Viime keväänä nuorten voimannoston EM-kilpailuista Pilsenistä, Tsekistä palasi opintojensa pariin Kankaanpäähän iloinen nuori mies kirkkaita mitaleja mukanaan. Sub-junioreiden uuden maailmanennätyksen kanssa Ronin oli mukava tulla kotiin ahertamaan kaksoistutkintoa; kone- ja metallialaa sekä ylioppilastutkintoa. Jalkakyykyn 240,5 kg tuloksella vapaa-aikana nousee näissä käsissä kevyesti kitara ja bassokin soimaan oman seurakunnan tilaisuuksissa ja välillä esiintymiskeikoillakin.
Rupesin nostamaan rautaa, kun eihän sitä saa jäädä isoveljien jalkoihin, eikä hävitä heille. Iskä ja veljet kävi salilla ja mäkin sitten tietysti lähdin sinne mukaan. Pohjalaisuudesta varmaan tulee se uho ja kilpailuhenkisyys, että kun olin 14-vuotiaana vasta kuukauden treenannut, piti jo päästä kilpailemahan. Ja siitä se alkoi vaan luonaamaan. Jotenkin oon tähän fyysisesti soveltuva, ja eiks’ lahjoja pidä käyttää, eihän niitä saa hukata?
Kisoissa kulkee aina mun mukana tukena joku meidän perheestä ja me rukoillaan yhdessä. Siinä haluan myös näyttää värini, että teen ristinmerkin ennen nostoa. Ihmiset on sitten tulleet kysymään, ootko sä uskovainen, ja on tullut tosi hyviä keskusteluja aiheesta. Kyselee ne mun tulevaisuudensuunnitelmistakin ja tietenkin mä tähtään korkealle urheilussa. On sellainen kymmenvuotis-suunnitelma olympiatasolle pääsemisestä, että voisi olla 2024 kisoissa sitten.
Elämässä on tavoitteita, että kun saan ammatin, haluan tietenkin perustaa perheen ja olla hyvä isä jonain päivänä. Mutta vieläkin korkeampi tavoite mulla on. Oon matkalla taivaaseen.
Meidän perhe on uskovaisia jo monessa polvessa. Isän suku on tehnyt hengellistä työtä alkoholistien ja narkomaanien parissa Kirjaskylän alkoholisti- ja narkomaanikodissa. Vaikka isovanhempien ja omien vanhempien muutostarina on ollut siunaus myös meille lapsille, niin oma ratkaisu jokaisen ihmisen kuitenkin täytyy tehdä. Eihän sitä kenenkään siivellä taivaaseen pääse. Oon kulkenut pienestä asti seurakunnassa mukana ja kotona on yhdessä rukoiltu. Kun olin menossa kolmannelle luokalle, koko kesän hengelliset asiat oli tulleet vahvasti mua kohti. Koin synnintuntoa ja aattelin, että jotain täytyy tehdä.
Syyskuussa oli sitten kotikokous, jossa olin porukoitten kanssa mukana. Siellä lopuksi kysyttiin, haluaako joku tehdä uskonratkaisun. Minä tahdoin ja menin eteen, ja mun puolestani rukoiltiin. Heti tuli jotenkin vapautunut olo ja synnintunto katosi sydämestä. Mä oon Jeesuksen oma ja kun mä nostan rautaa, se on mun kiitosta ja ylistystä Jumalalle siitä, mitä hän on tehnyt!
Kasvoin rakkaudettomassa kodissa, jossa jouduin näkemään traumaattisia tapahtumia. Rukoilin hätätilanteissa Jumalaa, jonka en tiennyt olevan olemassa. Aina hän antoi avun. Aikuisena olin turvaton, pelkäsin ja minulla oli erittäin heikko itsetunto. Tunsin saaneeni niin vähän elämään eväitä, etten olisi halunnut elää ollenkaan. Oli vaikeaa elää hyvää elämää, kun malleja oli niin vähän. Mielessäni etsin kaikelle tarkoitusta.
Sisareni sai minut lähtemään ulos ja tapasin miehen, johon rakastuin niin, että toivoni elämään heräsi. Kun tuli jotain, mikä meinasi katkaista suhteen, tunsin, etten kestäisi sitä. Halusin kuolla. Mutta Jumala tahtoi minun elävän. Pyysin Jumalalta, että jos annat hänet minulle, lupaan olla hänelle hyvä. Menimme naimisiin. Onnistuakseni päätin tehdä kaiken päinvastoin kuin vanhempani. Unohdin omat toiveeni ja yritin kaikkeni tehdä toisen mielen mukaan.
Halusin kuitenkin lapsen. Rukoilin ja käytin kaikki henkiset voimavarani, että se toteutuisi ja meille syntyi tytär. Luovutin hänet Jumalalle, että hän pitäisi huolta, kun en itse osaa. Lähtiessämme sairaalasta joukko uskovia tuli ovelle laulamaan.
Kaikki näytti elämässämme päällisin puolin olevan hyvin. Yritin olla niin hyvä kuin pystyin. Miehenikin tunnusti sen. Työpaikallani menestyin kaikissa tehtävissä. Olisin johtavan henkilön mielestä päässyt johtotehtäviin, mutta toinen päällikkö tyrmäsi sen. Se vei voimia ja masensi. Työt kyllä hoitui hienosti. Samanaikaisesti koin pettymyksiä läheisissä ihmissuhteissa. Jotenkin koko elämä meni alta ja mielenterveyteni järkkyi. Olin kaikesta elämisen yrittämisestä ihan sekaisin enkä enää nukkunut. Tuntui, ettei mikään, mitä yritän, onnistu helpolla. Silloin mieheni omaiset ehdottivat seurakuntaan lähtöä ja lähdin heti. Siellä minut veivät alttarille sanat: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtä tekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” Annoin elämäni Jeesukselle. Koin sellaista rauhaa, jota en ole koskaan kokenut. Olin joutunut sairaalaan masennuksen vuoksi. Puolestani rukoiltiin ja levättyäni jonkun päivän, ymmärsin, kuka Jeesus oli ja koin itseni heti terveeksi. Lähdin kotiin ja välittömästi töihin uuteen työpaikkaan. Sain tarkoituksen elämääni. Sain voimaa hänen sanastaan. Aloin kasvaa uskossa ja vahvistua. Oli aivan ihanaa, kun ei tarvinnut enää omien aivoitusten mukaan taistella, vaan sain levätä hänessä. Kuinka suloiselta hänen sanansa tuntuivat niiden hoitaessa minua. Sain kokea, että hän pitää minusta huolta.
Myöhemmin mieheni halusi minun luopuvan uskostani, muitakin vaikeuksia tuli ja erosimme. Olisin halunnut asioiden menevän toisin, mutta koin silti itseni vapaaksi ja onnelliseksi. Koin Jeesuksen rohkaisevan minua toisen ihmisen kautta. Sain sanat, että Jeesus siunaa elämääni. Näin on tapahtunut. Työpaikkoja on mennyt alta lopetuksen takia. Aina on heti tullut uusi paikka. Valmistuttuani kodinhoitajaksi olin niiden viiden joukossa, jotka saivat heti töitä ja samana vuonna sain viran. Hän on pelastanut myös lapseni ja lapsenlapseni kaikki ja on todella siunannut ja johdattanut heidän elämäänsä. Hän on parantanut lähes kaikki sairauteni rukouksen kautta, kuten pitkän ihosairauden, migreenin ja luiden vääriä asentoja. Näistä jokaisesta voisi kertoa, miten Jumala toimi parantaessaan ja paljon kaikesta, miten hän on auttanut koko elämäni aikana. Hän on puhunut eri ihmisten kautta tehtävästäni ja että hän näyttää sen minulle, vaikka en vielä tiedä sitä.
Olen yksinhuoltajaäidin ja lähes juopon isäpuolen kasvatti. Nuoruus kului jengissä kaduilla rellestäen ja rallia ajaen. Kolmekymppisenä tein vararikon muutaman vuoden yrittäjyyden jälkeen.
Olin jo kouluikäisenä iltaisin töissä ns. bensapoikana. Rippikouluun en päässyt osallistumaan kuin joka toinen viikko töiden takia. Pappi ei uskonut selitystäni, joten heitin katekismuksen seinään, lähdin ovet paukkuen ja ajattelin, että olkoon koko touhu.
Vuoden päästä sain loparit kotoa, kun isäpuolen kanssa tuli maaottelu – sen verran kova, että hän joutui sairaalaan paikattavaksi. Pääsin asumaan äidin siskon luokse toiselle puolelle kaupunkia. Nuoruus kului jengissä, lähinnä ilkivaltaa tehden. Kiristämisrikoksesta napsahti kolme vuotta ehdonalaista.
Hakeuduin armeijaan 17-vuotiaana, ja sen jälkeen elämäni nainen, Airi, astui kuvaan. Menimme naimisiin, ja 19-vuotiaana minusta tuli Maarit-tyttären isä. Elämä hymyili. Tein ahkerasti töitä ja yllättäen avautui yrittäjyys. 25 vuoden iässä aloitin huoltamoyrittäjänä Pohjanmaalla. Parisen vuotta meni lujaa ja rahaa paloi, mutta sitten rahat loppuivat ja tein vararikon. ”Ystävät” loppuivat yhdessä rahojen kanssa ja avioliittokin rakoili eron partaalla. Minulle jäi vain velat.
Siinä vaiheessa lähdin Tampereelle töihin. Päivät menivät elementtisaumausta tehden, illat istuin kapakassa ja viikonloput vietin perheen parissa Kauhajoella. Sitä rataa elämä jatkui ja viina maistui.
Eräänä iltana vaimo soitti ja kertoi, että hän oli tullut uskoon. En oikein edes ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Uskovaisten laulut raikuivat kotona ja ainoa ajatukseni viikonloppuisin oli, että pääsisinpä pian taas Tampereelle viettämään kunnon elämää.
Joidenkin viikkojen jälkeen Airi sai houkuteltua minut siskonsa kotiin, jossa pidettiin hengellinen tilaisuus. Vaikka olin kielteinen hengelliselle asioille, niin tilaisuuden aikana koin kuitenkin kummallista vetoa siihen mitä puhuttiin. Tilaisuuden lopuksi puhuja pyysi nostamaan kätensä, jos joku haluaisi tulla uskoon. Vaikka en ymmärtänyt juuri mitään, nostin käteni ja pätkähdin lattialle polvilleni. Puolestani rukoiltiin ja sain vastaanottaa Jeesuksen elämääni 28-vuotiaana.
Siitä alkoi ihan uusi elämä. Heti seuraavana päivänä ilmoitin Tampereelle, etten tulekaan enää sinne töihin. Kerroin tulleeni uskoon ja aloittavani uuden elämän. Kaverit ihmettelivät. Jumala antoi sisimpääni rauhan ja levon. Muutos edelliseen elämään verrattuna oli mullistava. Eroa oli kuin mustalla ja valkoisella.
Jumala antoi myös luottamuksen siihen, että hän pitää meistä huolen. Ja niin hän on pitänytkin. Jo parin päivän päästä sain töitä Närpiöstä autokoritehtaalta, ja velatkin on maksettu pois.
Vaimoni kohdalla Jumala teki ihmeen, sillä lääkärin kielloista ja uhkauksista huolimatta saimme vielä toisen lapsen, Juha-Matin. Tänä päivänä koko perhekuntamme, johon kuuluu myös kuusi lastenlasta, palvelee elävää Jumalaa säännöllisessä seurakuntayhteydessä. Olen saanut olla monenlaisessa vapaaehtoistyössä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, mm. Etiopiassa, Intiassa ja Malediiveilla.
Ennen elin pimeydessä, nyt valkeudessa. Ei minusta ole tullut enkeliä. Lankean, mutta saan anteeksi. Elämälläni on tarkoitus. Toisten palveleminen ja auttaminen antavat elämääni mielekkään sisällön. Vain se harmittaa, etten luovuttanut jo aikaisemmin elämääni Jeesukselle. Silloin moni tyhmä teko olisi jäänyt tekemättä.
Sydämeni pysähtyi lähes puoleksi tunniksi. Kuudes sähkökäynnistysyritys tuotti tulosta niin, että rytmi palautui ja sydämeni käynnistyi uudelleen. Sepelvaltimoni oli mennyt tukkoon ja repeytynyt.
Tavallisena lokakuun iltana vuonna 2014 olin jo nukahtanut, kun vielä hereillä oleva vaimoni havaitsi kauhukseen, etten hengittänyt. Pulssiakaan ei enää tuntunut. Sydämeni oli pysähtynyt. Vaimoni hälytti ambulanssin ja aloitti elvytyksen. Ambulanssi saapui paikalle viidessä minuutissa ja ensiapuryhmä jatkoi elvyttämistä, mutta mitään tuloksia ei ollut havaittavissa. Ryhmä päätti jo lopettaa, mutta juuri silloin havaittiinkin pientä eteiskammiovärinää, ja niin elvytystä taas jatkettiin. Vasta kuudes sähkökäynnistysyritys tuotti tulosta ja sydän lähti toimimaan. Sairaskertomuksen mukaan tähän kaikkeen kului aikaa 27 minuuttia.
Tämän jälkeen minua lähdettiin viemään Vaasan keskussairaalaan, missä kardiologi tutki tilaani tarkemmin. Kävi ilmi, että sepelvaltimoni oli mennyt tukkoon ja repeytynyt. Tilanne oli äärimmäisen vakava ja päädyin teho-osastolle, jossa makasin koomassa hengityskoneen varassa.
Tieto kriittisestä tilastani kiiri ystäville, jotka alkoivat rukoilla puolestani. Neljä päivää tilanne jatkui entisellään. Eräs ystävä näki näyn, jossa Jeesus seisoi vuoteeni vierellä ja kynttilässä paloi liekki. Se antoi läheisilleni toivoa.
Sairasvuoteeni vieressä kävi myös tuttu maallikkosaarnaaja rukoilemassa. Pian tämän rukouksen jälkeen kaikkia pyydettiin poistumaan huoneesta hoitotoimenpiteiden vuoksi. Saarnaaja on myöhemmin kertonut todenneensa vaimolleen sairaalasta palattuaan, että “Raimo on menetetty”. Kun vaimoni ja tyttäreni palasivat takaisin vajaan puolentoista tunnin kuluttua, hoitaja kiirehti kertomaan, että hänellä oli todella hyviä uutisia: Raimo on tullut tajuihinsa! Hengityskone voitaisiin ottaa pois. Monet hoitajat liikuttuivat silminnähden tästä positiivisesta käänteestä vaikeassa tilanteessa.
Jumala teki ihmeen. Lääkärit ja koko hoitohenkilökunta eivät voineet ymmärtää, ettei lähes puolen tunnin sydänpysäytyksestä tullut mitään negatiivisia seuraamuksia. 27 minuutin hapettomuus ei aiheuttanut aivoihini mitään vammaa ja aivosähkökäyräni on täysin normaali. Minulle ei tullut masennustakaan ja muistikin toimii.
Pääsin sairaalasta reilun kuukauden päästä. Kuntoni palautui ennalleen melko nopeasti. Puolen vuoden päästä olin jo metsätöissä, ja kesällä 2016 teimme vaimon kanssa jo yli 80 kilometrin pyörälenkin.
Tiedän, että sain elämälleni jatkoaikaa. Suuri kiitos kumpuaa sydämestäni, että saan olla vielä tässä ja nähdä lasten ja lastenlasten kasvavan. Jumalan armosta saan elää päivän kerrallaan.
Olemme olleet vaimoni kanssa uskossa yli 20 vuotta. Rukous on tullut meille suureksi voimavaraksi. Viemme yhdessä asiat Herralle. Luotamme siihen, että Jumala kuulee ja vastaa ajallaan. Myös joka-aamuinen Raamatun lukuhetkemme on tärkeä. Olemme tehneet yhdessä vapaaehtoistyötäkin.
Usko on antanut elämälle tarkoituksen ja päämäärän, jota kohti olemme menossa. Vaikka uskoamme kaikkivaltiaaseen ja huolta pitävään Jumalaan on koeteltu eri tavoin, niin voin tänään todeta, että kaikki on kuitenkin Jumalan kädessä.
Kun kohtasin erään ystävän, ja näin hänen kasvoiltaan välittyvän rauhan ja ilon, halusin itselleni samaa.
Armon kokeminen omassa elämässäni on tärkein asia, joka saa liikuntaneuvoksenkin liikuttumaan. Kun on vaikeita asioita mietittävinä, lähden usein kävelemään läheiselle hautausmaalle. Portin kolahtaessa perässä kiinni tajuan, että kaikki taakse jääneet asiat ovat niitä vähemmän tärkeitä. Ilman armoa – pelastusta ilman omaa ansiota – ei oikeastaan ole mitään, sillä sen vastaanottaneella on jo kaikki. Elämä ei pääty hautausmaalle, vaan edessä on paljon parempaa: ikuinen elämä.
Olen sota-ajan lapsia. Synnyin Miehikkälässä ja evakkoon lähdimme kaksi kertaa. Talvisodassa sijoituspaikkana oli Tarvasjoki. Jatkosodassa rauha tuli matkalla evakkoon, joten pääsimme sillä kertaa palaamaan takaisin. Olin kolmipäisen sisarusparven vanhin. Lapsena tehtäväni oli lähteä joka sunnuntai mamman kanssa kuuden kilometrin päähän kirkkoon. Pyhätön rappusilla sain syödä eväitä ja juoda pullosta maitoa.
Tekemisen vimma opittiin jo lapsena, sillä kodin työt olivat siihen maailmanaikaan raskaita.Osallistuin tyttökerhoon. Rippikoulua meille piti Uolevi Muroma. Tunnetun julistajan opetus oli niin kohti käyvää, että oppitunnin yhteydessä tulin toisen oppilaan kanssa uskoon. Konfirmaatiossa saimme seurakunnan edessä tunnustaa uskomme kohteen.
Itselleni Isä meidän -rukous ja uskontunnustus ovat muodostuneet läpi elämän tärkeiksi tavoiksi jäsentää omaa uskoa ja sen sisältöä. Uskoon liittyviin asioihin pääsi elämän tiellä joskus venähtämään etäisyyttä, mutta aina oli lupa palata takaisin. Vaikeuksiakin on tullut matkan varrella eteen, mutta sitkeästi olen halunnut viedä tärkeiksi kokemani asiat maaliin asti.
Leipätyöni tein Anjalankosken kaupunginkansliassa, mutta suurin osa muusta ajasta kului ihmisten aktivoimiseksi liikunnan pariin. Suomen Ladun varapuheenjohtajana palvelin parikymmentä vuotta ja paikallisen latuyhdistyksen tehtävät juoksuttavat edelleen päivittäin.
Olen ollut jo vuosia Myllykosken kirkkoväärti – eli jumalanpalvelusten avustava vapaaehtoinen – mutta oma mukaantulo seurakuntaan tapahtui pienin askelin. Tiedän itsestäni, miten kirkon rappuset voivat tuntua kivisiltä ja korkeilta. Kesti jonkin aikaa, että tohdin itse lähteä ehtoollispöytään. Koin, etten ole siihen riittävän kelvollinen tai arvollinen.
Itselleni hengellisen kasvun paikkoja ovat olleet Alfa-ryhmät ja raamattupiirit. Sain myös erään kampanjan yhteydessä olla jakamassa koteihin Jeesus-elokuvia. Uskoon liittyviin asioihin pääsi elämän tiellä joskus venähtämään etäisyyttä, mutta aina oli lupa palata takaisin. Vaikeuksiakin on tullut matkan varrella eteen, mutta sitkeästi olen halunnut viedä tärkeiksi kokemani asiat maaliin asti.
Minua puhutteli suuresti eräs kohtaamani henkilö, jonka olemuksesta ja kasvoilta välittyi jotain uskon tuomaa iloa ja vapautta. Halusin itselleni sitä samaa. Minua on kutsuttu usein ylisuorittajaksi, mutta vuosien aikana itselleni on kirkastunut, että suorittajakin tarvitsee Jeesusta ja hänen hankkimaansa pelastusta. Aktiivinen toiminta sekä liikunta-asioissa että seurakunnassa on paikkakunnalla tullut hyvin julki, sillä olemme saaneet järjestää Hevosmäen ulkoilumajan yhteydessä metsäkirkkoja. Myös Ladun kirkkopyhästä on tullut seurakunnassa perinne.
Itse koen luonnon ja tunturivaellusten keskellä Jumalan suuruutta ja pyhyyttä. Joskus liikkujien keskuudessa ihmetellään, miten järkevä ihminen voi tuolla tavalla uskoa. Itse kuitenkin tiedän, että vaikka meidät kaikki on luotu liikkumaan ja hoitamaan kehoamme Pyhän Hengen temppelinä, se ei pelkästään riitä. Tarvitsemme elämässämme Jeesusta, jonka hankkima pelastus vasta avaa meille pääsyn kuoleman jälkeiseen todellisuuteen.
Elämäni pysähtyi 26 -vuotiaana. Olin mennyt vatsakipujen takia lääkäriin ja minut kiidätettiin ambulanssilla Meilahden sairaalaan. Keuhkoistani poistettiin kymmenen litraa nestettä ja minulla todettiin todella vaikea sydämen vajaatoiminta. Minut siirrettiin oitis sydämensiirtojonoon. Välillä olin tajuissani ja välillä tajuton. Kuulin, että voin kuolla millä hetkellä tahansa, jos ei saada uutta sydäntä ajoissa. Eräänä päivänä pulssini ja veriarvoni romahtivat ja kävin elämän ja kuoleman rajamailla. Näin näyn, jossa kohosin ylös sängyllä lepäävästä ruumiistani, näin kohotessani asuintaloni ja autoni ja ihan juoksin kohti taivasta, kohti valoa. Vastaani tulivat kummisetäni ja -tätini. He sanoivat minulle; mene takaisin, ei sinulla vielä ole paikkaa täällä! Siitä herättyäni sairaanhoitaja kertoi minun käyneen hyvin lähellä kuolemaa.
Sydän alkoi kuitenkin toimia sen verran paremmin, että kuukauden päästä minut siirrettiin Meilahdesta Länsi-Uudenmaan sairaalaan Tammisaareen. Sielläkin vierähti kuukausi ennen kuin pääsin kotiutumaan sijaisäitini luokse. Kuukauden kuluttua tunsin eräänä iltana kovan paineen korvissani ja kaaduin tajuttomana lattialle. Minut vietiin taas ambulanssilla Meilahden sairaalaan. Seuraavana aamuna heräsin ihmeissäni, kun en edes tiennyt, missä olen. Minulle kerrottiin, että nyt minulle oli tullut aivoinfarkti, minulla oli kolme pahaa veritulppaa takaraivon alueella. Aikaa sairaalassa kului jälleen kuukauden verran. Sain myös tietää, että infarktien takia sydämensiirtokaan ei ole enää mahdollinen.
Taas samaa reittiä kotiin toipumaan Tammisaaren sairaalan kautta. Oli tuskallista joutua luopumaan monista tärkeistä asioista kuten autosta. Aluksi näytti siltä, etten ajaisi enää koskaan. Onneksi sain ajoluvan takaisin. Vuoden jouduin olemaan pois töistä, ennen kuin pääsin takaisin töihin osa-aikaisella eläkkeellä. Olin kai liian tunnollinen ja otin liikaa paineita ja ylitöitä. Työasiat seurasivat minua kotiin ja aloin jälleen tupakoida ja käyttää alkoholia. Kun olin 30-vuotias, koin olevani aivan burn outissa ja jouduin jäämään pois töistä. Tupakka, viina, burn out ja sydämen vajaatoiminta olivat huono yhdistelmä. Lääkärit niistä aina huomauttivat, mutta minulla ei ollut voimia elämäntapani muuttamiseen. Kaikki oli mustaa. Toisaalta mielessäni oli halu kuolla, viinalla täältä lähtisi hitaasti, mutta varmasti. Toisaalta minulla oli kamala kuolemanpelko.
Vuosi 2011 oli hyvä käännekohta elämässä. Jumala oli puhunut minusta eräälle lähes tuntemattomalle naishenkilölle, että tuo mies tulee vielä uskoon. Jeesus oli sanonut naiselle haluavansa tämän miehen itselleen. Nainen ei silloin tiennyt minun elämästäni yhtään mitään. Tämä naishenkilö puhui asiasta ystäväperheelleen ja yhdessä he kutsuivat minut heidän luokseen kahville. Koko ilta kului jutellen heidän kanssaan elämästä ja Jumalasta. Lopulta myöhään illalla rukoilimme. Aluksi se rukoileminen alkoi naurattaa minua. Sitten yhtäkkiä alkoikin itkettää ja koin kuinka Pyhän Hengen voima tuli ylleni. Tunsin Jeesuksen läsnäolon ja halusin, että Jeesus tulee elämääni ja vapauttaa minut alkoholista ja tupakasta.
Seuraavana päivänä olin menossa kaverin luo kaljalle. Juotuani muutaman oluen tajusin selvästi, ettei tämä ole enää minun juttuni. Sanoin kaverilleni tulleeni uskoon ja lähdin kotiin. Kaverini jäi sinne yksin korkkaamattoman viinapullon kanssa. Hänestä se oli ennen kuulumatonta, enhän minä ollut koskaan lähtenyt mistään pois niin kauan kuin juotavaa oli jäljellä. Elämäni alkoi muuttua.
Siitä on nyt kulunut neljä vuotta. Minä saan olla tänä päivänä täysin vapaa. Sydämenikin voi paremmin, fyysinen suorituskykyni on noussut käsittämättömästi kohti normaalia jaksamista. Olen nykyään onnellisesti naimisissa sellaisen naisen kanssa, jollaista olen aina toivonut. Perheeseemme kuuluu neljä lasta vaimon aikaisemmasta avioliitosta. Olemme muuttaneet Kankaanpäähän syksyllä 2012. Minusta on ihanaa asua maalla omakotitalossa. Teen paljon puuhommia, pihatöitä, kalastan ja kuljetan yhtä urheiluhullua lasta jäähallille monta kertaa viikossa. Seurakunta on meille tärkeä ja olen saanut paljon uusia ystäviä sitä kautta. Minulla on halu olla mukana seurakuntatyössä vaimoni rinnalla rukoillen ja rohkaisten. Sydämelläni ovat erityisesti syrjäytyneet ja kaltoin kohdellut ihmiset, haluan auttaa heitä löytämään Jeesuksen ja rohkaista muitakin ihmisiä uskon elämässään eteenpäin. Vaikealla hetkellä olen saanut kokea, mistä todellinen apu tulee!
Minua koskettaa aina, kun kuulen kiusaamistapauksista, sillä olen itse ollut koulukiusattu. Yhtenä suurimmista syistä siihen lienee ollut se, että minulta puuttuivat vuorovaikutustaidot. Kasvoin syrjäisessä maalaistalossa, eikä meillä ollut paljon kanssakäymistä muiden kanssa. Vanhempieni arki oli työntäyteistä. Perheessämme oli kolme lasta, mutta ympärillä ei ollut muita leikkikavereita.
Olin arka lapsi, joka pelkäsi ihmisiä. Ihmispelko loi minulle kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä täytyy pelätä. Opettajia pelkäsin erityisesti, ja osittain siksi koulu meni huonosti. Pelkäsin myös luoda suhteita ikätovereihini, minkä vuoksi jouduin olemaan yksin koulussa. Minulla ei ollut yhtään kaveria. Se herätti oppilaissa halun kiusata minua. Ainoa pelastava enkeli elämässäni oli mummini, jonka luokse menin koulun jälkeen juttelemaan. Myös mummini tarinoita oli kiva kuunnella.
Käänteentekevä muutos elämässäni tapahtui 18-vuotiaana, jolloin olin jo ehtinyt pari vuotta seurustella erään pojan kanssa. Yhtenä iltana hän ei sitten soittanutkaan minulle, kuten hänellä oli tapana. Ymmärsin, että hän oli löytänyt uuden tyttöystävän ja tulin siitä hyvin murheelliseksi. Lähdin ulos marraskuiseen iltaan. Pimeys aivan kuin imaisi minut sisäänsä, sillä tien varrella ei ollut edes katulamppuja. Itkin kävellessäni ja ahdistuneena huusin Jumalalle: ” En pärjää enää. Jos olet olemassa, varmaan näet minun tilanteeni – kuolen tähän suruun!”
Sillä samalla sekunnilla Jumala teki yliluonnollisen ihmeen. Hän sytytti kirkkaat valot ympärilläni niin, että saatoin nähdä kaiken, jopa pienet neulaset puissa. Pimeys vaihtui siis konkreettisesti kirkkaaksi valoksi. Ymmärsin siinä hetkessä, että vain Jumala pystyy tällaiseen. Samalla sydämestäni aivan kuin vedettiin pimennysverhot pois, niin että Jumalan armon säteet pystyivät valaisemaan sen. Tulin suunnattoman onnelliseksi. Jumala näkee tilanteeni, hän kuulee ja välittää. Hän pitää minusta huolen. Minun ei tarvitse enää itkeä, sillä kaikki kääntyy hyväksi.
Menin kotiin ja etsin rippikoululahjaksi saamani Raamatun. Olin aikaisemmin yrittänyt lukea sitä, mutta sitten laittanut sen sivuun, koska en ollut ymmärtänyt siitä mitään. Nyt luin uudelleen Jeesuksen sanoja, jotka avautuivat ja koskettivat minua. Siitä alkoi yhteinen matkani Jeesuksen kanssa, mutta seurakuntayhteyteen pääsin vasta noin kymmenen vuotta uskoontuloni jälkeen.
Olen kokenut seurakuntayhteyden erittäin merkittäväksi. Olen löytänyt seurakunnasta uskovia ystäviä, ja ihmispelkoni on vaihtunut vapauteen Jeesuksessa. Eheytyminen on ollut prosessi, jossa tärkeänä apuna on ollut Kristus-keskeinen toipumisryhmä, jossa kävin kauan. Kaiken kaikkiaan Jumala on parantanut sisäistä maailmaani monella tavalla: Pyhä Henki on koskettanut ja hoitanut uskovien ihmisten ja seurakuntayhteyden kautta.
Jeesus Kristus on siis vienyt minut peloista vapauteen ja eheyttänyt sisäistä maailmaani. Olen kiitollinen siitä, etten ole enää ihmisten orja, joka elää pelossa vaan Jeesuksen oma, joka saa kokea rauhaa ja vapautta Hänen rakkaudessaan.
Vietin lapsuuteni Lahden ydinkeskustassa. Silloin äiti opetti minulle iltarukouksen ja pyhäkoulussa kuulin lisää Jumalasta ja hänen tarjoamastaan rauhasta. Lapsenuskoni olikin syvä ja koin turvallisuutta ja rauhaa elämässäni.
Tullessani murrosikään usko Jumalaan ja sydämen rauha katosivat. Tilalle tulivat nuorisokulttuuri ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Piti olla mukana kaikessa ja viikonloppukeskeinen ajattelu ohjasi elämääni.
Minua kuitenkin varjeli vielä pahemmasta mielenkiintoinen harrastus, jääkiekko. Pelasin Kiekkoreippaan juniorijoukkueessa. Vaikka kehitykseni jääkiekkoilijana oli verkkaista, B-junioreihin mennessä olin joukkueen luottopuolustaja ja kapteeni. Elin jääkiekkoilijana urani parasta kautta. Sisintäni vaivasi kuitenkin syvä rauhattomuus, johon etsin vastausta.
Samaan aikaan isäni ja äitini tulivat uskoon ja varsinkin isä alkoi puhua uskosta ja sen mukanaan tuomasta muutoksesta. En kestänyt kuulla hänen juttujaan. Näin kuitenkin samalla isässä suuren muutoksen, sillä alkoholin käyttö ja rikkonainen elämä jäivät pois ja tilalle tuli kiinnostus hengelliseen elämään ja toisten ihmisten saavuttamiseen. Aloin sisäisesti kaivata jotain samaa.
Aavistelin, että löytäisin elämääni rauhan uskomalla Jeesukseen. En kuitenkaan uskaltanut tehdä uskonratkaisua, sillä pelkäsin, mitä kaverini sanoisivat. Pohdin myös sitä, että eikö uskoontulon jälkeen saa enää tehdä mitään hauskaa? Kävin sisäistä kamppailua ja joskus iltaisin rukoilin, että auta minua vielä joskus tulemaan uskoon!
Lopulta pitkän pohdinnan jälkeen tein päätöksen lähteä seuraamaan Jeesusta. Se tapahtui eräänä talvisena iltana kotonani. Rukoilin yhdessä isäni kanssa yksinkertaisen rukouksen, jossa tunnustin syntisyyteni ja turvauduin Jeesukseen uskomalla häneen. Vaikka rukouksen jälkeen ei tuntunut miltään, tiesin tehneeni oikean ratkaisun.
Kun seuraavana aamuna heräsin ja valmistauduin lähtemään pelimatkalle, huomasin kuinka sydämeeni oli tullut ihmeellinen ja ennen kokematon rauha. Kun katsoin luontoa ja talvisia puita, ne näyttivät jotenkin puhtailta ja muuttuneilta. Sydämeni oli kokenut muutoksen ja elämäni oli saanut uuden suunnan.
Jatkoin pelaamista vielä yhden kauden A-junioreihin saakka. Valmistuin ylioppilaaksi ja aloin miettiä elämäni tarkoitusta. Mietin, mikä ammatti olisi sellainen, jonka kautta voisin palvella Jumalaa, auttaa toisia ja viedä evankeliumia eteenpäin. Halusin myös valmistautua lähetystyöhön. Rukoilin johdatusta ja pääsin opiskelemaan luokanopettajaksi. Sillä koulutuksella olin valmis astumaan elämäntehtävääni.
Mentyäni naimisiin saimme neljä reipasta poikaa, jotka kaikki ovat jo aikamiehen mittaisia. Olemme perheen kanssa olleet lähetys- ja kehitysyhteistyössä yhteensä kymmenen vuotta. Olemme asuneet Intiassa, Albaniassa, Kosovossa, Makedoniassa ja Jordaniassa. Työmme kautta olemme voineet olla viemässä kokonaisvaltaista apua ihmisille, joista monilla ei ole juuri mitään. Elämä on ollut rikasta ja monipuolista.
Palattuamme Suomeen minut kutsuttiin Lahden kristillisen koulun rehtoriksi, jossa sain palvella neljä hienoa vuotta. Tällä hetkellä työskentelen luokanopettajana Asikkalan kunnassa ja valmistaudun pian aloittamaan työn osa-aikaisena pastorina Vääksyn helluntaiseurakunnassa. On hienoa omistaa sydämen rauha ja tietää, että Jumala johdattaa kaikissa elämän vaiheissa.
Sikainfluenssa ja keuhkokuume veivät minut, perusterveen miehen tehohoitoon ja hengityskoneeseen vuonna 2014. Jumala puuttui kuitenkin peliin. Muutamassa kuukaudessa kuntouduin takaisin työelämään.
Eräänä iltana tammikuussa 2014 tulin töistä kotiin. Illan aikana sain hirveän horkan, kuume nousi 40 asteeseen ja tuli kova päänsärky. Söin särkylääkkeitä ja kävin terveyskeskuksessa, mutta sairauteen ei löytynyt syytä. Keskussairaalan päivystyksestäkin minut passitettiin takaisin kotiin antibioottikuurin kanssa. Sairauden viidentenä päivänä oli jo niin huono olo, että keuhkot ”narisivat”. Terveyskeskuksen kautta mentiin taas keskussairaalaan, tällä kertaa keuhko-osastolle.
Tutkimuksissa diagnoosiksi varmistui sikainfluenssa ja keuhkokuume. Yöllä saamani happiromahduksen seurauksena jouduin teho-osastolle hengityskoneeseen. Saatuaan tiedon tilanteesta Pirkko-vaimoni soitti hädissään tyttärillemme Miia-Marille ja Liisille. Liisi soitti heti teho-osastolle ja pyysi, että ennen hengityskoneeseen laittamista puhelin pantaisiin korvalleni. ”Isä, minä rakastan sinua”, oli Liisi sanonut, kenties viimeisiksi sanoiksi isälleen.
Samana iltana Pirkkoa ja Miia-Maria kohtasi teho-osastolla lohduton näky. Makasin avuttomana hengityskoneessa, syvässä koomassa. Lääkärin mukaan tilanne oli hengenvaarallinen. Tähän sairauteen oli jo kuollutkin ihmisiä Pohjois-Karjalassa. Pirkko lähetti rukouspyyntöjä ystäville ja seurakuntamme esirukoilijoille. Myös jumalanpalveluksissa rukoiltiin ”sairaalassa olevan miehen puolesta”.
Sairauteni kriittisimmässä vaiheessa minulle oli tehty henkitorveen avanne, jonne hengityskoneen putki oli siirretty. Kuvissa keuhkoni olivat aivan valkoiset. Taivaallinen Ylilääkäri oli kuitenkin kuullut rukoukset ja vähitellen keuhkokuvissa alkoi näkyä paranemisen merkkejä. Olin teho-osastolla hengityskoneessa lähes kolme viikkoa.
Pitkä vuodelepo vei painostani 20 kg ja lihaskuntoni oli heikko. Pienen lapsen tavoin kaikki toiminnot piti vähitellen opetella alusta alkaen. Kun pääsin keskussairaalasta oman kotipaikkakuntani terveyskeskukseen, alkoi kuntohoitajan kanssa kova harjoittelu.
Lopulta, lähes 2,5 kuukauden sairaalassaolon jälkeen, pääsin viimein kotihoitoon. Vaimoni tuella, pyörätuolin ja rollaattorin avulla kuntoutuminen vaikeasta sairaudesta eteni hyvin. Monet vastaantulijat, joita tapasimme ulkoilureissuilla, olivat luulleet minun jo kuolleen. Kun oli kulunut viitisen kuukautta sairastumisestani, pääsin jo totuttelemaan työntekoon yrityksessäni.
Sairaus syvensi luottamustani Jumalaan. Hän kuulee rukoukset ja voi auttaa. Kiitän Jumalaa, puolestani rukoilleita ja kaikkia minua hoitaneita. Vaikeasti sairaana tuli ”taivaallinen hätänumero”, psalmi 50:15 tarpeeseen: ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.”
Nuorukaisena olin ns. kodin kiltti poika. Olin siivo ja kunnollinen, en ollut huonoilla teillä, en polttanut tupakkaa, en juonut alkoholia – toki kokeilin kumpaakin – koulumenestykseni oli hyvä ja harrastin klassista musiikkia. Lapsuudenkotini oli varsin tavallinen suomalainen koti ja lapsuuteni ja nuoruuteni turvallinen ja onnellinen. Perheemme kävi kirkossa lähinnä vain sukulaisten häissä ja hautajaisissa. En erityisemmin kaivannut Jumalaa tai uskonasioita. Seurakunnan rippikoulu noin 15-vuotiaana oli minulle lähinnä sosiaalinen tapaaminen, eikä edes kovin miellyttävä: siellä oli muutama raisu kaveri, jotka kiusasivat heikompiaan.
Äitini lauloi kuorossa, ja siksi isä osti hänelle joululahjaksi pienet sähköurut, jotta äiti voisi opetella stemmojaan. Äiti ei niillä oppinut soittamaan, mutta minä ryhdyin opettelemaan. Vanhempani laittoivat minut soittotunnille Espoon Musiikkiopistoon, jossa oli tilaisuus soittaa kirkkourkuja. Niinpä aloin soittaa niitä kanttorin johdolla ja myöhemmin aloin laulaa hänen johtamassaan nuorisokuorossa. Kanttorin ja urkurin työstä tulikin sittemmin ammattini.
Koska koulunkäynti sujui minulta, menin lukioon. Kerran alkusyksystä vuonna 1979 huomasin Espoon seurakuntien lehdestä, että Espoon Tapiolan kirkolla on seurakunnan ja Kansanlähetyksen kokoussarja. En tiedä, mikä minuun meni, mutta minusta alkoi tuntua, että sinne pitäisi päästä. Matkustin sinne bussilla ja kuuntelin tilaisuuden. Puhuja kertoi, kuinka maapallon väestönkasvua kuvaava käyrä nousee tällä hetkellä lähes pystysuoraan. Jokainen ymmärtää, että se ei voi jatkua loputtomiin. Tulin puheen vaikutuksesta levottomaksi, en niinkään ihmiskunnan koosta, vaan omasta tilastani. Kun matkustin bussilla takaisin kotiin, pohdin mihin joudun, jos bussi ajaa ojaan ja minä kuolen. Tunsin, että minulla ei ollut asiat selvät Jumalan kanssa. Olin ihan tuskainen asian johdosta. Menin toisenakin iltana Tapiolan kirkolle ja illan lopuksi puhuttelin erästä tilaisuuden vastuuhenkilöä. Hän olikin kokenut sielunhoitaja. Keskustelun jälkeen puolestani rukoiltiin, neuvottiin erääseen raamattupiiriin ja onniteltiin: ”Kyllä on ihanaa, kun voi antaa elämänsä Jeesukselle noin nuorena!” Olin ihan ymmälläni. En ymmärtänyt tuosta juuri mitään, mutta en tohtinut kysyäkään, hymyilin vain lammasmaisesti!
Onneksi menin tuohon raamattu- ja rukouspiiriin, johon kuuluin useamman vuoden. Siellä nuori versova usko sai vahvistua ja eräänä päivänä koulusta kotiin kävellessäni tunsin, että nyt asiani ovat selvät Jumalan kanssa ja sain varmuuden tunteen siitä, että jos kuolisin, pääsisin taivaaseen.
Ulkonainen elämäni ei suuresti muuttunut uskoontulon myötä. Sisälläni kuitenkin paloi uusi halu mennä tuohon raamattupiiriin ja tutkia siellä Raamattua, sekä käydä kirkossa.
Nyt yli 50-vuotiaana sama palo tuntuu sydämessäni! Itse asiassa se roihuaa paljon voimakkaammin! Haluan oppia tuntemaan Jumalaa, Jeesusta, Pyhää Henkeä ja taivaallisia asioita yhä enemmän! Kummasti nuo näkymättömät ovat vallanneet mieleni, vaikka olen ilman muuta syvästi kiitollinen tästä näkyvästäkin maailmasta, kaikesta siitä hyvästä, mitä olen elämääni saanut. Mutta sisimmässäni palaa outo ja voimakas liekki. Se vaatii minua. Se ei pakota, vaan kutsuu rakkaudellisesti; en halua vastustaa sitä…
Ei olisi pitänyt; siitä alkoi jyrkkä alamäki. Kokeilin tupakkaa ja myöhemmin myös alkoholia. Aluksi ne antoivat ujolle ja epävarmalle pojalle vapautuneen ja varman olon. Jäin viinakoukkuun jo ensimmäisen humaltumiseni jälkeen. Viinan avulla pääsin helposti ravintolassa huomion keskipisteeksi. Tunsin itseni rohkeammaksi, varmemmaksi ja fiksummaksi.
Juominen riistäytyi pian hallinnasta. Jo kahden – kolmen vuoden kuluttua tarvitsin jatkuvia krapularyyppyjä. Minua alkoi vaivata masennus ja hakeuduin katkaisuhoitoon 24-vuotiaana. Luotin ihmisten viisauteen ja tieteen mahdollisuuksiin auttaa päihdeongelmissa. Olin valmis vaikka aivopestäväksi asiassa. Mutta minusta tuntui, ettei kukaan uskonut raitistumiseeni eikä minua edes yritetty auttaa.
Samana vuonna, 1976, kuuntelin tamperelaisella katkaisuhoitoasemalla A-killasta tulleiden kavereiden kertomuksia. Minua kosketti erityisesti yksi kaveri, joka oli ollut raittiina kaksi viikkoa. Ajattelin, että voisinpa minäkin olla joskus kaksi viikkoa raittiina! Olin mukana jonkin aikaa A-killassa josta seurasi lyhyitä kuivia kausia, mutta myös retkahduksia. Yritin raitistua myös muiden hoitomuotojen kautta. Sitten liityin erääseen vertaistukiryhmään, jossa vuonna 1977 sain raittiuden, joka on kestänyt tähän saakka.
Olin aina kunnioittanut Jumalaa, mutta uskovia olin pitänyt tekopyhinä. Kuuntelin uskoon tulleiden entisen alkoholistien puheita, mutta itse en mielestäni tarvinnut Jumalaa. Vuonna 1981 lähdin kuitenkin muutaman vertaistukiryhmäläisen kanssa Niilo Yli-Vainion kokouksiin. Siellä minulle valkeni, että todellisuudessa minä olin tekopyhä, motiivini toisten arvostelemisessa eivät olleet oikeat.
Kun Yli-Vainio kutsui esiin niitä, jotka tahtoivat pelastua, yksi kavereistani lähti edestäni lavan eteen. Minä menin perässä. Silloin minulle tuli kiusaava ajatus: ”Olet pelkkä perässähiihtäjä. Et tee omaa ratkaisuasi!” Salin etuosassa seistessäni käännyin yleisöön päin, että kaikki näkivät kasvoni. Halusin viestittää, että teen uskonratkaisun omasta valinnastani ja omilla kasvoillani, en toisten perässä.
Se oli ratkaiseva askel, mutta vasta vähitellen opin luottamaan Jumalan armoon. Eräässä tilaisuudessa ylistysmusiikin johtaja kehotti läsnä olevia unohtamaan ihmiset ympärillään ja keskittymään Jeesukseen, joka on antanut elämänsä puolestamme ja rakastaa meitä. Kun suljin silmäni ja aloin ajatella vain Jeesusta, käsitin syvästi, että usko ei perustu tunteisiin vaan Jumalan sanaan. Se on kalliopohja, jonka varaan voin laskea tulevaisuuteni.
Elämä on tuonut tullessaan siunauksia, kuten vaimon ja perheen. Myös monenlaista taistelua on ollut, mutta Jumala on sallinut koettelemusten tulla esiin yksi kerrallaan, niin että olen kestänyt ne. Jokainen vastoinkäyminen on kiinnittänyt minua enemmän Kristukseen. Jo alussa rukoilin: ”Pidä sinä minusta kiinni ja pidä huolta, en pysty siihen itse.” Hän on ollut uskollinen ja siksi minulla ei ole mitään hätää.
Elämäni näytti ulkopuolisten silmissä olevan mallillaan. Tosiasiassa viina piti minua hirvittävässä otteessa. Kukaan ei tiennyt miten lähellä oli perheeni hajoaminen ja elämäni tuhoutuminen.
Olen käytännössä kasvanut tallissa. Sain hevosharrastuksen ja -ammatin isäni perintönä. Harrastin raviurheilua ja kasvatin hevosia omassa tallissani. Vuonna 1997 talli paloi, ja päärakennuskin oli lähellä tuhoutumista. Palon syttymissyy oli ilmeisesti sähkövika. Kaikki hevoset kuolivat. Se oli minulle kova koettelemus. Kaikki meni, eikä meillä ollut vakuutusta. Rakensin sitten ajan kanssa uuden tallin, josta luovuin myöhemmin. Nykyään käyn hoitamassa poikani hevosia, jos siltä tuntuu.
Olin lapsena kiltti poika, mutta 16-vuotiaana kuvioihin tullut alkoholi sotki elämäni pahasti. Kävin kyllä töissä, mutta viina hallitsi vapaa-aikaani. 22-vuotiaana löysin ihanan tytön vaimoksi ja perheeseemme syntyi kaksi lasta. Ulkopuoliset eivät nähneet alkoholiongelmaani enkä minä suostunut myöntämään sitä. Viinan takia avioliitto meinasi kuitenkin mennä karille.
Naapuriimme muutti Ruotsista uskova pariskunta. Heidän luottamuksensa Jumalaan puhutteli minua syvästi. Olin jollain tapaa uskonnollinen, mutta en uskonut Jeesukseen henkilökohtaisesti. Sisälläni oli vain suuri kaipuu. Koska naapurini oli itse ollut syvällä alkoholikuvioissa, niin juttelin mielelläni hänen kanssaan ja kyselin paljon hänen elämästään.
Tallipalon aikoihin vaimoni löysi uudestaan lapsuusvuosiensa jälkeen kadottamansa uskon. Ajattelin, että nytpä sainkin kiltin vaimon, kun hän tuli uskoon, ja että kyllä se elämä menee näinkin ihan hyvin. Elämäni ei kuitenkaan kääntynytkään parempaan suuntaan. Kaikki vapaapäiväni ja iltani menivät edelleen alkoholin parissa. Tunsin syvää epätoivoa ja tyhjyyttä. Mikään ei tuntunut enää mielekkäältä. Kova kuolemanpelko valtasi ajatukseni ja minulla alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. Lopulta tie nousi pystyyn.
Isänpäivänä 1998 veljeni oli käymässä meillä ja pyysi minua mukaan hengelliseen tilaisuuteen. Minusta tuntui, että elämästäni puuttuu jotain, joten lupasin lähteä mukaan. Tilaisuudessa ymmärsin, etteivät asiani ole kunnossa. Rukoilin koko sydämestäni: ”Ota, Isä, tämä viinanhimo pois.” Sinä iltana Jeesus tuli elämääni ja kaikki syntini annettiin anteeksi. Samalla sain vapautua viinanhimon otteesta. Se on pysynyt tähän päivään asti poissa.
Illalla menimme vielä siskoni ja tämän miehen luo. Siellä Pyhä Henki kosketti minua enkä voinut muuta kuin itkeä onnesta. Seuraavana aamuna maailma näytti 10 kertaa kirkkaammalta. Juttelimme vaimon kanssa pitkään ja vuodatimme sydämiämme toisillemme. Sitä ennen olimme olleet vuosia kaukana toisistamme. Jeesus on kuin lääke. Hän mullisti elämäni ja eheytti avioliittoni.
Vuoden jälkeen uskoontulosta isäni ja siskoni kuolivat ja vaimoni sairastui. Varsinkin nuoren siskon kuolema oli kova paikka. Silloin tuli kyseltyä Jumalalta miksi-kysymyksiä. Mutta niitä meillä ihmisillä on aina. Sain ymmärryksen, että elämä vain on sellaista. Emme voi määrätä, mitä tapahtuu. Vastoinkäymisetkin on otettava vain vastaan.
Vuonna 2013 vaimoni nukkui pois. En olisi kestänyt, jos Jumala ei olisi kantanut minua noissa vaiheissa. Sain tukea myös seurakunnasta ja läheisiltä. Mutta kukaan ihminen ei voi antaa minulle sellaista turvaa, jonka Jeesus antaa. Saan kääntyä Jumalan puoleen kaikissa tilanteissa ja turvallisin mielin purkaa kaikki asiat hänelle.
Mika Piironen, SM-sarjatason koripalloilija, Joensuu
Elin urheilijan unelmiani todeksi, kunnes vakavassa veneonnettomuudessa halvaantuminen käänsi elämäni arvot uuteen järjestykseen.
Pelasin koripalloa Katajan edustusjoukkueessa seitsemän kautta. Parhaita saavutuksiamme olivat nousu koripalloliigaan 2001, SM-pronssi 2002, Suomen Cup -mestaruus 2003 ja SM-hopea 2003. Koripallon pelaaminen, omien unelmieni toteuttaminen ja menestyminen olivat minulle koko elämä. Kaikki muu tapahtui koripallon ehdoilla.
Oli syksy 2003 ja liigakausi oli alkamassa. Olimme viettämässä kaverin läksiäisiä mökillä. Uimme, saunoimme, söimme hyvää ruokaa ja hiihdimme vesisuksilla. Ajoin vahingossa veneen pinnan alla olevaan kiveen ja perämoottorin kaikki kiinnikkeet repesivät. Potkuri lensi veneeseen ja viilsi kalloni halki. Kallo murtui viidestä kohdasta ja seitsemäsosa aivoista tuli ulos.
Kaikki olivat varmoja, että kuolen. Hätäkeskus ohjeisti kavereita ensihoitoon ja ambulanssi tuli viidessätoista minuutissa. Ambulanssimatkaa en enää muista, mutta kuskin mukaan olin jossain määrin tajuissani. Pahimmat viillot tikattiin Pohjois-Karjalan keskussairaalassa ja sain siirron Kuopioon vaativaan leikkaukseen. Vastoin todennäköisyyksiä jäin henkiin, mutta puhekyky ja oikean puolen hienomotoriikka olivat aivovammassa tuhoutuneet.
Herättyäni neljän päivän koomasta tunsin vahvan Jumalan Pyhän Hengen läsnäolon. Ennen onnettomuutta olin kyllä ollut tietoinen hengellisestä todellisuudesta, olinhan rukoillut ja käynyt seurakunnassa, mutta halusin itse hallita arkea, tekemisiäni ja päätöksiäni.Nyt tunsin kiitollisuutta henkiinjäämisestä ja ihmeellistä sisäistä varmuutta toipumisestakin, vaikka sain arvion, että en tulisi koskaan kävelemään ja että puhekyvyn palautumiseenkin menisi vuosia.
Tein silloin päätöksen, että Jumala saa olla elämässäni täysin ”kuskin paikalla”. En ollut sitä ennen kokenut yhtä todellista Jumalan antamaa rauhaa.
Kuntoutuksessa opin puhumaan ja nousin jaloilleni. Nykyisin urheilen ja elän itsenäisesti, vaikka kehoni oikea puoli jäikin halvaantuneeksi. Useita vuosia keskityin siihen, kuinka paljon Jumala paransi minua fyysisellä tasolla ja että ylipäätään jäin henkiin. Nykyään pidän kuitenkin vielä isompana ihmeenä sitä, miten Jumala on muuttanut sisintäni. Olen saanut uusia unelmia, kun olen saanut olla Jumalan käytössä ihmisten keskellä.
Tuntuu paljon paremmalta elää Jumalan kanssa ja tehdä asioita, joihin hän ohjaa. Täyttymyksen tunne on läsnä voimakkaammin ja pitempään kuin silloin, kun pelasin ja menestyin urheilijana. Jumala on myös pikkuhiljaa avannut minulle tehtävääni. Kouluvierailuilla olen jakanut ihmeellistä tarinaani ja päässyt mahtaviin keskustelutilanteisiin ihmisten kanssa. Lisäksi kotini on oikeastaan aina avoin ja siellä jokainen saa tuntea itsensä hyväksytyksi. Monet ovatkin sanoneet minulle, että keskusteluista kanssani on ollut hyötyä. Se tuo tunnetta tarkoituksenmukaisuudesta.
Ennen minun piti mennä, tehdä kaikkea ja täyttää omia unelmiani, jotta olisin saanut täyttymyksen ja hyväksytyksi tulemisen tunteen. Jumalan armon koettuani ne tunteet ovat kuitenkin jo valmiina. Pystyn nyt näkemään toisetkin yhtä arvokkaina ja rakastettavina. Nykyään Jumalan armo on minulle maailmankaikkeuden suurin asia. Sillä ei ole mitään väliä, mitä olet tehnyt, oli se mitä tahansa – Jeesuksessa kaikki synnit on sovitettu.
Minulla ei oikeastaan ollut lapsuutta, enkä saanut kokea, että kukaan olisi rakastanut minua. Olin aivan pieni sylivauva, kun olin kolarissa, jossa loukkaannuin niin vakavasti, ettei minun olisi pitänyt selvitä hengissä. Ensimmäiset neljä ja puoli vuotta elämästäni kuluivatkin sairaalavuoteessa Lastenlinnassa ja tuona aikana minut leikattiin 21 kertaa. Sairaalasta palasin perheeseen, jossa koin itseni ulkopuoliseksi koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Kokemukseni sai aikaan sen, että jo pienestä pitäen olin ahdistunut. Tunsin, että minä olen paha ja että minun ei pitäisikään elää.
Koulussa jouduin myös erilaisuuteni ja puhevammani takia kiusaamisen kohteeksi, valitettavasti joskus myös opettajien taholta. Olin itse myös kiusaaja, sillä halusin kostaa muille kokemaani. Onneksi perhetuttu puuttui kiusaamiseen ja se saatiin loppumaan.
Koulun jälkeen isä pakotti minut maamieskouluun ja sen jälkeen kävin myös metsäkoulun. Koin, että isä halusi elää kauttani, koska hän ei itse ollut aikoinaan saanut käydä koulua. Hän hoiti perheen kuljetusliikettä ja minä tein jo koululaisena kaikki maatilamme työt. Se oli minulle silti mieluisa pakopaikka ja pidin työnteosta. Lopulta kuitenkin näytti siltä, ettei meiltä löydy niin isoa peltoa, että isä ja minä mahtuisimme sille yhdessä.
23-vuotiaana lähdin kuljetushommiin ensin kahdeksaksi vuodeksi Venäjälle ja sen jälkeen Eurooppaan. Olin jo varhain paennut vaikeuksia ja pahaa oloani rajuun alkoholinkäyttöön. Kun henki ei lähtenyt viinan avulla, hain tietoisesti vaarallisia tilanteita liikenteessä. Kun jouduin Venäjällä kolmatta kertaa hengenvaarallisen ryöstöyrityksen kohteeksi, ajattelin viimeisen hetkeni tulleen. Minua kuristettiin ase ohimolla, mutta käsittämättömästi selvisin siitäkin tilanteesta. Myöhemmin olen kuullut, että eräs uskova ihminen Porissa oli herätetty juuri samaan aikaan rukoilemaan minun puolestani.
Minä tein kaiken täysillä – työssä tuli helposti sata tuntia täyteen viikossa ja vapaaviikoilla ryyppäsin. Samalla kuitenkin rukoilin ja kaipasin Jumalaa. Erään ryyppyputken seurauksena jouduin Harjavallan sairaalaan, jossa lääkäri ilmoitti, että nyt on lähtöni lähellä. Lopultakin käännyin rukouksessa Jumalan puoleen ja pyysin tosissani apua. Olin yhden hengen huoneessa ja vuoteeni viereen tuli mies, joka kysyi, haluanko jatkaa entistä elämääni vai tahdonko kääntyä. Vastasin, että haluan sitä, mitä olen juuri rukouksessa pyytänyt. Silloin mies laski kätensä ylleni, luki Herran siunauksen ja poistui, mutta hän ei mennytkään ovesta. Uskon, että luonani silloin vieraili enkeli tai itse Jeesus. Tuosta hetkestä lähtien elämäni alkoi muuttua, ja silloin myös nukuin ensimmäistä kertaa yöni täysin rauhallisesti.
Kotiin päästyäni kaverit tietenkin tarjosivat viinaa, mutta Jumala oli ottanut minulta juomahimon pois. Elämäni muuttui kokonaan. Aloin käydä seurakunnassa ja miettiä omaa paikkaani. Oltuani pari vuotta raittiina aloin myös rukoilla itselleni uskovaa vaimoa ja perhettä. Vuonna 2010 tapasinkin sitten tulevan vaimoni Huittisten Härkäpakarilla, jonne kumpikin olimme tulleet kahville. Aloimme seurustella ja seuraavana keväänä vein hänet Kokemäen kirkkoon kertomatta etukäteen, mitä mielessäni oli. Urkuri sattui olemaan samaan aikaan soittamassa parvella ja niin sain alttarilla kosia ihan urkusäestyksellä. Avioiduimme samana kesänä ja nyt perheessämme on nyt myös pieni poika. Ilman Jumalan armoa ja rakkautta minulla ei olisi tätä kaikkea.
Sain Jumalalta myös voiman antaa isälleni anteeksi. Hän oli vakavasti sairas ja asui meidän luonamme viimeisen elinkuukautensa. Sain silloin kertoa hänelle, että olen antanut kaiken anteeksi. Samalla annoin myös oman tuskani pois. Noina samoina vuosina menetin kolme muutakin läheistä ihmistä, jotka lähtivät tästä ajasta oman käden kautta. Ymmärrän, että Jumala oli pelastanut minut elämälle ja taivasta varten, ja siksi haluan levittää evankeliumia Jeesuksesta, joka voi pelastaa jokaisen. Vaimollani ja minulla on toive, että voisimme auttaa erilaisissa vaikeuksissa kamppailevia ihmisiä, ettei kukaan heittäisi elämäänsä hukkaan. Haaveilemme jopa pienestä maatilasta, jonne väsyneet ihmiset voisivat tulla luoksemme virvoittumaan. Tulevaisuus näyttää, vastaako Jumala tähänkin rukoukseen.
Asuin lapsena perheeni kanssa maalla pienessä kirkonkylässä Pohjois-Karjalassa. Me lapset vietimme kesät mummon luona. Hän oli uskovainen ja monesti kävimme mummon kanssa seurakunnassa, jossa kuulin Jeesuksesta, joka rakastaa meitä ja kuoli puolestamme. Kuulin monesti, että mummo rukoili meidän lasten puolesta.
Yläasteella koulun käynti ei kiinnostanut minua ja aloin lintsata koulusta. Perheemme muutti Ruotsiin ollessani 15-v. Aloin kokeilla alkoholia jo nuorena, myöhemmin myös huumeet ja lääkkeet tulivat kuvioihin mukaan – ensin vain kokeiluna mutta nopeasti siitä tuli jokapäiväistä. Yritin lopettaa useasti, mutta se jäi yritykseksi. Vankila ja rikokset astuivat myös elämäni kuvioihin. Aina pidätettynä ollessani halusin elämääni muutosta. Olin tavannut monia uskovia, entisiä alkoholisteja ja huumeiden käyttäjiä, joiden elämä oli muuttunut uskoontulon myötä. Heillä oli työ ja perhe ja heillä meni hyvin joka tavalla. Kadehdin heitä. Kerran olin pidätettynä ja vartija toi minulle Raamatun. Luin sitä ja rukoilin Jumalaa, että minun elämäni muuttuisi, pääsisin vapaaksi huumeista. Koin kuin suuri taakka olisi otettu harteiltani. Vapaaksi päästyäni kävin kerran hengellisessä tilaisuudessa. Kun en löytänyt sieltä ystäviä, usko jäi taustalle ja palasin entisiin piireihin, mutta Jeesus ei jättänyt minua. Kahden vuoden ajan koin Jumalan kutsua, enkä saanut rauhaa. Olin levoton ja minulla oli pelkotiloja. Yritin niitä tukahduttaa huumeita käyttämällä. Veljeni pyysi minua tulemaan kotiinsa Suomeen. Yhtenä yönä en saanut unta ja koin olevani syntinen ja tarvitsevani apua. Rukoilin: ”Jeesus muuta minut ja anna syntini anteeksi.”
Muutin Ruotsista takaisin Suomeen ja aloin käydä seurakunnassa. Löysin uusia ystäviä, rukoilin ja luin Raamattua. Minulla oli valtava into Raamatun ja hengellisen kirjallisuuden lukemiseen. Kävin seurakunnan jokaisessa tilaisuudessa jahalusin kertoa uskostani kaikille. Halu auttaa muita narkomaaneja ja alkoholisteja myös heräsi. Rukoilin, että löytäisin seurakunnasta oman paikkani. Pääsin palvelemaan KAN:lle (Kristillinen Narkomaani ja Alkoholityö). Siellä olin muutamia kuukausia, jonka jälkeen muutin Lahteen. Täällä pääsin myös KAN:n työhön. Pääsin myös mukaan vankilatyöhön kertomaan uskoontulostani.
Tästä kaikesta on nyt kulunut 13 vuotta. Elämäni on täysin muuttunut. Minulla on perhe, johon kuuluu 6-vuotias poika. Hän on reipas ja iloinen ja tuo iloa elämäämme.En olisi koskaan voinut kuvitella elämääni tällaista muutosta, että minulle on perhe ja huolehdin siitä. Vain Jumalan avulla tämä on ollut mahdollista. Opiskelen tällä hetkellä ja vaimoni on tehdastyössä. Elämämme on normaalia arkielämää. Luotamme Jumalan johdatukseen ja hänen apuunsa. Olemme saaneet monia rukousvastauksia. Kun olimme työttömiä, rukoilimme työtä ja Jumala vastasi siihenkin rukoukseen. Sain työskennellä tehtaassa viisi vuotta. Käyn edelleen myös kertomassa vankiloissa elämäni muutoksesta. Kerromme siellä Jeesuksen muuttavasta voimasta. Raamattu sanoo, se joka on Kristuksessa, on uusi luomus ja vanha on kadonnut. Uusi on tullut tilalle.
Oloni oli niin kurja, että päätin hetkeni koittaneen. Pian kaikki ahdistus olisi poissa.
Olin perheen ainut lapsi, ja minulla oli rakastavat vanhemmat. Kuten joka perheessä, meilläkin oli omat ongelmamme, joissa alkoholi näytteli välillä isompaa, välillä pienempää roolia. Opin jo pienestä lapsesta, ettei perheen asioista saa puhua kenellekään. Niinpä opin kantamaan surut yksin. Sydämeni särkyi, kun isäni kuoli ollessani 20-vuotias. Surulleni ei kuitenkaan jäänyt tilaa, koska tehtäväkseni tuli pitää huolta äidistä. Menetin nuorena myös muita läheisiä.
Tunsin itseni pitkään hyvin yksinäiseksi ja olin pahan olon vanki. Kävin usein baareissa hukuttamassa murheeni ja turruttamassa tunteeni. Välillä olin niin ahdistunut, että luulin kuolevani siihen paikkaan. Itseni satuttaminen viiltelemällä tuntui usein ainoalta keinolta, joka voisi tuoda hetkellistä helpotusta. En puhunut siitä kenellekään mitään, koska en halunnut olla vaivaksi. Ajattelin, ettei minulla ole mitään merkitystä, ja pikkuhiljaa mieleeni alkoikin nousta itsetuhoisia ajatuksia. Voin niin huonosti, että jätin pari vuotta kestäneet opintoni kesken. Yritin hakea apua terapiasta, mutta keskeytin sen, kun en pystynyt avautumaan.
Vuosi 2012 oli muutosten vuosi. Tuona kesänä kävin läpi monia suunnitelmia siitä, kuinka voisin itse päättää oman elämäni. Syksyllä oloni oli niin kurja, että päätin hetkeni koittaneen. Pian kaikki ahdistus olisi poissa. Päätin huutaa vielä viimeisen kerran Jumalan puoleen ennen kuin elämäni päättyisi.
Yllätyksekseni Jumala vastasi huutooni. Hän johdatti ihmeellisellä tavalla luokseni erään ihmisen, joka tarjosi minulle ja koirilleni väliaikaisen kodin. Näin Jumala näytti konkreettisesti, kuinka paljon minua rakastaa. Jumala nosti minut arvottomuudesta omaksi lapsekseen ja antoi minulle enemmän kuin olisin koskaan osannut pyytää. Hän ei ottanut kipujani heti pois, mutta antoi ihmisen, jonka kanssa sain käydä niitä läpi. En tiedä miten minun olisi käynyt ilman tuota viimeistä avunhuutoa, mutta en välitä tietääkään. Yksin Jumalan armosta ja rakkaudesta saan elää tätä päivää, ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.
Palasin tauon jälkeen myös terapiaan ja aloin parantua vauhdilla. Ihmeellisten oivallusten avulla sain solmut auki.
Jumala on parantanut rikkinäisen sydämeni. Hän näytti minulle, etten ole yksin ja että olen mittaamattoman arvokas. On ollut vaikea uskoa sitä todeksi, koska niin kauan olen pitänyt itseäni täysin mitättömänä ja arvottomana. Olin mielestäni ansainnut kaikki ne pahat asiat, joita elämässäni oli ollut. Lopulta kuitenkin ymmärsin, että kaikki ne maahan lyövät ajatukset itsestäni ovat olleet vihollisen valheita, jotka olen uskonut.
On lohduttavaa tietää, että on olemassa joku, joka tietää kaiken ja tuntee meidät paremmin kuin kukaan muu. Jumala on näyttänyt minulle, että hän on Isä, joka ei koskaan hylkää, ei koskaan satuta, on aina lähellä ja rakastaa ilman ehtoja.
Vähän aikaa sitten menetin myös äitini. Olen saanut kokea Jumalan uskollisuutta ja huolenpitoa näinäkin vaikeina aikoina. Olen oppinut, ettei mikään asia tai teko ole niin suuri, etteikö Jumala voisi auttaa siitä eteenpäin. Haluan olla Jumalan elävä esimerkki siitä, ettei koskaan kannata luovuttaa. Jeesuksen ristissä on kaikki syyt, miksi kannattaa uskoa ja luottaa. Hänestä minäkin löysin syyn elää.
Olin 25-vuotiaana melko jumalaton mies, ammatiltani metsuri. Olin naimisissa ja meillä oli kaksi poikaa. Elämä oli tuskallista monesta syystä. Ahdingossani suunnittelin jopa itseni ampumista. Otin seinältä kaksipiippuisen haulikon, laitoin panokset piippuun ja menin komeroon. Vaimo huomasi aikeeni, tuli perässäni, puheli minulle hiljaa, ja niin teko jäi tekemättä.
Näihin aikoihin tunsin Jumalan kutsuvan voimakkaasti. Olimme muuttaneet Korpilahdelle ja elämä oli vaikeaa sekä henkisesti että taloudellisesti. Savotassa viereisellä palstalla oli uskovainen mies, Paavo Kaura-aho. Kävin muutaman kerran hänen palstallaan ja toivoin, että hän puhuisi minulle. Aluksi hän ei puhunut mitään, mutta sitten erään kerran hän kertoi, kuinka Jeesus oli pelastanut hänet.
Jumalan puhuttelu jatkui kohdallani. Sanoin eräänä päivänä: ”Tule Jeesus elämääni!” Siinä samassa Jeesus ilmestyi eteeni noin kymmenen metrin päähän. Näin hänet aivan selvästi. Hänellä oli yllään pitkä valkoinen viitta. Hänestä säteili sellainen pyhyys, jota ei voi ihmisen sanoin kuvailla. En uskaltanut katsoa häneen vaan käänsin katseeni alas maahan ja suljin silmäni peloissani. Lopulta uskalsin katsoa eteeni, mutta en nähnyt mitään. Ilmestyksen seurauksena vapisin kolme vuorokautta.
Mietin asiaa muutaman päivän, että mitä se mahtoi tarkoittaa. Kun sitten tulimme palstalle Paavon kanssa samaa polkua, kerroin hänelle tämän kokemukseni. Hän sanoi: ”Jumala kutsuu sinua pelastukseen, tee siksi parannus elämässäsi.” En tiennyt, mitä parannus tarkoitti. Pyysin, että hän rukoilisi puolestani ennen kuin lähtisi palstalleen. Muistan, että hän otti hatun päästään, laittoi sen kainaloonsa ja rukoili lyhyesti. Sitten menimme palstoillemme.
Vielä samana päivänä Paavo tuli palstalleni mukanaan eräs sananjulistaja. Mies kertoi Jeesuksesta ja kehotti sitten, että polvistutaan rukoukseen pölkyn viereen. Se tuntui vaikealta. Hän rukoili ja kehotti minuakin rukoilemaan perässään. Tein niin ja lopuksi sanoin: ”Herra Jeesus, antaisitko anteeksi, sillä olen rikkonut kaikki sinun käskysi.”
Kun siitä nousin, tunsin, että olin saanut kaikki syntini anteeksi ja olin siirtynyt kuolemasta elämään. Ajattelin: ”Tulispa nyt pomo paikalle, niin kyllä kertoisin, mitä minulle on tapahtunut.” Illan tultua lähdin polkua pitkin kotiin. Minulla oli sellainen varmuus, että olin saanut uskon Jeesukseen. Olin valmis vaikka kuolemaan uskoni tähden. Tein siinä kävellessä sopimuksen Jumalan kanssa ja sanoin: ”En nyt ymmärrä paljoakaan tästä uskon tiestä, mutta kaiken, minkä opetat, otan vastaan.” Tämä sopimus on voimassa vielä tänäänkin. Olen kulkenut tätä tietä jo 52 vuoden ajan. Meitä on siunattu myös neljällä tyttärellä. Yhä edelleen haluan turvata Jumalan armoon.
Vartuin työläiskorttelissa, jossa oli paljon päihteiden käyttöä, väkivaltaa, aggressiivisuutta ja rajattomuutta. Viina vei minutkin mennessään.
Korttelimme kaveriporukkaa yhdistivät vaietut salaisuudet ja häpeä: perheväkivalta, varastelu ja valehtelu. Kaveripiiri jengiytyi. Porukkahenki oli vahva, kun kaikilla oli vähän paha olla. Turvauduin jengiin, koska vanhemmillani ei ison perheen huoltajina riittänyt minulle aikaa. Koulussa tiedostin eriarvoisuuden: olet köyhemmältä asuinalueelta.
Tupakanpoltto tuntui miehekkäältä, ja aloitin sen jo kymmenvuotiaana. Tupakka rentoutti ja vaikutti huumaavasti. Nikotiiniriippuvuus tuli äkkiä. Ensimmäinen päihdekokeiluni oli 13-vuotiaana. Nousuhumala poisti sisäisen kivun, häpeän ja syyllisyyden – mutta ne palasivat moninkertaisina seuraavana päivänä.
Viina vei mennessään. Elämän arvoni oli, että on sama mitä töitä teet, kunhan saat paljon rahaa, jonka voit käyttää päihteisiin ja viihteeseen. Kroppa vaati suurempia annoksia alkoholia. Tein sekalaisia töitä. Pinnani paloi herkästi, ja lopputili tuli – ja se taas antoi syyn juoda. Työpaikat vaihtuivat. Pääsin reissuhommiin, päivärahakeikoille. Rahaa tuli enemmän kuin kerkesin tuhlata. Menin naimisiin ja saimme kaksi lasta. Olin paljon poissa kotoa. Lapset kärsivät, kun kaikki vapaa-aikani meni juopotteluun.
Kun kukaan ei halunnut enää ottaa alkoholisoitunutta miestä töihin, oli helppo heittäytyä työttömyys- ja sosiaaliturvan varaan. Reilut viisi vuotta join täysipäiväisesti, kuljeskelin ryyppyporukoissa ja pelkäsin krapulaa. Olin pohjalla. Rukoilin Jumalalta apua, mutta juominen ja paha olo jatkuivat. Noin vuoden kuluttua rukoilin taas. Sadattelin Jumalalle, ettei hän vastaa. Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että pyysin vaimoa viemään minut hoitoon.
Aloin rukoilla salaa Isä meidän -rukousta, kun huomasin, että sillä oli vaikutusta. Raitistumiseni takia juomakaverit ottivat etäisyyttä ja vaimokin sanoi, etten ole entiselläni. Kun laitoin korkin kiinni, päälle vyöryivät elämän kriisit: avioero, talouskriisit, terveyskriisit sekä lasten ja omat kriisit. Perhe, suku ja yhteiskunta hylkäsivät. Kyselin, miksi Jumala rankaisee minua näin. En kuitenkaan uskaltanut lähteä juomaan. Säilytin salaisen yhteyteni Jumalaan, mutten kertonut siitä kenellekään.
Kuutisen vuotta elin kuin sumussa. Sisäinen tuska oli valtava. Kaverini oli tullut uskoon ja raitistunut, joten käännyin hänen puoleensa. Seurakunnan teetuvassa puolestani rukoiltiin ja syntini julistettiin anteeksi. Tuntui siltä kuin vihan, katkeruuden ja pahan olon mylly olisi pysäytetty sisälläni. Itkin koko viikonlopun uskovan ystäväperheen luona. Jäävuoret sisälläni alkoivat sulaa.
Sain syntini anteeksi sekunnin tuhannesosassa, mutta menneisyyttäni Jumala ei nollannut. Kolme vuotta käsittelin elämäni traumoja ja kipeitä kokemuksia kristityn terapeutin tuella.
Aloitin iltaopiskelun. Kymmenen vuoden työttömyys katkesi, kun pääsin hautausmaalle kesätöihin. Aloin nähdä valoa tunnelin päässä. Opiskelin suntioksi. Toimin ensin haudankaivajana ja siirryin sitten kirkon suntioksi.
Jumala on valmistanut menneisyyteni materiaalista työkalun. Olen kertonut tarinaani vertaistukiryhmissä ja kokemusasiantuntijana oppilaitoksissa.
Äidin ja muiden esirukouksilla on varmasti ollut merkittävä vaikutus elämäni muutokseen. Ilman Vapahtajaa, joka nollaa syntini, ei mikään hengellisyys kanna. Anteeksiantamus ja toipuminen ovat silkkaa Jumalan armoa ja rakkautta.
Syvä häpeän tunne sai minusta otteen ja muodostui osaksi identiteettiäni jo nuorena. Hoitamatta jääneet sodan kivut olivat jättäneet jälkensä isääni tehden hänestä kovan kasvattajan. ”Se ei ollut kipeeks vaan häpeeks”, sanoi isäni kotona luunappeja antaessaan.
Koulussa luokkajako leimasi minut huonoksi, sillä olin kylän köyhimmästä perheestä. Minua halveksittiin. Koulukaverini haukkuivat minua juutalaiseksi, sillä adventisteina vietimme sapattia. En pärjännyt hyvin koulussa, enkä saanut tukea opettajaltanikaan – päinvastoin alaspainavat kommentit heikensivät entisestään huonoa itsetuntoani. Sen jälkeen koko elämäni on ollut rippeiden kasaamista.
Äitini tuli uskoon, kun olin pieni. Hän näytti esimerkin kristittynä elämisestä ja vahvasta uskosta. Kun kulkureita kiersi pula-aikana etsimässä majapaikkaa, niin ihmiset tiesivät, että Pappisille kaikki olivat tervetulleita. Vaikka olimme hyvin köyhiä, äidin usko ilmeni hänen sanoissaan ”ruoka ei talosta antamalla lopu”. Äitini lempeys ja lähimmäisenrakkaus vaikuttivat radikaalisti koko perheeni tulevaisuuteen. 15-vuotiaana päätin seurata hänen esimerkkiään ja tulin myös itse uskoon.
Heikkoon koulumenestykseeni nähden pidän merkittävänä myöhempiä opintojani. Opiskelin karjataloutta 1970-luvulla ja kävin aikuisiällä lukion loppuun. Myöhemmin opiskelin vielä tuotekehitysinsinööriksi. Olen ihan pienestä pitäen ollut utelias ja halunnut tietää erilaisten koneiden ja laitteiden toiminnasta ja rakennella milloin mitäkin. Kerran tein mekaanisen puupyssyn ja erehdyin viemään sen kouluun. Jälki-istuntoahan siitä seurasi.
90-luvun loppupuolella olin tilanteessa, jossa tein kovasti töitä erään keksintöni myötä perustetussa yrityksessä. Liikeideassa oli potentiaalia, mutta meillä oli yritysjohdon kesken erilainen käsitys seuraavista siirroista. Valtava työmääräni, nopeaan kasvuun liittyvät riskit sekä lopulta luottamuspula yritysjohdon kanssa johtivat loppuunpalamiseeni. Sain vatsahaavan ja aloin kärsiä unettomuudesta. Vaikka menin nukkumaan kuinka väsyneenä tahansa, niin sama masentava filmi lähti välittömästi pyörimään silmissäni.
Masennuin niin vakavasti, että haudoin itsemurhaa. Kävin masentuneenakin kirkossa, mutta en jaksanut enää rukoilla. Mieleni oli jo hautausmaalla, jota ohi mennessäni aina silmäilin. En ymmärtänyt tarvitsevani apua, ennen kuin eräällä sairaalakäynnillä hoitaja näki tilanteeni ja ymmärsi ehdottaa sopivaa hoitoa. Pelkäsin, että joku näkee, kun menin ensimmäistä kertaa mielenterveystoimistoon.
Kävin terapiassa viisi vuotta ja sain avun loppuunpalamiseeni. Nykyään olen kokemuksistani avoin ja rohkaisen muitakin pitämään matalaa kynnystä avun hakemisessa. Olen mukana seurakuntien yhteisessä sururyhmätyössä. Masennus- ja terapiakokemukset ovat antaneet minulle työkalupakin muiden auttamiseen ja tehneet minusta hyvän kuuntelijan.
Nykyään kehitän vihreän energian tuotteita ja teen tuotekehitystä eri yrityksille. Olen saanut Luojalta kyvyn nähdä kehitettävän laitteen jo etukäteen ja usein yöllä nukkuessani aivot prosessoivat ongelman niin, että tuote on aamulla valmis. Olen kehittänyt monen eri alan tuotteita. Joskus tulee vaikea tilanne eteen. Silloin voin kääntyä pyytämään Jumalalta apua, ja se antaa turvallisen tunteen. Haluan käyttää talenttiani yhteiskunnan ja ympäristön hyväksi. Uskon, että Jumala haluaa olla mukana kaikessa, mitä teemme. Olen hyvin kiitollinen hänen rakkaudestaan, anteeksiantamuksestaan ja huolenpidostaan elämässäni.
Matti ja Suvi Kuusisaari, yrittäjä ja kotiäiti, Lapua
Meillä molemmilla oli tapana lukea iltarukous nukkumaan mennessä. Lisäksi Suvi oli mukana seurakunnan lauluryhmässä. Usko ei kuitenkaan näkynyt henkilökohtaisena suhteena tai tarpeena tehdä parannusta. Kiroilu, alkoholi ja juhliminen olivat asioita, joita ei ollut tarpeen kyseenalaistaa.
Matti: Tutustuimme vuonna 2004, kun olin 18-vuotias ja Suvi 16-vuotias. Vuonna 2010 menimme naimisiin. Yksi meitä yhdistävä asia oli kotoa saatu vahva arvokasvatus.
Suvi: Huomasimme jo seurustellessamme, että keskustelut kääntyivät joskus hengellisiin asioihin.
Matti: Jos joku olisi kysynyt minulta kadulla, olenko uskovainen, niin olisin vastannut kyllä. Jos minulta olisi sen sijaan kysytty, onko Jeesus elämäni Herra, niin olisin joutunut sanomaan ei.
Suvi: Aloimme pyytää iltarukouksessa Jumalaa vahvistamaan uskoamme tietämättä, mitä se tarkoittaa. Emme tienneet vielä tässä vaiheessa, että ihminen tarvitsee henkilökohtaisen suhteen Jeesukseen. Kukaan ei ollut kertonut parannuksen tekemisestä tai uudestisyntymisestä. Ajattelimme, että riittää, kun on hyvä ihminen. Lauantaina voi ryypätä ja sunnuntaina käydä ehtoollisella.
Matti: Jos olisin kuullut evankeliumin, että olen menossa helvettiin, mutta pelastun uskomalla Jeesukseen ja hänen sovitustyöhönsä, olisin varmastikin tullut jo aiemmin uskoon.
Opintojen jälkeen aloitin työt metallialan yrityksessä. Työkaverit puhuivat keskenään uskonasioista. Kokoonpanolinjalla kuullut keskustelut puhuttelivat. Menin kysymään esimieheltäni, että kuinka nämä uskonasiat nyt oikein menevät. Murruin täysin. Koin, että seisoin veitsen terällä ja minun piti valita joko pimeys tai valkeus. Esimieheni näki, mistä oli kyse, ja kysyi, haluanko antaa elämäni Jeesukselle. Minulla oli selkeä tunne, että valinta oli tehtävä. Vastasin myöntävästi.
Suvi: En ymmärtänyt Matin tarvetta tulla uskoon. Eikö me jo oltu uskossa? Matti kysyi minulta, mitä minä ajattelen Jeesuksesta. Vastasin, että jos joku päätös pitää tehdä, niin kyllä minä sitten uskon. Sydämessä ei kuitenkaan tapahtunut muutosta. Seurakunnassa käynti oli vastenmielistä ja uusi tilanne kiusasi. Olin vihainen Matin esimiehelle muuttuneesta elämäntilanteestamme.
Myöhemmin syksyllä Matti oli menossa kasteelle perheleirillä. Päätin, että mennään nyt mukana, vaikka järki vastustikin. Siellä minulle tapahtui jotain yliluonnollista: kiukku ja viha hävisivät. Jumala otti ne pois ja antoi tilalle rauhan ja ilon. Myös kiroileminen jäi. Se oli ollut luonnollinen osa puhettani, kotoa opittu tapa, tehokeino, jolla puhetta täydennettiin.
Aloimme rukoilla yhdessä ja lukea Raamattua. Usko alkoi avautua aivan uudella tavalla.
Matti: Silmät ovat avautuneet näkemään maailmaa Raamatun valossa. Jumala on vapauttanut minut muun muassa pornoriippuvuudesta. Usko antaa elämään rauhan ja auttaa olemaan murehtimatta liikaa tulevasta.
Suvi: Kaikki asiat voi viedä rukouksessa Jumalalle. Hän antaa voiman ja toivon selvitä erilaisista haasteista. Hän myös johdattaa asiat aina parhain päin. Olen saanut kokea, miten itsetuntoni on tervehtynyt ja olen saanut rohkeuden esiintyä.
Matti: Jumalan suuruutta olemme päässeet todistamaan myös käytännössä. Johdatus yritysrahoituksessa, suuren mittakaavan Jeesus-tapahtuman järjestyminen ja Jeesus-bussi ovat olleet rukousvastauksia siihen näkyyn, joka meillä on: Kertoa evankeliumia niin näkyvästi ja ymmärrettävällä tavalla, että jokainen voi ottaa siihen kantaa.
