Kaikki vaikutti menevän hyvin elämässäni. Löysimme vaimoni kanssa toisemme nuorina aikuisina. Perheen perustamisen aikoina olin töissä muurarina ja laatoittajana suurilla rakennustoimistoilla.
Perustin oman firman vuonna 1982. Yritys lähti hyvin käyntiin ja kasvoi hyvää vauhtia. Bisneselämään kuuluu – suhdetoiminnan nimissä – paljon tapaamisia ja juhlimistakin. Pyörin niissä mukana. Tunsin kuitenkin ajoittain sisimmässäni, ettei kaikki ole aivan oikein. Aloin väsyä. Päätin myydä yritykseni, ja kaupat syntyivätkin vuonna 1992. Olin aivan poikki.
Pidin viiden kuukauden burn out -loman. Sitten lähdin taas töihin intoa puhkuen. Voimat riittivät viikoksi. Olin tyytymätön. Puoli vuotta firmani myynnin jälkeen ostin sen takaisin.
Monet houkutukset vetivät minua puoleensa. Vapaa-aikoinani keikkailin; soittelin ja laulelin kun vain joku hoksasi pyytää. Kävin edelleen myös kotiseurakuntani tilaisuuksissa kitarani kanssa, mutta ainakin vaimoni tiesi, ettei sydämeni ollut mukana niissä lauluissa.
Firmallani oli kolme vuotta töitä Moskovassa ja Pietarissa. Lähes viikoittain matkustin itänaapuriin. Nuo vuodet olivat raskaita. Kova kuori peitti todellisuuden. 2005 vaiheilla taloudelliset vaikeudet lisäsivät paineitani. Alkoi tulla luottotappioitakin. Mentiin kuitenkin eteenpäin, koska töitä oli paljon ja raha kiersi.
Ymmärsin vuoden 2007 aikana, että Jumala kutsui minua takaisin lähelleen. Olin vähitellen kääntänyt hänelle selkäni. En elänyt Raamatussa kuvatuilla ”vihreillä niityillä”, vaan raahustin kivikkoisilla pientareilla.
Veljeni on Jumalan mies. En ollut kertonut hänelle elämäni mutkista. Kuitenkin hän varoitti minua monet kerrat. En halunnut kuulla totuutta ja karttelin hänen puheluitaan.
Verottajan lappu saapui vuonna 2008. Se johti siihen, että edessä oli konkurssi-istunto. Maailmani romahti. Kerroin vaimolleni elämäni olevan nyt varsinaisessa pattitilanteessa. Vaimoni pyynnöstä äitini ja muutamat ystävämme sopivat rukouksesta puolestani. ”Jumala, puutu yliluonnollisella tavalla Masan elämään”, he anoivat.
Menin yksikseni mökillemme. Veljeltäni tuli kehotus: ”Valitse seurakunnastasi kolme luotettavaa ystävää ja kerro heille omat ja firmasi asiat. Sitten Jumala voi ja alkaa toimia! Toimi nopeasti, paluuta ei ole!” Sovimme tapaamisen noiden kolmen ystävän kanssa seuraavaksi päiväksi. Kerroin heille koruttoman totuuden. Puolestani rukoiltiin. Jeesus antoi syntini anteeksi.
Jumala antoi minulle voiman ja viisauden selvitellä asioitani verottajan ja ihmisten kanssa. Toive yrityssaneerauksesta tuntui mahdottomalta, koska oli vaikea tilanne ja vähän aikaa. Käräjäoikeus otti kuitenkin ihmeekseni vastaan yrityssaneerausanomuksen. Jo määrätty konkurssi-istunto oli myös peruttu verottajan toimesta.
Elämänmuutos on totta tänäänkin. Koko elämäni on muuttunut. Yrityksenikin toimii edelleen. Nyt olen sama mies arkena työssä ja pyhänä kirkossa. Ei ole enää erikseen kirkkotakkia ja arjen roolivaatteita. Naamiot ovat pudonneet. Pyydän Jumalalta aina aamuisin: ”Ohjaathan elämääni tänäänkin, että voin elää tahtosi mukaan ja kertoa toisillekin suurista teoistasi arjen keskellä.”
Vuoden 1990 laman aikana koimme, että kaikki romahti. Olimme juuri laajentaneet yrityksemme toimitiloja ja rakensimme myös perheellemme uutta kotia. Yrityksemme vaikeudet alkoivat kasaantua. Välillä tuntui jo siltä, että on vaikeaa jatkaa elämää eteenpäin.
Vanhempani olivat perustaneet oman yrityksen vuonna 1962. Sukupolven vaihdoksessa olimme veljeni ja sisareni kanssa ottaneet yrityksen pyörittämisen kontollemme. Läheiset ihmissuhteet perhepiirissä sekä työt veivät kaiken ajan. Ahdistus ja paha olo kasvoivat sisälläni. Hätäilin yrityksemme työntekijöiden puolesta ja sen valtavan taloudellisen velkataakan edessä, joka meitä odottaisi mahdollisen konkurssin takia. Konkurssi toteutuikin heinäkuussa 1991. Mielipahaa lisäsi ihmisten pahat puheet. Tuntui käsittämättömältä kuulla juoruja, jotka koskivat itseä.
Häpeä konkurssista oli valtava. Oli järkyttävää menettää koko perheen elämäntyö. Saimme onneksi sovittua konkurssivelallemme maksusuunnitelman. Maksaminen kestäisi kauan, seuraavat 25 vuotta. On suuri ihme, ettemme menettäneet kotiamme konkurssin jälkeen. Saimme uuden yrityksen jaloilleen vuonna 1992. Koin kuitenkin edelleen häpeää tuosta konkurssista ja asiakkaiden kohtaaminen oli vaikeaa.
Vaimoni sairastui vakavasti vuonna 1990. Kärsin ja tuskailin jo Jumalan puoleen. Huusin Jumalalle vaimoni sairauden takia sekä toisaalta valtavan taloudellisen huolen uuvuttamana. Onneksi kotimme oli maalla, niin sain purkaa sisäistä tuskaani pihallamme kenenkään kuulematta.
Keväällä 1991 aloin lukea vihkiraamattuamme. Luin sitä myös ääneen vaimolleni Anittalle. Vierailimme lähiseurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissakin tilaisuuksissa. Etsimme sopivaa paikkaa. Emme kuitenkaan kiinnittyneet minnekään. Olimme edelleen irrallaan ja yksin.
Vierailimme kerran Lappeenrannassa eräässä seurakunnassa, jossa tunnistimme Jumalan läsnäolon. Tuntui hyvältä jutella ja saada tukea. Meitä kehotettiin jatkamaan kotiseurakunnan etsimistä kotona. Huhtikuussa 2011 kävimme tutustumassa kotipaikkakunnallamme olevaan seurakuntaan. Tuntui kuin olisimme tulleet kotiin. Pian tämän jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle, ja mikä tärkeintä, saimme syntimme anteeksi. Paha olo ja katkeruus kaikesta tapahtuneesta poistuivat sydämestäni. Tuntuu hyvältä ja kiitolliselta, että saamme seurata Jeesusta yhdessä vaimoni kanssa.
Olen ehkä ensimmäisiä uskovaisia suvussamme. Uskosta kertominen omalle perheelle aiheuttikin aluksi hämmennystä ja lievää vastustustakin. Meille on tärkeää saada kuulua myös seurakuntaperheeseen. Seurakuntamme onkin nykyisin toinen kotimme. Seurakuntayhteyden tärkeää antia ovat rukousyhteys, kasvukurssit ja Jumalan Sanan kuuleminen. Nämä auttavat uskossa kasvamisessa. Entiseen elämäntyyliin on niin helppo palata.
Olen saanut oppia tuntemaan Jumalan armon ja Pyhän Hengen toiminnan elämässäni. Olemme saaneet uusia ystäviä seurakunnasta. Voimme jutella kaikista asioistamme avoimesti ja luottamuksella ja rukoilla ystäviemme kanssa. Olen oppinut ymmärtämään myös sen, että Jumala kantoi minua jo ennen uskoontuloani. Kyllä uskovankin elämässä tulee hetkiä, jolloin ajattelen: jaksanko? Mutta usko Jumalaan on antanut minulle sisäisen rauhan. Ymmärrän, että kaikki on Jumalan johdatusta.
Elämäni oli umpikujassa. Avioliittomme oli ajautunut kriisiin ja harkitsimme eroa. Omakotitalomme oli ulosmittauksen alla. Olin ahdistunut ja rauhaton. Itsemurha-aikeet houkuttivat. Lapsesta saakka alkaneet sydänongelmat lisääntyivät.
Kansakoulun ensimmäisen luokan hiihtokilpailu jäi mieleeni. Hiihdin niin kovasti kuin jaksoin. Hiihdon jälkeen alkoi rinnassani tuntua vaikea olo, jota kesti iltaan asti. Lääkärin mukaan minulla oli ollut rytmihäiriö. Sain ensimmäiset sydänlääkkeet 8-vuotiaana. Lääkäri kielsi enää koskaan hiihtämästä kilpaa.
Vuodet vierivät, ja joskus sydänoireet muistuttivat olemassaolostaan. Sydänlääkkeitä en käyttänyt, mutta varoin kuitenkin rasittamasta sydäntäni liikaa.
Vuonna 1977 rytmihäiriö yllätti jälleen hiihtoladulla. Vaivoin jaksoin hiihtää takaisin kotiin. Mieheni soitti ambulanssin. Sairaalassa lääkärin tutkiessa tajuntani alkoi heiketä. Jouduin happilaitteisiin ja nukutuksessa tehtiin sähköinen rytminsiirto, jolla sydämen oikea rytmi palautui. Lääkäri kertoi, että minulla on synnynnäinen sydänvika, WPW-syndrooma. Alkoi jatkuva sydänlääkkeiden käyttö.
Rytmihäiriöiden jatkuessa yhä pahempina elämä alkoi tuntua tarkoituksettomalta. Miehen yrityksen talousongelmat kasautuivat. Ulosottomies kävi usein muistuttamassa, että omakotitalomme on ulosmitattu. Avioliittommekin oli ajautunut kriisiin ja olimme menossa asumuserosovittelijalle.
Noihin aikoihin kuulin hengellisestä parantumiskokouksesta. Halusin lähteä sinne, vaikka hengelliset asiat eivät olleet päällimmäisenä mielessä. Rukousjonossa minulta kysyttiin, haluanko tulla uskoon. Sen enempää asiaa miettimättä vastasin, että haluan. Sitten pääsin keskustelemaan mieltä painaneista asioista. Tilaisuuden jälkeen olo oli kevyt; tuntui, etteivät jalat koskettaneet maata. Olin halunnut parantua sydänviasta, mutta sain paljon enemmän: uskon Jeesukseen. Siitä olin kiitollinen.
Myös puolisoni tuli pian uskoon. Sen jälkeen olimme hyvillämme siitä, ettemme eronneet. Saimme ihmeellisesti avun myös talousongelmista selviytymiseen.
Elämä asettui uomiinsa lähes 20 vuoden ajaksi, kunnes sydämeni tilanne jälleen paheni. Rytmihäiriöt lisääntyivät, lääkkeitä lisättiin ja vaihdeltiin. Vuonna 1999 synnynnäinen sydänvika paikannettiin, mutta sitä ei saatu korjattua. Seuraavat vuodet olivat vaikeita. Valvoin öitä ja usein minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Tuntui, etten jaksa enää, toivoin jo kuolemaa. Minua oli pyydetty vapaaehtoiseen hengelliseen työhön. Työ kiinnosti, mutta en voinut lupautua siihen rytmihäiriöiden takia.
Vuonna 2004 olin jälleen keskussairaalassa ja puolestani rukoiltiin. Tutkimushuoneessa oli kolme sydänsairauksien erikoislääkäriä, tarkoituksenaan polttaa häiriöitä aiheuttanut johtorata. Jotain merkillistä oli kuitenkin tapahtunut. Lääkärit ihmettelivät ääneen, minne vuonna 1999 paikannettu sydänvikani oli kadonnut.
Tuon parantumiskokemuksen jälkeen olen saanut kuin uuden elämän. Yli 30 vuotta jatkunut sydänkontrolli lopetettiin. Myös verenpaine korjaantui, enkä tarvitse enää lääkkeitä. Olen voinut tehdä hengellistä vapaaehtoistyötä jo 11 vuoden ajan. Talvisin hiihdän satoja kilometrejä. Olen kiitollinen Jeesukselle, rukoilijoille ja tietenkin myös lääkäreille saamastani hoidosta.
Rakkain raamatunkohtani on: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Tämän rauhan olen saanut henkilökohtaisesti kokea.
Mira Kunnasluoto, laulaja, tangokuningatar, Elimäki
”Tähteyteen liittyy paljon unelmia, mutta myös yllätyksiä. Vuonna 2000 hiuksilleni laskettiin tangokuningattaren kruunu, ja sain kunnalta lahjaksi omakotitontin. Lavakiertue takasi toimeentulon vuodeksi eteenpäin. Vajaan kymmenen päätoimisen keikkavuoden jälkeen jouduin tekemään töitä muun muassa puhelinmyyjänä. Valmistuin viime vuoden puolella puutarhuriksi, mutta viime elokuusta eteenpäin olen ollut monien tapaan työtön. Uskoa en ole silti missään elämän käänteessä hukannut.”
Ensimmäinen kuukausi työttömänä meni kotona lepäillessä. Pian huomasin, että päivärahoilla keikkavuosien laskuja maksaessa eläminen voi olla tiukkaa. Helposti asiat alkavat pyöriä päässä, ja silloin lenkille lähtö tai muut kodin pienet asiat kangertavat.
Lavoille en enää unelmoi, sillä tiedän, mitä viihdemaailma pitää sisällään. Voittoa seurannutta julkisuutta oli vaikea hallita. Menetin perheeni kanssa yksityisyyden.
Rakastin laulamista jo pikkutyttönä. Ensiesiintymiset tapahtuivat mummolan kahvivieraille tai tarhan joulujuhlassa. Ala-asteella ystävystyin tytön kanssa, jonka äiti oli uskovainen. Me lauloimme paljon yhdessä, ja hän opetti minulle kitaransoittoa. Samalla juttelimme paljon taivasasioista.
Nuorena tein uskonratkaisun seurakunnan nuortenleirillä. Tuolloin elettiin 1980-lukua ja Kouvolassa käynnistettiin Vappugospel-tapahtuma. Pääsin kuuntelemaan Gospel Power -yhtyettä, jonka musiikki tuntui energiseltä ja innostavalta. Pidin paljon myös Exit- ja Heureka-yhtyeistä, mutta erityisen paljon minua puhutteli laulaja Helena Saari, jonka yhdessä kappaleessa sanotaan näin: ”Pää pystyyn, näytä värisi! Pää pystyyn, kerro uskosi!”
Tunsin tuohon aikaan epävarmuutta siitä, miten elää uskovaisena, kun useimmat ihmiset ympärilläni eivät jakaneet samaa vakaumusta kanssani. Laulun rohkaisemana pidin kaverini kanssa päivänavauksen, jossa soitimme gospelia koko koululle ja puhuimme Jeesuksesta. Saimme kuulla huuteluja ”siellä ne uskovaiset nyt menevät!” mutta pidimme rohkeasti päämme pystyssä.
Yläkoulun jälkeen etsin omaa alaani pitkään. Kokeilin muun muassa sairaanhoitajaopintoja, mutta ne kariutuivat siihen, etten pystynyt pistämään toista ihmistä. Avioiduin nuorena. Olin vasta kahdeksantoista, kun asetuimme mieheni kanssa Elimäelle. Saimme kaksi ihanaa poikaa. Liittomme ajautui karille vajaa parikymmentä vuotta sitten. Omaa ammattia ei edelleenkään ollut, joten jotain piti keksiä. Olin katsellut televisiosta Tangomarkkinoita ja päätin kokeilla, miten pitkälle rahkeeni riittäisivät. Heti ensi yrittämällä vuonna 1999 ylsin semifinaaliin ja seuraavana vuonna hiuksilleni laskettiin kruunu.
Minulla oli keikoilla jotenkin ristiriitainen olo. Sain toki laulaa rakkaudesta, joka on Jumalan lahja ihmisille, mutta silti tunsin usein suurta tyhjyyttä. Illasta toiseen humalaisille ihmisille laulaminen ei tyydyttänyt. Yritin useampaan otteeseen lopettaa iskelmäurani, mutta toisaalta tulojakin tarvittiin. Myös saamani neuvot jatkosta hämmensivät mieltä. Lopulta selkeä käännös elämään tuli, kun sain Poriin nimettömältä lähettäjältä vihreän Uusi elämä -kirjasen ja musiikki-cd:n.
Haaveeni hengellisen levyn tekemisestä toteutui vuonna 2015. Kesällä julkaisin oman levyn, jossa laulan valitsemiani 80-luvun hengellisiä hittejä. Nyt en enää säntäile sinne tänne omilla harharetkilläni, vaan odotan, minne Jumala haluaa minut johdattaa. Rauha sydämessäni kertoo, että olen oikealla tiellä. Todellinen, kestävä onni on löytynyt.
Vuoden 1990 laman aikana koimme, että kaikki romahti. Olimme juuri laajentaneet yrityksemme toimitiloja ja rakensimme myös perheellemme uutta kotia. Yrityksemme vaikeudet alkoivat kasaantua. Välillä tuntui jo siltä, että on vaikeaa jatkaa elämää eteenpäin.
Vanhempani olivat perustaneet oman yrityksen vuonna 1962. Sukupolven vaihdoksessa olimme veljeni ja sisareni kanssa ottaneet yrityksen pyörittämisen kontollemme. Läheiset ihmissuhteet perhepiirissä sekä työt veivät kaiken ajan.
Ahdistus ja paha olo kasvoivat sisälläni. Hätäilin yrityksemme työntekijöiden puolesta ja sen valtavan taloudellisen velkataakan edessä, joka meitä odottaisi mahdollisen konkurssin takia. Konkurssi toteutuikin heinäkuussa 1991. Mielipahaa lisäsi ihmisten pahat puheet. Tuntui käsittämättömältä kuulla juoruja, jotka koskivat itseä.
Häpeä konkurssista oli valtava. Oli järkyttävää menettää koko perheen elämäntyö. Saimme onneksi sovittua konkurssivelallemme maksusuunnitelman. Maksaminen kestäisi kauan, seuraavat 25 vuotta. On suuri ihme, ettemme menettäneet kotiamme konkurssin jälkeen. Saimme uuden yrityksen jaloilleen vuonna 1992. Koin kuitenkin edelleen häpeää tuosta konkurssista ja asiakkaiden kohtaaminen oli vaikeaa.
Vaimoni sairastui vakavasti vuonna 1990. Kärsin ja tuskailin jo Jumalan puoleen. Huusin Jumalalle vaimoni sairauden takia sekä toisaalta valtavan taloudellisen huolen uuvuttamana. Onneksi kotimme oli maalla, niin sain purkaa sisäistä tuskaani pihallamme kenenkään kuulematta.
Keväällä 1991 aloin lukea vihkiraamattuamme. Luin sitä myös ääneen vaimolleni Anittalle. Vierailimme lähiseurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissakin tilaisuuksissa. Etsimme sopivaa paikkaa. Emme kuitenkaan kiinnittyneet minnekään. Olimme edelleen irrallaan ja yksin.
Vierailimme kerran Lappeenrannassa eräässä seurakunnassa, jossa tunnistimme Jumalan läsnäolon. Tuntui hyvältä jutella ja saada tukea. Meitä kehotettiin jatkamaan kotiseurakunnan etsimistä kotona. Huhtikuussa 2011 kävimme tutustumassa kotipaikkakunnallamme olevaan seurakuntaan. Tuntui kuin olisimme tulleet kotiin. Pian tämän jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle, ja mikä tärkeintä, saimme syntimme anteeksi. Paha olo ja katkeruus kaikesta tapahtuneesta poistuivat sydämestäni. Tuntuu hyvältä ja kiitolliselta, että saamme seurata Jeesusta yhdessä vaimoni kanssa.
Olen ehkä ensimmäisiä uskovaisia suvussamme. Uskosta kertominen omalle perheelle aiheuttikin aluksi hämmennystä ja lievää vastustustakin. Meille on tärkeää saada kuulua myös seurakuntaperheeseen. Seurakuntamme onkin nykyisin toinen kotimme. Seurakuntayhteyden tärkeää antia ovat rukousyhteys, kasvukurssit ja Jumalan Sanan kuuleminen. Nämä auttavat uskossa kasvamisessa. Entiseen elämäntyyliin on niin helppo palata.
Olen saanut oppia tuntemaan Jumalan armon ja Pyhän Hengen toiminnan elämässäni. Olemme saaneet uusia ystäviä seurakunnasta. Voimme jutella kaikista asioistamme avoimesti ja luottamuksella ja rukoilla ystäviemme kanssa. Olen oppinut ymmärtämään myös sen, että Jumala kantoi minua jo ennen uskoontuloani. Kyllä uskovankin elämässä tulee hetkiä, jolloin ajattelen: jaksanko? Mutta usko Jumalaan on antanut minulle sisäisen rauhan. Ymmärrän, että kaikki on Jumalan johdatusta.
