Lajittelematon
Maarit Manninen,
Olen kasvanut tavallisessa kodissa äidin, isän ja veljeni kanssa. Meillä ei ollut kristillistä taustaa, kävimme kirkossa vain häissä ja hautajaisissa. Vanhemmat ottivat alkoholia viikonloppuisin ja meno oli tyypillistä 1970-luvun tehdastyöläisperheen elämää. Olen syntynyt v. 1971. Jo nuorena aloin kokeilla tupakkaa ja alkoholia, jota sai helposti ”lainattua” vanhempien pullosta. Teininä elämäni oli vauhtia ja sekoilua. Näin jälkeenpäin se hävettää suuresti. Onneksi Jumalalla on omat suunnitelmansa. Toilailuista huolimatta hän esti sattumasta mitään ikävää. 1980-luvun lopulla sain tavata tulevan puolisoni ja ihanan anoppini, joka minut johdatti uskon polulle.
Luulin olevani ”taivaskelpoinen”. Erään kerran uskovainen anoppini sanoi minulle: ”Haluan päästä taivaaseen ja siksi tein ratkaisun Jeesuksen puoleen.” Tämä puhutteli minua niin, että aloin miettiä elämääni uudelleen.
Äitini opetti minulle iltarukouksen ja luin sitä teininäkin kunnosta riippumatta. Uskoin Jeesukseen ja Jumalaan, mutta en tiennyt, että minun pitäisi tehdä jokin ”ratkaisu”. Luulin, että pääsen uskollani taivaaseen! Onneksi anoppini sanoi ne sanat. Hän ei saarnannut minulle, vaan puhui omista kokemuksistaan ja yleistä uskonasioista. Mutta se lause oli ratkaiseva. Olin silloin 24-vuotias ja kyllästynyt jo aiemmin alkoholiin ja tupakankin olin jättänyt mieheni tavattuani. Olin 16-vuotias, kun aloitimme seurustelun. Suhde on kestänyt ja tänä vuonna tulee 27 vuotta yhdessä. Meillä on kaksi ihanaa lasta 15- ja 17-vuotiaat.
Lähdin anopin kanssa hengelliseen tilaisuuteen, mihin en ollut tottunut. Erityistä oli se, että puhuja otti esille kohdan, jonka olin lukenut Raamatusta ennen lähtöä. Minusta se oli jonkinlainen ”merkki”. Tulin uskoon seuraavassa kuussa. Olin ajatellut, että kun puhuja kysyy, haluaako joku, että hänen puolestaan rukoillaan, niin minä olen valmis. Rukouksen aikana ei mitään konkreettista ihmettä tapahtunut. Kaikki jatkui kuin aiemmin, mutta sisäisesti olin muuttunut. Kiroilu ja huonot tavat jäivät pois. Aloin rakastaa kaikkia enkä väheksynyt ketään. Halusin kertoa kaikille Jeesuksesta ja siitä hyvästä, mitä hän on tehnyt minun ja kaikkien puolesta. Luin paljon Raamattua ja kirjoja ihmisistä, jotka olivat tulleet uskoon ja kuuntelin kaunista hengellistä musiikkia.
Nyt on kulunut 15 vuotta tuosta päivästä. Aika on ollut hyvää ja olen kiitollinen, että olen saanut kasvaa uskossa. Olen oppinut paljon siitä, mikä on oikeasti tärkeää elämässä ja millaista on elää uskovana. Huolet ja murheet eivät lopu uskoontulon hetkellä, mutta niiden käsittely sujuu eri tavalla. Itse ei tarvitse sinnitellä, vaan voin rukoilla ongelmiin apua Jeesukselta. Hän on vastannut pyyntöihini! Seurakunnassa on ihan tavallisia ihmisiä. Luulin, että on jokin ”pääsyvaatimus”, että voi sanoa itseään uskovaksi. Ainoa ”vaatimus” on, että uskoo Jeesuksen syntien sovittajaksi ja omaksi Herraksi. Siitä on ilo kertoa toisillekin. Nyt olen vapaa niistä haluista, joita ennen uskoontuloa oli. Mieli ei ole tehnyt alkoholia, ei tupakkaa, ei vieraita suhteita, ainoastaan lisää tuntemusta Jumalan valtakunnan työtä kohtaan. Onneksi sain jo nuorena tutustua Jeesukseen. Olen aloittanut opinnot kristillisessä koulussa ja tulevaisuudessa haluan tehdä töitä seurakunnassa tai muuten hengellisessä ilmapiirissä. Pidän työstä ihmisten parissa. Tavoitteena on sosionomin ja kirkon nuorisotyönohjaajan työhön pääsy. Sitä ainakin opiskelen, mutta Luoja saa päättää mihin minut laittaa. Hän tietää parhaiten.
Lajittelematon
Maarit Kenttälä, Kouvola
Perheen ja kotiäidin arkea eläessäni tiesin tehneeni elämässäni väärin. Tunsin, miten teot, ajatukset, sanat ja laiminlyönnit olivat raskaina päälläni.
Vuonna 2004 neljännen poikamme syntymän jälkeen huoli lapsista ja heidän tulevaisuudestaan alkoi ahdistaa rinnassani. Pohdin myös elämän tarkoitusta. Syyllisyys tuntui musertavalta eikä siitä näyttänyt olevan ulospääsyä.
Heräsin hyvän ihmisen unesta ja tajusin, etten omalla yrittämisellä ja itseltä vaatimisella voi päästä rauhaan. Ei minulla ollut mitään tekoa tai lahjaa, jolla olisin hyvittänyt oman pahuuteni. Tiesin olevani syyllinen Jumalan edessä. Olin rikkonut häntä vastaan. Kyselin, Jumalalta, kuka hän on, missä hän on, kuuleeko hän ja auttaako hän. Sain ensimmäistä kertaa elämässäni halun lukea Raamattua ja ymmärtää sitä. Sanan kautta tulin syvään synnintuntoon, jota en tietenkään silloin sellaiseksi ymmärtänyt.
Tämä oli se lähtökohta, johon Jumala alkoi avata minulle armoa. Jeesuksen puheet, Paavalin kirjeet roomalaisille ja galatalaisille ja etenkin Lutherin Galatalaiskirjeen selitysteos kirkastivat, mikä elämässäni oli pielessä. En ollut matkalla taivaaseen, en kulkenut Jeesuksen kanssa. Olen syntinen, Jumala näkee salatuimpaan saakka ja vaatii täydellistä lain noudattamista siltä, joka sitä lähtee noudattamaan ja luulee sen avulla pelastuvansa. Jumalaa ei pääse pakoon tekohurskauteenkaan. Kuka pelastaa minut? Tähän etsin vastausta. Ja tähän Jumala vastasi sanansa kautta.
| |
”Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa.” (Room. 3:22) |
| |
”Mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen.” (Room. 3:26) |
Voiko se todella olla niin helppoa. Uskomalla Jeesukseen, siihen, että hän sovitti syntini ja kärsi rangaistuksen minun puolestani, minä pelastun. ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi.” Voiko tämä olla totta? Kyllä, tätä on armo.
Se ilo ja vapaus joka tästä seurasi on kantanut minua nämä kymmenen vuotta. Minun ei tarvitse suorittaa ja yrittää Jumalan edessä. Hän rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen. Olen hänelle niin rakas, että hän antoi Poikansa syntyä tähän syntiseen maailmaan, antoi tänne palan itseään, uhrasi itsensä ihmisten puolesta. Hän antoi todistuksen rakkaudestaan kirjallisena, jotta jokainen ihminen voisi laillani sen lukea tai kuulla, ymmärtää ja ottaa vastaan.
Jumalan sana on voimakas, eläväksi tekevä sana. Joskus se kirpaisee luihin ja ytimiin saakka, mutta se on yksi sen tehtävistä. Sana ei tyhjänä palaja. Vaikka kaikki muu ympäriltä kaatuisi, Jumalan sana ei kaadu, se on ikuinen. Jumala on sitoutunut sanaansa. Jeesus on Sana, joka tuli lihaksi. Hän pelastaa.
Näinä kymmenenä vuotena, jotka olen uskontiellä vaeltanut, en ole kertaakaan pettynyt Jumalan sanaan. Olen pettynyt itseeni ja ihmisiin, mutta en Jumalan sanaan. Rakkaus Raamattuun on vienyt minut opiskelemaan teologiaa ja olen saanut kokea olevani Jumalan avaamalla tiellä.
Uskon varassa elän tänään elämääni iloineen ja suruineen tietäen ja luottaen siihen, että Jumala on läsnä elämässämme. Hän kuulee ja auttaa. Tapahtui mitä tahansa, olemme hänen käsissään. Hänen armonsa antaa ilon ja rohkeuden elää aktiivista, yhteiskunnallisesti osallistuvaa elämää, matkalla kohti taivaan kotia.
Lajittelematon
Kirsi Rytilä
Olin tunnollinen ja kiltti lapsi. Sain pienestä pitäen kiitosta siitä, että olin äidin apuna kotitöissä ja pienempien sisarusteni hoivaaja varsinkin vanhempieni eron jälkeen. Myös koulu meni hyvin, koska hoidin asiat niin huolellisesti ja kiltisti. Mutta kiltteys ei tee ihmistä muita paremmaksi. Päinvastoin se johti liialliseen vastuuntuntoon, joka oli taakka. Kouluaikoina ihmisten mielipiteet vaikuttivat minuun liian paljon. Koin ehkä tuosta syystä jännittämistä ja joskus ahdistusta. Yritin kovasti olla ”hyvä ihminen” ja miellyttää muita.
Kiltteyden kautta säästyin monelta pahalta asialta nuoruudessani, mutta en kuitenkaan nähnyt joka päivä rikkovani Jumalan tahtoa vastaan eri tavoilla. Pyhä Henki ei ollut vielä voimanani, vaan näin ainoastaan omat mahdollisuuteni tässä elämässä. Luin Raamattua joskus, kun oli vaikeata, mutta Jeesusta en vielä tuntenut oikein henkilökohtaisesti.
Kerran eräs ulkomaalaistaustainen ystäväni kysyi: ”Do you love Jesus?”. En voinut vastata suoraan hänen kysymykseensä, mutta kerroin hänelle ihmeellisen näyn, jonka olin saanut. Valvoin eräänä iltana. Ylioppilaskirjoitukset painoivat ja sydämeni oli raskas muistakin asioista. Äkkiä näin Jeesuksen, joka ojensi kätensä, että tarttuisin niihin. Sain pitää käsiäni Jeesuksen käsissä. Hänen katseensa oli täynnä rakkautta. Samassa kaikki huoleni ja murheeni pyyhittiin pois.
Useana kesänä olin vapaaehtoisena venäläisille lapsille ja nuorille järjestetyillä leireillä. Oli liikuttavaa nähdä, miten vastaanottavaisia nämä orvoiksi jääneet lapset olivat Jumalan rakkaudelle. Ennen erästä leiriä puolestani rukoiltiin. Silloin koin voimakkaan Pyhän Hengen kosketuksen ja Jeesuksen rakkauden tulvan. Sain ymmärtää Jumalan olevan rakastava Isä, joka tahtoo minun elävän yhteydessään ja johdattaa minua.
Tuon tapahtuman jälkeen Jumalan Sana, raamattu, alkoi avautua uudella tavalla. Vaikka olin arka ja nuori tyttö, sain alkaa rakentaa elämääni vahvalle perustalle; kestävälle Kristus-kalliolle. Jumala paransi itsetuntoani raamatun sanojen kautta. Elämääni laskeutui Jumalan rauha ja ilo. Sain oppia tuntemaan, että paras tie on Jeesus. Kaikki tällä tiellä vaeltavat Jeesuksen omat, raamatulliset kristityt yli seurakuntarajojen, ovat samaa Jumalan lapsilaumaa.
Myöhemmin pääsin opiskelemaan sosionomiksi Suomen Raamattuopistolle. Noina aikoina Jumala johdatti minulle hengellisen kotini, esikoislestadiolaisen herätysliikkeen, piiristä uskovan aviomiehen. Jumala on siunannut meitä rakkaalla lapsella, jolle saamme yhdessä kertoa Jeesuksesta. Tiedän sen tärkeyden omasta kokemuksestani, sillä olen itsekin saanut kuulla Jeesuksesta jo lapsena. Toivon, että voin levittää ilosanomaa laajemmallekin.
Jumala on antanut minulle elämäni lahjaksi. Jumalalle elämistä on, että uskon syntini anteeksi arjessa. Tänä päivänä saan myöntää virheeni ja tuoda syntini Jumalalle. Minun ei tarvitse itse yrittää olla jotain. Minulle on tärkeää, että Jumala antaa apunsa ja johdatuksensa kaikkiin tilanteisiin ja asioihini. Siksi tarvitsen Jumalan sanaa, rukousta ja seurakuntayhteyttä voidakseni vahvistua ja pysyä uskossa. Pyhä Henki voi sitä kautta myös luoda minussa uutta mieltä ja tahtoa elää Jumalan Sanan mukaisesti.
Lajittelematon
Kalle Koskinen,
Katselin pienestä pitäen usein dokumentteja dinosauruksista ja evoluutiosta. Maailman iäksi kerrottiin miljoonia vuosia ja aloin uskoa evoluutioon, vaikken tuntenutkaan teorian yksityiskohtia. Kaikkihan siihen uskoivat.
Vielä kesällä 2011 ajattelin niin. Tyttöystäväni oli kertonut minulle omasta uskostaan taivaan ja maan Luojaan ja Jeesukseen, mutta en halunnut keskustella asioista enempää, koska se ei kiinnostanut minua lainkaan. Näkemyseromme eivät kuitenkaan estäneet meitä avioitumasta ja vielä samana vuonna olimme viettämässä joulua anopin luona.
Anoppi luki raamatusta jouluevankeliumin. Ensimmäistä kertaa sanoma kosketti minua. Katsoimme vielä yhdessä The Passion of the Christ –elokuvan ja se vaikutti minuun syvästi. Mietin, onko tuo mies oikeasti kuollut minun puolestani.
Seuraavina päivinä turvauduin rukouksessa Jeesukseen ensimmäistä kertaa. Sain fyysisesti kokea Pyhän Hengen kosketuksen. Sanoin Jeesukselle: ”Annan koko elämäni Sinulle.”
Olin erittäin innoissani uudesta uskonelämästä ja minulla oli kova halu kertoa uskostani muille. Kävin helluntaiseurakunnassa kasteella ja aloin soittamaan kitaraa ylistysbändissä. Saimme vaimoni kanssa tyttären kesäkuussa 2012 ja kaikki oli hienosti.
Jotain kuitenkin tapahtui. Piti löytää töitä. Ja oikeastaan piti ensin miettiä, mikä olisi sellainen työ, jota haluaisin tehdä. Ystäväni eivät tulleetkaan uskoon todistamiseni perusteella ja uskosta kertomisesta alkoi tulla pakonomaista. En viihtynyt työssäni päivittäistavarakaupassa ja aloin etsiä muuta työtä. Työ turvalisuusalalla tai armeijassa alkoi kiinnostaa uudelleen, vaikka olin päättänyt jo jättää ne ajatuksen syrjään uskoon tultuani.
Siirryin työpaikasta toiseen oman pääni mukaan. Enemmän tai vähemmän rukoilin Jumalaa johdattamaan elämääni. En kuitenkaan tehnyt sitä tosissani, vaan halusin elää oman tahtoni mukaisesti. Taloudellisesti alkoi mennä koko ajan huonommin ja huonommin, vieraannuin Jumalasta ja yritin pelastaa huonosti menevän elämäni.
Joulukuussa 2013 katsoimme vaimoni kanssa ohjelman, jossa puhuttiin Jeesuksen seuraamisesta. Ohjelmassa pastori sanoi: ”Seuraatko oikeasti Jeesusta? Tunteeko Jeesus sinut? Onko Jeesus sinun elämässäsi ensimmäisellä sijalla?” Jumala puhutteli meitä voimakkaasti tuon ohjelman kautta. Ymmärsimme, että omia teitä kulkemalla ilman Jumalan johdatusta voi pahimmillaan eksyä pois uskosta. Jotenkin olin tämän tiedostanut, mutta tarvitsin Jumalan selkeämpää ohjausta. Sain tulla Jumalan eteen sellaisena kuin olen ja pyytää Hänen apuaan elämääni. Kaduin tekojani ja uudistuin uskonelämässäni.
Sen jälkeen uskalsin ensimmäistä kertaa sydämestäni sanoa, että tahdon Hänen tahtonsa tapahtuvan elämässäni. Voin pyytää jokaiseen päivää Pyhän Hengen voimaa ja johdatusta. Olen saanut Jumalan avulla rohkaisua, sielunhoitoa ja vahvistusta heikoille alueilleni.
Viime kuukausina olen saanut uskonelämästäni enemmän kuin aiemmin yhteensä. Rohkaisen heittäytymään taivaan ja maan Luojan, Jumalan, varaan ja seuraamaan Jeesusta koko sydämestä. Se on parasta, jännittävintä ja palkitsevinta elämää.
Lajittelematon
Jussi Saarela,
Viisi vuotta sitten elämäntilanteeni tuntui olevan umpikujassa. Olin alkoholisoitumassa oleva työnarkomaani, joka ei saanut nukuttua. Tilannettani pahensivat moninaiset rakennusprojektit, joita tuntui oikein kasaantuvan työkuvioissani juuri silloin. Oli ulkorakennus- ja lämpölaitostyömaata rinnakkain rakenteilla. Kyseiset rakennusprojektit toivat myös rahoituksen kannalta omat haasteensa. Murehtiminen raha-asioista kuormitti minua vielä kaiken päälle.
Vaimoni Susan oli muutamaan otteeseen ehdottanut lähtemistä kaupungissamme järjestettävälle Alfa-kurssille. Tuntui, että siihen ei kerta kaikkiaan aikani riitä. Koimme Jumalan puuttuvan asioiden kulkuun, kun lähetti erään kuuliaisen palvelijansa tuomaan kutsun vaimon työpaikalle. Vanhempi mieshenkilö oli tullut, puhutellut Susania ja sanonut, että ”Jeesus kutsuu sinua”. Illalla Susanin palatessa töistä hän kertoi kyynelsilmin, mitä oli tapahtunut. Ymmärsin, että ei tarvita kahta sanaa – kyseiselle kurssille oli jotenkin vain ehdittävä. Tuntui vielä kummallisemmalta, kun kyseisenä viikonpäivänä, jolloin Alfa-kurssi järjestettiin, ei meillä Susanin kanssa kummallakaan ollut muuten täydessä kalenterissa mitään menoja ja lasten harrastuksistakin oli välipäivä.
Alfa-kurssilla kohtasimme mieshenkilön, joka oli vähän aikaa sitten saanut tulla uskoon. Hänessä näkyi se, mitä me kaipasimme. Mikä ihmeellinen rauha, rakkaus ja kiinnostus muita kohtaan hänestä kumpusikaan! Kun tuli puhe uskosta, kyseinen kaveri kysyi minulta yllättäen suoraan: ”Uskotko sinä Jumalaan?” Yritin soperrella vastaukseksi jotain… että olin kyllä koko ikäni ollut uskonnollinen mutta… En kuitenkaan voinut valehdella, ja huomasin, että minun suustani vain pääsivät rehelliset sanat ”etten taida silleen tosissaan uskoa”.
Minulle tuli tunne kuin olisin kärynnyt valheenpaljastuskoneessa. Kiinni jäämisen tunne oli kummallinen, kun olin koko ajan pitänyt itseäni niin sanottuna hyvänä ihmisenä. Murruin siinä täysin, kyyneleet vain puskivat läpi väkisin. Miten nololta tuo tilanne myös tuntuikaan. Kuitenkin uskon, että Herra oli sen näin suunnitellut. Sanoohan Raamattu, että ”särkynyttä ruokoa Hän ei muserra”.
Minussa heräsi valtava Jumalan sanan nälkä. Aloin lukea säännöllisesti Raamattua. Viimein koitti eräänä iltana se hetki, että rukoilin sänkyni vieressä polvillani. Samalla, kun esitin kysymyksen ”jos Jeesus olet olemassa” lupasin, että ”tässä olen, tahdon antaa elämäni sinulle”. Mielessä pyöri silti myös, mitä kaveritkin mahtavat sanoa. En tuntenut mitään ihmeellistä juuri sillä hetkellä ja olin osittain pettynytkin sen takia.
Ajattelen nyt jälkikäteen, että Herra halusi koetella, olenko hänelle uskollinen. Muutaman kuukauden päästä tuosta illasta Jumala ilmaisi itsensä minulle tavalla, jota en unohda koskaan.
Minulle on täyttä totta, ettei Golgatalla vuotanut veri vuotanut turhaan. Se veri vuodatettiin kaikkien meidän ihmisten tähden. Monesti olen saanut kokea, että Jeesus elää ja vastaa rukouksiin. Herra puhuu meille monin eri tavoin; toisten ihmisten kautta, luonnossa, Raamatun kautta. Uskon Hänen haluavan, että me, jotka olemme saaneet kokea armon hänen silmissään, jakaisimme kokemuksiamme toisille. Siksi kerron oman tarinani, vaikka en ole millään tavalla vielä valmis ihmisenä ja uskovana. Kyllä tämä saviruukkuni vielä särähtää aikamoisesti välillä, mutta Herra muuttaa minua pikkuhiljaa. Olen kiitollinen Jumalalle ja kaikille, jotka ovat tukeneet minua tällä tiellä.
Lajittelematon
Wivan Nygård-Fagerudd, muusikko ja toimittaja, Luoto/Tukholma
Tapasin viime kesänä erään koulutoverini. Tunnistimme toisemme heti, vaikka edellisestä tapaamisesta oli kulunut varmasti 30 vuotta.
– Sinä et ole yhtään muuttunut, sanoin.
– Sinä olet muuten samanlainen, mutta hiuksesi ovat tummemmat, hän sanoi.
Jälkeenpäin mietin, kuka olin, kun kävimme yhdessä yläkoulua tuon tytön kanssa. Miten moni muukin asia kuin ulkonäkö on muuttunut.
Isänpäivänä latasin sosiaaliseen mediaan vanhan kuvan minusta ja isästä. Olen nelivuotias ja istun hänen polvellaan, minulla on pitkät, vaaleat letit. Pidän käsissäni pehmolelua ja katson iloisin silmin suoraan kameraan. Isä halaa minua, hänen katseensa on levollinen ja vakava. Tänään hänen katseensa on minun, levollinen ja vakava. Ilo on säilynyt minussa. Olen myös itkenyt paljon.
Vanhempani eivät saaneet kasvaa yhtä turvallisissa oloissa kuin minä. Heidän varhaisia vuosiaan leimasivat sota ja turvattomuus. Isä oli rintamalla. Äiti menetti äitinsä yhdeksänvuotiaana. He eivät pitäneet itseään uskovina, tuolloin. Mutta heistä tuli uskovia. Kumpikin kohtasi tahollaan Hänet, joka muutti heidän elämänsä suunnan. Sitten he tapasivat toisensa, ja vuosien odotuksen jälkeen he saivat minut.
Kaivelen muistiani, mutten muista epäilleeni Jumalaa. Muistan epäilleeni vain itseäni.
Muistan myös teini-iän epätoivon: minä en riitä, minä en kelpaa. Papin ammatista haaveileva ystävä yritti antaa minulle sielunhoitoa. Näin se meni: Toverini korosti, miten huonoja me kaikki ihmiset olemme, mutta Jumala rakastaa meitä silti. Se ei ilahduttanut minua yhtään. Se ei todellakaan lohduttanut mitenkään.
Mutta sitten tapahtui käänne. Raippaluodon sillalla! Istuin koulubussissa matkalla kotiin. Näkymä lahdelle oli henkeäsalpaavan kaunis iltapäivän auringossa. Minut yllätti oivallus: Jumala rakastaa sinua rakkaudella, joka on kaikkea muuta suurempi, se tulee kantamaan sinua, ja se rakkaus on sinun, eteenpäin annettavaksi. Suurin piirtein noin. Uskon että tuo oivallus on elämän tarkoitus.
Jos minun pitää selittää mitä kristillinen uskoni on, siinä on kyse suhteesta. Ei uskonnosta, vaan suhteesta. Jeesus ja minä, elinikäinen kertomus. Usko ei ole minulle myöskään pakopaikka. Se on tapa nähdä sekä muut että itseni: nähdä kaikissa kohtaamisissa Jumalan rakastama ihminen. Se on identiteetti ja löytöretki: olen kristitty ja otan parhaillaan selvää, mitä kaikkea se merkitsee.
En ole erityisen loistava. Mutta se siitä, ei sillä ole suurtakaan merkitystä. Tärkeämpää on, että olen vilpitön itseäni, Jumalaa ja muita ihmisiä kohtaan, ja se vaatii päivittäistä harjoitusta – totuudella on merkitystä. Usko myös vapauttaa: en ole kiinni itsessäni enkä ole koskaan yksin kokoamassa elämäni palapeliä. Jumala haluaa minun jatkossakin kasvavan ja muuttuvan ja pitää huolta, että niin tapahtuu. Kristillinen usko on elämää. Elämä on taantumisen ja jäykistymisen vastakohta.
Vielä en ole valmis, vielä on muovautumisen aika. Olen sama, mutten kuitenkaan.
”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)
