Lauri ”Late” Johansson, elinkautisvanki
Entinen rikollisjohtaja ja murhasta tuomittu vanki: ”Enää minun ei tarvitse pelätä. Rukous ja Raamatun lukeminen antavat minulle voimaa.”
Faija ajoi kuorma-autoa ja äiti taksia. Kaikki sujui hyvin kunnes faija rupesi ryyppäämään. Hän ei pystynyt enää hoitamaan työtään ja teki pian konkurssin. Äiti ja faija erosivat.
Faija oli juovuksissa väkivaltainen. Kahdentoista ensimmäisen elinvuoteni aikana hän antoi minulle selkään joka päivä. Mutta kerran hän osti minulle polkupyörän, ja sillä pystyin ajelemaan ympäri kyliä ja maanteitä.
Kolmetoistavuotiaana muutin äidin ystävättären luo. En yksinkertaisesti pystynyt enää asumaan kotona faijan väkivaltaisuuden takia. Minulla ei ollut ketään miehen mallia, joten aloin hengailla kylän juoppojen kanssa. Pian aloin juoda ja tein ensimmäisen väkivaltarikoksen.
En ole katkera vanhemmilleni enkä kenellekään muullekaan siltä osin. Lapsuuteni oli mikä oli isän ryyppäämisen takia, mutta itse päätin tehdä rikoksia. Sain ensimmäisen vankilatuomion vuonna 1984.
Ne murhat, joista nyt istun, tein ollessani mukana huumeiden myynnissä. Huumekaupassa, rikollisjengeissä ja ammattirikollisuudessa pätivät ihan omat lakinsa. Käytin koko ajan amfetamiinia ja kuvittelin, että olin suuri kunkku ja minulla oli paljon valtaa, olihan minulla oma liigakin!
Äiti rukoili puolestani koko elämänsä ajan. Hän kuoli syöpään vuonna 2004. Vankilapastori Riihimäellä tuli selliini ja sanoi, että puolestani on rukoiltu ja että olin ”esirukoustapaus”. Emme olleet koskaan aikaisemmin jutelleet, ja ihmettelin, miten hän saattoi tietää asiasta.
Olen aina uskonut että Jumala on olemassa, mutta siitä huolimatta elin juuri niin kuin minua huvitti. Nyt aloin miettiä uskonasioita. Halusin muuttua, joten aloin käydä vankilan raamattupiirissä. Olin aikaisemmin harrastanut painonnostoa ja minusta oli tullut voimakas. Kuvittelin nyt, että uskon kanssa on sama juttu: jos harrastan uskonasioita, minusta tulee varmasti uskova. Sitten sain voimakkaan syyllisyydentunnon, ja eräänä keskiviikkoiltana marraskuun lopussa 2007 Jeesus pelasti minut. Ymmärsin, että Jumala – en minä itse – sai minut tulemaan uskoon. Se oli elämäni hienoin kokemus. Mitkään huumeet eivät ikinä ole saaneet aikaan mitään vastaavaa.
Seuraavana lauantaina 1. joulukuuta 2007 täytin 42 vuotta. Silloin soitin Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikköön ja kerroin rikostutkijalle, että olin tullut uskoon ja halusin selvittää kaksi selvittämätöntä murhaa.
Samana viikonloppuna kirjoitin 40 kirjettä. Koin voimakkaasti, että minun piti kirjoittaa kavereilleni, että olin tullut uskoon. Vanha Johansson oli ollut monelle esikuva, ja ajattelin, että olisi hyvä, jos myös uudesta, uskovasta Johanssonista tulisi esikuva. Yksikään vanhoista kavereistani ei ole pilkannut minua. Vankilassa oppii kunnioittamaan uskonasioita, koska monet kiven sisällä istuvat kaipaavat muutosta.
Uskossa ei tarvitse ponnistella eteenpäin. Tulevaisuus ei huolestuta, jos uskoo, että Jeesus on lähellä joka hetki. Kun vapaudun, aion palata tänne, mutta en enää vankina vaan Raamattu mukanani auttamaan muita. Olen suorittanut vankilassa ylioppilastutkinnon. Haaveenani on ryhtyä vankien evankelistaksi ja tukihenkilöksi.
Olen istunut linnassa reilun kolmasosan elämästäni. Vankila ei tunnu niin pahalta, koska tiedän nyt, että Jumala pitää minusta huolta, niin kuin hän on Raamatussa luvannut.
Tärkeintä uskossa on suhde Jeesukseen. Sen jälkeen tulee avioliitto rakkaan vaimoni kanssa. Rakkaus on elämässä tärkeintä, Jumalan rakkaus ja myös ihmisten välinen rakkaus.
