Ihmeparantuminen, Näky, Sairaus, syöpä
Tuija Hägglund-Hautamäki, FM, lehtori, Alahärmä
Sairastuin kolmikymppisenä harvinaiseen verisyöpään. Edessäni oli vuosien kamppailu elämästä ja kuolemasta.
”Mikähän minua oikein vaivaa”, mietin päivittäin, kun olin juuri synnyttänyt nuoremman lapsemme. Odottelin päänsäryn ja niskakipujen hellittävän, jotta normaali vauva-arki uudessa kodissamme voisi alkaa. Olin menettämässä liikuntakykyni, terveyteni, jopa koko elämäni. Jouduin pitelemään kiinni seinistä, etten kaatuisi. En pystynyt enää edes nostamaan vauvaa syliini.
Minua tutkittiin, mutta syytä ei löytynyt. Jalkojeni ja koko kehoni hermojen tuhoutuminen eteni vääjäämättömästi, ja kivut vain yltyivät. Eläminen jatkuvassa epätietoisuudessa oli raskasta. Pahinta oli pelko pienten lastemme puolesta, miten he selviäisivät tässä maailmassa ilman äitiä. Kolmevuotias tyttäremme kysyikin: ”Mamma, kuoletko sinä?”
Eihän tämän elämän näin pitänyt mennä, että lähtisin täältä jo kolmikymppisenä, ajattelin. Yli puolentoista vuoden odottelun jälkeen sain diagnoosiksi erittäin harvinaisen verisyövän. Olin halvaantunut vuodepotilas, jolla juuri mikään elin ei enää toiminut normaalisti. Esimerkiksi sydämen toimintakykyä kuvaava arvo oli 100-kertainen normaaliarvoon verrattuna. Aloin saada öisin hengityskatkoksia. Vaikeita oireita oli monia muitakin.
Koko tämän ajan olin rukoillut apua Taivaan Isältä ja ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Vaikka kuinka rukoilin, vastauksena oli pelkkää hiljaisuutta. Eräänä iltana ollessani vielä valveilla, itkin pelkojani ja rukoilin ääneen: ”Jeesus, auta!” Sillä hetkellä näin kuin videofilmin, jossa Jeesus käveli minusta poispäin. Huusin hänen nimeään ainakin kolmesti, jolloin hän kääntyi, otti vesialtaasta sienellä vettä, pesi sillä jalkani ja kuivasi jalkani hiuksillaan ja pyyhkeellä. Tämän näyn avulla sain varmuuden paranemisestani. Sairaalassakin hymyilin läpi kyynelten. Koin tulleeni elävään uskoon.
Rankat syöpähoidot kestettyäni sain järkytyksekseni tietää, että syöpäsoluja olikin vielä jäljellä. Hermoratatutkimuksessa en pystynyt liikuttamaan varpaitani tai nilkkojani.
Pyysin seurakunnasta rukousapua. Myös lukuisat muut, tutut ja tuntemattomat, rukoilivat puolestani. Eräänä iltana rukoillessani sain kokea halvaantuneiden jalkojeni lämpenevän ja samalla näin ikään kuin peräkkäisinä kuvina Jeesus-lapsen seimessä sekä ristin. Sain sisimpääni rauhan. Tämän jälkeen sain liikuteltua varpaitani – ensimmäisen kerran yli kahteen vuoteen. Oloni alkoi muuttua monin tavoin paremmaksi. Edistymistä ilmeni lähes päivittäin. Sydämenikin todettiin lopulta täysin terveeksi. Olen pikkuhiljaa opetellut liikkumaan uudestaan.
Pari vuotta sitten koin rukouksessa vahvan Pyhän Hengen läsnäolon. Pyysin Jeesukselta apua, että paraneminen menisi vielä eteenpäin. Ilokseni huomasin, että pystyin juoksemaan pienen matkan ilman tukea. Kyllä siinä silmät kostuivat. Olen saanut kokea paranemisen eri vaiheissa ihan huikeita onnen ja kiitollisuuden hetkiä, jollaisista minulla ei ennen sairastumistani ollut aavistustakaan. Olen saanut uuden elämän.
Olen palannut työelämään, ja paraneminen jatkuu. Koen olevani siunattu, koska saan elää ja nähdä lasteni kasvavan. Olen kiitollinen myös kaikille niille, jotka ovat rukoilleet puolestani. Nykyisin koen tärkeäksi rukoilla muiden ihmisten puolesta ja kertoa parantumisestani. Ilman Jeesusta olisin nyt vain muisto läheisteni ajatuksissa.
Ihmeparantuminen, Sairaus, syöpä
Teuvo Koljonen, kirvesmies, Joensuu
Yksinhuoltajaksi jääminen 9-vuotiaan tytön ja 6-vuotiaan pojan kanssa oli minulle ja lapsille tiukka paikka. Ei elämässä niin pitänyt käydä. Sellaiseen en ollut osannut varautua.
Olin tehnyt lujasti töitä keskenkasvuisesta asti. Isän kanssa telusin Lieksan savotoilla. Isän toivetta uhmaten lähdin kirvesmiehen ammattioppiin, ja työkalupakki kainalossa änkesin leivän perässä etelän isoille työmaille. Sinne naapurin pojatkin olivat menneet. Pian olinkin jo 12 miehen urakkaporukan nokkamiehenä. Sen verran ehdin katsella tyttöjäkin, että löysin vaimon ja saimme kaksi lasta. Rakensin perheelleni kodin ensin etelään, mutta saimme ruuhkista tarpeeksemme ja suuntasimme Joensuuhun, jossa esikoinen aloitti koulunsa.
Vuosia myöhemmin puutarhuriksi opiskellessaan tyttäreni Karita tuli käymään kotona ja sanoi, että on tullut uskoon. Varoittelin häntä: ”Ole varovainen, etteivät pane päätäsi sekaisin eivätkä vie rahojasi!” Samalla olin kuitenkin iloinen, ettei tyttö ollut menossa maailman remuihin.
”Huomaatko, että noilla uskovilla on jotain sellaista, mitä meiltä puuttuu?” kommentoi naisystäväni Tuula Karitan uutista. Tuula oli minun laillani kokenut raskaan pettymyksen avioliitossaan emmekä siksi olleet sitoutuneet toisiimme virallisesti.
Puoli vuotta myöhemmin olin Venäjällä Volgan mutkassa isolla työmaalla töissä, kun sain Tuulalta kirjeen, jossa hän kertoi tulleensa uskoon. Ihmettelin taas tätä. Seuraavalla lomalla hankin Raamatun ja vein sen Venäjälle. Yönseutuina aloin lukea Raamattua ja sain luettua sen kokonaan puolessa vuodessa. Ymmärsin, että lukemani on totta ja että Jumala on oikeasti totta ja Jeesus on kuollut minunkin syntieni puolesta. Pyysin: ”Ota, Jeesus, minun elämäni – hallitse sinä sitä. Ohjaa ja johda minua.”
Seuraavalla lomallani Tuula näki, että katseeni oli muuttunut toisenlaiseksi ja kuuli, että kirosanat olivat jääneet pois puheestani.
Jumala paransi meitä molempia sisäisesti ja uskalsimme mennä naimisiin.
Venäjän työurakat jatkuivat vielä kaksi vuotta, mutta nyt Siperiassa ja uskovana miehenä. Monissa vaaratilanteissa ja ulkonaisesti hankalissa olosuhteissa sain kokea Jumalan varjelusta ja huolenpitoa, kun ensin olin nöyrtynyt tottelemaan hänen kehotustaan: ”Miksi et pyydä minulta?”
Rukousvastaukset jatkuivat kotimaahan palattuani. Siskoni, Tuula hänkin, sairasti syöpää ja hänet oli leikattu jo kolmesti. Lääkäreiden arvion mukaan elinaikaa oli jäljellä enintään puoli vuotta. Sain läheisteni kanssa rukoilla hänen vuoteensa ääressä ja käskeä Jeesuksen nimessä syöpäsoluja lähtemään pois. Viikon päästä kontrollin jälkeen lääkäri sanoi hänelle: ”Rouva Koljonen, te olette kävelevä ihme. Teillä ei ole enää syöpäsoluja.” Hän eli tuon jälkeen vielä 16 vuotta ja otti Jeesuksen vastaan omana Vapahtajanaan pari viikkoa ennen kuolemaansa.
Viime aikoina mieluisin rakennustyömaa on ollut oman seurakuntakodin, Kanervalatalon, rakentaminen, jossa sain olla työmaajohtajana. Seurakuntalaiset antoivat talkoisiin aikaansa, taitojaan ja esirukousta runsaasti.
Elämäni ja sisimpäni on rauhoittunut uskoontulon myötä. Saan luottaa, että asiat ovat Jumalan kädessä. Riittää, että teen voitavani ja pidän huolen omista asenteistani, sillä niistä olemme jokainen itse vastuussa.
Olen kokenut, että kun etsii ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki muu tarpeellinen annetaan meille sen ohessa.
Ihmeparantuminen
Raimo Laurila, operaattori, eläkeläinen, Teuva
Sydämeni pysähtyi lähes puoleksi tunniksi. Kuudes sähkökäynnistysyritys tuotti tulosta niin, että rytmi palautui ja sydämeni käynnistyi uudelleen. Sepelvaltimoni oli mennyt tukkoon ja repeytynyt.
Tavallisena lokakuun iltana vuonna 2014 olin jo nukahtanut, kun vielä hereillä oleva vaimoni havaitsi kauhukseen, etten hengittänyt. Pulssiakaan ei enää tuntunut. Sydämeni oli pysähtynyt. Vaimoni hälytti ambulanssin ja aloitti elvytyksen. Ambulanssi saapui paikalle viidessä minuutissa ja ensiapuryhmä jatkoi elvyttämistä, mutta mitään tuloksia ei ollut havaittavissa. Ryhmä päätti jo lopettaa, mutta juuri silloin havaittiinkin pientä eteiskammiovärinää, ja niin elvytystä taas jatkettiin. Vasta kuudes sähkökäynnistysyritys tuotti tulosta ja sydän lähti toimimaan. Sairaskertomuksen mukaan tähän kaikkeen kului aikaa 27 minuuttia.
Tämän jälkeen minua lähdettiin viemään Vaasan keskussairaalaan, missä kardiologi tutki tilaani tarkemmin. Kävi ilmi, että sepelvaltimoni oli mennyt tukkoon ja repeytynyt. Tilanne oli äärimmäisen vakava ja päädyin teho-osastolle, jossa makasin koomassa hengityskoneen varassa.
Tieto kriittisestä tilastani kiiri ystäville, jotka alkoivat rukoilla puolestani. Neljä päivää tilanne jatkui entisellään. Eräs ystävä näki näyn, jossa Jeesus seisoi vuoteeni vierellä ja kynttilässä paloi liekki. Se antoi läheisilleni toivoa.
Sairasvuoteeni vieressä kävi myös tuttu maallikkosaarnaaja rukoilemassa. Pian tämän rukouksen jälkeen kaikkia pyydettiin poistumaan huoneesta hoitotoimenpiteiden vuoksi. Saarnaaja on myöhemmin kertonut todenneensa vaimolleen sairaalasta palattuaan, että “Raimo on menetetty”. Kun vaimoni ja tyttäreni palasivat takaisin vajaan puolentoista tunnin kuluttua, hoitaja kiirehti kertomaan, että hänellä oli todella hyviä uutisia: Raimo on tullut tajuihinsa! Hengityskone voitaisiin ottaa pois. Monet hoitajat liikuttuivat silminnähden tästä positiivisesta käänteestä vaikeassa tilanteessa.
Jumala teki ihmeen. Lääkärit ja koko hoitohenkilökunta eivät voineet ymmärtää, ettei lähes puolen tunnin sydänpysäytyksestä tullut mitään negatiivisia seuraamuksia. 27 minuutin hapettomuus ei aiheuttanut aivoihini mitään vammaa ja aivosähkökäyräni on täysin normaali. Minulle ei tullut masennustakaan ja muistikin toimii.
Pääsin sairaalasta reilun kuukauden päästä. Kuntoni palautui ennalleen melko nopeasti. Puolen vuoden päästä olin jo metsätöissä, ja kesällä 2016 teimme vaimon kanssa jo yli 80 kilometrin pyörälenkin.
Tiedän, että sain elämälleni jatkoaikaa. Suuri kiitos kumpuaa sydämestäni, että saan olla vielä tässä ja nähdä lasten ja lastenlasten kasvavan. Jumalan armosta saan elää päivän kerrallaan.
Olemme olleet vaimoni kanssa uskossa yli 20 vuotta. Rukous on tullut meille suureksi voimavaraksi. Viemme yhdessä asiat Herralle. Luotamme siihen, että Jumala kuulee ja vastaa ajallaan. Myös joka-aamuinen Raamatun lukuhetkemme on tärkeä. Olemme tehneet yhdessä vapaaehtoistyötäkin.
Usko on antanut elämälle tarkoituksen ja päämäärän, jota kohti olemme menossa. Vaikka uskoamme kaikkivaltiaaseen ja huolta pitävään Jumalaan on koeteltu eri tavoin, niin voin tänään todeta, että kaikki on kuitenkin Jumalan kädessä.
Ihmeparantuminen, Uskonto
Heikki Hietala, maanviljelijä, Lapua
Olin etsinyt vuosia elämääni rauhaa tuloksetta. Kunnes yhtäkkiä nostin käteni hengellisessä tilaisuudessa, itkin vuolaasti ja ihmettelin sitä rauhaa, jonka olin vihdoinkin saanut.
Hengelliset asiat olivat olleet tuttuja minulle jo lapsuudesta ja olin käynyt usein kirkossa. Olin myös viettänyt ulkonaisesti ns. siistiä elämää. Nuoresta saakka minulla oli kodin perinnöstä johtuen ollut kaipaus Jumalan puoleen. Tunsin kuitenkin, että sydämessäni ei ollut etsinnöistäni huolimatta sitä rauhaa, jonka Jeesus lupaa omilleen. Mietin, mitä Jeesuksen sanat ”rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille” oikein tarkoittavat. Uskonnollisesta yrittämisestäni huolimatta sydämessäni ei ollut tuota rauhaa.
Minua vaivasi myös Jeesuksen ja Nikodemuksen keskustelu uudestisyntymisestä. Olenko minä syvästi uskonnollinen mies syntynyt uudesti? Vähitellen lakkasin kuitenkin etsimästä sitä ”oikeanlaista” uskoa. Ajattelin, että ehkäpä epätietoisuus oman uskon riittävyydestä taivaaseen pääsyyn sitten vain kuuluu uskoon.
Oli vuosi 1987, kun vaimo pudotti pommin ilmoittamalla, että hän on tullut uskoon. Se oli minulle suuri järkytys. Olin aina ajatellut, että uskoontulo ei kuulunut meille. Tuskani oli melkoinen, kun hän alkoi puhua vieraillekin Jeesuksesta ja uskoontulostaan. Hän oli lukenut hengellisen kirjan ”Ristin luokse”, jonka viimeisillä sivuilla lukijoita oli haastettu ottamaan Jeesuksen sovitustyö vastaan, ja hän oli vastannut myönteisesti. Vaimo alkoi käydä hengellisissä tilaisuuksissa, ja kun hän tuli sieltä kotiin, pidin aina uskollisesti mykkäkoulua. Hän oli kuitenkin hyvällä mielellä ja sai lepyteltyä minut niin, että annoin aina anteeksi siihen asti, kunnes hän meni taas seuraavan kerran tilaisuuteen. En uskaltanut kieltää menemästä, koska tiesin, että hän on kuitenkin hyvässä paikassa. Nähtyäni vaimossani tapahtuneen muutoksen aloin liittää iltarukoukseeni pyynnön: ”Taivaan Isä, minäkin haluaisin tulla uskoon, kunhan ei tarvitse kertoa siitä kenellekään.”
Kului useampi vuosi. Eräänä päivänä vaimo ilmoitti menevänsä Viktor Klimenkon konserttiin Seinäjoelle ja kysyi, että haluanko lähteä mukaan. Koska tilaisuus järjestettiin Kauppaoppilaitoksella, oli helpompi lupautua. Sanoin lähteväni kyytimieheksi. Siellä meno oli aivan toisenlaista kuin mihin olin tottunut. Jossain kohtaa tilaisuutta päätin, etten ikinä enää lähtisi tällaiseen mukaan. Mutta sitten tapahtui jotain, joka muutti elämäni. Tilaisuuden lopussa Klimenko esitti kysymyksen, että kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle ja löytää rauhan elämäänsä. Kysymys ahdisti ja järkytti minua. Ajattelin, että tuo saarnamies lupaa yhdellä kädennostolla sen rauhan, jota olin vuosikymmenet kaivannut! Äärettömän ahdistuneena ajattelin, että onpahan tämäkin sitten kokeiltu ja sain kuin sainkin käteni ylös. Se oli elämäni vaikein kädennosto.
Kun tilaisuus päättyi, halusin nopeasti pois. Jotkut menivät siunattaviksi, mutta minä menin autoon itkemään. Itkua piisasi kotiin saakka. Olin ihmeissäni, mitä minulle oli tapahtunut. Nukuin seuraavan yön kuin pieni lapsi, ja vuosia vaivannut selkäkipu oli kadonnut. Sisimmässäni ja koko olemuksessani oli yli ymmärryksen menevä rauha. Pikkuhiljaa aloin uskoa, että tämä on nyt se uudestisyntyminen, josta Jeesus puhui. Ensimmäiset viikot uskoontulon jälkeen pelkäsin, että sydämessäni oleva rauha katoaa johonkin. Mutta ei se ole kadonnut, vaikka tuosta illasta on jo yli kaksikymmentä vuotta.
Ihmeparantuminen, Lapsettomuus, Masennus ja/tai uupumus, Yliluonnollista
Elina Karonen
Olimme päättäneet muuttaa mieheni työn perässä Heinolasta Lahteen. Irtisanouduin työstäni saatuani Lahdesta työn. Mieleistä asuntoa ei kuitenkaan alkanut löytyä ja se pisti miettimään oliko ratkaisumme sittenkään oikea. Menimme rukousiltaan ja laitoin nimettömän rukouslapun koskien tulevaisuuttamme. Rukousvastauksena ymmärsimme, että meidän pitääkin jäädä Heinolaan. Epäilys hiipi kuitenkin vielä mieleen ja pyysimme ystäviltä rukoustukea. Yhteisen rukouksen aikana saimme näyn, jossa varmistui, että Herran tahto on, että jäämme Heinolaan. Työpaikan peruutuspuhelu Lahteen oli yksi vaikeimmista puheluista elämässäni. Tästä Jumalan tahtoon taipumisesta alkoi kuitenkin uusi aika. Rukous tuli aina vaan rakkaammaksi.
Kärsimme lapsettomuudesta; hormonihoidotkaan eivät auttaneet. Menin epäillen rukousiltaan. Koko kirkko pursusi ihmisiä. Kävimme rukousjonossa, mutta en kokenut mitään erityistä. Jonkin ajan kuluttua huomasin olevani raskaana. Seuraavaan rukousiltaan menin jo innolla. Toista lasta odottaessani vauvalla todettiin sydänvikaa. Rukousillassa sydän kuitenkin parani. Omaan elämääni unohdin pyytää johdatusta. Luulimme, että lapsilukumme on täysi, mutta profetian kautta tuli tieto, että Herra on tarkoittanut meille kolme lasta. Taas nöyrryimme, että jos Herra annat meille lapsen ilman hormonihoitoja, niin ilolla hänet vastaan otamme. Pian odotinkin jo kolmatta lastamme.
Olimme solmineet avioliiton nuorina. Hyvistä toiveista huolimatta oli vaikeaa yhdistää lapsiperheen, yrittäjyyden ja hengellisten asioiden arki. Emme olleet tottuneet kertomaan tunteistamme ja asioistamme toisillemme. Vastoinkäymisten myötä tuli lopulta avioero. Kaikki tämä sai aikaan minulle pidempiaikaista masennusta. Jumala tuli kuitenkin taas kerran apuun: ”On apu lähellä siis älä pelkää…” Jumala alkoi eheyttää pieni askel kerrallaan.
Jumala antoi uuden tehtävän toimia Suomen evankelioimiskongressin E4:n nuorisokoordinaattorina. Jumalaan luottaen suunnittelimme, teimme työtämme ja Jumala siunasi tapahtuman. Se oli minulle hengellinen kasvupaikka ja luottamus Taivaan Isän johdatukseen voimistui. Pitkän avioliiton jälkeen ei ollut helppoa olla yksin. Tuli seurusteluyrityksiä ja pettymyksiä. Vaikka minulla oli halu kulkea Jumalan johdatuksessa, lähdin aina liikkeelle ennen kuin Jumala antoi luvan. Seurustelusuhteissa olin töpännyt jo liian monta kertaa. Luovutin. Ei Jumalalla ole varattuna minulle enää miestä, ajattelin. Rukoilin kovasti: ” Herra, anna Sinun rakkautesi valata minut kokonaan niin, etten kaipaa puolisoa rinnalleni. Anna minulle iloa kertoa Sinusta muille!”
Ostin moottoripyörän ja liityin Gospel Riderseihin aikeena evankeliumin levitys heidän kanssaan. Vain 2kk pyörän oston jälkeen löysin Jumalan tarkoittaman miehen rinnalleni. Rakkaus on avannut Jumalan sanan lukemista ja rukoilua. Yhdessä mieheni kanssa ne saavat aivan erilaisen tason. Jumala suurentui valtavasti. Se on aivan huikaisevaa! Uskon, että rakkaus on tärkein asia, mitä tarvitsemme ”Suurin niistä on rakkaus” 1 Kor.13:13. On hienoa huomata, että uskovana voi aina vaan kasvaa ja uudistua, kun kulkee Jumalan johdatuksessa. Ja vaikka tuntisikin, että ei ole kulkenut oikeaa tietä, on Jumalan kanssa mahdollista aina aloittaa puhtaalta pöydältä. Niin paljon olen jo saanut, mutta Jumala antaa niin ylitsevuotavasti, että uskallan lapsen lailla odotella mitä Taivaan Isällä on vielä varattuna osalleni! Uskalla sinäkin muuttua parhaassa seurassa!
