Synnyin olympiavuonna 1952 Kärkölän Korkeen kylässä. Vanhempani olivat maanviljelijöitä, ja meillä oli myös karjaa. Meitä oli kaksi lasta, minä ja vanhempi siskoni. Äitini luki Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta. Kirkossakin hän kävi silloin kun sai kyydin. Isäni oli työn touhussa. Lapsuuteni oli turvallista ja työntäyteistä.
Rippikoulussa sain jonkinlaisen pohjan hengelliseen elämään. Isä meidän -rukous tuli rukoiltua joka ilta. Parikymppisenä avioiduin ja muutimme Lahteen. Meille syntyi yksi poika. Elämämme ylle alkoi kuitenkin kerääntyä tummia pilviä, ja muutaman vuoden päästä olin viikonloppuisä. Pikku hiljaa viikonloput alkoivat kulua paikallisissa kuppiloissa toisten samanmielisten seurassa.
Tämä elämäntapa tuli kuitenkin aikanaan tiensä päähän: menetin kiinnostuksen juomiseen, krapula meni jatkuvaksi korjailuksi, elimistö reistaili ja henkinenkin krapula vaivasi. Viisikymppisenä aloin kokea kuolemanpelkoa. Asia oli mielessä, jos ei aivan päivittäin niin ainakin viikoittain. Sekin askarrutti, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
Mieltäni painoivat myös nuorempana isän kanssa haastetut riidat. Isän kuolinvuoteella pyytelin häneltä anteeksi, vaikka isä ei ollut siinä vaiheessa enää tajuissaan. Hän kuolikin seuraavana yönä.
Seuraavina vuosina juomiseni harveni. Samassa talossa asui nainen, jonka kanssa ystävystyin, ja sekin vähensi tarvetta juomiseen. Muutama vuosi sitten postiluukustani kolahti eräänä alkukesän päivänä hengellinen kirja Tie Jeesuksen luo. Siirsin kirjan hyllyyn.
Syksyllä tuo kirja sattui käteeni ja aloin lukea sitä. Kirjan kautta minussa virisi toivo paremmasta elämästä. Kirjan välissä oli kortti, jolla tilasin kirjeellisen raamattukurssin. Kurssi avasi minulle Raamattua, ja innostuin lukemaan sitä myös itse. Kolmen kuukauden kuluttua rukoilin taas anteeksi sitä, että olin riidellyt isän kanssa. Nyt tunsin, että se synti annettiin anteeksi — kuten kaikki muutkin synnit, jotka tulivat silloin mieleeni. Oloni oli kevyt ja huoleton. Myös kuolemanpelko hävisi kokonaan. Tästä rukouksesta elämäni muuttui. Nyt minulla on sisäinen rauha.
Kävin ostamassa läheisestä kirkosta hengellistä luettavaa. Mielessäni oli myös eräs toinen seurakunta, jossa aloin käydä ja pian liityin siihen. Seurakunnasta sain ystäviä ja toimintaa.
Odotan sitä hetkeä, kun kohtaan Jeesuksen, minun Vapahtajani!
Seitsemänvuotiaana minulle tapahtui asioita, joita kenellekään lapselle ei saisi tapahtua. Minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi. En edes ymmärtänyt, mitä minulle tapahtui, enkä kyennyt kertomaan vanhemmilleni. Tunsin syyllisyyttä ja likaisuutta, aivan kuin se kaikki olisi ollut minun vikani. Niin piilotin sen, enkä ajatellut tapahtunutta. Mutta vaikka se tavallaan unohtuikin, kipu kuitenkin eli omaa elämäänsä jossain syvällä sisälläni.
Niin kuin tämä ei vielä olisi riittänyt, 14–15-vuotiaana minut raiskattiin useamman kerran. Minulle sanottiin, etten saa kertoa kenellekään, ja ettei minua kukaan uskoisikaan. Mies väitti, että minun katsottaisiin itse aiheuttaneen tapahtuneen omalla käytökselläni. En siis kertonut, vaan kätkin taas kaiken sisimpääni. Tunsin olevani ala-arvoinen ihminen. Selviydyin silti elämässäni eteenpäin kohtalaisesti, vaikka olin rauhaton, enkä luottanut kehenkään. Muutin nuorena Ruotsiin ja aivan uusiin ympyröihin, mutta en sielläkään pystynyt solmimaan pysyviä ihmissuhteita. Minulle syntyi kaksi lasta ja sekasortoisessa tilanteessa päädyin kerran myös aborttiin. Elämä oli niin raskasta, että yritin kahdesti itsemurhaa. Epäonnistuttuani pysyin elämässä kiinni vain lasteni takia.
Olin hakenut lastenhoitajakouluun ja rukoilin, että jos Jumala auttaa minua pääsemään sinne, niin minä annan elämäni hänen käsiinsä. Rukoukseni kuultiin. Pääsin opiskelemaan, ja vaikka elämä ensin jatkui niin kuin ennenkin, niin sisimmässäni tapahtui hiljalleen jotain. Menin kevättalvella 1979 hengelliseen tilaisuuteen ja siellä Jeesus tuli elämääni ja sain Jumalalta syntini anteeksi. Syyllisyyteni kahleet murrettiin.
Sain kokea Jumalan rakkautta seurakunnan keskellä ja kasvoin uskossa. Muutama vuosi meni kuin pumpulissa miettimättä mennyttä. Tapasin myös uudelleen erään tutun miehen, joka oli tullut tahollaan uskoon, ja niin me menimme naimisiin.
Sisimpäni rikkinäisyys nousi kuitenkin pintaan tyttären syntymän myötä – kuten monesti käy. Lapsuuden kokemukseni olivat edelleen täysin käsittelemättä ja se alkoi näkyä arjessamme. En ollut kertonut kenellekään tapahtuneesta. Mieheni oli aivan ihmeissään käytöksestäni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi olin tyttäreni suhteen aivan pakonomaisen ylisuojeleva ja joskus taas ahdistunut ja torjuva. Järkeni kyllä tajusi, että käytökseni on mieletöntä, mutta tyttären varjelemisessa huusikin hätäänsä pieni satutettu tyttö omassa sisimmässäni. Eräällä pitkällä kävelyretkellä sain lopulta kerrottua miehelleni kaiken lapsuudessa kokemani. Kyyneleet silmissäni sanoin ymmärtäväni, jos hän ei halua enää jatkaa elämää kanssani. Hän jäi rinnalleni ja oli tukenani, kun Jumala alkoi hoitaa minua. Se oli vuosikausien prosessi, jonka aikana luotettavien sielunhoitajien kanssa toin rikotun minuuteni taivaallisen lääkärin käsiin. Viimein pystyin myös antamaan anteeksi minua vahingoittaneille ihmisille, joiden kohtaaminen ei enää ahdistanut.
Tänään olen täysin vapaa. Jumalan rakkaus on nostanut naiseuteni kukkaan entisen häpeän ja kivun mullasta. Siksi voin myös jakaa näin vaikean asian rohkaistakseni sellaista, joka epäilee oman tuskansa ja väärän syyllisyytensä alla, ettei Jumalakaan voi häntä auttaa. Kyllä hän voi!
Lukioikäisenä tulin mielestäni vakuuttuneeksi siitä, ettei Jumalaa ole olemassakaan ja että Raamattu on pölyttynyt historiallinen kirja, jolla ei ole kosketuskohtaa nykyaikaan. Hulluinta noina ateistiaikoina oli se, että Jumalaa piti vastustaa, vaikkei häntä mielestäni ollutkaan. Näin kului seitsemisen vuotta, kunnes törmäsin siihen tosiasiaan, että vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aate, niin kuin kaikki muutkin ihmisten aatteet, näytti romuttuvan ihmisen itsekkyyteen. Olin luottanut, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta näin ei ollutkaan. Tajusin, etten pystynyt elämään edes omien ihanteitteni mukaan.
Eräs kirja johdatti minut lukemaan Raamattua siltä kantilta, että Raamatussa on paljon tietoa menneisyydestä ja nykyajasta, mikä on toteutunut, ja myös vielä toteutumattomista tapahtumista. Koska vakuutuin näiden Raamatun kirjoitusten totuudellisuudesta, aloin pitää mahdollisena, että Raamattu on oikeassa myös muiden asioiden suhteen. Ensimmäisenä tajusin, että Jumala on, vaikken häneen uskonutkaan. Seuraavaksi selvisi se, että olen hänelle vastuussa elämästäni, jonka olen häneltä lahjaksi saanut. Koska en edes omia ihanteitani pystynyt täyttämään, kuinka sitten Jumalan vaatimukset. Onneksi Raamatusta löytyi evankeliumi eli ilosanoma, joka kertoi Jeesuksen täyttäneen kaikki Jumalan vaatimukset minun puolestani ja kärsineen myös rangaistuksen, joka minulle kuuluisi. Siksi saan käydä Jumalan eteen anteeksisaaneena ja rakastettuna taivaallisen Isän lapsena. Oli vapauttavaa saada tietää, että menneisyyden synnit, Jumalan tahdon rikkomiset ja erilaiset mokat eivät enää sitoneet minua, vaan sain katsoa kohti tulevaisuutta uskoen Jumalan täydelliseen anteeksiantoon, vaikka olen edelleen syntinen ihminen. Yhteiskunnan ja ihmisten vastaiset teot minun kyllä piti sopia näiden tahojen kanssa. Jumalan armo ei anna minulle lupaa rikkoa Jumalaa, lähimmäistä tai itseäni vastaan. Saan kuitenkin rukoilla hänen johdatustaan ja apuaan kiusauksissa ja vaikeissa elämän tilanteissa.
Minua ei oikeastaan kukaan ihminen toivonut tänne syntyväksi, sillä jouduin synnyttyäni lastenkotiin. Kuitenkin Jumala, kaikkien Isä ja elämänantaja ilmoittaa Raamatussa: ”Kaukaa ilmestyy minulle Herra: ’Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.” Kutsu elämään on tullut korkeimmalta mahdolliselta taholta – Jumalalta. Tämä kutsu koskee jokaista syntynyttä ihmistä. Sain lähteä viemään tätä iloista sanomaa aina Japaniin saakka ja todistaa sielläkin Jeesuksesta.
Usko Jeesukseen ei merkitse minulle vain iankaikkisen elämän odotusta, vaan saan jo tänään elää tietäen, että Jeesus on mukana elämässäni niin hienoina kuin huonoinakin hetkinä.
Olin noin kolmikymppinen, kun Jumala alkoi kutsua ja pysäytellä minua. Olin myyntimies ja liikuin paljon, työ täytti elämäni. Perhettäkin oli, vaimo ja poika. Asiat olivat kunnossa niin kotona kuin työssäkin, ja tulevaisuus näytti valoisalta.
Mutta sitten alkoi tapahtua. Kohdalleni sattui lyhyessä ajassa seitsemän autokolaria, mutta yhdessäkään niistä ei minua todettu syylliseksi. Kun vein kolmannen työautoni vaihtoon 160 000 kilometriä ajettuna, kuljettajan puolen sivupellit oli vaihdettu jo kolme kertaa. Itselleni tai perheelleni ei tullut koskaan naarmuakaan noissa tärskyissä, mutta ymmärsin, että Jumala puhui minulle niiden autokolareiden kautta.
Niinpä aloin etsiytyä hengellisiin tilaisuuksiin. Lopullinen päätös ottaa vastaan Jeesuksen pelastustarjous tapahtui työmatkalla hotellihuoneessa. Viattomien lasten päivän jälkeisenä yönä sain rauhan sisimpääni. Työkaverini kertoi minulle yksinkertaisin sanoin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ja se teki tehtävänsä. Kun olin tehnyt ratkaisuni, Jumala paransi – aivan kuin pikavoittona – minulta vaikean selkävian, jäykän oikean jalan ja syntymästäni asti viallisen, tukkeutuneen sieraimen. Kaikki tämä tapahtui noin kymmenessä sekunnissa. Edellisenä iltana olin väittänyt, ettei Jeesus enää nykyään paranna sairaita. Kun se kuitenkin tapahtui, sisimpäni täytti valtava ilo ja ensimmäiset sanani olivat: ”Kiitos Jeesus!” Hotellihuoneessa loisti Jumalan kirkkaus ja kuulin sanat: ”Olet uudestisyntynyt.”
Sain aloittaa uuden, toisenlaisen elämän puhtaalta pöydältä Jeesuksen seurassa. Sain irrottaa autostani invapolkimet ja painonnostoennätykseni menivät uusiksi. Työkaverini ja ystäväni näkivät, että olin jälleen terve mies. Minulle suurin asia oli kuitenkin sisäinen terveys, yhteys Jumalaan.
Rauha sisimmässäni on säilynyt ja terveys on edelleen hyvä. Olen ajanut normaalilla autolla jo noin 900 000 kilometriä ja ilma kulkee edelleen normaalisti nenän kautta. On mielenkiintoista ja jännittävää elää käsi Jeesuksen kädessä ja tietää, että paras aika on vielä edessä. Olen onnellinen mies!
Kun kohtasin erään ystävän, ja näin hänen kasvoiltaan välittyvän rauhan ja ilon, halusin itselleni samaa.
Armon kokeminen omassa elämässäni on tärkein asia, joka saa liikuntaneuvoksenkin liikuttumaan. Kun on vaikeita asioita mietittävinä, lähden usein kävelemään läheiselle hautausmaalle. Portin kolahtaessa perässä kiinni tajuan, että kaikki taakse jääneet asiat ovat niitä vähemmän tärkeitä. Ilman armoa – pelastusta ilman omaa ansiota – ei oikeastaan ole mitään, sillä sen vastaanottaneella on jo kaikki. Elämä ei pääty hautausmaalle, vaan edessä on paljon parempaa: ikuinen elämä.
Olen sota-ajan lapsia. Synnyin Miehikkälässä ja evakkoon lähdimme kaksi kertaa. Talvisodassa sijoituspaikkana oli Tarvasjoki. Jatkosodassa rauha tuli matkalla evakkoon, joten pääsimme sillä kertaa palaamaan takaisin. Olin kolmipäisen sisarusparven vanhin. Lapsena tehtäväni oli lähteä joka sunnuntai mamman kanssa kuuden kilometrin päähän kirkkoon. Pyhätön rappusilla sain syödä eväitä ja juoda pullosta maitoa.
Tekemisen vimma opittiin jo lapsena, sillä kodin työt olivat siihen maailmanaikaan raskaita.Osallistuin tyttökerhoon. Rippikoulua meille piti Uolevi Muroma. Tunnetun julistajan opetus oli niin kohti käyvää, että oppitunnin yhteydessä tulin toisen oppilaan kanssa uskoon. Konfirmaatiossa saimme seurakunnan edessä tunnustaa uskomme kohteen.
Itselleni Isä meidän -rukous ja uskontunnustus ovat muodostuneet läpi elämän tärkeiksi tavoiksi jäsentää omaa uskoa ja sen sisältöä. Uskoon liittyviin asioihin pääsi elämän tiellä joskus venähtämään etäisyyttä, mutta aina oli lupa palata takaisin. Vaikeuksiakin on tullut matkan varrella eteen, mutta sitkeästi olen halunnut viedä tärkeiksi kokemani asiat maaliin asti.
Leipätyöni tein Anjalankosken kaupunginkansliassa, mutta suurin osa muusta ajasta kului ihmisten aktivoimiseksi liikunnan pariin. Suomen Ladun varapuheenjohtajana palvelin parikymmentä vuotta ja paikallisen latuyhdistyksen tehtävät juoksuttavat edelleen päivittäin.
Olen ollut jo vuosia Myllykosken kirkkoväärti – eli jumalanpalvelusten avustava vapaaehtoinen – mutta oma mukaantulo seurakuntaan tapahtui pienin askelin. Tiedän itsestäni, miten kirkon rappuset voivat tuntua kivisiltä ja korkeilta. Kesti jonkin aikaa, että tohdin itse lähteä ehtoollispöytään. Koin, etten ole siihen riittävän kelvollinen tai arvollinen.
Itselleni hengellisen kasvun paikkoja ovat olleet Alfa-ryhmät ja raamattupiirit. Sain myös erään kampanjan yhteydessä olla jakamassa koteihin Jeesus-elokuvia. Uskoon liittyviin asioihin pääsi elämän tiellä joskus venähtämään etäisyyttä, mutta aina oli lupa palata takaisin. Vaikeuksiakin on tullut matkan varrella eteen, mutta sitkeästi olen halunnut viedä tärkeiksi kokemani asiat maaliin asti.
Minua puhutteli suuresti eräs kohtaamani henkilö, jonka olemuksesta ja kasvoilta välittyi jotain uskon tuomaa iloa ja vapautta. Halusin itselleni sitä samaa. Minua on kutsuttu usein ylisuorittajaksi, mutta vuosien aikana itselleni on kirkastunut, että suorittajakin tarvitsee Jeesusta ja hänen hankkimaansa pelastusta. Aktiivinen toiminta sekä liikunta-asioissa että seurakunnassa on paikkakunnalla tullut hyvin julki, sillä olemme saaneet järjestää Hevosmäen ulkoilumajan yhteydessä metsäkirkkoja. Myös Ladun kirkkopyhästä on tullut seurakunnassa perinne.
Itse koen luonnon ja tunturivaellusten keskellä Jumalan suuruutta ja pyhyyttä. Joskus liikkujien keskuudessa ihmetellään, miten järkevä ihminen voi tuolla tavalla uskoa. Itse kuitenkin tiedän, että vaikka meidät kaikki on luotu liikkumaan ja hoitamaan kehoamme Pyhän Hengen temppelinä, se ei pelkästään riitä. Tarvitsemme elämässämme Jeesusta, jonka hankkima pelastus vasta avaa meille pääsyn kuoleman jälkeiseen todellisuuteen.
Minut on vihitty kahteen kertaa. Se on tavallista nykyään, mutta erikoista kohdallani on se, että molemmilla kerroilla mies on ollut sama. Vihkisormuksessamme on kaksi päivämäärää: 7.8.1965 ja 7.8.1983.
Meille tuli avioero vuonna 1978. Minä olin siihen syyllinen, enkä osannut itseriittoisuudessani edes katua hyvän miehen menetystä ja perheen rikkoutumista. Ajattelin, että olen oman onneni seppä, enkä tarvitse ketään tukemaan itseäni. Muutin Tampereelle kahden poikani kanssa. Elin siellä avoliitossa, jonka alku oli hyvää aikaa. Mies osoittautui kuitenkin alkoholistiksi ja elämämme muuttui raskaaksi. Avomieheni kanssa oli suuri luottamuspula, enkä ymmärtänyt, miten tilanne olisi voinut muuttua paremmaksi. Itkin usein kurjuuttani, mutta en silloinkaan vielä katunut valintojani. Poikani kysyessä minulta, miksi me vanhemmat emme voineet pysyä yhdessä, huusin hänelle: ”Paina mieleesi, että minä en koskaan enää asu isän kanssa. Se on ihan mahdotonta, kaikki on lopussa!”
Kuulosti käsittämättömältä, kun avomieheni ilmoitti erään ryyppyrupeaman jälkeen: ”Lähden Raumalle tapaamaan erästä uskovaa pariskuntaa, tuletko mukaan?” Hän toivoi Jumalan voivan auttaa, ja ihan silkasta uteliaisuudesta minäkin lähdin sinne. Sillä reissulla me molemmat tulimme uskoon, mutta miehen kohdalla viinan ote oli niin tiukka, että hänen oli vaikea päästä eroon tottumuksistaan vielä pitkään aikaan.
Hengellisessä tilaisuudessa itkin kerran elämääni ja uskonystäväni kysyi, onko ex-mieheni avioitunut uudestaan. Arvelin, ettei ollut. Siihen ystäväni julisti: ”Jumalan kasvojen edessä hän on edelleen aviomiehesi. Sinä olet hänen aviovaimonsa!” Se kuulosti hölmöltä. Eihän ex-mieheni koskisi minuun enää kahden metrin kepilläkään. Keskustelu jäi kuitenkin askarruttamaan mieltäni. Jumala oli alkanut tehdä työtään sydämessäni ja aloin katua, mitä olin tehnyt miehelleni ja perheelleni. Ymmärsin, että avoliitossa eläminen ei ole Herran tahdon mukaista. Elämäni oli jälleen kriisivaiheessa. Ymmärsin, etten voi elää vain omia halujani seuraten ja pyrin parannuksen tekemiseen valinnoissani. Kävin sisäistä taistelua ja koin selkeästi, että erilleen muutto olisi oikein.
Pian avomieheni muuttikin pois, ja samana päivänä minulle yhtäkkiä nousi korkea kuume. Olin hyvin heikossa kunnossa. Ajattelin entistä avioliittoani ja tyhmyyttäni sen tuhoamisessa. En tiennyt, että Jumala voi palauttaa raiteilleen alkuperäisen suunnitelmansa. Jossain vaiheessa päivää soi puhelin ja poikieni isä soitti sopiakseen lasten hakuajasta. Ääneni ilmeisesti paljasti tuskaisen oloni kun hän kysyi, mitä on tapahtunut. Purskahdin itkuun ja kerroin, että olen sairas ja nyt yksin poikien kanssa. Tätä en olisi voinut tunnustaa hänelle, ellei Jumala olisi tarkoituksella ”heikentänyt” minua ylpeydestäni. Hiljaisuuden jälkeen mies kysyi: ”Oletko koskaan ajatellut, että me voisimme olla vielä yhdessä?” ”Olen”, vastasin. ”Oletko sinä?” Hän vastasi minulle: ”Olen.”
Jumala korjasi sen, minkä minä olin rikkonut. Emme suunnitelleet, että päivämäärä olisi sama, mutta Jumala järjesti asian puolestamme. Hän halusi osoittaa meille, että Hänen yhdistämänsä avioliitto on pyhä. Hän antoi miehelleni ihmeellisen anteeksiannon kyvyn ja on siunannut meitä vielä kahdella lapsella. Toinen avioliittomme on kestänyt jo 31 vuotta ja tänä vuonna vietämme kultahääpäiväämme. Noita muutamia välivuosia ei lasketa. Meidän liittoamme kantavat esirukoukset ja Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa.
