänä pyhäinpäivän aattona yhdeksänvuotias poikamme Harri mietti iloisena, lähtisikö koulutansseihin. Hän lähti ulos, mutta illan tullen häntä ei kuulunut kotiin, vaikka oli jo pimeää. Soitin eri paikkoihin, mutta poikaa ei löytynyt. Silloin tuli hätä ja soitimme poliisille. En saanut unta, vaan oli lähdettävä etsimään Harria. Ulkoportailla seisoessani kuulin Harrin äänen taivaalta: ”Äiti.” Kuolema kävi mielessä.
Kolmen päivän ajan olimme valtavan epätietoisuuden vallassa. Illalla kuulimme uutisista, mitä Harrille oli tapahtunut. Sairaalaan oli viety itsemurhaa yrittänyt mies, jonka henki onnistuttiin pelastamaan. Hän oli tunnustanut surmanneensa poikamme. Minä sain shokin. Koko perhe ja läheiset itkimme ja huusimme. Täytyin niin valtavalla vihalla, että ajattelin tulevani hulluksi. En voinut käsittää, kuinka joku voi tehdä sellaista lapselle.
Huusin Jumalalle: ”Auta minua antamaan anteeksi tälle murhamiehelle, en jaksa elää tämän vihan kanssa!” Aivan yhtäkkiä viha katosi ja koin valtavan vapauden. Tuntui kuin kivireki olisi otettu pois. Koin tästä vapaudesta iloa ja riemua, ja samalla sääliä ja rakkautta miestä kohtaan, joka oli teon tehnyt. Juoksin mieheni luokse ja kerroin antaneeni anteeksi. Mieheni kertoi kasvojeni loistaneen, mutta ei voinut ymmärtää, että saatoin antaa anteeksi. Ja oikeastaan se en ollutkaan minä, vaan Jumalan voima tuli avuksi, kun sitä pyysin. Hän otti vihani pois. Olin samalla ottanut Jeesuksen elämääni. En tosin ymmärtänyt sitä, ennen kuin vasta myöhemmin.
Mieheni taisteli tuskissaan vihan kanssa. Noin kolmen kuukauden kuluttua eräässä hengellisessä kokouksessa miehenikin sanoi: ”Jeesus, jos elät, tule minun elämääni ja annan itseni Sinulle”. Jeesus tuli ja mieheni viha katosi.
Harri oli kysellyt minulta aiemmin yhteisellä marjamatkalla: ”Äiti, mikä ero on Saatanalla ja Jumalalla?” En tiennyt, mitä sanoa, koska en ollut miettinyt niitä asioita. Vastasin: ”Minä uskon, että Jumala on hyvä ja Saatana on paha.” Harri vastasi: ”Minä valitsen Jumalan.” Muistin tämän Harrin kuoltua ja tiesin hänen olevan Jumalan luona. Harrin koulutavaroista löytyi myös virsikirja, josta hän oli ympäröinyt yhden virren: ”Jeesus maailman puolesta antoi elämänsä, avaa minun silmäni näkemään tämä. Kukaan ei ole koskaan rakastanut kuin Hän.” Sanat lohduttivat. Tiesin, että Harri on taivaassa Jumalan luona. Päätin, että jos joku rakastaa enemmän kuin äiti lastaan, hänen luokseen menen minäkin, maksoi mitä maksoi.
On kulunut jo lähes neljäkymmentä vuotta Harrin kuolemasta. Olen yhä samalla tavalla rakastunut Pelastajaani ja Vapahtajaani. Olen oppinut tuntemaan häntä enemmän. On ihanaa kertoa toisille, kuinka uskollinen ja hyvä hän on. Hän on kääntänyt kaiken kokemani pahan hyväksi.
Jumala rakastaa sinua ja haluaa muuttaa elämäsi elämisen arvoiseksi. Hänellä on hyvä tahto sinua kohtaan, hän tahtoo osoittaa sinulle rakkauttaan. Rakkautta, joka poistaa vihan!
Seitsemänvuotiaana minulle tapahtui asioita, joita kenellekään lapselle ei saisi tapahtua. Minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi. En edes ymmärtänyt, mitä minulle tapahtui, enkä kyennyt kertomaan vanhemmilleni. Tunsin syyllisyyttä ja likaisuutta, aivan kuin se kaikki olisi ollut minun vikani. Niin piilotin sen, enkä ajatellut tapahtunutta. Mutta vaikka se tavallaan unohtuikin, kipu kuitenkin eli omaa elämäänsä jossain syvällä sisälläni.
Niin kuin tämä ei vielä olisi riittänyt, 14–15-vuotiaana minut raiskattiin useamman kerran. Minulle sanottiin, etten saa kertoa kenellekään, ja ettei minua kukaan uskoisikaan. Mies väitti, että minun katsottaisiin itse aiheuttaneen tapahtuneen omalla käytökselläni. En siis kertonut, vaan kätkin taas kaiken sisimpääni. Tunsin olevani ala-arvoinen ihminen. Selviydyin silti elämässäni eteenpäin kohtalaisesti, vaikka olin rauhaton, enkä luottanut kehenkään. Muutin nuorena Ruotsiin ja aivan uusiin ympyröihin, mutta en sielläkään pystynyt solmimaan pysyviä ihmissuhteita. Minulle syntyi kaksi lasta ja sekasortoisessa tilanteessa päädyin kerran myös aborttiin. Elämä oli niin raskasta, että yritin kahdesti itsemurhaa. Epäonnistuttuani pysyin elämässä kiinni vain lasteni takia.
Olin hakenut lastenhoitajakouluun ja rukoilin, että jos Jumala auttaa minua pääsemään sinne, niin minä annan elämäni hänen käsiinsä. Rukoukseni kuultiin. Pääsin opiskelemaan, ja vaikka elämä ensin jatkui niin kuin ennenkin, niin sisimmässäni tapahtui hiljalleen jotain. Menin kevättalvella 1979 hengelliseen tilaisuuteen ja siellä Jeesus tuli elämääni ja sain Jumalalta syntini anteeksi. Syyllisyyteni kahleet murrettiin.
Sain kokea Jumalan rakkautta seurakunnan keskellä ja kasvoin uskossa. Muutama vuosi meni kuin pumpulissa miettimättä mennyttä. Tapasin myös uudelleen erään tutun miehen, joka oli tullut tahollaan uskoon, ja niin me menimme naimisiin.
Sisimpäni rikkinäisyys nousi kuitenkin pintaan tyttären syntymän myötä – kuten monesti käy. Lapsuuden kokemukseni olivat edelleen täysin käsittelemättä ja se alkoi näkyä arjessamme. En ollut kertonut kenellekään tapahtuneesta. Mieheni oli aivan ihmeissään käytöksestäni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi olin tyttäreni suhteen aivan pakonomaisen ylisuojeleva ja joskus taas ahdistunut ja torjuva. Järkeni kyllä tajusi, että käytökseni on mieletöntä, mutta tyttären varjelemisessa huusikin hätäänsä pieni satutettu tyttö omassa sisimmässäni. Eräällä pitkällä kävelyretkellä sain lopulta kerrottua miehelleni kaiken lapsuudessa kokemani. Kyyneleet silmissäni sanoin ymmärtäväni, jos hän ei halua enää jatkaa elämää kanssani. Hän jäi rinnalleni ja oli tukenani, kun Jumala alkoi hoitaa minua. Se oli vuosikausien prosessi, jonka aikana luotettavien sielunhoitajien kanssa toin rikotun minuuteni taivaallisen lääkärin käsiin. Viimein pystyin myös antamaan anteeksi minua vahingoittaneille ihmisille, joiden kohtaaminen ei enää ahdistanut.
Tänään olen täysin vapaa. Jumalan rakkaus on nostanut naiseuteni kukkaan entisen häpeän ja kivun mullasta. Siksi voin myös jakaa näin vaikean asian rohkaistakseni sellaista, joka epäilee oman tuskansa ja väärän syyllisyytensä alla, ettei Jumalakaan voi häntä auttaa. Kyllä hän voi!
Wivan Nygård-Fagerudd, muusikko ja toimittaja, Luoto/Tukholma
Tapasin viime kesänä erään koulutoverini. Tunnistimme toisemme heti, vaikka edellisestä tapaamisesta oli kulunut varmasti 30 vuotta.
– Sinä et ole yhtään muuttunut, sanoin.
– Sinä olet muuten samanlainen, mutta hiuksesi ovat tummemmat, hän sanoi.
Jälkeenpäin mietin, kuka olin, kun kävimme yhdessä yläkoulua tuon tytön kanssa. Miten moni muukin asia kuin ulkonäkö on muuttunut.
Isänpäivänä latasin sosiaaliseen mediaan vanhan kuvan minusta ja isästä. Olen nelivuotias ja istun hänen polvellaan, minulla on pitkät, vaaleat letit. Pidän käsissäni pehmolelua ja katson iloisin silmin suoraan kameraan. Isä halaa minua, hänen katseensa on levollinen ja vakava. Tänään hänen katseensa on minun, levollinen ja vakava. Ilo on säilynyt minussa. Olen myös itkenyt paljon.
Vanhempani eivät saaneet kasvaa yhtä turvallisissa oloissa kuin minä. Heidän varhaisia vuosiaan leimasivat sota ja turvattomuus. Isä oli rintamalla. Äiti menetti äitinsä yhdeksänvuotiaana. He eivät pitäneet itseään uskovina, tuolloin. Mutta heistä tuli uskovia. Kumpikin kohtasi tahollaan Hänet, joka muutti heidän elämänsä suunnan. Sitten he tapasivat toisensa, ja vuosien odotuksen jälkeen he saivat minut.
Kaivelen muistiani, mutten muista epäilleeni Jumalaa. Muistan epäilleeni vain itseäni.
Muistan myös teini-iän epätoivon: minä en riitä, minä en kelpaa. Papin ammatista haaveileva ystävä yritti antaa minulle sielunhoitoa. Näin se meni: Toverini korosti, miten huonoja me kaikki ihmiset olemme, mutta Jumala rakastaa meitä silti. Se ei ilahduttanut minua yhtään. Se ei todellakaan lohduttanut mitenkään.
Mutta sitten tapahtui käänne. Raippaluodon sillalla! Istuin koulubussissa matkalla kotiin. Näkymä lahdelle oli henkeäsalpaavan kaunis iltapäivän auringossa. Minut yllätti oivallus: Jumala rakastaa sinua rakkaudella, joka on kaikkea muuta suurempi, se tulee kantamaan sinua, ja se rakkaus on sinun, eteenpäin annettavaksi. Suurin piirtein noin. Uskon että tuo oivallus on elämän tarkoitus.
Jos minun pitää selittää mitä kristillinen uskoni on, siinä on kyse suhteesta. Ei uskonnosta, vaan suhteesta. Jeesus ja minä, elinikäinen kertomus. Usko ei ole minulle myöskään pakopaikka. Se on tapa nähdä sekä muut että itseni: nähdä kaikissa kohtaamisissa Jumalan rakastama ihminen. Se on identiteetti ja löytöretki: olen kristitty ja otan parhaillaan selvää, mitä kaikkea se merkitsee.
En ole erityisen loistava. Mutta se siitä, ei sillä ole suurtakaan merkitystä. Tärkeämpää on, että olen vilpitön itseäni, Jumalaa ja muita ihmisiä kohtaan, ja se vaatii päivittäistä harjoitusta – totuudella on merkitystä. Usko myös vapauttaa: en ole kiinni itsessäni enkä ole koskaan yksin kokoamassa elämäni palapeliä. Jumala haluaa minun jatkossakin kasvavan ja muuttuvan ja pitää huolta, että niin tapahtuu. Kristillinen usko on elämää. Elämä on taantumisen ja jäykistymisen vastakohta.
Vielä en ole valmis, vielä on muovautumisen aika. Olen sama, mutten kuitenkaan.
”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)
Olin saanut vahvan selviytyjän kasvatuksen. Sisulla ja kovalla työllä elämästä pitää selvitä. Nuoruuteni meni hoitoalaa opiskellessa, vapaa-aika kului jo silloin töitä tehden. Myöhemmin yksinhuoltajana alkoi yli 10 vuotta kestänyt pätkätyöllisyys. Yritin huolehtia arjesta, saada hankituksi taas uuden työpaikan, opiskellakin lisää. Piti myös selvitä yksinolosta, pettymyksestä ihmissuhteen kariutuessa, häpeästä, olla lapselle kunnollinen äiti. Oli vaan pakko jaksaa. Lähipiirissä tuli raskaita asioita; läheisen kuolema, alkoholismia, konkurssia, takausvelkojen maksua. Lapsuusperheen ihmissuhteet olivat kovalla koetuksella. Ajauduin tekemään töitä aina vaan enemmän, koska turvallista vakituista työpaikkaa ollut. Pikku hiljaa aloin tulla siihen tulokseen, että en tule koskaan selviämään tässä elämässä kunnialla. En tule saavuttamaan mitään, en ainakaan työnteolla. Elämässä ei näkynyt tulevaisuutta. Ei ollut haaveita. Vuoden 2004 syksyllä aloin olla niin väsynyt, että totesin tarvitsevani apua muualtakin kuin ystäviltä. Töissä ollessani pelkäsin, että en kykene enää toimimaan tehtävissäni. Kotona jaksoin hoitaa vain pakolliset asiat, käydä kaupassa, laittaa ruoat, pestä pyykit. Yksinäni olin vaan ja itkin aina kun kukaan ei nähnyt. Lopulta itkustakin loppuivat kyyneleet. Elämänilo oli täysin poissa. Ahdistus kasvoi. Yöt olivat lähes unettomia. Aloin ajatella itsemurhaa. Pohdin, miten sen tekisin, minkä auton alle ajaisin tai mitä lääkkeitä ottaisin, että se onnistuisi varmasti. Toisaalta totesin, että auton alle ajaminen vaatisi irrottamaan turvavyön ajaessa, ja siihen en kyennyt. Jossain vaiheessa sisäinen tuska ja kipu oli niin suurta, että luulen ymmärtäväni, miltä tuntuu niistä, jotka itsemurhan ovat tehneet.
Samaan aikaan ajatuksiin alkoi tulla ajatus siitä, että voisinko nyt haluta antaa elämäni Jeesukselle. Silloisessa elämässä ei ollut enää mitään saavutettavissa, eikä mitään enää menetettävissä. Nuorena en ollut halunnut tehdä uskonratkaisua peläten muiden mielipiteitä, peläten että menettäisin jotakin. Silti kaikki nämä vuodet olin nähnyt, miten uskovat ystävät olivat elämäänsä tyytyväisiä selviten vaikeistakin asioista. Sain pienen Päivän sana -kirjan. Aloin lukea sitä. Samoihin aikoihin aloin kuunnella Satakunnassa kuuluvaa hengellistä radio-ohjelmaa Iltalamppu. Kuuntelin lauluja ja puheita joka viikko ja itkin. Radio-ohjelman puheet ja sanat koskettivat minua. Raamatun lukeminenkin alkoi kiinnostaa. Luin lehdistä kaikki Päivän sanat ja hengelliset kirjoitukset. Netistä luin opetuksia ja rukouksia. Luin myös katekismusta sekä muutamia hengellisiä kirjoja.
Samaan aikaan, kun hakeuduin lääkäriin ja jäin pitkälle sairaslomalle kävin myös seurakunnan tilaisuuksissa. Olin koko vuoden käynyt sunnuntaisin kirkossa aina kun mahdollista. Sain niissä tilanteissa kokea, miten Jumala ottaa hoitoonsa ihmisen, joka kääntyy hänen puoleensa koko sydämestään ja huutaa apua häneltä. Joulukuun 1. päivänä 2004 kirkossa oli Ilosanoma-ilta. Puolestani rukoiltiin ja ihmettelin, että miten rukoilija voi tietää ja sanoa juuri niitä asioita, joista kärsin, jotka olivat sydämelläni ja joihin rukousta tarvitsin. Koin, että sanat tulivat Jumalalta, ne olivat Pyhän Hengen sanoja juuri minulle. Kotiin päästyäni sanoin lapselleni, että nyt tiedän kenen joukoissa minä olen ja kenelle meidän perhe kuuluu.
Tuon päivän jälkeen elämäni muuttui; sain rauhan sydämeeni. Vaikka olin pitkällä sairaslomalla masennuksestani ja fyysisesti erittäin väsynyt, olin henkisesti uudestisyntynyt, juuri niin kuin Raamatussa sanotaan. Myös lapseni ja ystäväni sanoivat minun muuttuneen. Uskoontulo näkyi myös ulkoisesti, silmistä, katseen erilaisuutena – poissa oli salailu ja valheet. Tunsin olevani kuin pieni keskosvauva, jota Jumala hoitaa ja kasvattaa. Sain syventyä Raamattuun, sain lukea hengellistä kirjallisuutta, kuunnella Radio Deitä. Kävin myös Alfakurssin, jonka koin olevan kuin uusi rippikouluni. Sain maallisen perheeni lisäksi ihanan seurakuntaperheen.
Koen, että syvällä masennuksella ja hitaalla toipumisella siitä oli omassa elämässäni tarkoitus. Vasta silloin jäin täysin Jumalan armon ja huolenpidon varaan. Ei ollut mitään muuta turvapaikkaa kuin Jeesus. Nyt jälkikäteen olen kokemuksestani kiitollinen myös siksi, että voin työssäni hoitajana aidosti ymmärtää masentunutta ja unettomuudesta kärsivää.
Viljon kilttien kasvojen takana oli kova mies, jonka sisimmässä oli halveksuntaa ja vihaa. Anitan kutsuttua Viljon lapsuudesta tutun ihmisen kylään, alkoivat miehen asenteet muuttua.
Viljo: Viha ja katkeruus kovettivat sydäntäni. Nuorena romanimiehenä halusin elää omaa elämääni viettäen aikaa kaduilla ja huvipaikoilla. Alkoholi ja sen seuraukset tulivat tutuiksi, ja sen myötä jouduin joskus myös mukaan tappeluihin. En voinut edes kuvitella, miten suuri muutos elämääni oli tulossa.
Olin kuullut lapsena hengellisistä asioista, mutta ne eivät kiinnostaneet minua. Eräs muisto minulla kuitenkin on kesäisestä hengellisestä tilaisuudesta, johon perheemme osallistui. Me lapset leikimme ulkona, mutta kun teltassa alkoi loppurukous, me ilmestyimme oviaukkoon ja hiljenimme. Osa lapsista meni aikuisten mukana teltan etuosaan siunattavaksi, mutta en minä. Mieleeni jäi kuitenkin mies, joka oli puhunut ja rukoillut tilaisuudessa.
Anita: Perustimme Viljon kanssa perheen. Minulle uskonasiat olivat lapsuudesta tuttuja ja luonnollisia. Uuden kosketuksen hengellisiin asioihin sain vuoden 1985 aikana. Ymmärsin, että tarvitsen Jeesusta, joka vapauttaa minut synneistäni. Viljo arvosti omistautumistani Jeesukselle suuresti, mutta muita uskovia ihmisiä hän arvosteli ilkeästi. Kiltin perheenisä naamarin takana oli kova mies.
Viljo: Sydämeni oli täynnä anteeksiantamattomuutta. Ruotsissa Södertäljessä vein kerran vaimoni hengelliseen tilaisuuteen ja jouduin istumaan etupenkkiin. Illan lopussa vieressäni istuvat aikuiset miehet itkivät. Olin vihainen ja päätin, etten enää koskaan lähde hengelliseen tilaisuuteen.
Anita sopi tietämättäni tilaisuuden meille kotiin. Minun piti olla isäntänä paikalla. Istuin vaivautuneena kiikkutuolissa, kun tunsin yhtäkkiä jotain erikoista. Aivan kuin minulle olisi sanottu: ”Mitä päätitkään edellisellä kerralla? Et luvannut tulla hengellisiin tilaisuuksiin, mutta minä toinkin Raamatun Sanan sinun luoksesi.” Ymmärsin, että Jumalalla oli joku tarkoitus elämälleni. Niinpä aloin toivoa, että puhe päättyisi ja tulisi rukouksen aika. Polvistuttuani kotini lattialle sain kokea syntien anteeksiantamuksen ja syvän rauhan. Samalla tunsin sydämessäni, että Jumala kutsuu minua työhönsä. Mies, joka rukoili puolestani, oli sama henkilö, joka oli ollut puhujana teltassa pidetyssä tilaisuudessa lapsuudessani.
Elämäni jatkui ilman alkoholia, vihaa ja kielteisiä ajatuksia. Vaimon lisäksi entinen kaveripiiri ihmetteli kovasti minussa tapahtunutta muutosta. Myöhemmin myös osa heistä on kokenut hengellisen herätyksen. Raamattu alkoi kiinnostaa ja avautua minulle uudella tavalla. Huomasin, että kykenin opettamaan Raamattua myös toisille.
Palasimme Ruotsista Suomeen keväällä 1993. Olen jo pitkään ollut mukana romanien keskuudessa tehtävässä työssä Elämä ja Valo ry:n palveluksessa. Olen myös toiminut pastorina muutamassa seurakunnassa. Tällä hetkellä aloittelen työtä Ähtärissä iloisin ja rauhallisin mielin.
Anita: Myös minulle seurakunta on iloa tuova ja rakas yhteisö. Koen omiksi tehtävikseni ystäväpalvelun ja avustamisen monissa käytännön töissä.
Viljo: Toivon, että pieni seurakunta toteuttaisi kaikessa Jumalan suunnitelmaa ja että kovat ja vaikeatkin ihmiset voisivat löytää siellä rauhan, niin kuin itselleni tapahtui.
Yksinäisyys voi olla kuristavaa. Kukaan ei ollut kiinnostunut elämästäni – siitä, mitä minulle kuuluu. Postiluukusta tipahtanut kortti toi yllättävän käänteen.
Olin muuttanut pääkaupunkiimme rakennustöihin 18-vuotiaana arkana maalaispoikana. Muutos oli mullistava. Ujouteni takia minun oli todella vaikea yrittää tutustua ihmisiin. Elämä yksin suuressa kaupungissa alkoi puristaa ja ahdistaa. Kun apua ja ymmärrystä ei löytynyt lääkäreiltäkään, tunsin olevani umpikujassa.
Vajaan vuoden kuluttua muutosta ahdistus yltyi niin voimakkaaksi, että päätin lähteä tästä elämästä. Otin sadan tabletin purkin rauhoittavaa lääkettä. Kolme vuorokautta nukuin tajuttomana alivuokralaisasunnossani. Siihen elämäni olisi loppunutkin, ellei veljeni olisi saanut voimakasta kehotusta tulla tapaamaan minua. Hänen avullaan pääsin ajoissa hoitoon.
Kerran jouduin tilanteeseen, että olin ilman asuntoa ja ruokaa. Olin loukkaantunut jostain pikkuasiasta vuokraisännälleni ja sanoin itseni irti asunnosta. Kuljin viikon Helsingin katuja pitkin ja poikin yötä päivää. Eräänä yönä katuja kävellessäni puristui sydämestäni hätähuuto, että Jumala auttaisi minua. En kuitenkaan tehnyt mitään asian hyväksi. Siskoni auttoi minut pois kadulta ostamalla matkalipun kotiseudulleni. Muutaman kuukauden jälkeen muutin takaisin Helsinkiin.
Elämä alkoi näyttää minulle parempia puoliaan, kun tutustuin tulevaan vaimooni Helleviin. Sain kokea rakkautta ja välittämistä, joista olin jäänyt aiemmin osattomaksi.
Pian sain kokea myös toisenlaista rakkautta ja ystävyyttä. Postiluukustamme tipahti kirjeellisen raamattuopiston mainoskortti. En kokenut silloin tarvitsevani sellaista. Kahden kuukauden kuluttua sama mainoskortti tuli uudestaan. Kun nostin korttia lattialta, sisäinen ääni sanoi, että tämä voi olla viimeinen tilaisuuteni. Niin aloin tutkia Raamattua kirjeopiston välityksellä.
Olin miettinyt jo nuorena koulupoikana elämäntarkoitusta ja sitä, onko ikuista elämää. Rippikouluaikana olin herätyksessä, mutta ei ollut ketään joka olisi voinut johtaa minua Jeesuksen luokse ja uskon tielle. Nyt tapahtui kaipaamani ihme: minä rakastuin Jeesukseen. Elämäni arvot menivät täysin ylösalaisin. Sanoin kuvaamaton ilo täytti sydämeni. Olin saanut ystävän, joka ymmärtää ja rakastaa minua sellaisena kuin olen. Vaimoni ei yhtynyt ilooni. Yli kaksi vuotta hän tarkkaili epäluuloisena uutta elämääni, kunnes löysi itsekin uskon elämäänsä.
25 avioliittovuoden jälkeen sairaus vei Hellevin rinnaltani. Menetys oli musertava. Jäin todella yksin. Usko Jeesukseen antoi voimaa tämänkin kokemuksen kestämiseen. 13 vuoden kuluttua sain vielä uuden puolison rinnalleni.
Elämässäni on ollut paljon ihmeellisiä varjeluksen hetkiä. Syntymästäni asti on hengenlähtö ollut useaan kertaan lähellä. Kolme kertaa olen ollut hukkumaisillani ja liikenteen vaaratilanteissa vielä useammin. Olen kiitollinen äitini rukouksista, jotka ovat kantaneet minua syntymästäni saakka. Hänen kuoltuaan tukenani on ollut seurakunta.
Jeesus on tärkein tukeni. En jaksaisi elää ilman häntä. Sain hänen kauttaan kaipaamani rauhan. Jeesuksen ystävyys ei lopu edes tämän elämän päättyessä, vaan saan iloita siitä ikuisesti. Kiitollisuuttani osoitan runoilla, joihin sisältyy sekä tuskani että toivoni tuntoja.
”Olen kaiken keskellä yksin, vai olenko sittenkään?
Mä löydänkö vielä jonkun, ken viilentää kuumeisen pään?
´Minä myös olen kokenut samaa´ – kuulen Jeesuksen kertovan näin.
´Olen kulkenut koko matkan sun vierelläs, ystäväin.´”
En muista, mikä tai kuka minut herätti joskus kymmenen vuoden iässä. Istuin eteisen lattialla lukemassa Raamattua. Jouluna lauloin muiden mukana ”en kaipaa kultaakaan” ja luultavasti pahoitin äitini mielen, kun en oikein osannut innostua lahjastani, pienestä kultasydämestä. Mietin isoja kysymyksiä.
Kohdalleni osui tuolloin melko uusi idea, kun pääsin leirimuotoiseen rippikouluun. Teiniharjun leirikeskuksessa Punkaharjun kupeessa isoset herättivät meidät laulaen: ”Joka aamu on armo uus…” Nuo päivät tulvivat linnunlaulua, oli mäntyjä ja koivuja harjun rinteellä, järven kimallusta, äidillisen teologian kandin opetusta, keskusteluja oma-isosemme kanssa, puuhastelua… Oli kepeää uskoa. Konfirmaatiossa pienessä puukirkossa oli helppo luvata elämänsä Jeesukselle.
Arjessa usko olikin kompuroivaa. Innokas uskonystäväni oli pian yhtä innokas ja railakas juhlija elämän toisessa laidassa. Vanha vaatimukseni ”en kaipaa kultaakaan” kiusasi taas. Saiko uskova ostaa itselleen kalliin turkin?
Poikaystäväni ei halunnut lähimmäistä rakastettavakseen, hän halusi olla yksin. Seksuaalisuus haastoi uskoani. ”Jos en voi olla kristitty kunnolla, en halua olla kristitty ollenkaan”, ajattelin. Oliko usko minulle matto, jonka alle lakaisin ongelmani? Joka tapauksessa uskoni haalistui ja haihtui.
Monien kovien vuosien jälkeen ajauduin NNKY:n pohjoismaiselle leirille, minkä koin turvallisena. Hämmästyin melkoisesti havaitessani, että osallistujat olivatkin iloisesti ja turvallisesti kristittyjä.
Siellä kuulin opetettavan: ”Me kaipaamme avoimuutta, mutta avoimuus ei ole rajattomuutta. Nosta kädet eteesi kämmenet ylöspäin, sormet harallaan joka suuntaan kuin antennit valmiina vastaanottamaan mitä sattumalta tulee. Ei sellaisissa käsissä mitään pysy. Kätesi jäävät tyhjiksi. Liitä sormet yhteen, tee kämmenistä kippo. Rajaa kätesi. Siinä on turvallinen pesä ajatuksille. Usko saa kasvaa suojassa.”
Menin uimaan. Laiturilta katsoen vesi oli kylmää ja uhkaavaa. Mietin, voiko se todella kannattaa? Jos haluaa uida, pitää hypätä sekaan. Sivusta katsoen usko voi pelottaa, mutta sen sylissä on hyvä olla.
Kirkossa eräs railakas pappi muistutti: ”Vaikka puristaisit sormesi yhteen miten tiukasti tahansa, ei kämmeniin kaadettu vesi siinä kauan pysy. Tarvitaan yhä lisää vettä. Ihminen on kuin seula. Pyhä Henki valuu läpi, ei se kauaa paikallaan pysy. Jos sitä yrittää padota, se ummehtuu. Jumalan Pyhää Henkeä pitää saada koko ajan lisää. Sitä saa hörppiä Raamatusta yksin ja yhdessä toisten kanssa.”
Miten voisi olla kunnollinen kristitty? Eihän minun kuntoni riitä! Mutta siinä se ydin onkin: vain Jeesuksen Kristuksen kunto riittää. Usko on yksinkertaisesti sitä, että otan vastaan Hänen armahduksensa ja muunkin avun siinä ohessa.
Usko ei ole automaatti. Raha ei kilahda eikä sielu taivaaseen vilahda. Ei oma uskon suorituskaan kilahda eikä kolahda kyllin vakuuttavasti. Joudun yhä uudestaan toteamaan itseni tyhjäksi. Minusta ei tullutkaan enkeliä. Sotken, väistän, kietoudun turhiin kahleisiin. Olen pilannut paljon asioita pitkän elämäni aikana. Joudun taas konttaamaan ristin luo. Tällaista perusvoimistelua on uskonelämäni.
Koko perheen menetys onnettomuudessa jättää elinikäisen arven. On vaikea ymmärtää, mitä on tapahtunut. Elämäni meni uusiksi, mutta jälkeenpäin olen todennut, että siinä on ollut paljon lohduttavia asioita.
Kun täytin 22 vuotta, menin naimisiin suuren ihastukseni ja rakkauteni Matin kanssa. Opiskelin haaveammattiani varten Tampereen lääketieteellisessä tiedekunnassa ja olin aktiivisesti mukana opiskelijayhteisössä. Vaikka olin kristitty, kuolemanjälkeinen elämä tuntui vieraalta ja etäiseltä. Minua pelotti ajatus siitä, että tulisin joskus kokemaan läheisen ihmisen kuoleman. Myöhemmin lääkärinä toimiessani kuolema ja elämän suuret vaikeudet tulivat tutuiksi. Valmistuttuani psykiatriksi ja psykoterapeutiksi minulla on ollut mahdollisuus saada jakaa monien potilaideni kanssa heidän kokemuksiaan pimeydestä ja kuoleman rajalta. Olen oppinut, että ihmiset kohtaavat elämän haasteet hyvin yksilöllisesti.
Perheeseemme syntyi kolme poikaa. Lasten kasvu ja kunkin poikamme omanlainen persoonallisuus tuottivat minulle ja Matille paljon iloa. Sitoutuminen poikiin ja luottamus Jumalaan auttoivat, kun avioliittomme ”pahat päivät” tulivat. Mieheni alkoi tuntua vieraalta ja vetäytyneeltä. Jouduin silloin käymään mielessäni läpi myös eron mahdollisuuden, mikä pakotti minut seisomaan enemmän omilla jaloillani. Parin vaikean vuoden jälkeen löysimme keskusteluyhteyden, vaikka jotain meissä tuntuikin sisäisesti muuttuneen.
Eräänä aamuna olin lähdössä tapaamaan potilastani, kun kaksi poliisia tuli kertomaan, että Matti ja pojat olivat kuolleet auto-onnettomuudessa. Yhtäkkiä olin 41-vuotiaana kuoleman kanssa vastakkain. Oman lapsen kuolema tuntuu melkein siltä kuin olisi itsekin astunut kuoleman rajan yli. Tiedostin, että viimeinen portti voi aueta minulle ja ympärilläni oleville missä ja milloin vain.
Onnettomuuden jälkeen tunsin syvää yksinäisyyttä. Olinhan menettänyt yhdessä hetkessä kaiken sen, mikä oli antanut elämälleni merkityksen. Ystäväni ja vanhempani tukivat minua suruprosessissani. Hain myös muuta apua.
Nuorena on helppoa uskoa johdatukseen, ja ajatus Jumalan suunnitelmasta tuntuu jännittävältä. Kuoleman lopullisuus ja menetykseni järkyttävyys muuttivat Jumala-kuvaani. Mietin, miksi hyvä Jumala salli minun menettävän perheeni. Jumala tuntui käsittämättömältä. En voinut kuin painaa pääni hänen edessään.
Ajan myötä ymmärsin, että Jumala oli valmistanut minua kestämään tämän kokemuksen, sillä jo aviokriisi oli opettanut minua pärjäämään yksinkin. Huomasin monen muunkin elämän tapahtuman auttaneen minua selviytymään. Minua lohduttaa se, että puhuimme poikien kanssa kuolemasta muun muassa lukiessamme Narnia-kirjaa. Kaiken tämän kautta sain vahvistuksen sille, että Jumalan johdatus pätee käsittämättömissäkin tilanteissa.
Toipuminen tällaisesta menetyksestä kestää koko elämän ajan. Toisinaan minun on hyvin vaikea ajatella lasteni ja Matin olevan rajan takana. Jonkinlainen kipeä arpi siitä on jäänyt, vaikka sain menetykseni jälkeen uuden perheen. Uusi elämä ja äitipuolena oleminen pakottivat eteenpäin hyvällä tavalla.
Monien taivaaseen siirtyneiden myötä ikuisuus ei tunnu enää niin vieraalta kuin nuorena. Nyt aavistan, että Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus vievät minut iloon, joka on moninkertainen verrattuna siihen iloon, jota olen täällä kokenut.
