Kaikki vaikutti menevän hyvin elämässäni. Löysimme vaimoni kanssa toisemme nuorina aikuisina. Perheen perustamisen aikoina olin töissä muurarina ja laatoittajana suurilla rakennustoimistoilla.
Perustin oman firman vuonna 1982. Yritys lähti hyvin käyntiin ja kasvoi hyvää vauhtia. Bisneselämään kuuluu – suhdetoiminnan nimissä – paljon tapaamisia ja juhlimistakin. Pyörin niissä mukana. Tunsin kuitenkin ajoittain sisimmässäni, ettei kaikki ole aivan oikein. Aloin väsyä. Päätin myydä yritykseni, ja kaupat syntyivätkin vuonna 1992. Olin aivan poikki.
Pidin viiden kuukauden burn out -loman. Sitten lähdin taas töihin intoa puhkuen. Voimat riittivät viikoksi. Olin tyytymätön. Puoli vuotta firmani myynnin jälkeen ostin sen takaisin.
Monet houkutukset vetivät minua puoleensa. Vapaa-aikoinani keikkailin; soittelin ja laulelin kun vain joku hoksasi pyytää. Kävin edelleen myös kotiseurakuntani tilaisuuksissa kitarani kanssa, mutta ainakin vaimoni tiesi, ettei sydämeni ollut mukana niissä lauluissa.
Firmallani oli kolme vuotta töitä Moskovassa ja Pietarissa. Lähes viikoittain matkustin itänaapuriin. Nuo vuodet olivat raskaita. Kova kuori peitti todellisuuden. 2005 vaiheilla taloudelliset vaikeudet lisäsivät paineitani. Alkoi tulla luottotappioitakin. Mentiin kuitenkin eteenpäin, koska töitä oli paljon ja raha kiersi.
Ymmärsin vuoden 2007 aikana, että Jumala kutsui minua takaisin lähelleen. Olin vähitellen kääntänyt hänelle selkäni. En elänyt Raamatussa kuvatuilla ”vihreillä niityillä”, vaan raahustin kivikkoisilla pientareilla.
Veljeni on Jumalan mies. En ollut kertonut hänelle elämäni mutkista. Kuitenkin hän varoitti minua monet kerrat. En halunnut kuulla totuutta ja karttelin hänen puheluitaan.
Verottajan lappu saapui vuonna 2008. Se johti siihen, että edessä oli konkurssi-istunto. Maailmani romahti. Kerroin vaimolleni elämäni olevan nyt varsinaisessa pattitilanteessa. Vaimoni pyynnöstä äitini ja muutamat ystävämme sopivat rukouksesta puolestani. ”Jumala, puutu yliluonnollisella tavalla Masan elämään”, he anoivat.
Menin yksikseni mökillemme. Veljeltäni tuli kehotus: ”Valitse seurakunnastasi kolme luotettavaa ystävää ja kerro heille omat ja firmasi asiat. Sitten Jumala voi ja alkaa toimia! Toimi nopeasti, paluuta ei ole!” Sovimme tapaamisen noiden kolmen ystävän kanssa seuraavaksi päiväksi. Kerroin heille koruttoman totuuden. Puolestani rukoiltiin. Jeesus antoi syntini anteeksi.
Jumala antoi minulle voiman ja viisauden selvitellä asioitani verottajan ja ihmisten kanssa. Toive yrityssaneerauksesta tuntui mahdottomalta, koska oli vaikea tilanne ja vähän aikaa. Käräjäoikeus otti kuitenkin ihmeekseni vastaan yrityssaneerausanomuksen. Jo määrätty konkurssi-istunto oli myös peruttu verottajan toimesta.
Elämänmuutos on totta tänäänkin. Koko elämäni on muuttunut. Yrityksenikin toimii edelleen. Nyt olen sama mies arkena työssä ja pyhänä kirkossa. Ei ole enää erikseen kirkkotakkia ja arjen roolivaatteita. Naamiot ovat pudonneet. Pyydän Jumalalta aina aamuisin: ”Ohjaathan elämääni tänäänkin, että voin elää tahtosi mukaan ja kertoa toisillekin suurista teoistasi arjen keskellä.”
Olin vajaan kolmenkymmenen ja aivan lopussa. Takana oli vuosien huume- ja vankilakierre. Ihmisten silmissä ja omassa mielessäni olin jo menettänyt toivoni. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut kuolla. Oli vain ajan kysymys, milloin tililleni olisi tullut ensimmäinen tappo.
Synnyin Lapissa, Tervolassa, mutta kasvoin eri puolilla Suomea. Vanhempani viettivät kiertelevää elämää. Puolen vuoden välein vaihdettiin paikkakuntaa. Muuttojen takia kaverit vaihtuivat koko ajan. Uudessa koulussa oli joka kerta taisteltava paikka itselleen. Kuuluin vähemmistöön, ja minua kiusattiin. Huomasin, että hevostallien kasvatilla oli lihasvoimaa ja annoin kiusaajille takaisin. Siitä alkoi väkivallan kierre.
Nuorena minun piti olla koko ajan fyysisesti ja psyykkisesti kova. Kuudennella luokalla maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Pian kokeilin myös kannabista. Parissa vuodessa molempien käyttö yleistyi. Peruskoulukin jäi kesken, kun täytin 16. Eikä aikaakaan, kun aineet vaihtuivat kovempiin.
Ensimmäiset tuomioni sain jo alaikäisenä. Sain sakkotuomioita ja ehdollisia vankeusrangaistuksia pienistä murroista ja näpistyksistä. Muistan, miten pelkäsin, kun jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan. Mutta kun kerran oli vankilassa käynyt, sen jälkeen oli ihan sama, joutuuko sinne uudestaan vai ei. Ja joutuihan sitä, monta kertaa.
18-vuotiaana tulin isäksikin, mutta tiet lapsen äidin kanssa erkanivat pian. Elämä alkoi olla hajalla. Olin täysi sosiaalipummi, valmis ottamaan sosiaalitoimistosta kaiken mitä tarvitsin. Arjesta puuttui terve rytmi.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin olin jatkuvasti syvenneen päihde- ja rikoskierteen syömä, syvällä pohjalla oleva mies.
Olin kotonani, kävelin käytävässä keittiötä kohti, kun kuulin korvissani sanat: ”Marko, käänny tieltäsi.” Vaimoni Tuulikki käveli ohitseni ja minä katsoin, miten hän reagoi ääneen. Kun näin, ettei mitenkään, ajattelin, että ”tämä on näitä minun huumeharhojani”. Samoihin aikoihin alkoi käydä niin, että minne meninkin, vastaan tuli hengellisiä tilaisuuksia. Ihmettelin, mistä on oikein kyse.
Oli onni, että noihin aikoihin sain pitkän, 6,5 vuoden, vankeustuomion. Vankilassa vieroittauduin kaikista huumeista. Niihin ahdistuksiin rukoilin Jumalalta apua. Ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Rukoilin ja rukoilin, ja joka rukouksella jätin itsestäni enemmän Jumalalle. Sanoin Jumalalle: ”Jos Sinä olet olemassa, näytä se minulle niin, että en voi enää epäillä.” Pian tulikin päivä, jolloin vankilaan tuli pitämään hartautta nainen, joka puhui niin, että murruin hartaudessa täysin. Koin sisäisen varmuuden, että olen nyt Jumalan oma. Oli hyvä, että olin vielä pitkään vankilassa. Oli aikaa ajatella ja kasvaa uskossa.
Nelisen vuotta sitten pääsin vankilasta. Jumala antoi minun ymmärtää, että kaiken perusta on terve rytmi päivälle. Ajattelin kuitenkin, että ei kukaan anna vankilakundille töitä. Yllätys olikin suuri, kun sain työtarjouksen hevostilalta. Se oli aina ollut lapsuuteni haave: että saisi hoitaa ja ajaa hevosia. Nyt haave kävi todeksi.
Tulevaisuus näyttää nyt hyvältä. Tällä hetkellä kouluttaudun hevostenhoitajaksi Haminassa. Teen vapaaehtoistyötä vankilassa ja seurakunnassa. Lisäksi opetan Kiteen Kielipesässä romanikieltä lapsille. Olemme pysyneet Tuulikin kanssa yhdessä vaikeista vaiheista huolimatta. Meillä on nyt neljä lasta.
Viime vuosina elämässäni on tapahtunut enemmän hyvää kuin uskalsin odottaa. Entinen ehdonalaisvalvojani totesikin, ettei minua tunne enää samaksi mieheksi. Kaikki tämä saa minut ajattelemaan, että Jumala on todella kaikkien ihmisten Jumala.
Markku ”Kure” Tuppurainen, kadulta kaupunginvaltuustoon, Seinäjoki
Alle 25-vuotiaana olin viettänyt jo seitsemän vuotta vankilassa. Kovuus ja kylmyys täyttivät sisimpäni. Elin rikos- ja väkivaltakierteessä. Minulla ei ollut mitään tulevaisuutta. Tiesin sen itsekin.
En tuntenut oikeaa isääni koskaan. Äitini meni uusiin naimisiin ollessani seitsemänvuotias. Isäpuoleni ja äitini alkoivat käyttää alkoholia yhä enemmän. Isäpuoleni oli erittäin ankara ja aggressiivinen ihminen. Jouduin jo varhain näkemään väkivaltaa, kun hän löi äitiäni. Kokemukseni synnyttivät minussa pelkoa ja häpeää.
Menetin äitini ollessani 15-vuotias. Isäpuoleni herätti minut eräänä aamuna ja sanoi, että äiti on kuollut. Pian tämän jälkeen lähdin kotoa pois. Ajauduin kadulle ja aloin käyttää yhä enemmän päihteitä. Omaksuin myös vääriä malleja. En sietänyt ketään, joka yritti sanella minulle mitä tehdä. Nousin kapinaan kaikkia auktoriteetteja vastaan.
Ryöstöt ja poliisin pahoinpitely veivät minut vankilaan. Pakenin, mutta jäin kiinni sekoillessani lääke- ja alkoholihuuruissa. Kun poliisiauto kaarsi takaisin vankilaan, tiesin, että joutuisin kuukausiksi eristyksiin. Sisälläni velloi kapina. Päätin näyttää. Otin sekaisin erilaisia pillereitä, joita kaverini olivat lähettäneet selliini. Sen jälkeen sytytin sellini palamaan. Lopuksi vedin lampun alas katosta ja viilsin rikkoutuneilla lasinsirpaleilla kurkkuni auki kummaltakin puolelta. En uskonut, että elämäni voisi muuttua enää koskaan paremmaksi.
Herätessäni olin sairaalassa raudoissa. Minulle oli tehty vatsahuuhtelu. Huoneeseen astui nuori sairaanhoitaja, joka puhkesi itkuun. Hän kysyi, miksi minä nuori kaveri tuhoan jotain niin arvokasta kuin oman elämäni. Hänen sanansa pysäyttivät. Tajusin, että tuo tyttö näki minussa muutakin kuin sen, mitä olin ulkonaisesti. Mietin, että tässäkö minun elämäni todella on.
Myöhemmin vankilan kirkkoon tuli vierailulle ryhmä rippikoulunuoria Helsingistä. Eräs tyttö kertoi siitä, miten hän oli löytänyt uskon Jeesukseen. Tytön rohkeus ja aitous vaikuttivat minuun. Uskoon tullut ystäväni tuli myös kertomaan meille vangeille elämästään. Näin, että hän oli todella muuttunut. Kun hän kysyi meiltä, kuka haluaa kokea samanlaisen muutoksen, nostin käteni ylös. Sitten hän käski tulla eteen. Olin kauhuissani, että nyt kaikki kaverini näkevät. Mutta nousin ja kävelin takarivistä eteen kaikkien ystävieni ohitse. Samalla tunsin käveleväni heidän mielipiteidensä ja omien pelkojeni ohi. Edessä piti vielä polvistua. Viimeisetkin rippeet vuosien aikana rakentamastani asemasta kaatuivat. Rukoilija laittoi käden olkapäilleni ja sanoi: “Jumala, muuta tämän nuoren pojan sydän.” Näin tapahtuikin. Sydämeni muutos alkoi säteillä hiljalleen sisältä ulospäin.
Jumala antoi minulle voimia järjestää kesken jääneet asiani. Suoritin vankilassa peruskoulun loppuun. Tunnustin nekin rikokset, joista en ollut jäänyt kiinni, ja pyysin anteeksi niiltä, joita olin loukannut. Yhteiskuntaan sopeutumisessani auttoi turvaverkko, joka alkoi muodostua jo vankilassa. Kirjeystävyyden kautta löysin vaimoni.
Kun vapauduin, Iisalmen seurakunta pyysi minut työntekijäharjoittelijakseen. Olen toiminut pastorina nyt jo vuosia ja päässyt vaikuttamaan yhteiskunnallisestikin. En olisi ikinä uskonut, että voisin vielä joskus nousta luennoimaan kouluihin ja istumaan kaupunginhallituksessa.
Yksi oikea valinta 30 vuotta sitten muutti elämäni suunnan. Ei vain minun, vaan myös lasteni ja lastenlasteni elämän. Käsilläni, joilla tein aiemmin pahaa, olen saanut nyt siunata ja tehdä hyvää. Haluan tehdä niin loppuelämäni.
Se alkoi ihan ensimmäisestä koulupäivästä yläkoulussa. Uudet oppilaat tuotiin kyliltä keskustan kouluun ja tietty porukka alkoi oikein systemaattisesti kiusata meitä ”maalaismöllejä”. Jouduimme päivittäin tuomaan rahaa ja makeisia heille tai muuten ei hyvää seurannut, joutui mukiloiduksi. Vanhanaikaisella parsinneulalla pisteltiin selkään, pakaroihin ja käsivarsiin ”rokotteita” välitunneilla. Onneksi kenellekään ei tullut siitä vakavia vaurioita, selkärangan tökkimisestä olisi joku voinut vaikka halvaantua. Saimme myös säännöllisesti polttomerkit – kädet poltettiin päältä tulitikuilla rakkuloille tai hiiltymille asti. ”Mölleille” myös syötettiin väkisin kiviä ja ruohoa. Koulupäivän päätteeksi pysäkillä hakattiin aina niin kauan, että itku tuli. Koko ajan uhkailtiin, että jos kenellekään kerrotte, niin silloin lähtee henki.
Joulun alla äitini tuli käymään mummolaan, missä olin koko ikäni asunut, ja siinä sitten aloin lopulta kertoa hänelle ja mummulle kaikkea tätä. Mittani oli niin täysi, etten enää välittänyt vaikka kuolisin. Ronski äitini kirota päräytti ja totesi, että tämä loppuu nyt tähän, eihän ihmistä noin voi kohdella! Hän kirjoitti koulutoimenjohtajalle, ja joululoman jälkeen alkoikin tapahtua.
Opettajien ensimmäinen reaktio koulussa oli se, ettei tällainen voi olla totta. Minä jouduin useampaan kertaan opettajakokoukseen ja myös näyttämään, miten mustelmilla ja arvilla kehoni oli. Toiset kiusatut kutsuttiin myös kuultavaksi. Annoimme rehtorille kaikkien kiusaajien nimet ja he joutuivat yksitellen koulutoimenjohtajan toimistoon. Hän antoi Suomen ensimmäisen lähestymiskiellon noille pojille ja piti sellaisen puhuttelun, että keneenkään ei sen koommin kajottu, vaikka huutelemista vielä olikin.
Olin ihan vauvasta saakka elänyt mummun kanssa. Kun hän tuli niin sairaaksi, ettei enää noussut vuoteesta, jouduin pelkäämään toisella tavalla. Ajattelin, että jään aivan yksin ja kiipesin pihakivelle rukoilemaan – niin kuin ala-koulun opettaja oli kehottanut tekemään vaikeassa tilanteessa. Mielessäni pyysin, että jos Jumala kuulee minua, niin mummu voisi vielä tulla terveeksi, että saamme jatkaa elämää yhdessä. Illalla mummun vointi koheni ja hän jaksoi nousta sängystä. Seuraavana päivänä lääkärissä todettiin hemoglobiinin olevan vain 54 ja mummu sai lääkityksen mukaan kotiin, kun ei suostunut jäämään sairaalaan. Rukoukseeni oli vastattu ja me saimme lisää yhteisiä antoisia vuosia.
Vähän tämän jälkeen kirkkoherra pyysi minut mukaan seurakuntanuoriin. Minä olin rukouksessani lähestynyt Jumalaa ja näin hän sitten lähestyi minua. Nuortenilloissa kuluivat syyskuukaudet uskonasioita oppien ja eräässä nuortenillassa sain tunnustaa syntini. Minulle julistettiin synninpäästö Jeesuksen sovitustyön tähden ja sain lähteä taivastielle. Ilolla ja innolla osallistuin seurakunnan toimintaan ja elämälleni tuli tarkoitus. Sain myös antaa anteeksi koulukiusaajilleni jo silloin, ettei ole tarvinnut kärvennellä katkeruudessa.
Vuodet ovat kuluneet, mutta samalla taivastiellä sitä ollaan. Matkalla on löytynyt puoliso, jonka kanssa on perustettu perhe, ja ammattejakin minulla on ollut monia erilaisia ja mielenkiintoisia. Eräs haaveeni on toteutunut aivan viime vuosina; teen seurakuntatyötä pastorina. Minulla on mahdollisuus olla jakamassa ilosanomaa Jeesuksesta, joka pelastaa ja vapauttaa jokaisen ihmisen, joka hänen puoleensa kääntyy.
Lapsuuden kotini oli Lontoossa, joka on monien kulttuurien näköalapaikka. Monet etniset kulttuurit tulivat minulle tutuiksi. Muuttaessamme takaisin Suomeen olin päälle kymmenvuotias. Itse koin olevani suomalainen Englannissa, mutta Suomessa olin melkein englantilainen. Tästä syntyi tietynlainen juurettomuus. Olin kiinnostunut filosofiasta jo teini-ikäisenä. Pohdin ja tutkin olemassaolon mysteereitä. Nietzchen ja Dostojevskin teokset olivat suosikkejani. Aikuisuuden kynnyksellä oman identiteetin löytäminen ja yhteiskuntaan sijoittuminen ammatinvalintoineen johti yhä syvenevään kriisiin ja koin elämän hyvin ahdistavana.
Parikymppisenä etsin aktiivisesti vastauksia elämän tarkoitukseen. Opiskellessani Turussa näin lehdessä ilmoituksen joogakurssista. Siellä opetettiin elämänhallintaa, meditointia ja mielen rauhoittamista hengitysharjoituksilla. Harjoitin niitä ahkerasti ja pian joogasta ja meditaatiosta tuli minulle elämäntapa. Se tuntui auttavan mielen rauhoittajana. Samalla avautui new age -maailma monine variaatioineen. Kun joogaa harjoittaa, seuraa hindulaisuuden perinteitä, vaikka itse ei ajattele sitä ”uskonnollisena”. Tutustuin myös läheisesti toisiin uskontoihin, jolloin ajattelin new agen hengessä, että Jumala löytyy kaikista henkisistä traditioista. Zen-buddhalainen tekemättömyys istumisineen, intiaanien puhdistusrituaalit, muslimien kanssa rukoilu ja ruuanlaitto hare krishna -tyyliin tulivat tutuiksi. Aloin myös vähitellen kouluttautua joogaohjaajaksi.
Moraalista selkärankaa minulta puuttui kuitenkin niin, että elin eräänä kesänä kaksoiselämää seurustellen kahden naisen kanssa samanaikaisesti. Kun totuus lopulta paljastui, tilanne kärjistyi ja valheellinen ja itsekeskeinen elämäntapani kääntyi minua vastaan. Paha olo oli todella sietämätön, enkä tiennyt muuta ratkaisua kuin mennä seurakuntaan, jossa olin käynyt muutaman kerran. Olin saanut kristillisen kasvatuksen ja olin joskus miettinyt, etten täysin pois sulje sitä vaihtoehtoa, että Jeesus voisi olla vastaus kaikkeen etsintääni. Menin alttarille pastorin luo ja sanoin, että haluan antaa elämäni Jeesukselle. Lausuin pelastusrukouksen pastorin kanssa, pyysin Jumalalta syntejäni anteeksi ja sanouduin samalla irti joogasta. Tuntui kuin painava möykky olisi poistunut sisältäni ja sietämätön olotila väistyi.
Koska naissuhteeni olivat solmussa, kesti jonkin aikaa ennen kuin tilanne korjaantui. Vaikeuksia on ollut elämässäni edelleen, mutta ei ylitsepääsemättömiä. Avoimuus ja rehellisyys on paras tapa käsitellä asioita, vaikka joskus on vaikea myöntää olevansa väärässä. Uuden elämän lisäksi olen Jumalan lahjana saanut perustaa uskovan vaimon kanssa viisihenkisen perheen ja valmistua uuteen ammattiin. Olemassa olon tarkoitus ei enää askarruta mieltäni. Aikaisemman eksistentiaalisen ahdistuksen sijaan on tullut luottamus Jumalaan ja elämä Hänen rakkaana lapsenaan.
Kasvoin kodissa, jossa elämän perusasiat olivat kohdallaan. Oli hyvät vanhemmat, ehjä perhe ja turvallinen tavallinen koti. Minulta ei puuttunut mitään, mutta itkin silti paljon.
Olin koulukiusattu. Siihen aikaan kiusaamisesta ei juurikaan puhuttu. En kertonut pahasta olosta aina vanhemmillenikaan, sillä en tahtonut heidän ottavan opettajaan yhteyttä. Pelkäsin asian puhumisen vain lisäävän kiusaamista. Silloin, kun oli oikein paha olla, luin Raamattua. Tein sen salaa.
Luin äidin ja isän vihkiraamattua piilossa koulupöytäni alla. Hain sen aina muiden huomaamatta olohuoneen kirjahyllystä. Olin jossakin vaiheessa Raamattua selatessa löytänyt kaksi minulle aivan erityistä paikkaa. Etsin ja luin aina ne molemmat. Korinttilaiskirjeessä kerrottiin, miten rakkaus on kärsivällinen ja lempeä, miten se kestää kaiken, eikä koskaan katoa. Toinen minulle tärkeä kohta oli Saarnaajan kirjasta. Siinä kerrotaan miten kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Miten on aika syntyä ja aika kuolla, aika itkeä ja aika nauraa, aika heitellä kiviä ja aika kerätä ne. Luin ja itkin, ja sitten taas salaa palautin Raamatun paikalleen kirjahyllyyn.
Kouluaika meni. Usein pahoilla mielin ja itkien. Onneksi elämässäni oli paljon myös iloisia asioita. Ne auttoivat jaksamaan.
Elämä on kuljettanut monien vaiheiden kautta tähän päivään. Muuttojakin on matkan varrella ollut useita. Nykyinen koti Tampereella on elämäni seitsemästoista. Suurin muuttomatka vei minut aikanaan valtameren yli Yhdysvaltoihin. Se matka muutti kaiken, sillä tuolla matkalla löysin sen mitä olin vuosia etsinyt.
Olin etsinyt yhteyttä elävään Jumalaan, mutta olin eksynyt harhapoluille ja takertunut New Age:n pauloihin. Luulin ja uskoin kulkevani kirkkautta kohti, mutta todellisuudessa elin pimeydessä ja kahlasin koko ajan syvempiin vesiin. En vain nähnyt ja ymmärtänyt sitä itse. Valheen verho esti näkemästä totuutta
Olin uskonut valheen ja ottanut kuulemani sanat vastaan totuutena. Arvostin puhujia ja pidin heitä itseäni oppineempina. Koulukiusaamisen jälki näkyi heikkona itsetuntona ja omien ajatusten ja sydämen tuntojen aliarvostamisena.
Olin alkanut uskoa horoskooppeihin, astrologiaan, erilaisiin energialähteisiin… sielunvaellukseen ja jalokiviin. Kannoin kiviä myös taskuissani uskoen saavani niistä tietynlaista voimaa. Olin tutustunut myös monenlaisiin vaihtoehtohoitoihin, kuten esimerkiksi reikiin. Ahmin tietoa kursseilta ja alan kirjallisuudesta. Ja rahaa paloi. Elämäni sanoja olivat energia ja enkelit. Kristallipallopiiri oli latauspaikka, joka veti yhteyteensä magneetin tavoin. Tunsin olevani jotain, sillä samassa piirissä istui muutamia julkisuuden henkilöitä.
Sisimmässäni oli ollut ristiriita siitä lähtien, kun olin kieltäytynyt uskomasta siihen, jonka sydämessäni tunsin turvalliseksi ja oikeaksi. Yhdysvalloissa asuessa (1998) kaikki palautui ennalleen, niin kuin oli ollut lapsena. Yhdessä pienessä hetkessä valhe väistyi totuuden tieltä.
Olin kotona taistelemassa paniikkihäiriön kanssa. Paniikki oli kiusannut minua jo nuoruudessa, mutta se ei ollut rajoittanut elämääni tutussa ympäristössä. Ulkomaille muuton myötä tuttu elämänpiiri oli kadonnut ja paniikkihäiriö paheni. En hallinnut sitä enää. Se hallitsi minua. En pystynyt hoitamaan kunnolla arjen asioita, käymään kaupassa ja kuljettamaan lapsia kouluun, ainakaan ilman omaa eväspussia. Eväät olivat tuolla kodin ja koulun välisellä sadan metrin matkalla tarpeen, sillä en uskonut vapinan ja heikon olon johtuvan pelkästä paniikista. Uskoin verensokeriarvojeni laskevan liian matalaksi. Pelkäsin paniikissa aina kuolevani.
Paniikkikohtaus oli alkanut yöllä, kuten usein aiemminkin. Aikaeron vuoksi jouduin kestämään paniikkia ilman apua useita tunteja. Yö oli tuskallisen pitkä. En enää tarkalleen muista mitä kaikkea tein selvitäkseni aamuun. Tartuin puhelimeen heti, kun kehtasin soittaa Suomeen ”energiaystävilleni”.
Soitin ensin yhdelle ystävälle, mutta en saanut vastausta. Toinenkaan soitto ei tuottanut tulosta. Aloin olla jo epätoivoinen, mutta vielä oli yksi puhelinnumero, jonne saatoin soittaa hädän hetkellä
Hätäpuheluuni vastasi vanha pappa, tuttava, jonka olin kuvitellut kuuluvan samoihin ”valaistuneisiin”, joiden joukkoon itseni laskin. Olin suureksi onnekseni ollut väärässä! Ilpo-setä kuunteli jälleen kerran tuskallisen vuodatukseni, ja sanoi sitten: ”Kuule Marjo”. Ei mitään muuta siinä vaiheessa. Ei ollut tarve. Siinä hetkessä silmieni edestä otettiin pois valheen verhon. Sain siinä hetkessä ymmärtää ja nähdä totuuden.
Näin näyn, jossa oli valkeisiin vaatteisiin pukeutunut turbaanipäinen mieshahmo. Hänet oli esitelty minulle Kristuksena, mutta sitä hän ei ollut. Tuossa puhelimessa vietetyssä taivaallisen kirkkaassa hetkessä tajusin, että olin niellyt valheen ja uskonut sen totuutena, ja palvonut antikristusta, en elävää Jumalaa. Ymmärsin kadottaneeni lapsuuteni uskon ja eläneeni erossa Jeesuksesta ja turvallisesta Taivaan Isästä. Siinä hetkessä tein täyskäännöksen. Valitsin Herrani. Avasin Jeesukselle sydämeni ja astuin taivastielle. Sydämeeni tuli välittömästi rauha, jota en ollut kokenut eksytyksen vuosina.
Tein pesäeron kaikkeen siihen, minkä ymmärsin olevan pimeydestä peräisin. Poltin jokaisen hallussani olleen vieraisiin oppeihin liittyvän kirjan ja heitin kaikki kivet ja muut killuttimet roskiin. En tahtonut olla pimeyden henkivaltojen kanssa enää missään tekemisissä.
Uskoon tultuani selvitin sydäntäni painaneet vanhat riidat ja sotkut ystävien ja läheisten kanssa. Vapauduin omantunnon taakoista sekä kuolemanpelosta. Pystyin myös myöntämään, että minulla oli paniikkihäiriö. Siitä alkoi paraneminen. Jumala hoiti ja paransi ja käytti tuossa prosessissa myös lääkäriä.
Olen kulkenut siunattua taivastietä nyt 24 vuotta. Rukous Jeesuksen nimessä on ollut elämäni ohjenuora ja voimani lähde. Voimaa ja rukouksia on tarvittu. Takana on monenlaisia kokemuksia. Hylätyksi tuleminen, avioero ja yksin pyöritetty arkirumba neljän lapsen kanssa työkuvioitten ohella muun muassa, mutta Herran kanssa niistäkin vuosista on selvitty. Ja paljon on muutakin, kuten meillä jokaisella. Ilman Jeesusta en olisi tässä. Siitä olen aivan varma. On paljon aihetta kiittää. Rinnalla oleva rakas puoliso on yksi suuri kiitosaihe. Ja ihanasti kasvava perhe ja lämmin kotoisa koti. Jumala on hyvä Jumala
Enää en lue Jumalan sanaa salassa muilta. Se on jokapäiväinen ruokani ja voimani lähde. Nappaan rakkaan Raamattuni usein käsilaukkuuni, minne sitten lähdenkään.
Nautin elämästä Vapahtajani kanssa. Se ei toki tarkoita sitä, että elämäni olisi aina helppoa ja kivutonta. Ei todellakaan. Jokaisella on oma ristinsä, ja niin on minullakin. Kivun keskellä, hädässä ja ahdistuksessa saan kuitenkin aina turvata Jumalaan ja huutaa Abba, Isä! Ja Isä kuulee. Psalmi 50:15, ”Jumalan puhelinnumero”, on usein käytössä. Avunpyyntöjä on tullut huudettua Isälle paljon, ja aina Hän on avun antanut.
Jumalan rakkaus on totta ja todellista. Sitä on lähes mahdoton kuvailla, mutta voin vakuuttaa, ettei ole mitään sen suurempaa!
(Jos tahdot tutustua tarinaani tarkemmin, tutustu kirjaani Turva Jumalassa. Linkki kirjaan löytyy kotisivulta www.sanansade.fi)
Istuin työvuorossani Lahden pääterveysaseman avohoidon ajanvarauspisteessä 80-luvun alkupuolella, kun eräs mieshenkilö toi sinne lääkereseptinsä uusintaa varten. Hämmästyin lukiessani miehen nimen ja tuijotin edessäni seisovaa miestä, joka oli biologinen isäni. Sain vaivoin sanotuksi koska resepti on noudettavissa, sitten katsoin mykistyneenä, kun isäni käveli pois. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut noin 35 vuotta.
Kohtaamisesta toivuttuani alkoi sydänalaani pikkuhiljaa nousta sääli isää kohtaan. Kudoin villapaidan ajatellen antavani sen isälle, vaikken tiennyt mistä hänet löytäisin. Lopulta kuitenkin päätin unohtaa isän. Luojalla oli toisenlaiset suunnitelmat
Mitä isällesi kuuluu?
Kymmenisen vuotta isän tapaamisen jälkeen olin puolisoni Ollin kanssa autolla liikkeellä, kun hän aivan yllättäen tokaisi: ”Mennäänkö Kanthin Mattia tapaamaan?” Järkytyin kuulemastani ja vastasin, että ei ainakaan tällä matkalla. Arvelin jo, että asioiden kulkuun olivat puuttuneet nyt ´isommat peukalot´. Seuraavana aamuna varhain sain asiaan vahvistuksen, nimittäin minä heräsin selkeään ohjeistukseen: ”Soita osoitetiedusteluun ja ota selvää, missä isäsi asuu!”
Ymmärsin nyt Jumalan puuttuneen todella asioiden kulkuun ja tahdoin olla kuuliainen. Yksi puhelinsoitto Lahden Maistraatin osoitetiedusteluun, ja isän osoite oli tiedossa. Kahvit tippumaan, kakkua ja pullaa pakasteesta, tykötarvikkeet koriin ja matkaan isää tapaamaan.
Noustessamme Metsäpellontiellä olevan kerrostalon portaita kolmanteen kerrokseen sydämeni oli pakahtua jännityksestä. Pelkäsin, miten isä mahtaa tapaamiseemme suhtautua.
Ovi raottui, ja Olli tiedusteli: ”Haluaks nähdä likkas?” Isän ilme oli paljon puhuva, mutta ovi avautui tupakansavusta siniseen yksiöön, ja me astuimme isän kotiin. Kahvit juotuamme Olli kehotti minua ja isääni seisomaan selät vastakkain. Olli laski kätensä meidän päidemme päälle ja sanoi: ”Olette aivan samanmittaiset.” Silloin ymmärsin, että Jumalan edessä ja silmissä isä ja minä olemme samalla viivalla.
Tapaaminen isän kanssa käynnisti mielenkiintoisen ja pitkäkestoisen prosessin. Tiedostin, kuinka tärkeää on perehtyä omaan henkilökohtaiseen historiaan, samoin kuin myös kansamme ja maammekin lähihistoriaan ja menneisiin tapahtumiin. Ymmärsin, että menneisyyttä ja historiaa en voi muuksi muuttaa, mutta sovintoon menneisyyden kanssa minulla on mahdollista päästä käsittelemällä ylisukupolviset taakkasiirtymät. Kiitollisena olen muistellut mummun ja tädin kertomuksia, jotka liittyivät lapsuuteni aikaisiin tapahtumiin ja omaan historiaani
Vuosia myöhemmin valokuvasin tapahtumapaikkoja sekä haastattelin henkilöitä, jotka tapahtumista jotakin tiesivät. Tahdoin tulla sinuiksi oman sirpaleisen, vaiherikkaan ja traumaattisen menneisyyteni kanssa.
”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” Ps.139:23–24
Juurille
Lapsi näkee ja kuulee, vaikka asioista hänelle ei kerrottaisi. Hän on hyvin herkkä aavistamaan salaisuuksia ja kovin herkkä niiden vaikutuksille kehitysvaiheensakin vuoksi. Lapsi lukee aikuisia, ympäristön ilmapiiriä ja tapahtumia. Erilaiset eleet ja äänenpainot kertovat lapselle, onko kyseessä asia, josta voi puhua vai jota on syytä välttää. Mikäli vanhemmat eivät halua kertoa salaisuutta, joka kuitenkin aiheuttaa vanhemmille paljon henkistä painetta ja tunnestressiä, lapsi aistii tämän paineen ilman tulkitsemisen mahdollisuutta.
Jokaisella meistä on oma ja ainutlaatuinen perheeseen liittyvä tausta ja historia. Tämän lisäksi meillä suomalaisilla on kansakuntana koetut omat yhteiset sota- ja kapinavuodet. Vuosi 1918 oli kansamme historiassa varsin traumaattinen, se merkitsi kansamme kohtalokasta kahtiajakautumista. Kansallisten haavojen vaikutuksia on vähätelty ja huomioitu liian vähän selvitettäessä häpeän lähteitä ja taakkasiirtymiä.
On totta, ettei menneisyyttä voi muuttaa, mutta menneisyyden vaikutuksia on mahdollista muuttaa. Meitä suomalaisia on usean sukupolven ajan kasvatettu ja opetettu ajattelemaan itsestämme usein väärällä tavalla.
Oman elämänhistorian tuntemus vapauttaa myös armahtavaisuuteen, anteeksiantamiseen sydämen tasolla, lähisuhteissa ja suhteessa omaan itseen. Resilienssi, muutosjoustavuus, on tahtoratkaisu, osa rakennemuutoksen hallintaa omaan lähihistoriaan. Tiedostin ongelmat, katsoin totuutta suoraan silmiin ja tein niistä tiliä, minkä jälkeen on ollut mahdollista ojentautua uuteen ja terveempään elämään Jumalan armon varassa.
En olisi koskaan uskonut, että minä, aiemmin itsetuhoinen riidanhaastaja, voisin olla näin eheä.
Olin vilkas ja elämänmyönteinen lapsi. Olin äitihahmo pikkuveljilleni ja halusin isona lastenhoitajaksi. Lapsuuteni oli turvallinen ja huoleton.
10-vuotiaana kaikki muuttui. Vanhempieni yritys ajautui konkurssiin. Viina ja perheväkivalta hiipivät kotiimme. Pari vuotta elämä oli täyttä helvettiä joka viikonloppu. Meillä ravasivat poliisit ja sosiaalityöntekijät, jotka viimein uhkasivat lasten huostaanotolla. Kun viina alkoi hallita arkea, perheemme lakkasi käymästä seurakunnassa. Myös minun lapsenuskoni mureni. Ajattelin, ettei Jumalaa ole olemassakaan, kun antoi perheemme hajota.
Muutin kesäksi turvaan mummolaan. Sillä aikaa vanhempani erosivat. Muutin äidin luo ja aloitin yläkoulun. Lintsasin paljon ja käyttäydyin itsetuhoisesti. Haastoin riitaa ja tappelin toivoen, että minulle kävisi pahasti. Kerran ”pidin hauskaa” roikkumalla auton takalasissa ja putosin liikkuvasta autosta. Olin yltä päältä täynnä asfaltti-ihottumaa, mutta mitään suurempaa ei ihme kyllä käynyt. Kaipasin ihmistä, joka huomaisi pahan oloni ja asettaisi turvalliset rajat. Koulussa numeroni laskivat silmissä. On ihme, että pääsin yläkoulun läpi.
Viikonloput menivät kavereiden kanssa sekoillessa. Bilettämällä sain pään sekaisin, kun en kestänyt ajatuksiani ja tunteitani. Aloin myös viillellä itseäni. Olin porukan johtaja, halusin olla esillä.
Kun täytin 18, kuvioihin tulivat vahvasti baarit – ja masennus. Juomiseni oli holtitonta. Lukemattomat kerrat kävelin baarista kotiin surullisena ja vihaisena. Aamuisin oli hirveä krapula; oksetti ja kadutti, mitä oli tullut tehtyä. Mietin, miksi olen edes syntynyt. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, mitä olin käynyt läpi. Elämä oli tarkoituksetonta. Haudoin itsemurhaa.
Marraskuussa 2012 seurakunnassa järjestettiin nuorten viikonlopputapahtuma. Peruin kaverin kanssa sopimani menon ja lähdin tapahtumaan. Kun siellä tarjottiin mahdollisuutta esirukoukseen, uhosin Jumalalle: ”Tässä mä nyt olen, näyttäydy nyt.” Seuraavana päivänä menin uudestaan – tällä kertaa muuttuneella asenteella: ”Jumala, auta ja pelasta minut, jos vielä kelpaan.” Kävin sisäistä kamppailua. Pelkäsin, mitä tulevaisuus Jeesuksen kanssa toisi. Mietin myös, mitä ystäväni ja lähipiirini ajattelisivat, jos tulisin uskoon. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään menetettävää; joko annan Jumalalle mahdollisuuden tai päätän päiväni. Sanoin mielessäni Jeesukselle kyllä.
Samassa täytyin Pyhällä Hengellä. Oli kuin aallot olisivat menneet lävitseni. Kaaduin maahan ja itkin pitkän aikaa. Yliluonnollinen kokemus ei jättänyt epäilystäkään Jumalan olemassaolosta. Olo oli niin kevyt, että ihmettelin sitä ääneen tädilleni, joka oli tullut tapahtumaan kanssani.
Elämäni muuttui radikaalisti. Jumalan konkreettinen siunaus näkyi opinnoissani. En olisi ikinä uskonut opiskelevani ammattiin, sillä koulu tuntui aina ylitsepääsemättömän raskaalta. Nyt halusin panostaa aloittamiini lastenohjaajaopintoihin. Valmistumisen jälkeen pääsin kuin ihmeen kaupalla opiskelemaan sosionomiksi.
Olen saanut kasvaa upean seurakunnan keskellä, joka kannustaa eteenpäin. Sisäinen eheytymiseni on ollut valtava. Minä, entinen riidanhaastaja, teen vapaaehtoistyötä Vaasan vankilassa. Kerron vangeille uskosta ja eheytymisestä, jonka Jumala voi vaikuttaa, oli ihmisellä takanaan mitä tahansa.
Myös vanhempani ovat uudistuneet uskossaan ja teen nykyään vankilatyötä isäni kanssa.
Olen saanut elämälleni jatkoaikaa. Olen kokenut konkreettisesti Jumalan läsnäolon ja tavannut henkilökohtaisesti Jeesuksen. Olen arvioinut karismaattisista kokemuksista arkisesti ja mielestäni terveellä järjellä. En ole kyseenalaistanut niitä, vaan olen pyrkinyt rehellisesti uskomaan Jumalaan ja antanut niistä kunnian hänelle.
Sairastuin alkuvuodesta 2013 vakavasti. Sairauttani tutkittiin erittäin paljon, mutta syytä ei löytynyt. Kevättalvella löytyi isotooppikuvauksissa kohde, joka vaati suuren useita tunteja kestävän leikkauksen. Diagnoosi paljasti sairauden, joka esiintyy yhdellä ihmisellä miljoonasta. Lopullista syytä sairauteen ei ole vielä pystytty toteamaan. Leikkauksen jälkeen alkoi pitkä 6 kk kestänyt sairaalajakso, jonka aikana Juhannuksen tienoilla kuoleman todennäköisyys oli pitkään läsnä. Lääkärit nostivat kätensä pystyyn, mitään ei ollut tehtävissä. Lähimmäisilleni ko. aika oli raastavaa epätietoisuuden aikaa. Itse en muista tuosta ajasta mitään. Eräänä heinäkuun alun aamuna heräsin, aivan kuin joku olisi napsauttanut sähkökatkaisijasta. Olo oli seesteinen, hoitajat ja lääkärit olivat yllättyneitä. Oli tapahtunut paranemisihme, jota kukaan ei osannut odottaa, eikä lääketieteellisesti selittää. Siitä alkoi hidas, koko ajan kehittyvä toipuminen. Omaisteni, lähimmäisteni ja monien tuntemattomienkin ihmisten esirukoukset oli kuultu. Tiesin koko ajan, että puolestani rukoiltiin paljon ja se antoi uskoa selviytymiseeni. Esirukouksen voima tuli minulle henkilökohtaisesti tutuksi. Puolestani oli rukoiltu ja myöhemmin useat heistä ovat kertoneet saaneensa varmuuden siitä, että paranen. Jumala antoi sairaalahenkilökunnalle viisautta sairauteni hoitoon.
Koin teho-osastolla leikkausten jälkeen ihmeellisen tapahtuman. Seisoin pienehköllä harjanteella. Olin jonkinlaisella raja-alueella. Edessäni kohosi vaalea kaunis läpikuultava seinämä, jonka läpi näkyi liikkuvia olentoja. Silloin tajusin olevani taivaan valtakunnan raja-alueella ja seinämän takana liikkuvat olennot olivat jo taivaan valtakuntaan päässeitä sieluja. Mieleni teki suunnattomasti siirtyä sinne sisäpuolelle. Minulla oli valtavan autuas olo ja se parani koko ajan. Ympärilleni voimistui eräänlainen voimakenttä ja tajusin sen olevan konkreettinen pyhä henki, joka levisi ja peitti minut kokonaan. Pian ilmestyi toinen vielä entistä monin verroin voimakkaampi kenttä, joka oli kuitenkin rajatumpi kuin ensimmäinen. Tajusin, että se oli Jumala. Mieleeni tuli ajatus, ” niinpä tietenkin”, Jumalaa ei ole kukaan nähnyt, mutta Hänen läsnäolonsa voi tuntea. Seisoin siinä jonkun aikaa, mutta en jostakin syystä mennyt seinämän läpi. Sitten siihen ilmestyi ikään kuin oviaukko ja näin jonkun lähestyvän minua. Lähestyvä kohde rupesi saamaan muotoa ja tunnistin sen kii-and-roo -monogrammiksi. Tajusin, että Jeesus lähestyi minua kaikessa pyhyydessään. Tämä Kristus-monogrammi pysähtyi oviaukkoon ja me katselimme toisiamme mutta Jeesus ei kutsunut minua sisälle. Minulle tuli mieleen raamatun sana ”ei kukaan tule Isän kotiin muuten kuin minun kauttani”. Jonkun ajan kuluttua siirryin hieman vastahakoisesti takaisin tänne maailmaan. Tiesin selviävän tästä sairaudesta. Ymmärsin, että se tulee olemaan vaikeaa, pitkäaikaista ja että tulen varmasti käymään vaikean toipumisjakson, jossa kuolemakin tulee olemaan jonkinlaisessa sivuroolissa. Tämä kokemukseni tuntuu kiinnostavan monia lähimmäisiäni ja omaa rukouselämääni se on syventänyt paljon. Jumala tekee ihmeitä vielä tänään.
Sinä iltana tuntui, että taivas putoaa niskaani. Kotona tapahtui jotain, mikä sai äidin itkemään ja murjottavan isän paiskaamaan oven perässään, hänen lähtiessä veturinkuljettajan yövuoroon. Asuimme Riihimäellä.
Koin kodin ilmapiirin tukehduttavan ahdistavaksi. Olin 17-vuotias, nelilapsisen perheen esikoinen. Olin neuvoton. Kuka auttaisi? Mummokin oli kaukana Lappeenrannassa. Varmaan hän tuonakin iltana kyykähti polvilleen vuoteensa ääreen rukoilemaan läheistensä puolesta, kuten hänellä oli tapana.
Tartuin Raamattuun ja selailin sitä umpimähkään. En löytänyt apua pahaan olooni kirjan kuolleilta lehdiltä. Lopulta rukoilin: ”Jumala, jos olet olemassa, auta meitä nyt! Auta, hyvä Jumala, auta! ”Hän auttoi. Painostava tilanne laukesi anteeksipyyntöön ja anteeksiantoon. Jäin odottamaan, mitä Jumala tekisi seuraavaksi.
Muutamat seurakuntamme nuoret kertoivat tulleensa uskoon Nurmijärvellä nuorisopäivillä. Jotenkin ymmärsin, että tätä Jumala tahtoi minultakin. Eräänä iltana sitten rukoilin, että Jeesus tulisi minunkin elämääni. En kokenut mitään humahdusta, eikä ahdistukseni tai huoli perheestä heti hälvennyt, mutta jotain sielussani avautui.
Kuolleelta tuntunut Raamattu alkoi yhtäkkiä elää! Syntyi halu lukea sitä. Hengelliset laulut alkoivat puhutella. Halusin kertoa löydöstäni muillekin. Me nuoret perustimme raamattu- ja rukouspiirin sekä kitarakuoron ja aloimme toimia aktiivisesti seurakunnassa.
Olin vakuuttunut, että Jumala tahtoi minun lähtevän lähetyslääkäriksi. Lyseon jälkeen pyrin Helsingin lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta en päässytkään lääkikseen. Tämä oli minulle kova kolaus, sillä olin kerännyt koulussa stipendejä harva se vuosi. Olin ajatellut, että kyllä ihminen saa mitä haluaa, jos vain tahtoo ja yrittää. En onnistunut omin voimin, eikä Jumala auttanut.
Pettymyksen ja nöyryytyksen kriisissä opin, että Jumala on toisenlainen, kuin mitä minä kuvittelen. En tunne hänestä kuin pienen hippusen, mutta saan uskoa, että Hän, salattu Jumala rakastaa minua ja haluaa parastani, tuntui miltä tuntui. Jumala ikään kuin kysyi minulta: ”Uskallatko uskoa tällaiseen salattuun Jumalaan?” ”Uskallan”, vastasin. ”Tapahtukoon sinun tahtosi elämässäni, Kaikkivaltias, Pyhä Jumala ja Taivaallinen Isä”.
Mahdollisuus opintoihin avautui Saksassa, missä valmistuin lääkäriksi. Jumalan rakkaus on vienyt sitten palvelemaan lähimmäisiä erityisesti alikehittyneisiin maihin, vähän Etiopiaan, mutta pääasiassa Afganistaniin, missä toimin perusterveydenhuollossa erityisesti naisten ja lasten parissa.
Muutos merkitsee minulle elämänikäistä prosessia, mikä koostuu tuollaisista kriiseistä ja taitekohdista, pettymyksistä, ihmissuhdeongelmista, ylivoimaisista haasteista, vaikean sairauden ja uupumisen ajoista, yksinäisyydestä ynnä muusta.
Noissa kipeissä vaiheissa Isä Jumala on kulkenut kanssani. Olen oppinut tuntemaan itseäni sekä hyväksymään itseni ja myös lähimmäiseni sellaisina kuin olemme. Olen oppinut tuntemaan Jumalaa ja luottamaan Häneen ilon ja surun keskellä, vaikeissa ja jopa vaarallisissakin tilanteissa.
Saan opetella elämää Hänen armonsa varassa luottavaisesti päivän kerrallaan. Suostun siihen, että muutosten koulu jatkuu elämäni loppuun saakka. Viimeinen vaihe, kuolema, lähestyy vääjäämättä. Enkä tiedä, milloin ja millainen se tulee olemaan, mutta luotan, että Jeesus, Vapahtaja on vastassa rajan takana.
Olen syntynyt Haukivuorella vuonna 1958. Perheeseeni kuului vanhempani, sisareni ja veljeni. Jo ennen rippikouluikää halusin eroon kaikesta uskoon liittyvästä. Aloin halveksia vanhempiani. Äitini yritti kertoa minulle Jumalasta, mutta sanoin aina: ”Lopeta nuo höpö, höpö jutut!” Joka ilta isä ja äiti polvistuivat rukoilemaan meidän lasten puolesta.
Muutin kotoa Mikkeliin vuonna 1980 ja menin naimisiin. Saimme kaksi poikaa. Elin elämää, jossa poljin Jumalan käskyt jalkoihini. Riensin himojen ja nautintojen virrassa ja olin hyvin itsekeskeinen.
Vuonna 2002 kuolivat sekä vanhempani että kaksi kalakaveriani, joiden kanssa ystävyys oli kestänyt lapsuudestani saakka. Heidän kuolemansa pysäytti minut. Toisen kaverini haudalla koin, että minä olisin voinut aivan yhtä hyvin olla siinä arkussa. Minne olinkaan matkalla?
Jumala alkoi tehdä minussa työtään ja kutsui yhteyteensä. Aloin rukoilla iltaisin. Ravintolat ja alkoholi eivät enää kiinnostaneet minua. Halusin päästä kuulemaan Jumalan sanaa, mutta minulla ei ollut voimia mennä hengellisiin tilaisuuksiin. Rukoilin, että Jumala lähettäisi jonkun uskovan keskustelemaan kanssani. Tuska ja ahdistus kasvoivat sisälläni seitsemän vuotta. Niinä vuosina Pyhä Henki herätti omantuntoni ja opin tuntemaan synnin pahuuden. Sairastuin syöpään ja pelkäsin kuolemaa. Olin aivan loppu. Nukuin öisin vain pari kolme tuntia.
Kerran ambulanssia odotellessa näin näyn. Olin suuren laivan kannella. Edessäni oli valtava köysivyyhti, jota selvitin, mutta se sotkeutui yhä pahemmin. Ymmärsin, että köysivyyhti oli elämäni, jota en pystynyt itse selvittämään.
Lokakuussa 2009 kovan sisäisen kamppailun jälkeen pyysin sielunhoitajaa avuksi. Oli sunnuntai, kun tapasin hänet. Synti painoi sisimmässäni. Itkin tuskaisena ja kerroin elämästäni. Sielunhoitaja rukoili ja oloni hiukan helpottui. Tunsin syyllisyyttä siitä, että synti oli erottanut minut Jumalasta. Ahdistuneena kysyin Jumalalta: ”Olenko niin suuri syntinen, ettei armo kuulu minulle? Kaipasin puhdistusta, rauhaa ja anteeksiantoa. Keskiviikko muutti kaiken. Nukuin koko yön, mitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Oloni oli oudon kevyt ja tuntui siltä, kuin jalat eivät ottaisi maahan. Jeesus oli tullut sydämeeni ja poistanut syyllisyyteni! Ymmärsin, että Jeesus haluaa meidän tulevan hänen luokseen sellaisina kuin olemme: syntisinä, avuttomina ja heikkoina. Saamme tulla hänen jalkojensa juureen katuvina. Hän ottaa syliinsä, parantaa haavat ja puhdistaa kaikesta pahasta. Isän ja äidin rukouksiin oli vastattu!
Jouduin myös kokemaan avioeron tuskat. Jumala kuitenkin johdatti minulle uuden puolison, jonka kanssa avioiduin maaliskuussa 2013 ja muutin Lahden seudulle, Hollolaan. Olen saanut kokea valtavaa Jumalan huolenpitoa annettuani elämäni kokonaan hänen käsiinsä. Haluan nyt kertoa muille Jeesuksesta, joka vapauttaa ahdistuksista ja peloista sekä antaa uuden alun ja iankaikkisen elämän.
Kurt-Erik Nordin on melkein 30 vuoden ajan ollut Närpiön suurimman yrityksen, Närpiön Puun ja Metallin (NTM), toimitusjohtaja. Yritys toimii 17 maassa, ja sillä on noin 600 työntekijää. Nordin ei kuitenkaan ole aina ollut se rohkea ja iloinen ihminen, joka hän on tänään.
Minulla oli uskova äiti, ja kävin lapsena ahkerasti pyhäkoulua. Nuorena lapsuuden usko jäi kuitenkin yhä enemmän taka-alalle. Ulkonaisesti minulla meni hyvin, mutta elämäni oli päämäärätöntä ja tarkoituksetonta. Muistan, että sunnuntait olivat minulle piinallisia.
Muutos koitti, kun olimme juuri rakentaneet suuren omakotitalon perheelleni, vaimolle ja kolmelle lapselle. Tässäkö oli kaikki, mitä elämällä on tarjottavana, eikö ole mitään enempää? kyselin itseltäni. Kun kysymys elämän tarkoituksesta kävi yhä polttavammaksi, aloin lukea erilaisia filosofeja. He näkivät ongelmat, mutta heillä ei ollut mitään vastauksia. Sitten kysyin itseltäni, miksen voisi lukea myös Raamattua. Varmistin, ettei ketään ollut kotona, ja aloin lukea. Kun luin toista kertaa Johanneksen evankeliumia, palat alkoivat loksahdella paikoilleen. Aloin oivaltaa, että Jeesus on tie, totuus ja elämä – ja maailman Vapahtaja.
Tästä seurasi, että aloin rukoilla. Silloin koin Jumalan kysyvän minulta:
– Uskallatko antaa itsesi minulle kokonaan?
Pelkäsin vastata kyllä. Olinhan yrittäjä, eikä minulla ollut pienintäkään halua lähteä lähetystyöhön Afrikkaan. En halunnut antaa selvää vastausta. Kysymys tuli uudelleen toisen ja kolmannen kerran. Silloin koin, ettei kysymys saanut enää toistua. Minun piti vastata nyt. Silloin sanoin Jumalalle: Saat tehdä minulle mitä tahdot, ylentää tai alentaa.
Silloin ylitseni hulvahti sanoin kuvaamaton ilo ja rauha. Tuntui että olisin pystynyt vaikka kävelemään veden päällä. Kaikki sai merkityksen. Sunnuntait eivät enää hirvittäneet minua. Aloin myös kertoa uskoontulostani työpaikalla.
Silti pelkäsin edelleen lähteä mukaan erilaisiin hankkeisiin. Koin Herran puhuvan minulle, että minun piti lopettaa jatkuva vastustelu. Niinpä päätin, että alankin vastata myöntävästi. Pyysin Jumalalta, ettei niitä tulisi liikaa. Ja hän on auttanut minua niin että se on toiminut.
Menin mukaan järjestöön, joka levittää Raamattuja, ja aloin jakaa Uusia testamentteja kouluissa. Sitten minut vedettiin mukaan kristillisen paikallistelevision työhön.
Luin Johanneksen evankeliumista Jeesuksen sanat: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä.” Se johti ekumeenisen keskuksen perustamiseen Närpiöön, jotta Jeesuksen rukous toteutuisi näillä seuduilla. Keskuksella on nykyisin yli 500 jäsentä.
Rukoilen päivittäin yrityksen puolesta ja varsinkin suurten päätösten puolesta, joita firmassa tehdään. Esimerkiksi kun uuden teollisuushallin rakentamisen tiellä oli esteitä, aloin rukoilla asian puolesta ja sain nähdä, miten esteet raivattiin pois.
Uskoni ansiosta uskallan satsata. Haluan olla luomassa työpaikkoja ja saada ihmiset viihtymään.
Nimeni on Konstantin. Olen 36-vuotias ja vielä elossa, vaikka lääkärien mukaan minun olisi pitänyt kuolla jo aikoja sitten. Mutta Jumala ei välitä ihmisten ajattelumalleista, Hänellä oli oma suunnitelma elämälleni!
Synnyin tavalliseen perheeseen. Äitini on sairaanhoitaja, isäni on kuorma-auton kuljettaja. Kaikkien mielestä olin kuin enkeli, ainakin siihen asti, kun täytin 13v. Olin hyvin kuuliainen, harrastin balettia ja minua pidettiin esimerkillisenä. Sitten tapahtui iso muutos. Aloin käyttää alkoholia, huumeita ja harrastaa rikollisuutta. 15-vuotiaana sain lääkäreiltä ensimmäisen kuolemantuomioni. Päätin nauttia elämästä jarruttamatta. Samaan aikaan, kun sukulaiseni kävivät juhlimassa syntymäpäiviä, minä kävin ystävieni hautajaisissa. Totuin elämään kuoleman keskellä.
17-vuotiaana jouduin nuorisovankilaan (olen ollut vankilassa 4 kertaa, kolmasosan elämästäni). Ehdin olla 4 kk vapaa, kun jouduin takaisin, nyt rikoksenuusijana aikuisille tarkoitettuun kovien rikollisten vankilaan. Silloin aloin ajatella elämääni. En halunnut kuolla nuorena ja vielä vankilassa! Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin Jumalaa. Kaupunkiin oli perustettu kristillisiä kuntoutuskeskuksia huume- ja alkoholiriippuvaisille ihmisille. Työntekijöinä niissä oli entisiä tuttujani, joiden olin luullut kuolevan pian. Näin silloin, että usko toimi heidän elämässään.
Samana syksynä sain Gideonien Uuden Testamentin, aloin lukea ja rukoilin yksinkertaisilla sanoilla. Henkeni oli syntynyt uudestaan! Kaikki alkoi muuttua, olin iloinen, lopetin tupakoinnin, kiroilemisen ja minusta tuli uusi ihminen. Sitten aloin etsiä uskovia veljiä, mutta ajauduin uskonnolliseen yhteisöön, joka sai minut pettymään uskoviin. Vaikka yritin palata normaaliin elämään työn ja perheen kautta (menin naimisiin, minulla oli kaksi työpaikkaa), se ei auttanut. Samaan aikaan, kun sain kuulla poikani syntymästä, olin joutumassa taas vankilaan rikoksenuusijana viideksi vuodeksi. Vankilassa ollessani vaimoni erosi minusta ja muutti ulkomaille.
Ihmiset ympärilläni olivat kyllästyneet minuun, ja minä itse kaikista eniten. Keräsin rahaa jopa kertomalla ihmisille, että tarvitsen rahaa isän hautajaisiin (isäni oli silloin elossa ja asui eri kaupungissa erottuaan äidistäni). Rakkaudestaan huolimatta äitini kysyi: ”Poikani, milloin sinä kuolet?” Hän oli väsynyt pelkäämään yösoittoja sairaalasta jouduttuani sinne. Olisi helpompaa käydä haudallani itkemässä kuin kärsiä niin paljon takiani. Vanhempi siskonikin lopetti kaikki suhteet kanssani ja kielsi tytärtään pitämästä yhteyttä minuun. Tytär itsekin oli sitä mieltä, että eno on hirviö. Monet muutkin olivat sitä mieltä, myös minä itse, mutta ei Jumala!
Ollessani taas kerran vankilassa liityin vankilan helluntaikirkkoon. Tutustuin tulevaan vaimooni (hän on käynyt vankiloissa kertomassa Jeesuksesta), sain Pyhän Hengen ja uudestaan aloitin elämäni Kristuksessa.
Nyt asun vaimoni kanssa Suomessa ja näemme jatkuvasti Jumalan ihmeitä, Hänen huolenpitoaan, voimaansa, rajatonta ja ehdotonta rakkauttaan. Äitini näki muutoksen elämässäni, meni heti seurakuntaan ja sai uuden elämän siellä. Siskoni ja minä olemme nyt hyvin läheisiä, ja usein hänen tyttärensäkin käy kylässä. Täällä Lahdessakin Jumala on antanut meille uuden, ihmeellisen perheen. Kaiken, mitä minulta on joskus varastettu, Jumala on palauttanut lyhyessä ajassa ja yllin kyllin. Tämä prosessi jatkuu vieläkin elämässäni.
”Interrail-matkalla koettu onnettomuus oli viedä henkeni. Lennettyäni pyörän sarvien yli en aluksi pystynyt puhumaan enkä liikkumaan. Tulin kokonaan nollatuksi. Toipuminen on ollut ihme. Entinen suorituskeskeinen elämä muuttui vammautumisen myötä, mutta olen myös ymmärtänyt, mikä minulle on tärkeintä. Entinen tyhjyys ja kaipaus ovat poissa. Nyt olen onnellinen.”
Kasvoin hyvässä kodissa ja minulla oli rakastavat vanhemmat. Perheessäni ei puhuttu uskon asioista, mutta minulla oli lapsesta asti jonkinlainen kaipaus sydämessäni. Rippikoulussa kiinnostuin Jeesuksesta. Eräässä rukoushetkessä päätin avata hänelle sydämeni. Leirin jälkeen mikään ei kuitenkaan muuttunut näkyvästi elämässäni. Ihmispelkoni oli liian suuri. Kuuntelin kyllä joskus jumalanpalveluksia radiosta, mutta en uskaltanut lähteä mihinkään seurakunnan toimintaan mukaan. Pidin uskoni salassa, enkä antanut sen kasvaa. Koetin etsiä arvoani suorittamisella. Halusin menestyä hyvin.
Kesällä 1990, 19-vuotiaana, tuli täydellinen pysäytys. Olin Interrail-matkalla Sveitsissä opiskelukaverini kanssa. Vuokrasimme polkupyörät. Ajoin jyrkkää alamäkeä, kun yhtäkkiä pyörästäni puhkesi takakumi. Vaistomaisesti painoin jarrut pohjaan ja niin lensin tangon yli päistikkaa asfalttiin. Löin pääni niin pahasti, että olin vähällä kuolla. Vaivuin koomaan. Puolestani rukoiltiin paljon. Jumala vastasi rukoukseen ihmeellisellä tavalla. Kuuden viikon kooman jälkeen heräsin tajuihini. Minut oli siirretty Sveitsistä Suomeen. Liikunta- ja puhekykyni olivat kadonneet, mutta ajatus, järki ja muisti sen sijaan toimivat tajuttomuuden jälkeenkin, mikä oli lääketieteellisesti katsottuna ihme.
Sairaalassa minua kävi tervehtimässä puolestani rukoillut ystäväni. Hän kysyi, saisiko hän lukea minulle Raamattua ja rukoilla. Tiesin olevani surkeassa tilassa. Mikään ei liiku, en pysty puhumaan. Minulla ei ole yhtään mitään. Ihmisten mittapuulla olen täysi nolla. Raamattu- ja rukoushetkestä alkoi kuntoutumiseni. Ensin tuli yksittäisiä sanoja, ja pikku hiljaa niitä tuli lisää.
Sain suuren motivaation harjoitella liikkumista. Ensin pääsin pyörätuoliin ja lopulta pystyin kävelemään rollaattorin avulla. Myös hengelliselle kasvulle tuli tilaa. Sairaalassa sairaalapappi kävi viikoittain luonani. Hän luki minulle Johanneksen evankeliumia. Seuraavana vuonna kuntoutuskeskuksessa rohkenin jo ilmaista hoitajille, että haluaisin päästä jumalanpalvelukseen. Pitkän prosessin jälkeen olen löytänyt tieni seurakunnan tilaisuuksiin ja saanut uskovia ystäviä. Liikkumisen vaikeuden vuoksi en vieläkään pääse usein paikalle, mutta Raamatun lukeminen ja rukous sekä internetin ja radion hengelliset ohjelmat ovat minulle tärkeitä. Haluan kertoa Jeesuksesta toisillekin.
Laitoselämän sijaan olen jo pitkään asunut itsekseni omassa asunnossani. Siitäkin olen kiitollinen Jumalalle. Olen kokenut, että Jumala ei koskaan anna koettelemusten ja ahdistuksen käydä yli voimieni. Hän tietää tasan tarkkaan, mitä tarvitsen myös vaikeina aikoina, ja hänen aikataulunsa on täydellinen. Jos pitäisi valita fyysisen terveyden ja Jeesuksen välillä, valitsisin ehdottomasti Jeesuksen. Ilman Jeesusta en olisi selvinnyt enkä jaksanut. Kelpaan Jumalalle juuri tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse etsiä arvoani enää mistään muualta. Tyhjyys on poissa ja elämälläni on tarkoitus. Jokaisella on tämä mahdollisuus!
Kun Kirsi Liuska sai miehensä kanssa selkäydinvammasta kärsivän lapsen, tulevaisuus pelotti. Turhaan. Leevi-poika on tuonut perheeseen paljon rakkautta ja iloa.
– Minulla on elämässä paljon hyvää. Herään joka aamu ragdoll-kissani Jetron kanssa. Meillä on myös toinen ragdoll-kolli, Onni. Ulkoilutan joskus kissoja hihnassa. Maastossa on vaikeaa pysyä niiden perässä, sillä liikun pyörätuolilla, Leevi kertoo.
Liuskojen perheeseen oli tulossa kolmas lapsi, kun 20. raskausviikon ultrassa selvisi, että lapsi ei ole kehittynyt normaalisti. Lapsella oli vaikea selkäydinvamma ja hän kärsi kohonneista aivopaineista.
– Tulevaisuus pelotti. Rukoilimme ja toivoimme ihmettä. Luottaen Jumalaan otimme lapsen vastaan hoitosuosituksista huolimatta. Kun lapsi syntyi, oli hän tyytyväinen ja kaunis poika, joka otti herkästi kontaktia. Koko perhe sai paljon rakkautta hänen myötään. Minussa syntyi halu tehdä kaikkeni hänen eteensä, kuin leijonaemo ikään, Kirsi kertoo.
Leevi on nyt 14-vuotias ja käy tavallista koulua erityisluokalla. Hän on käynyt läpi 14 leikkausta. Viimeisin selkäleikkaus tehtiin reilu vuosi sitten. Toipuminen on vieläkin kesken. Leikkauksen jälkeen hänellä on ollut paljon hermosärkyjä. Kirsi toimii Leevin omaishoitajana. Poikansa asioita hoitaessa hän on huomannut, miten sirpaleinen sosiaalipalvelujärjestelmän viidakko on.
– Aikaisemmalta ammatiltani olen vaatetussuunnittelija, mutta neljän lapsen ja kotiäitivuosien jälkeen opiskelin sosionomiksi. Uudesta ammatista on ollut hyötyä omaishoitajan työssä. Olen kiitollinen monille ammattitaitoisille ja myötätuntoisille lääkäreille, hoitajille, terapeuteille ja avustajille, jotka ovat kulkeneet rinnallamme näiden vuosien aikana. Leevi haaveilee maanviljelijän ammatista, sillä hän nauttii olla enon traktorin kyydissä heinä- ja viljapelloilla. Usko Jumalaan on tärkeä Leeville. Hän käy kirkossa mielellään – erityisesti isän kanssa.
– Luotan Jumalaan ja haluan oppia Jeesuksesta. Kipujen keskellä rukous auttaa. Rukoilen mielelläni myös toisten sairaiden puolesta. Luotan Jumalan parantavaan voimaan. Hän haluaa auttaa kaikkia, jotka kärsivät sairauksista ja kivuista.
Kirsi kuuli turvallisessa lapsuudenkodissa Raamatun kertomuksia ja oppi myös rukoilemaan. 17-vuotiaana hän teki henkilökohtaisen uskonratkaisun.
– Koin sisimmässäni, että minun piti valita ketä seuraan ja kenen joukoissa seison. En voi hallita itse elämääni, mutta huomaan sen olevan suunniteltua, osa suurempaa kokonaisuutta. Kaikella on tarkoituksensa, asiat eivät tapahdu vahingossa. Anteeksi saaminen tuo rauhaa elämään. Usko on antanut voimia arjessa niin perheen keskellä kuin työelämässä.
Tällä hetkellä Kirsi toimii lastentarhanopettajana. Taide ja käsityöt ovat olleet hänelle tärkeä henkireikä lapsesta saakka. Hän on ohjannut akvarellikursseja sekä pitänyt näyttelyjä ympäri Suomea.
– Olen huomannut selkeästi Jumalan johdatuksen elämässäni ja siihen luotan edelleen. Olen kiitollinen aviomiehestäni, kaikista lapsistani ja elämästä. Uskon, että asiat järjestyvät, vaikka Leevi tarvitsee toisten ihmisten apua koko elämänsä ajan.
– Tämä elämä on arvokas. Ympärilläni on paljon ihmisiä, joita rakastan. Uskon, että viimeistään Taivaan kodissa minäkin saan olla terve ja juosta vapaasti, Leevi iloitsee.
Selän loukkaaminen maataloustyössä mullisti elämäni. Jouduimme luopumaan karjasta ja pellot laitettiin pakettiin. Etsiessäni apua selkäkipuun elämässäni kääntyi uusi sivu.
Menin naimisiin 19-vuotiaana ja minusta tuli maalaistalon emäntä maalaiskylälle Ähtäriin. Meillä oli karjaa ja viljapeltoa. Viljelimme myös perunoita. Yhdessä vaiheessa meitä oli samassa taloudessa kolmekin perhettä. Taloudessamme asui pitkän aikaa myös anoppini.
Viljelimme perunoita ja myimme niitä muun muassa kouluille. Loukkasin erään kerran selkäni ollessani lajittelemassa kylmässä kellarissa perunaerää yhdelle koululle. Kylmetin itseni nostellessani raskaita perunakoppia. Sen jälkeen lähdin vielä navetalle luomaan lantaa talikolla. Sen seurauksena selkä kipeytyi niin pahaksi, että olin vuoteen omana. Selkäkivun keskellä ei voinut eikä jaksanut ajatella mitään. Kipu vei toimintakyvyn. Jouduin syömään paljon lääkkeitä.
Lääkäri totesi kaksi välilevynpullistumaa, ja minut ohjattiin leikkaukseen. Leikkauksen seurauksena alaraajani halvaantuivat. Kävelykin piti opetella uudestaan. Olin nuorena perheenäitinä aivan uuden elämäntilanteen edessä.
Selän loukkaaminen mullisti elämäni monellakin tapaa. Maalaistalon työt olisivat vaatineet työpanostani, mutta kun olin toipilas, ei raskas navettatyö ollut mahdollista. Kivut eivät jääneet leikkauspöydälle. Minua pisteli ja särki. Jouduimme mieheni kanssa luopumaan kokonaan karjasta, ja pellot laitettiin pakettiin. Mieheni aloitti uuden uran toisen alan yrittäjänä.
Leikkauksen jälkeen alkoi kuntoutus. Kävin muistaakseni joka toinen päivä jumppautettavana sairaalassa. Minulla oli edelleen kovia kipuja, joihin sain lääkehoitoa. Vähitellen pääsin kuitenkin kävelemään, ensin kepin kanssa ja jonkin ajan päästä pystyin jättämään senkin pois. Kivut eivät kuitenkaan hellittäneet.
Eletiin 70-luvun loppua. Sain kuulla siskoltani, että Lapualla on eräs kristitty mies, joka rukoilee sairaiden puolesta. Kuulin, että monet ihmiset olivat saaneet avun hänen kauttansa. Niinpä päätin lähteä Lapualle. Halusin apua vaivaani. Tuohon aikaan jo kävelin ja olin luopunut kepistä.
Lähdimme siskoni kanssa Lapuan urheiluhallilla pidettyyn hengelliseen tilaisuuteen. Siellä olikin väkeä aika runsaasti koolla. Tilaisuudessa oli ihmeellinen ilmapiiri. Pyysin, että parantuisin ja selkäkipuni loppuisivat. Puolestani rukoiltiin, mutten tuntenut mitään erikoista siinä tilanteessa. Ihmeparantumista ei tapahtunut. Sen sijaan sain erilaisia ohjeita hengellisen elämän hoitamiseen ja Raamatun lukemiseen.
Sen jälkeen ryhdyinkin lukemaan innokkaasti Raamattua. Pohdin hengellisiä kysymyksiä ja omaa elämääni. Jumala veti puoleensa. Lopulta hiljennyin itsekseni kotonani ja tunnustin syntini yksinäisessä rukouksessani. Silloin sisimpääni laskeutui ilo ja rauha. Tulen muistamaan sen aina.
Olen kokenut elämässäni Jumalan tuomaa lohdutusta ja huolenpitoa. Löysin ajan myötä uskovia ystäviä ja hengenheimolaisia sekä oman paikkani seurakunnassa. Työskentelin Myllymäen kristillisen alkoholisti- ja narkomaanikodin emäntänä kaikkiaan viisitoista vuotta. Nyt aikani kuluu muun muassa lapsenlapsenlapsia hoitaessa.
Selkäni oireili pari kertaa leikkauksen jälkeen, mutta hoidin nuo kerrat itse levolla ja anoppini avustuksella. Nykyään selkä on kunnossa, eikä minulla ole minkäänlaisia kipuja. Olen siitä kiitollinen Jumalalle.
Kasvoin köyhässä, mutta jotenkin toimeentulevassa perheessä Jyväskylässä. Olen viidestä lapsesta toiseksi vanhin. Isäni teki tuohon aikaan kauppaa hevosilla ja äitini myyskenteli pitsiliinoja. Olimme siis tavallinen romaniperhe, joka hankki elantonsa kaupustelemalla.
Kävin sisarustemme kanssa peruskoulun alaluokkia. Koulunkäyntimme sujui ihan hyvin lukuun ottamatta minun huonoa luku- ja kirjoitustaitoani. Jäin opiskeluissa aina muista oppilaista jälkeen, joten minua ruvettiin pitämään muita heikompana. Niinpä minua alettiin kiusata ja sen johdosta minustakin tuli pienissä määrin koulukiusaaja. Köyhyydestämme huolimatta vanhempamme pitivät meistä hyvää huolta. He opettivat, ettei koulussa saa kiusata ketään. Veljeni ja minä harrastimme urheilua, mm. maastojuoksua ja jalkapalloa. Myös hevoset kuuluivat harrastuksiini jo 5–6vuotiaasta alkaen. Osallistuin urheilu- ja ravikilpailuihin ja saavutin hieman menestystäkin koulujen välisissä Keski-Suomen mestaruuskisoissa. Olen ollut aina jollain tapaa menestyksekäs harrastusten parissa.
Elämämme muuttui vuonna 1978. Kesäinen koulupäivä oli ohitse ja tulimme koulusta kotiin. Äiti oli kotimme keittiössä tekemässä ruokaa. Olin sisareni kanssa tiellä potkimassa jalkapalloa, kun sisareni yhtäkkiä huomaa isämme maassa kaatuneena. Huusimme ja juoksimme tieltä isämme luokse. Äitimme ja muut sisarukset juoksivat sisältä ja ihmettelivät huutoamme, kunnes huomasivat isän makaavan maassa. Ymmärsimme, että isä oli loukkaantunut vakavasti. Muutamien päivien kuluessa rakas isämme nukkui pois tästä ajasta. Olimme orpoja. Muistan, kuinka 11-vuotiaana poikana ajattelin, että minulla ei ole enää isää, joka pitäisi meistä huolta. Tunsin sisälläni, että olin menettänyt elämästäni jotain todella kallista ja arvokasta, jota en saa enää takaisin.
En kuitenkaan jäänyt yksin, vaikka isäni oli poissa. Setämme otti meidät kaikki viisi sisarusta luokseen asumaan. Hänellä itsellään oli neljä lasta. Kävin koulua yhdeksänteen luokkaan asti, jolloin olin 16-vuotias. Isän kaipuu sydämessä oli ankara. Kovana jätkänä itkin hiljaa yksinäisyydessäni orvon kyyneleitä.
Sitten minulle kerrottiin, että on joku, joka rakastaa sinua ja haluaa olla muuttamassa elämäni elämisen arvoiseksi. Minulle kerrottiin Jeesuksesta. Tulin uskoon vuonna 1989. Siihen asti elämäni oli täyttynyt kaikkinaisilla korvikkeilla. Olin etsinyt sisimpääni lepoa ja rauhaa – kuitenkaan löytämättä sitä. Minulla ei ollut enää kuin hevoset, joilla yritin löytää sen, mitä sisältäni puuttui: levon ja rauhan. Kun Jeesus tuli Herrakseni, silloin tiesin ja tunsin, että minulla oli etsimäni lepo, rauha ja turvallisuuden tunne. Sain uuden isän, taivaallisen Isän. Hän on kanssani hyvinä ja vaikeinakin aikoina. Siitä lähtien olen elänyt perheeni kanssa arvokasta elämää. Taivaan Isä löysi minut, joka olin eksyksissä. Suhde Jumalaan on tuonut turvallisuuden enkä koe enää niin syvää orpouden tunnetta. Sinunkaan ei tarvitse olla piilossa, levoton, rauhaton eikä isätön. Jeesus haluaa olla vaikuttamassa ratkaisuihisi. Hän voi muuttaa elämäsi.
”Jumala, jos olet olemassa ja jos Karin elämällä on jokin tarkoitus, niin annan hänet sinulle, mutta jos ei, niin ota se sitten pois.” Ymmärsin vain, että nyt äidilläni on hätä minusta. Neljään päivään mikään ei pysynyt sisälläni, ei edes vesi. Äitiini iski paniikki: poika kuolee hänen käsiinsä. Kun kuulin tuon rukouksen, tunsin jaksavani jo paremmin ja lähdin keittiöstä pikkutäkiltäni konttaamaan kohti olohuonetta. Siihen oma muistikuvani päättyy. Tapahtuneen johdosta äitini koki herätyksen ja tuli uskoon. Ja niin minä sain kasvaa kaksivuotiaasta saakka uuden pienen ”kellariseurakunnan” silmäteränä. Kotona kapusin usein tuolille seisomaan selkänojaa vasten – saarnaamaan mummolleni.
Elämäni oli siis annettu Jumalalle. Sen kuuleminen lapsena hämmensi aluksi, mutta se tuntui hyvältä ja turvalliselta. Äitini luki minulle paljon ”Ikuisia kertomuksia” -kirjasarjaa ja sain lapsen uskon Jumalaan. Tein kolttosiani ja tunnustin niitä Jumalalle ja ihmisille ja sain anteeksi. Parikymppisenä eräs ystäväni kysyi, millaisia vastoinkäymisiä minulla oli ollut elämässäni. Mieleeni ei tullut mitään. Sitten eräänä yönä heräsin ahdistukseen. Koin voimakasta kehotusta rukoilla tämän ystäväni puolesta. Vajaan tunnin päästä sydämeeni tuli rauha. Myöhemmin kuulin, että juuri tuolloin ystäväni oli ollut kylpyammeessa leipäveitsi kädessä päättääkseen päivänsä. Mutta lopulta hän sai voimaa laskea veitsen ja mennä nukkumaan.
Kun muutin opiskelemaan, koin elämäni pahimman masennuskauden. Parissa viikossa voimani loppuivat. Eräänä iltana en enää jaksanut edes rukoilla tai nukkua. Lopulta kuitenkin nukahdin. Aamulla heräsin onnellisena, sydän täynnä iloa ja rauhaa. En voinut käsittää, miten se oli mahdollista. Myöhemmin sain kuulla, että juuri sinä iltana tuo vanha ystäväni oli hädissään soittanut äidilleni – minulla ei ollut puhelinta – ja kysynyt, mikä minulla on hätänä. Äitini oli vakuuttanut, että ei mikään, ja käskenyt mennä rauhassa nukkumaan. Ystäväni oli kuitenkin käynyt rukoilemaan puolestani. Vakuutuin, että Jumala todella pitää minusta huolen, mitä ikinä tapahtuukaan. Asiani ovat hyvin, elämäni on hänen kädessään. Tämän kokeminen oli tosi voimaannuttavaa. Arjestakin tuli juhlaa.
On ollut vapauttavaa tajuta, etten voi tehdä mitään, mikä saisi Jumalan rakastamaan minua enemmän. En myöskään voi tehdä mitään, mikä saisi hänet rakastamaan minua vähemmän. Elämäni on ollut seikkailu, täynnä Jumalan yllätyksiä. Kerran osallistuin isoon avustusprojektiin Dominikaanisessa tasavallassa. Siellä tutustuin suomalaiseen naiseen, jonka kanssa ystävystyin toisessa vapaaehtoisprojektissa Venezuelassa. Kolmannessa rakensimme ystävinemme Meksikoon kirkon, jossa meidät projektin päättyessä – kummankin yllätykseksi – riemullisesti vihittiin. Häälahjaksi saimme pari nukkea, mutta omat lapset jäivät hankkimatta. Nyt meillä on kaksi autoa, jotta saamme keinoemoina kaikki Jumalan syliimme lähettämät afrikkalaisten yksinhuoltajaperheiden pakolaislapset mahtumaan kyytiimme.
Elämä Jumalan kanssa ei ole koskaan toivotonta. Siinä voi kyllä joskus joutua tiukoille, mutta niin haluankin joutua. Se on ollut voittosaattoa, jossa olen kokenut myös tappioita. Entä jos Jumalaa ja mitään tuonpuoleista ei olisi? Suostuisinko vaihtamaan elämäni uskovana elämään ilman uskoa? En. Minulle jo tämä elämä uskonsuhteessa Jeesukseen, joka antoi henkensä minun elämäni pelastamiseksi, on merkittävämpää kuin mikään muu.
Synnyin esikoisena kolmelapsiseen perheeseen, jossa oli hyvät vanhemmat. Ollessani pieni poika äitini opetti minulle iltarukouksen, mutta muuten hengelliset asiat eivät olleet kotona juuri esillä. Koulun alaluokalla minulla oli vähän aikaa opettaja, joka kertoi Jumalasta, ja joskus koululla kävi uskovia vierailijoita. Koin, että tarvitsin Jumalaa, mutta olin aika yksin ajatusteni kanssa.
Rippikoululeirillä oli hyvä ilmapiiri ja tunsin Jumalan kutsuvan minua. Siihen aikaan elämäni vaikutti menevän niin hyvin, että ajattelin pärjääväni ilman Jumalaakin. Lisäksi pelotti, että mitä kaverit tuumaisivat, jos tässä nyt hurahtaisin uskoon, ja kaikki hienot asiat olivat vielä kokematta ja menettäisin ne. Niinpä jätin etsikkoaikani käyttämättä. Samoihin aikoihin minulla oli koulussa uskonnon opettaja, joka piti uskonasioita esillä. Hän siteerasi usein Raamatun lausetta: Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: ”nämä eivät minua miellytä”. Se kolahti, mutta silti ajattelin, että kunpa voisin kääntyä Jumalan puoleen ja tehdä parannuksen vasta vanhana. Tosin minua pelotti siihen sisältyvä riski, kun ei tulevien elinpäivien määrästä ole tietoa.
Alkoholia kokeiltuani nousuhumala tuntui hienolta, ja sen käytöstä tuli säännöllistä viikonloppuisin ja välillä viikollakin. Otin toisinaan niin tolkuttomasti, että en muistanut aamulla mitä kaikkea oli tapahtunut. Minulla oli yhden illan suhteita, ja oikea ja väärä menivät jotenkin sekaisin. Elämäni ei ollut Jumalan mielen mukaista. Vaikka seurustelu, avioliitto ja perhe-elämä rauhoittivat minua, käytin silti alkoholia usein viikonloppuisin. Välillä join ihan liikaa kerralla ja käyttäydyin epäasiallisesti. Ulkoisesti elämäni näytti varsin hyvältä nuorena perheenisänä, mutta sisäinen tuska aiheutti valtavaa tyhjyyden tunnetta. Aloin miettiä elämäni tarkoitusta.
Jumala antoi minulle vielä uuden etsikkoajan. Mielessäni oli selvä ajatus, että yksi asia on vielä hoitamatta: Jumalan puoleen kääntyminen ja Jeesuksen seuraaminen. Minulle tuli oikein hätä, että vieläkö on tilaa, vieläkö Jeesus hyväksyy minut omakseen.
Kaivoin vihkiraamatun esille ja aloin lukea sitä iltaisin. Hakeuduin hengellisiin tilaisuuksiin. Eräässä niistä puhuja sanoi: ”Jos täällä on joku joka tahtoo antaa elämänsä Jeesukselle, niin nosta kätesi ylös.” Silloin käteni tuntui maailman painavimmalta asialta. Halusin saada asian päätökseen ja tunnustaa uskoni myös ihmisten edessä, joten pakotin käteni ylös. Sen jälkeen löysin tieni miesten raamattupiirin, jossa pääsin kasvamaan uskossani.
Jumalan lahjana pääsin irti alkoholista ja sen käyttämisen himosta. Vielä tänäkin päivänä se on asia, jota en oikein ymmärrä, joten olen vain kiitollinen siitä. Erityisessä arvossa se oli silloin, kun jouduin käymään läpi avioeron; minun ei tarvinnut yrittää hukuttaa kipuani juomiseen.
Jumala on pitänyt huolta ja johdattanut elämän eri alueilla: menin uudelleen naimisiin, olen viiden lapsen isä ja minulla on jo lapsenlapsiakin. Olin juossut Jeesusta karkuun, mutta Hän sai minut lopulta kiinni. Hän on minun Herrani ja Jumalani, jolla on hyvä tahto minua kohtaan ja joka on sovittanut kaikki syntini ja vie kerran taivaan kotiin. Herran Jeesuksen kanssa saa elää jo täällä maan päällä täyttä ja mielenkiintoista elämää, joka sisältää kaiken tarpeellisen.
Jukka Niemi, MTKL:n liittovaltuuston jäsen, Ylistaro
Elin 17 vuotta masentuneena ja itsetuhoisena lääkkeiden varassa. Sisintäni oli kalvanut lapsuudesta asti huono itsetunto ja arvottomuuden tunne. Sitten elämääni laskeutui lepo ja rauha.
Perheessämme oli seitsemän lasta. Ison perheen keskellä koin kuitenkin yksinäisyyttä. Olin jännittynyt ja epävarma. Halusin saavuttaa ennen kaikkea isäni hyväksynnän. Hänelle vain työnteolla oli merkitystä. Juuri siksi halusin osoittaa pärjääväni taloudellisesti ja pystyväni luomaan uraa. Teinkin jo nuorena kauppaa kaikesta, mitä suinkin keksin.
Lähdin isoveljeni perässä Ruotsiin töihin tekstiilitehtaaseen. Siellä olin kielitaidottomana ruotsinkielisten työtovereiden keskellä. Masennuin ja yritin itsemurhaa lääkkeillä. Se oli hätähuutoni. Selvisin siitä ja muutin takaisin Suomeen. Sain sairaseläkkeen jo 26-vuotiaana. Siitä huolimatta pääsin työllisyyskurssille Jyväskylään. Etsin turhaan rauhaa ja lääkettä kipuuni seurakunnista. Jäin aina tilaisuuksien loputtua yksin, kun muut lähtivät kotiin. En saanut uskosta voimaa elämääni, vaikka kuinka yritin antautua Jumalalle. Ihmettelin syvästi, onko Jumalaa edes olemassa, kun hän ei auta.
Työllisyyskurssin päätyttyä sain töitä Jyväskylästä rautakaupasta ja pääsin takaisin työelämään. Neljän vuoden jälkeen löysin uuden työn. Matkustelin myyntiedustajana ympäri Suomea yhteensä kuusi vuotta. Sisäinen kipuiluni kuitenkin jatkui. Yritin hakea helpotusta paineisiini alkoholin ja unilääkkeiden avulla. Yritin piilottaa kivun syvälle sydämeeni, ettei kukaan näkisi sitä. Halusin näyttää, että minä pärjään. Sitten tuli 1990-luvun taloudellinen romahdus. Kauppa ei käynyt, joten minut irtisanottiin. Minulla oli asuntovelkaa ja terveys nollassa, en nukkunut enkä syönyt. Silloin tuli seinä eteen.
Muutin takaisin lapsuudenkotiini, jossa äitini eli. Äitini oli ns. arkiuskovainen. Hän kävi hengellisissä seuroissa, mutta ei koskaan tuputtanut uskoaan minulle. Elin päivästä päivään kuin lasikaapissa. En saanut kosketusta toisiin ihmisiin. Olin riippuvainen sekä lääkkeistä että alkoholista. Halusin vieroitukseen, mutta minulle sanottiin, ettei se käy. Minun tulisi syödä lääkkeitä lopun ikääni. Olin toivottomassa kierteessä.
Sitten äitini sairastui. Yllättäen äidin hoitaminen sai minut huomaamaan, että pystyin vielä johonkin. Lääkkeet ja terveydenhoito eivät pystyneet parantamaan minua, mutta minulla oli vielä toivo Jumalassa. Tunsin, että hänelle on sittenkin kaikki mahdollista.
Kun seurakunnassa alkoi Alfa-kurssi, ajattelin kokeilla vielä kerran, hyväksyykö Jumala minut. Siellä Jeesus tuli konkreettisesti elämääni. Pienryhmässä käytyjen keskustelujen kautta minulle avautuivat vähitellen usko, armo ja Jeesuksen ristin merkitys. Tulin nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni. Olin vihdoinkin hyväksytty. Sisimpääni laskeutui lepo ja rauha, jonka vain Jumalan Pyhä Henki voi antaa. Kipu lähti.
Rauha on kantanut tähän päivään. Olen ollut nyt 11 vuotta ilman lääkkeitä. Toimin mielenterveystyössä ja järjestän vertaiskuntoutuskursseja. Käyn aktiivisesti hengellisissä tilaisuuksissa, kuorossa ja raamattupiirissä. Vertaistukitoiminnan ja oman kokemukseni kautta pystyn auttamaan nyt toisia. Olen nähnyt muidenkin nousevan takaisin elämään todella syvältä.
Haluan antaa kasvot sille, miten Jumala kääntää yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja arvottomuuden tunteiden kanssa kamppailun voitoksi. Koskaan ei saa antaa periksi.
