Kestävyysgeenit ja raskaat maatalon työt siivittivät juoksuni maailman huipulle. Vuonna 1980 Moskovassa voittamani olympiahopea ja -pronssi olivat paras saavutukseni, mutta niiden voittaminen ei tyydyttänyt sisintäni täysin.
Synnyin ja kasvoin Posiolla suurperheessä, jossa oli 23 lasta. Totuin maatalossa jo nuorena kovaan työntekoon. Pidin urheilusta: harrastin yleisurheilua, talvisin hiihtoa ja lisäksi jalkapalloa. Ollessani 14-vuotias pääsin valmennettavaksi. Kestävyysgeenit, metsässä vaeltelu ja maatalon raskaat työt auttoivat niin, että pärjäsin kestävyysjuoksussa hyvin. Vaikka maataloustyöt hankaloittivat harjoittelua aina kesä-heinäkuun aikana, aloin silti menestyä. Vuonna 1973 voitin nuorten 5 000 metrin Suomen mestaruuden. Päätin keskittyä urheiluun täysillä ja muutin Saarijärvelle. Parin vuoden päästä tie vei Hämeenlinnaan, jonne pääsin opiskelemaan metsätyönjohtajaksi. Siellä tutustuin tulevaan vaimooni, Orvokkiin.
Valmistuttuani Hämeenlinnasta metsätyönjohtajaksi minua pyydettiin töihin Kauhajoelle. Samalla voisin edustaa Kauhajoen Karhua. Treenien lisäksi kunto pysyi hyvin yllä, kun jouduin kävelemään työni vuoksi useita kilometrejä päivässä.
Ennen Moskovan vuoden 1980 olympialaisia päätin keskittyä treenaamaan tosissani, joten otin virkavapaata työstäni. Hain kuntoa vuoristoleiriltä Yhdysvalloista, New Mexicon Albuquerquesta. Leiri toikin tulosta ja kuntoni nousi ihan uudelle tasolle. Pääsin edustamaan Suomea olympialaisiin ja voitin hopeaa 10 000 metrin juoksussa ja pronssia 5 000 metrin juoksussa. Se oli urheilu-urani paras saavutus. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt sisimpääni täysin.
Isäni kuoltua minussa heräsi kuolemanpelko. Aloin miettiä uudelleen uskonasioita, joista olin kuullut lapsuudenkodissani. Hierojani uskoontulon ja sen aikaansaaman muutoksen myötä ajattelin, että tuota minäkin tarvitsen. Päätin ostaa Kauhajoen kirjakaupasta Raamatun, jota luin sitten harjoitusmatkallani ulkomailla. Jeesuksen sanat ”Minä ole tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” pysäyttivät. Juostessani vuoristopolulla mietin, että minun täytyy ottaa Jeesus henkilökohtaisesti vastaan. Rukoilin, että saisin voimaa ja rohkeutta mennä hengelliseen tilaisuuteen, kun palaan Kauhajoelle.
Kesä kului ja asia jäi taka-alalle. Oli kulunut jo lähes vuosi siitä, kun olin alkanut miettiä uskonasioita. Kolme päivää ennen seuraavaa matkaa päätin mennä hengelliseen tilaisuuteen. Minulla oli paljon kysymyksiä mielessä. Tilaisuuden loputtua keskustelin saarnamiehen kanssa kaksi tuntia. Sen jälkeen annoin elämäni Jeesukselle. Helpotuksen tunne täytti sisimpäni. Mieleeni tuli, että Moskovassa olin kolmannella ja toisella korokkeella, mutta nyt olin päässyt korkeimmalle korokkeelle.
Uskoontulosta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Täytyy sanoa, että Herra on ollut hyvä ja uskollinen. Hän on pitänyt huolen. Olen saanut elää täyttä elämää.
Olen jatkanut urheilemista aktiiviuran jälkeenkin. Juoksen, teen lihaskuntoharjoituksia ja talvisin myös hiihdän. Pienet kisat ja urheilusuoritukset motivoivat käymään lenkillä. Jäin eläkkeelle työstäni, mutta olen jatkanut metsätalousyrittäjänä. Minulla on nyt enemmän aikaa urheilla. Se auttaa pitämään kunnon hyvänä. Silloin jaksaa paremmin eikä tule niin helposti stressiä.
Vietin lapsuuteni Lahden ydinkeskustassa. Silloin äiti opetti minulle iltarukouksen ja pyhäkoulussa kuulin lisää Jumalasta ja hänen tarjoamastaan rauhasta. Lapsenuskoni olikin syvä ja koin turvallisuutta ja rauhaa elämässäni.
Tullessani murrosikään usko Jumalaan ja sydämen rauha katosivat. Tilalle tulivat nuorisokulttuuri ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Piti olla mukana kaikessa ja viikonloppukeskeinen ajattelu ohjasi elämääni.
Minua kuitenkin varjeli vielä pahemmasta mielenkiintoinen harrastus, jääkiekko. Pelasin Kiekkoreippaan juniorijoukkueessa. Vaikka kehitykseni jääkiekkoilijana oli verkkaista, B-junioreihin mennessä olin joukkueen luottopuolustaja ja kapteeni. Elin jääkiekkoilijana urani parasta kautta. Sisintäni vaivasi kuitenkin syvä rauhattomuus, johon etsin vastausta.
Samaan aikaan isäni ja äitini tulivat uskoon ja varsinkin isä alkoi puhua uskosta ja sen mukanaan tuomasta muutoksesta. En kestänyt kuulla hänen juttujaan. Näin kuitenkin samalla isässä suuren muutoksen, sillä alkoholin käyttö ja rikkonainen elämä jäivät pois ja tilalle tuli kiinnostus hengelliseen elämään ja toisten ihmisten saavuttamiseen. Aloin sisäisesti kaivata jotain samaa.
Aavistelin, että löytäisin elämääni rauhan uskomalla Jeesukseen. En kuitenkaan uskaltanut tehdä uskonratkaisua, sillä pelkäsin, mitä kaverini sanoisivat. Pohdin myös sitä, että eikö uskoontulon jälkeen saa enää tehdä mitään hauskaa? Kävin sisäistä kamppailua ja joskus iltaisin rukoilin, että auta minua vielä joskus tulemaan uskoon!
Lopulta pitkän pohdinnan jälkeen tein päätöksen lähteä seuraamaan Jeesusta. Se tapahtui eräänä talvisena iltana kotonani. Rukoilin yhdessä isäni kanssa yksinkertaisen rukouksen, jossa tunnustin syntisyyteni ja turvauduin Jeesukseen uskomalla häneen. Vaikka rukouksen jälkeen ei tuntunut miltään, tiesin tehneeni oikean ratkaisun.
Kun seuraavana aamuna heräsin ja valmistauduin lähtemään pelimatkalle, huomasin kuinka sydämeeni oli tullut ihmeellinen ja ennen kokematon rauha. Kun katsoin luontoa ja talvisia puita, ne näyttivät jotenkin puhtailta ja muuttuneilta. Sydämeni oli kokenut muutoksen ja elämäni oli saanut uuden suunnan.
Jatkoin pelaamista vielä yhden kauden A-junioreihin saakka. Valmistuin ylioppilaaksi ja aloin miettiä elämäni tarkoitusta. Mietin, mikä ammatti olisi sellainen, jonka kautta voisin palvella Jumalaa, auttaa toisia ja viedä evankeliumia eteenpäin. Halusin myös valmistautua lähetystyöhön. Rukoilin johdatusta ja pääsin opiskelemaan luokanopettajaksi. Sillä koulutuksella olin valmis astumaan elämäntehtävääni.
Mentyäni naimisiin saimme neljä reipasta poikaa, jotka kaikki ovat jo aikamiehen mittaisia. Olemme perheen kanssa olleet lähetys- ja kehitysyhteistyössä yhteensä kymmenen vuotta. Olemme asuneet Intiassa, Albaniassa, Kosovossa, Makedoniassa ja Jordaniassa. Työmme kautta olemme voineet olla viemässä kokonaisvaltaista apua ihmisille, joista monilla ei ole juuri mitään. Elämä on ollut rikasta ja monipuolista.
Palattuamme Suomeen minut kutsuttiin Lahden kristillisen koulun rehtoriksi, jossa sain palvella neljä hienoa vuotta. Tällä hetkellä työskentelen luokanopettajana Asikkalan kunnassa ja valmistaudun pian aloittamaan työn osa-aikaisena pastorina Vääksyn helluntaiseurakunnassa. On hienoa omistaa sydämen rauha ja tietää, että Jumala johdattaa kaikissa elämän vaiheissa.
Mika Piironen, SM-sarjatason koripalloilija, Joensuu
Elin urheilijan unelmiani todeksi, kunnes vakavassa veneonnettomuudessa halvaantuminen käänsi elämäni arvot uuteen järjestykseen.
Pelasin koripalloa Katajan edustusjoukkueessa seitsemän kautta. Parhaita saavutuksiamme olivat nousu koripalloliigaan 2001, SM-pronssi 2002, Suomen Cup -mestaruus 2003 ja SM-hopea 2003. Koripallon pelaaminen, omien unelmieni toteuttaminen ja menestyminen olivat minulle koko elämä. Kaikki muu tapahtui koripallon ehdoilla.
Oli syksy 2003 ja liigakausi oli alkamassa. Olimme viettämässä kaverin läksiäisiä mökillä. Uimme, saunoimme, söimme hyvää ruokaa ja hiihdimme vesisuksilla. Ajoin vahingossa veneen pinnan alla olevaan kiveen ja perämoottorin kaikki kiinnikkeet repesivät. Potkuri lensi veneeseen ja viilsi kalloni halki. Kallo murtui viidestä kohdasta ja seitsemäsosa aivoista tuli ulos.
Kaikki olivat varmoja, että kuolen. Hätäkeskus ohjeisti kavereita ensihoitoon ja ambulanssi tuli viidessätoista minuutissa. Ambulanssimatkaa en enää muista, mutta kuskin mukaan olin jossain määrin tajuissani. Pahimmat viillot tikattiin Pohjois-Karjalan keskussairaalassa ja sain siirron Kuopioon vaativaan leikkaukseen. Vastoin todennäköisyyksiä jäin henkiin, mutta puhekyky ja oikean puolen hienomotoriikka olivat aivovammassa tuhoutuneet.
Herättyäni neljän päivän koomasta tunsin vahvan Jumalan Pyhän Hengen läsnäolon. Ennen onnettomuutta olin kyllä ollut tietoinen hengellisestä todellisuudesta, olinhan rukoillut ja käynyt seurakunnassa, mutta halusin itse hallita arkea, tekemisiäni ja päätöksiäni.Nyt tunsin kiitollisuutta henkiinjäämisestä ja ihmeellistä sisäistä varmuutta toipumisestakin, vaikka sain arvion, että en tulisi koskaan kävelemään ja että puhekyvyn palautumiseenkin menisi vuosia.
Tein silloin päätöksen, että Jumala saa olla elämässäni täysin ”kuskin paikalla”. En ollut sitä ennen kokenut yhtä todellista Jumalan antamaa rauhaa.
Kuntoutuksessa opin puhumaan ja nousin jaloilleni. Nykyisin urheilen ja elän itsenäisesti, vaikka kehoni oikea puoli jäikin halvaantuneeksi. Useita vuosia keskityin siihen, kuinka paljon Jumala paransi minua fyysisellä tasolla ja että ylipäätään jäin henkiin. Nykyään pidän kuitenkin vielä isompana ihmeenä sitä, miten Jumala on muuttanut sisintäni. Olen saanut uusia unelmia, kun olen saanut olla Jumalan käytössä ihmisten keskellä.
Tuntuu paljon paremmalta elää Jumalan kanssa ja tehdä asioita, joihin hän ohjaa. Täyttymyksen tunne on läsnä voimakkaammin ja pitempään kuin silloin, kun pelasin ja menestyin urheilijana. Jumala on myös pikkuhiljaa avannut minulle tehtävääni. Kouluvierailuilla olen jakanut ihmeellistä tarinaani ja päässyt mahtaviin keskustelutilanteisiin ihmisten kanssa. Lisäksi kotini on oikeastaan aina avoin ja siellä jokainen saa tuntea itsensä hyväksytyksi. Monet ovatkin sanoneet minulle, että keskusteluista kanssani on ollut hyötyä. Se tuo tunnetta tarkoituksenmukaisuudesta.
Ennen minun piti mennä, tehdä kaikkea ja täyttää omia unelmiani, jotta olisin saanut täyttymyksen ja hyväksytyksi tulemisen tunteen. Jumalan armon koettuani ne tunteet ovat kuitenkin jo valmiina. Pystyn nyt näkemään toisetkin yhtä arvokkaina ja rakastettavina. Nykyään Jumalan armo on minulle maailmankaikkeuden suurin asia. Sillä ei ole mitään väliä, mitä olet tehnyt, oli se mitä tahansa – Jeesuksessa kaikki synnit on sovitettu.
Koin valtavaa yksinäisyyttä tullessani eräänä iltana ravintolasta kotiin. Olin 22-vuotias, ja tajusin, että ellei elämäni muutu, se alkaa mennä entistä huonompaan suuntaan. Rukoilin ensimmäisen kerran tosissani: ”Jos on olemassa joku jumala, niin pelasta minut”. Ymmärsin, että on olemassa joku ihmisiä korkeampi olento, mutta en tiennyt, onko se Raamatun Jumala vai joku muu.
Harrastin nuorena kilpapyöräilyä. Vuonna 1982 voitin Suomen pyöräilyliiton miesten maantieajon mestaruuden. Lisäksi saimme kolmen miehen joukkueena hopeamitalin ja kaksi pronssimitalia pyöräilyn suomenmestaruuskisoissa.
Ensimmäisen kosketuksen hengellisiin asioihin sain 16-vuotiaana. Menin uskovan veljeni ja hänen vaimonsa kanssa hengelliseen tilaisuuteen, jossa koin Jumalan kutsuvan minua pelastukseen. En kuitenkaan vielä antanut elämääni Jeesukselle, minkä tajusin myöhemmin suureksi virheeksi. Alkoholin käyttöni alkoi nimittäin lisääntyä, ja jouduin vähitellen ravintolakierteeseen, joka haittasi jonkin verran kilpapyöräilyäni. En ollut kiinnostunut opiskelusta, mutta sain kuitenkin suoritettua ammattikoulun ja pääsin töihin.
Eräänä perjantai-iltana, pian ensimmäisen rukoukseni jälkeen, uskova sisareni kutsui tyttöystäväni Aulin ja minut seurakuntaan katsomaan elokuvaa ”Kuin varas yöllä”. Olimme menossa discoon, mutta kohteliaisuudesta lähdimmekin siskoni mukaan. Elokuvan loputtua ihmisiä kutsuttiin rukoiltavaksi salin etuosaan. Tunsin valtavan voimakasta, suorastaan yliluonnollista vetoa mennä etuosaan ja ottaa Jeesus vastaan. Toisaalta pelkäsin häpeää. Kuulin kun joku kysyi takanani: ”Haluatko lähteä aivan erilaiselle tielle kuin ennen?”. Käännyin katsomaan, kuka puhui, mutta takanani ei ollut ketään, koska istuimme viimeisessä rivissä. Ymmärsin sen olleen Jumalan puhetta ja lähdin kävelemään salin etuosaan, jossa minun puolestani rukoiltiin.
Muutuin ikään kuin toiseksi mieheksi sekunnin sadasosassa! Olin ollut kova kiroilemaan, mutta kiroileminen jäi heti pois, samoin alkoholin himo. Tunsin vapautuvani kaikesta synnistä, ja minut valtasi ilo. Aloin käydä seurakunnassa, rukoilla ja lukea Raamattua. Suhtautumiseni tulevaisuuteen muuttui. Olimme tulleet Aulin kanssa uskoon samana iltana, ja niinpä menimme pian kihloihin ja runsaan vuoden kuluttua naimisiin. Myös opiskeluni teknillisessä koulussa alkoi kiinnostaa entistä enemmän. Jatkoin kilpapyöräilyä vielä muutamia kuukausia, mutta päätin lopettaa sen, koska siitä oli kunnianhimo kadonnut.
Halusin kertoa uskoontulostani ystävilleni ja päätin puhua ensiksi punttisalikaverilleni. Jännitin kovasti, mutta lopulta olin helpottunut ja rohkaistunut. Poika nimittäin totesi, että tuohan on hieno asia, ja jatkoi, että myös hänen vanhemmat ovat uskossa. Myöhemmin sama kaveri sanoi, että hän oli ollut aikaisemmin uskossa ja sitten jättänyt uskon. Kuultuaan uskoontulokertomukseni hän oli päättänyt antaa elämänsä uudelleen Jeesukselle!
Olen ollut uskossa jo yli 30 vuotta. Olen kertonut monille siitä, miten Jeesus muutti minut. Vaikka elämäni ei ole ollut helppoa, Jumala on ollut uskollinen. Olen ollut työttömänä pitkän aikaa. Se on kasvattanut minua ihmisenä, ja olen oppinut ymmärtämään myös elämässään epäonnistuneita. Luottamukseni Jumalaan on kasvanut vuosien aikana. Tiedän, että hän ei jätä minua yksin vaikeissakaan tilanteissa.
Jorma Härkönen, EM-tason yleisurheilija, Parikkala
Olin tavallinen, maalta kaupunkiin muuttanut, 24-vuotias nuori mies. Olin naimisissa ja minulla oli vakituinen työpaikka Imatralla Rajavartiostossa. Harrastin kilpaurheilua, 800 m:n juoksua, ja taskussa oli jo muutamia SM-mitaleita sekä maaotteluedustuksia nuorten ja aikuistenkin sarjoista. Elämä oli säännöllistä ja kaikki oli hyvin.
Menin naimisiin 1978. Avioliittomme alkuvuosina jouduimme asumaan vaimoni kanssa 3–4 kk eri kaupungeissa työpaikan muutoksen yhteydessä. Kerran vaimoni soitti ja kertoi, että hänen ystävättärensä oli tullut uskoon ja että hänkin oli tehnyt uskon ratkaisun. Siihen vaikutti suurelta osalta pelko kolmannesta maailmansodasta. Olin yllättynyt, mutta minulla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä olin aina uskonut, että Jumala on olemassa. Kotona oli opetettu rukoilemaan iltarukous, ja muistan rukoilleeni joskus koulussa, kun oli hankalampi paikka. Halusin päästä taivaaseen, koska se olisi parempi paikka kuin helvetti. Jeesuksen roolista en tiennyt mitään.
Menin elämäni ensimmäistä kertaa hengelliseen tilaisuuteen Lahdessa. Oli uusivuosi. Olimme toki puhuneet jotain uskosta vaimoni kanssa, mutta tuossa tilaisuudessa ensimmäistä kertaa elämässäni minulle selkeästi kerrottiin, miten taivaaseen voi päästä. ”Jeesus on tie, totuus ja elämä. Tiedosta ja tunnusta, että olet syntinen. Usko, että Jeesus on sovittanut syntisi ja pyydä häntä tulemaan elämäsi Herraksi, eli tee valintasi.” Tilaisuuden lopussa pyydettiin nostamaan käsi merkiksi, jos haluaa valita tien seurata Jeesusta.
Minulle ammattisotilaana tämä oli niin selkeästi ja yksinkertaisesti sanottu, että minä ymmärsin. Minä nostin käteni, koska minä todella halusin päästä taivaaseen.
En kokenut mitään erityistä tunnekokemusta, mutta siitä hetkestä saakka on minulla ollut selkeä varmuus siitä, että Jeesuksen puolelta kaikki on valmista ja varmaa. Jos en itse luovu hänestä, niin hän vie minut perille iankaikkiseen iloon. Kukaan ei voi riistää minua hänen kädestään.
Ratkaisun jälkeen kipuilin urheilu-uran jatkamisen kanssa. Mietin, pitäisikö minun lopettaa urheilu. Pyysin Herralta selvää merkkiä, vaikka nilkan nyrjäyttämistä, mutta sitä en kokenut. Siispä jatkoin juoksuani. Herra siunasi urheilu-uraani niin, että sain kilpailla aina EM- ja MM-tasolla saakka. Kirkkaimpana EM-pronssi vuonna 1982 Ateenassa.
Tänään koen, ja myös näen, itsessäni sen muutoksen, jonka usko Jumalaan on minussa vaikuttanut. Entinen menestys on menettänyt merkitystään ja taivaskaipuu on vain kasvanut. Tärkeintä tämän yhä epävarmemman maailmanmenon keskellä on tiedostaa, mitä minä oikeastaan elämältäni haluan ja mikä on minun todellinen tavoitteeni. Jeesus kysyy tänäänkin: mitä sinä haluat? Jumala on antanut meille vapaan tahdon. Voimme sen tähden itse valita tien, jota haluamme kulkea. Minä tiesin aikoinani, ja vielä tänäänkin, mitä tahdon. Tahdon päästä, kun aikani tulee, taivaan kotiin. Haluan sinne myös mukaan niin monta lähimmäistäni kuin suinkin mahdollista. Haluan oppia tuntemaan enemmän ja enemmän Jumalan tahtoa ja olla hänen työssään mukana.
Tavoitteeni on yhä tänään, kuusikymppisenä, korkeampi ja kovempi kuin aikoinaan nuorena miehenä. Se on taivas.
Jalkapallourani oli hyvässä nousussa. Olin pelannut jalkapalloa jo vuosia KTP:ssä. Silloin pelattiin nuorten SM-sarjaa. Haaveenani oli ammattilaisura. Yllättäen jalkani kipeytyi helmikuussa 1971 ja jalka petti altani. Olin vasta 18-vuotias. Saman vuoden juhannuksena minulla todettiin aggressiivinen luusyöpä. Jalkani leikattiin ja amputoitiin Töölön sairaalassa. Oli kyseenalaista, jäänkö henkiin. Nuoren miehen unelmat olivat murskana. Ravintolakin tuli tutuksi sen jälkeen.
Viereisessä kerrostalossa asui iäkäs mies nimeltään Vihtori. Hän oli katsellut ikkunastaan, kun kävelin kepin kanssa, ja ihmetellyt, kuka tuo nuori mies on. Hän oli nähnyt kolme kertaa näyn, jossa portaat laskeutuivat taivaasta. Hänen mielestään näky liittyi minuun. Me emme tunteneet toisiamme, mutta Vihtori kertoi näystään minulle tuodessaan joululehden.
Olin 13-vuotiaana ymmärtänyt, että Jumala on olemassa, kun äitini oli kuolla sydänkohtaukseen. Minulle jäi kuitenkin merkillinen tunne Vihtorin vierailusta. Ihmettelin, mitä tämä oikein oli. Nyt olin 23-vuotias, ja ymmärsin, että minulle oli annettu viisi vuotta aikaa tehdä ratkaisu.
Rukoilin: ”Jumala, muuta mun elämäni, mä en jaksa tätä.” Bileitä riitti. Meni viikko tai kaksi, kun minua taas pyydettiin ravintolaan, mutta minua ei huvittanut mennä. Oli vuosi 1976.
Avasin Gideoneilta saamani Uuden testamentin ja luin: ”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa.” Ja minä kun olin etsinyt lähes kaikkea muuta ensin. Päätin mennä hengelliseen tilaisuuteen, kun olin nähnyt ilmoituksen, että siellä puhui ruotsalainen saarnamies. Menin ihan etuosaan, mutta siihen aikaan ”mammat” nauhoittivat kokouksia omilla nauhureillaan edessä, joten siirryin taemmaksi.
Kun niitä, jotka halusivat ottaa Jeesuksen vastaan, kutsuttiin eteen alttarille polvistumaan, tuli epäilys: ”Ethän sä ole polvistunut proteesin kanssa.” Samalla kuitenkin tunsin, että minua ikään kuin työnnettiin eteenpäin, ja niin minä polvistuin alttarille. Kipu ja tuska otettiin pois ja sain antaa elämäni Jumalalle. Sisimpääni tuli rauha.
Seuraavan aamun jumalanpalveluksessa tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni. Siinä oli Vihtori ja hän siunasi minua. Hän oli tullut kirkkoon tavatakseen minut. Astuin pimeydestä valkeuteen niitä portaita pitkin, jotka hän oli nähnyt näyssä.
Vuoden 2014 maaliskuussa sydämeni oli siinä kunnossa, että tarvittiin ohitusleikkaus. Odotellessani leikkausta sairaalassa sain pikkuaivoinfarktin. Äitienpäivän aattona minut kiidätettiin Töölön sairaalaan. Olin hengityskoneessa. Lääkärit epäilivät, että todennäköisesti en tule jäämään eloon. Kymmenen päivän kuluttua minut siirrettiin Kotkaan odottamaan sydänleikkausta. Seuraavaksi minut siirrettiin Meilahteen, mutta he eivät uskaltaneet leikata.
Jumala puhui Haifassa olevalle sydänkirurgi-ystävälleni, että ”sinun pitää leikata Ossi”. Ystäväni tuli kesäkuussa Suomeen ja leikkasi minut. Hänellä on motto: ”Tee silloin kun vielä voit jotain tehdä.”
Kaksi kuukautta meni pyörätuolissa. Minun piti olla varovainen, sillä tasapaino oli hukassa. Opettelin kävelemään kanadalaisen reisiproteesin avulla. Jumala myös korjasi näköni niin, että voin ajaa autoa. Tammikuussa 2015 aloitin työt uudelleen seurakunnan pastorina. Tämä on ihme!
