Mika Piironen, SM-sarjatason koripalloilija, Joensuu
Elin urheilijan unelmiani todeksi, kunnes vakavassa veneonnettomuudessa halvaantuminen käänsi elämäni arvot uuteen järjestykseen.
Pelasin koripalloa Katajan edustusjoukkueessa seitsemän kautta. Parhaita saavutuksiamme olivat nousu koripalloliigaan 2001, SM-pronssi 2002, Suomen Cup -mestaruus 2003 ja SM-hopea 2003. Koripallon pelaaminen, omien unelmieni toteuttaminen ja menestyminen olivat minulle koko elämä. Kaikki muu tapahtui koripallon ehdoilla.
Oli syksy 2003 ja liigakausi oli alkamassa. Olimme viettämässä kaverin läksiäisiä mökillä. Uimme, saunoimme, söimme hyvää ruokaa ja hiihdimme vesisuksilla. Ajoin vahingossa veneen pinnan alla olevaan kiveen ja perämoottorin kaikki kiinnikkeet repesivät. Potkuri lensi veneeseen ja viilsi kalloni halki. Kallo murtui viidestä kohdasta ja seitsemäsosa aivoista tuli ulos.
Kaikki olivat varmoja, että kuolen. Hätäkeskus ohjeisti kavereita ensihoitoon ja ambulanssi tuli viidessätoista minuutissa. Ambulanssimatkaa en enää muista, mutta kuskin mukaan olin jossain määrin tajuissani. Pahimmat viillot tikattiin Pohjois-Karjalan keskussairaalassa ja sain siirron Kuopioon vaativaan leikkaukseen. Vastoin todennäköisyyksiä jäin henkiin, mutta puhekyky ja oikean puolen hienomotoriikka olivat aivovammassa tuhoutuneet.
Herättyäni neljän päivän koomasta tunsin vahvan Jumalan Pyhän Hengen läsnäolon. Ennen onnettomuutta olin kyllä ollut tietoinen hengellisestä todellisuudesta, olinhan rukoillut ja käynyt seurakunnassa, mutta halusin itse hallita arkea, tekemisiäni ja päätöksiäni.Nyt tunsin kiitollisuutta henkiinjäämisestä ja ihmeellistä sisäistä varmuutta toipumisestakin, vaikka sain arvion, että en tulisi koskaan kävelemään ja että puhekyvyn palautumiseenkin menisi vuosia.
Tein silloin päätöksen, että Jumala saa olla elämässäni täysin ”kuskin paikalla”. En ollut sitä ennen kokenut yhtä todellista Jumalan antamaa rauhaa.
Kuntoutuksessa opin puhumaan ja nousin jaloilleni. Nykyisin urheilen ja elän itsenäisesti, vaikka kehoni oikea puoli jäikin halvaantuneeksi. Useita vuosia keskityin siihen, kuinka paljon Jumala paransi minua fyysisellä tasolla ja että ylipäätään jäin henkiin. Nykyään pidän kuitenkin vielä isompana ihmeenä sitä, miten Jumala on muuttanut sisintäni. Olen saanut uusia unelmia, kun olen saanut olla Jumalan käytössä ihmisten keskellä.
Tuntuu paljon paremmalta elää Jumalan kanssa ja tehdä asioita, joihin hän ohjaa. Täyttymyksen tunne on läsnä voimakkaammin ja pitempään kuin silloin, kun pelasin ja menestyin urheilijana. Jumala on myös pikkuhiljaa avannut minulle tehtävääni. Kouluvierailuilla olen jakanut ihmeellistä tarinaani ja päässyt mahtaviin keskustelutilanteisiin ihmisten kanssa. Lisäksi kotini on oikeastaan aina avoin ja siellä jokainen saa tuntea itsensä hyväksytyksi. Monet ovatkin sanoneet minulle, että keskusteluista kanssani on ollut hyötyä. Se tuo tunnetta tarkoituksenmukaisuudesta.
Ennen minun piti mennä, tehdä kaikkea ja täyttää omia unelmiani, jotta olisin saanut täyttymyksen ja hyväksytyksi tulemisen tunteen. Jumalan armon koettuani ne tunteet ovat kuitenkin jo valmiina. Pystyn nyt näkemään toisetkin yhtä arvokkaina ja rakastettavina. Nykyään Jumalan armo on minulle maailmankaikkeuden suurin asia. Sillä ei ole mitään väliä, mitä olet tehnyt, oli se mitä tahansa – Jeesuksessa kaikki synnit on sovitettu.
