Niklas Heikkilä, Hamina
Itse en koe vammaisuutta sairautena, vaan niin, että vammaisenkin ihmisen elämä on lahja.
Olen neliraajahalvautunut ja sen takia pyörätuolissa. Tämä johtuu siitä, että syntymäni yhteydessä minulle tuli hapenpuute ja verenmyrkytys. Niiden seurauksena sain aivovaurion.Usko on ollut elämässäni läsnä pienestä pitäen. Sunnuntaisin kuuntelimme jumalanpalveluksen radiosta, koska kirkkoon pääseminen oli hankalaa.
Jossain vaiheessa minusta tuntui, että usko on jonkinlaista kuivaa pakkopullaa. Siskoni ja hänen kaverinsa perustivat 2009–2010 pienryhmän, jossa keskusteltiin uskoon ja elämään liittyvistä asioista. Ryhmässä löysin ”aikuisiän” uskoni. Usko tuli henkilökohtaisemmaksi ja huomasin, että usko on iloinen ja mukava asia.Jos synnistä ajatellaan, että se on pelkästään konkreettisia tekoja, niin siinä mielessä en ole syntiä tehnyt vammani takia. Ajattelen, että myös ajatuksin voi tehdä syntiä, ja siksi tarvitsen elämääni Jeesusta.
Hyvää tarkoittavat ihmiset ovat joskus rukoilleet minulle parantumista. Ei siinä toki mitään pahaa ole, mutta minulta ei ole edes kysytty, haluanko parantua. ”Parantumisrukoukset” saavat minut joskus tuntemaan, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Olen nimittäin kokenut, että minulla on tehtävä pyörätuolista käsin. Olen tutustuttanut pyörätuolista käsin monta ihmistä uskoon, kun he ovat tulleet mukanani seurakuntaan, tarvitsenhan jokaiselle reissulleni avustajan.Vuosien varrella olen kokenut, että rukouksiini vastataan ja Jumala auttaa minua.
Lapsuudenkodissani oli käytössä nosturi, jossa minua pystyi liikuttamaan huoneestani pesuhuoneeseen. Olin 16-vuotias, kun erään kerran nosturin kiskon pään lukitus petti. Tipahdin noin puolestatoista metristä suoraan lattialle. Nosturi putosi viereeni. Jälkikäteen ajateltuna ihmeellistä tilanteessa oli se, että olin toisessa asennossa kuin normaalisti ja raskas nosturilaite ei pudonnut kokonaan päälleni. Jos näin ei olisi ollut, olisin voinut kuolla.Syksyllä 2013 olin hankalassa tilanteessa, kun minulta lähti avustaja pois. Aikaa uuden avustajan etsimiseen ei ollut paljon. Hetken mietittyäni ja rukoiltuani menin internetsivulle, jossa avustajat etsivät töitä ja avustettavat avustajia. Sieltä löysin juuri minulle sopivan avustajan: eläkkeelle jääneen pastorin. Paitsi, että hän oli avustajani, hän auttoi minua kasvamaan uskossa.
Tällä hetkellä asun palvelutalossa. Minulla on henkilökohtainen avustaja, joka auttaa minua päivittäisissä asioissa.Olen löytänyt seurakunnan, jossa minut hyväksytään tällaisena kuin olen. Viime aikoina olen uskaltautunut kertomaan uskostani muille. Tässäkin avustaja on tärkeä, koska hän tulkkaa aluksi vaikeasti ymmärrettävän puheeni kuulijoille. Usko antaa minulle päivittäiseen elämääni iloa, voimaa ja rohkeutta.
