Anteeksianto, Näky
Tuija ja Risto Viiperi, siistijä ja eläkeläinen (muurari), Kaustinen
Lapset ihmettelivät, kun tuppisuinen isä alkoi puhua – ja ahmia kirjoja! Me myös lähennyimme avioparina.
Tuija: Kun lapsemme olivat pieniä, lupauduin pyhäkoulunopettajaksi, olinhan itsekin käynyt lapsena pyhäkoulua. Taivaan Isä ja enkelit olivat minulle OK, mutta Jeesus ei merkinnyt mitään.
Vuonna 1996 kesken siivouspäivän käsiini osui yöpöydän laatikosta Tapio Nousiaisen kirjan ”Yksi ainoa elämä”. Rupesin lukemaan sitä puolivälistä. Se upposi kuin kuuma veitsi sulaan voihin! Luin ja itkin ja ihmettelin, mitä minulle tapahtuu. Soitin uskovalle ystävälle. Hän ymmärsi heti, mistä on kysymys: Jumala veti minua puoleensa. Ystäväni rukoili puolestani puhelimessa.
Tällainen pikauskoontulo sopi hyvin hätäiseen luonteeseeni. Se oli minulle yhtä suuri yllätys kuin koko perheelle ja varsinkin Ristolle.
Risto: Minua harmitti, kun Tuija ei enää lähtenyt yhteisiin rientoihin. Mietin, mitä ystävätkin sanovat. 11 vuotta Tuija kulki hengellisissä tilaisuuksissa yksin ja minä sain olla rauhassa kotona. Samalla tunsin itseni huonommaksi. Koin, että Tuijalla on jotain, mitä minulta puuttui.
Tuija: Minulla oli ristiristiriitainen olo, jäinpä sitten kotiin tai lähdin seurakuntaan. En koskaan tyrkyttänyt Ristolle uskonasioita ja Raamattuakin luin salaa.
Risto: Olin paljon poissa kotoa ja kiireinen. Muurarille riitti töitä, enkä osannut sanoa ei. Etsin arvostusta tekemällä viikot töitä vieraille ja viikonloput sukulaisille. Ulkokuoren piti olla kunnossa: hyvin tässä pärjätään.
Sairastuin tasapainohuimaukseen; puoli vuotta kuljin konttaamalla ja seinät pyörivät. Se oli pahempaa kuin krapula. Kaiken kukkuraksi jouduin työtapaturmaan, jonka seurauksena sain jatkuvan hermosäryn. Ensimmäiset vuodet olivat hirveitä. Kun pitkän taistelun jälkeen sain eläkepäätöksen, oli helpompi hyväksyä se, että tämä on osani. Pääsin samalla pois oravanpyörästä. Nyt särkyä helpottaa ihon alle upotettu, sähkövirtaa syviin lihaksiin antava takajuostesimulaattori.
Eräänä yönä Jeesus ilmestyi minulle unessa kipujen keskelle. Se oli valtavaa! Ymmärsin, että on jotain paljon suurempaa kuin mitä olen ikinä kokenut.
Tuija: Seurakunnassa oli alkamassa kristinuskon perusteisiin pureutuva Alfa-kurssi. Yllättäen Risto halusi lähteä sinne kanssani.
Risto: Alfa-kurssin Pyhän Hengen viikonlopussa puolestani rukoiltiin. Jeesus tuli sydämeeni ja täytyin Pyhällä Hengellä. Se oli voimakas kokemus. Jumala alkoi puhua minulle päivittäin ja hoitaa riittämättömyyden tunteitani. Sain voiman antaa anteeksi nuorena kokemani kiusaamisen ja haavoittavat sanat.
Tuija: Lapset ihmettelivät, kun isä, joka oli ollut melkein mykkä, alkoi puhua – ja ahmia kirjoja! Uskonasiat saivat meidät keskustelemaan. Olemme lähentyneet avioparina ja saaneet kasvaa uskossa yhdessä.
Risto: Nyt saamme auttaa ja palvella muita. Seurakuntayhteys ja ehtoollinen ovat meille tärkeitä, samoin yhteiskristillinen toiminta.
Elän elämäni parasta aikaa ja olen tosi onnellinen, vaikka kärsin kivuista. Viimeistään iankaikkisessa elämässä Jumala parantaa ne. Monesti Jumala on parantanutkin minua. Kerran sain illalla kuume- ja kouristuskohtauksen enkä saanut hengitettyä. Tajuttomuuden rajalla rukoilin yksinkertaisesti: ”Jumala, auta!” Kohtaus meni ohi ja aamulla heräsin aivan terveenä.
C. S. Lewis on sanonut osuvasti: ”Nautinnoissamme Jumala kuiskaa meille, omassatunnossamme hän puhuu, mutta tuskissamme hän huutaa.”
Ihmeparantuminen, Näky, Sairaus, syöpä
Tuija Hägglund-Hautamäki, FM, lehtori, Alahärmä
Sairastuin kolmikymppisenä harvinaiseen verisyöpään. Edessäni oli vuosien kamppailu elämästä ja kuolemasta.
”Mikähän minua oikein vaivaa”, mietin päivittäin, kun olin juuri synnyttänyt nuoremman lapsemme. Odottelin päänsäryn ja niskakipujen hellittävän, jotta normaali vauva-arki uudessa kodissamme voisi alkaa. Olin menettämässä liikuntakykyni, terveyteni, jopa koko elämäni. Jouduin pitelemään kiinni seinistä, etten kaatuisi. En pystynyt enää edes nostamaan vauvaa syliini.
Minua tutkittiin, mutta syytä ei löytynyt. Jalkojeni ja koko kehoni hermojen tuhoutuminen eteni vääjäämättömästi, ja kivut vain yltyivät. Eläminen jatkuvassa epätietoisuudessa oli raskasta. Pahinta oli pelko pienten lastemme puolesta, miten he selviäisivät tässä maailmassa ilman äitiä. Kolmevuotias tyttäremme kysyikin: ”Mamma, kuoletko sinä?”
Eihän tämän elämän näin pitänyt mennä, että lähtisin täältä jo kolmikymppisenä, ajattelin. Yli puolentoista vuoden odottelun jälkeen sain diagnoosiksi erittäin harvinaisen verisyövän. Olin halvaantunut vuodepotilas, jolla juuri mikään elin ei enää toiminut normaalisti. Esimerkiksi sydämen toimintakykyä kuvaava arvo oli 100-kertainen normaaliarvoon verrattuna. Aloin saada öisin hengityskatkoksia. Vaikeita oireita oli monia muitakin.
Koko tämän ajan olin rukoillut apua Taivaan Isältä ja ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Vaikka kuinka rukoilin, vastauksena oli pelkkää hiljaisuutta. Eräänä iltana ollessani vielä valveilla, itkin pelkojani ja rukoilin ääneen: ”Jeesus, auta!” Sillä hetkellä näin kuin videofilmin, jossa Jeesus käveli minusta poispäin. Huusin hänen nimeään ainakin kolmesti, jolloin hän kääntyi, otti vesialtaasta sienellä vettä, pesi sillä jalkani ja kuivasi jalkani hiuksillaan ja pyyhkeellä. Tämän näyn avulla sain varmuuden paranemisestani. Sairaalassakin hymyilin läpi kyynelten. Koin tulleeni elävään uskoon.
Rankat syöpähoidot kestettyäni sain järkytyksekseni tietää, että syöpäsoluja olikin vielä jäljellä. Hermoratatutkimuksessa en pystynyt liikuttamaan varpaitani tai nilkkojani.
Pyysin seurakunnasta rukousapua. Myös lukuisat muut, tutut ja tuntemattomat, rukoilivat puolestani. Eräänä iltana rukoillessani sain kokea halvaantuneiden jalkojeni lämpenevän ja samalla näin ikään kuin peräkkäisinä kuvina Jeesus-lapsen seimessä sekä ristin. Sain sisimpääni rauhan. Tämän jälkeen sain liikuteltua varpaitani – ensimmäisen kerran yli kahteen vuoteen. Oloni alkoi muuttua monin tavoin paremmaksi. Edistymistä ilmeni lähes päivittäin. Sydämenikin todettiin lopulta täysin terveeksi. Olen pikkuhiljaa opetellut liikkumaan uudestaan.
Pari vuotta sitten koin rukouksessa vahvan Pyhän Hengen läsnäolon. Pyysin Jeesukselta apua, että paraneminen menisi vielä eteenpäin. Ilokseni huomasin, että pystyin juoksemaan pienen matkan ilman tukea. Kyllä siinä silmät kostuivat. Olen saanut kokea paranemisen eri vaiheissa ihan huikeita onnen ja kiitollisuuden hetkiä, jollaisista minulla ei ennen sairastumistani ollut aavistustakaan. Olen saanut uuden elämän.
Olen palannut työelämään, ja paraneminen jatkuu. Koen olevani siunattu, koska saan elää ja nähdä lasteni kasvavan. Olen kiitollinen myös kaikille niille, jotka ovat rukoilleet puolestani. Nykyisin koen tärkeäksi rukoilla muiden ihmisten puolesta ja kertoa parantumisestani. Ilman Jeesusta olisin nyt vain muisto läheisteni ajatuksissa.
Alkoholiongelmat
Timo Pönkkö
Olen Jeesukseen uskova motoristi Hämeenkoskelta. Synnyin vuonna 1957 Pudasjärvellä uskovaan kotiin. Isäni oli pyhäkoulunopettaja. Sunnuntaisin menin hänen moponsa telineellä pyhäkouluun. Murrosiässä minua alkoi kiinnostaa oluenjuonti, ja pian alkoholinkäytöstä muodostui varsinainen vitsaus elämääni. Viikonloppuisin ja kesälomilla kului runsaasti olutta ja viinaa. Jatkoin tällaista elämää 32-vuotiaaksi asti.
Keväällä 1990 olin tullut elämäni käännekohtaan. Jumala kutsui minua puoleensa. Tiesin, että Jeesus puhui totta sanoessaan Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun jakeista 3, 7 ja 16 löytyvät sanat: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa” – – ”Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä” – – ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainutsyntyisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” Sinä keväänä, viikkoa ennen pääsiäistä, päätin luovuttaa koko elämäni Jeesukselle Kristukselle ja kääntyä pois kaikesta, minkä tiesin vääräksi. Kun tein niin, koin tulevani aivan uudeksi ihmiseksi.
Siitä alkoi toisenlainen elämä raittiina ja uskossa Jeesukseen Kristukseen, Jumalan poikaan. Hän vapautti minut täysin alkoholista ja oluesta. Myös tupakanpoltto loppui seitsemän kuukautta myöhemmin. Päivääkään en ole katunut päätöstä, jonka tein silloin. Se on kaikkein tärkeintä, mitä elämässäni on tapahtunut.
Raamattu on minulle tärkeä. Ajattelen ja koen samalla tavoin kuin Paavali sanoissa, jotka hän kirjoitti filippiläisille (luku yksi, jae 21): ”Sillä minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto.” Voin myös hyvin samaistua Vanhasta testamentista löytyvien Valitusvirsien kolmannen luvun jakeen 24 sanoihin: ”Minun sieluni sanoo: ’Herra on minun osani, sentähden minä panen toivoni häneen.’”
Kotiseurakuntani sijaitsee Lammilla, ja lisäksi olen ollut jo kaksikymmentä vuotta mukana Gospel Riders -moottoripyöräkerhossa.
Ihmeparantuminen, Sairaus, syöpä
Teuvo Koljonen, kirvesmies, Joensuu
Yksinhuoltajaksi jääminen 9-vuotiaan tytön ja 6-vuotiaan pojan kanssa oli minulle ja lapsille tiukka paikka. Ei elämässä niin pitänyt käydä. Sellaiseen en ollut osannut varautua.
Olin tehnyt lujasti töitä keskenkasvuisesta asti. Isän kanssa telusin Lieksan savotoilla. Isän toivetta uhmaten lähdin kirvesmiehen ammattioppiin, ja työkalupakki kainalossa änkesin leivän perässä etelän isoille työmaille. Sinne naapurin pojatkin olivat menneet. Pian olinkin jo 12 miehen urakkaporukan nokkamiehenä. Sen verran ehdin katsella tyttöjäkin, että löysin vaimon ja saimme kaksi lasta. Rakensin perheelleni kodin ensin etelään, mutta saimme ruuhkista tarpeeksemme ja suuntasimme Joensuuhun, jossa esikoinen aloitti koulunsa.
Vuosia myöhemmin puutarhuriksi opiskellessaan tyttäreni Karita tuli käymään kotona ja sanoi, että on tullut uskoon. Varoittelin häntä: ”Ole varovainen, etteivät pane päätäsi sekaisin eivätkä vie rahojasi!” Samalla olin kuitenkin iloinen, ettei tyttö ollut menossa maailman remuihin.
”Huomaatko, että noilla uskovilla on jotain sellaista, mitä meiltä puuttuu?” kommentoi naisystäväni Tuula Karitan uutista. Tuula oli minun laillani kokenut raskaan pettymyksen avioliitossaan emmekä siksi olleet sitoutuneet toisiimme virallisesti.
Puoli vuotta myöhemmin olin Venäjällä Volgan mutkassa isolla työmaalla töissä, kun sain Tuulalta kirjeen, jossa hän kertoi tulleensa uskoon. Ihmettelin taas tätä. Seuraavalla lomalla hankin Raamatun ja vein sen Venäjälle. Yönseutuina aloin lukea Raamattua ja sain luettua sen kokonaan puolessa vuodessa. Ymmärsin, että lukemani on totta ja että Jumala on oikeasti totta ja Jeesus on kuollut minunkin syntieni puolesta. Pyysin: ”Ota, Jeesus, minun elämäni – hallitse sinä sitä. Ohjaa ja johda minua.”
Seuraavalla lomallani Tuula näki, että katseeni oli muuttunut toisenlaiseksi ja kuuli, että kirosanat olivat jääneet pois puheestani.
Jumala paransi meitä molempia sisäisesti ja uskalsimme mennä naimisiin.
Venäjän työurakat jatkuivat vielä kaksi vuotta, mutta nyt Siperiassa ja uskovana miehenä. Monissa vaaratilanteissa ja ulkonaisesti hankalissa olosuhteissa sain kokea Jumalan varjelusta ja huolenpitoa, kun ensin olin nöyrtynyt tottelemaan hänen kehotustaan: ”Miksi et pyydä minulta?”
Rukousvastaukset jatkuivat kotimaahan palattuani. Siskoni, Tuula hänkin, sairasti syöpää ja hänet oli leikattu jo kolmesti. Lääkäreiden arvion mukaan elinaikaa oli jäljellä enintään puoli vuotta. Sain läheisteni kanssa rukoilla hänen vuoteensa ääressä ja käskeä Jeesuksen nimessä syöpäsoluja lähtemään pois. Viikon päästä kontrollin jälkeen lääkäri sanoi hänelle: ”Rouva Koljonen, te olette kävelevä ihme. Teillä ei ole enää syöpäsoluja.” Hän eli tuon jälkeen vielä 16 vuotta ja otti Jeesuksen vastaan omana Vapahtajanaan pari viikkoa ennen kuolemaansa.
Viime aikoina mieluisin rakennustyömaa on ollut oman seurakuntakodin, Kanervalatalon, rakentaminen, jossa sain olla työmaajohtajana. Seurakuntalaiset antoivat talkoisiin aikaansa, taitojaan ja esirukousta runsaasti.
Elämäni ja sisimpäni on rauhoittunut uskoontulon myötä. Saan luottaa, että asiat ovat Jumalan kädessä. Riittää, että teen voitavani ja pidän huolen omista asenteistani, sillä niistä olemme jokainen itse vastuussa.
Olen kokenut, että kun etsii ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki muu tarpeellinen annetaan meille sen ohessa.
Alkoholiongelmat, Suru, Vanhemman/vanhempien menettäminen
Terttu Pystynen
Elimme v.1978, kun Jumala puuttui elämääni. Tuota ennen olin kokenut lähes kaiken,mitä maailman tiellä voi kokea ja mitä maailma tarjoaa. Parikymppisenä menetin traagisella tavalla isäni, joka oli minulle erittäin tärkeä ja rakas. Tuolloin olin jo nuorena solmitussa avioliitossa ja pienen pojan äiti. Kolme vuotta myöhemmin jäin yksin poikani kanssa avioeron myötä. Kuvioihin tuli alkoholi ja uusi neljän vuoden väkivaltainen suhde, josta jouduin pakenemaan. Palasin entisen mieheni luokse, joka tahtoi poikamme takia yrittää uudelleen. Mutta tuota onnea kesti vain 1,5 vuotta, jonka jälkeen olin taas yksin poikani kanssa. Elämäni oli kaikin puolin umpikujassa. Koin olevani sisäisesti rikkinäinen ja tyhjä. Olin ihmisraunio, elämässäni ei ollut mitään sisältöä.
Eräänä iltana olin taas tutussa kapakassa hakemassa lohtua pettymyksiini. Pöytääni tuli täysin tuntematon mies, joka halusi soittaa minulle yhden laulun levyautomaatista. Tuon kappaleen ensi sanat olivat: ” Tule pois tästä maailmasta, sinä et elää täällä voi. Ne ei ymmärrä ihmislasta, jotka epäsorron toi. Tule vielä on paikka jossain, missä lapsille lauletaan. Ole turvassa kainalossain, näin kai toivoa saan. Se on jossain, jossain paikka rauhallinen, se on jossain, jossain ja me löydämme sen”. Siitä alkoi meidän yhteinen taipaleemme. Tuosta hetkestä jo viikon päästä olimme ystävän pyynnöstä mukana hengellisillä juhlilla. Hän oli jo pitkään rukoillut puolestani. Se oli päivä, joka muutti kaiken. Olin tullut tuohon kokoukseen syntisenä, ihmisrauniona ja sain lähteä kotimatkalle armahdettuna syntisenä.
Juhlien iltapäivätilaisuudessa pidettävässä rukouskokouksessa kirjoitettiin kirje Taivaan Isälle. Niin minäkin kirjoitin: ”Jumala, jos olet olemassa, muuta minun elämäni ja näytä minulle selväst,i miten ja kenen kanssa minun tulee elää, jotta selviän”. Jotenkin minulla oli vahva tunne, että tuohon kirjeeseeni vastataan. Seuraavana aamuna tulikin vastaus. Miettiessäni asioita kuulin sanat: ”Valitse Markku ja kaita tie, niin selviät. Jos toiseen suuntaan lähdet, siellä on hirvittävä tuho edessä.” Tuosta Markusta tuli minulle elämäntoveri ja puoliso. Yhtä selvän vastauksen sai myös Markku omaan kirjeeseensä Taivaan Isältä. Hänellä oli Jumalalle vain kaksi pyyntöä, että me voisimme jatkaa yhdessä ja että poikani hyväksyisi hänet.
Jumala johdatti niin, että Markusta tuli hyvä isä pojalleni. Myöhemmin saimme myös kaksi tytärtä. Elimme perheenä onnellista elämää Jumalan yhteydessä 22 vuotta, kunnes vuonna 2000 syöpä vei Markun ja menetin puolisoni. Olin jälleen monien kysymysten edessä. Miten pääsen tästä eteenpäin? Suru, katkeruus ja pettymykset olivat seuranani monta vuotta. Jumala ei kuitenkaan hylännyt minua kapinoinnistani huolimatta. Hän on armossaan kantanut ja antanut voimia tähän päivään saakka. Tänään kiitän häntä kaikista elämäni kokemuksista – kipeistäkin, sillä tiedän, että kun saan kulkea Taivaallisen Isän kanssa, mitään ei tapahdu minulle, etteikö hän tietäisi.
Jumala on rakkaus, hänen armonsa kestää iankaikkisesti. Ja aloittamansa hyvän työn, Hän vie päätökseen.
Masennus ja/tai uupumus
Terttu Paananen, toimistovirkailija, eläkeläinen, Ähtäri
Jouduin keskelle elämäni myrskyä. Kävin läpi uupumuksen ja pelkäsinkin monia asioita. Lopulta elämäni sai täysin uuden suunnan.
Tapasin tulevan mieheni Keski-Suomessa heinäkuussa 1969. Samoihin aikoihin aloitin merkonomin opintoni. Muutimme pian isompaan kaupunkiin, jossa saimme kipinän kuntourheiluun. Harrastuksen myötä aloimme ikävöidä maaseudun hiihtolatuja ja lenkkipolkuja. Lisäksi yhdessä koimme, ettei kaupunkielämä ole meitä varten. Niinpä päätimme muuttaa mieheni kotitaloon Ähtäriin, jossa hänen vanha äitinsä asui.
Löysin työpaikan, mutta se oli määräaikainen ja työmatkanikin oli pitkä. Kuljin sinne kesäisin pyöräillen ja urheilin muutenkin paljon. Ajattelin, että liikunta on hyvä keino purkaa stressiä, mutta se toikin sitä huomaamattani lisää. Yhteinen harrastus yhdisti, mutta myös erotti minua ja miestäni toisistamme jollain tavalla. Näin ainakin itse, herkkänä ihmisenä koin.
Jatkuva fyysinen kuormitus, pitkät juoksulenkit, työmatkat kesäisin pyöräillen ja moni muukin asia johtivat lopulta siihen, että uuvuin täysin ja jouduin keskelle elämäni myrskyä. Tässä aallokossa sain syvät haavat. Niistä kimposi myös syyllisyys.
Myrskyisää pimeyttä kesti kaikkiaan viisi vuotta. Ilon aiheina sen keskellä koin naimisiinmenomme ja yksivuotishääpäivänämme saamani tiedon, että odotan esikoispoikaamme. Iloa toi sekin, että saimme molemmat työpaikat, ja työmatkat saimme kulkea omalla autollamme.
Vuoden 1978 loppupuolella nuori, uskova sukulaismies kuoli tapaturmaisesti. Häneltä jäi raskaana oleva vaimo ja pieni tytär sekä talon perustukset. Tapaus kosketti minua syvältä. Osittain unohduksiin painunut syyllisyyden tunne alkoi myös nousta pintaan. Itkin paljon. Tuntui siltä, etten jaksa enää.
Aloin kaivata hengelliseen tilaisuuteen. Samaan aikaan se kuitenkin pelotti minua, sillä lapsuudenperheessäni oli ollut henkistä sairautta ja jollain lailla epätervettä uskoa. Yhdistin mielessäni henkisen sairauden ja uskoontulon. Pelkäsin maailmanloppua, kuolemaa, Raamattua ja uskovaisia ihmisiä. Pelkäsin monia asioita.
Helmikuussa 1979 ystäväni soitti ja kertoi tulleensa uskoon. Hän rohkaisi minua lähtemään seurakunnan tilaisuuteen ja antamaan elämäni Jeesukselle. Minua alkoi pelottaa ja jännittää, mutta ajoin kuitenkin kovassa pakkasessa seurakuntaan. Siellä ystäväni ohjasi minut erään seurakunnan työntekijän luokse, joka osoittautuikin ihan tavalliseksi, mukavaksi ihmiseksi. Hän luki minulle Raamattua. Tunnustin hänelle mieltäni painavat asiat ja rukoilimme yhdessä. Kun kuulin synninpäästön sanat ”Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi iloon rauhaan ja vapauteen asti”, tulin hyvin iloiseksi ja vapaaksi.
Ajoin kotiin muuttuneena ihmisenä. Koin tehneeni valtavan löydön. Erämaisen Niemisjärven rannalla autoa ajaessani tiedostin, että olen nyt uskossa, ja kotiin tullessani kerroin heti tämän ilouutisen miehelleni. Pari vuotta myöhemmin myös hän antoi elämänsä Jeesukselle.
Uskoontulon myötä elämässäni myllertänyt, muun muassa ylikuormitukseen liittyvä myrsky rauhoittui. Tunsin syvää rauhaa. Olin vapaa kaikista kuormista. Myös lapsuudesta saakka elämääni varjostaneet pelot väistyivät. Ymmärsin, että usko tukee henkistä ja fyysistä terveyttä. Kun saa synnit anteeksi ja rauhan sydämeen, ei voi olla suurempaa vapautusta. Silloin ihminen voi paremmin.
On turvallista elää päivä ja hetki kerrallaan Jeesuksen kanssa. Hän pitää omistaan todella hyvän huolen. Välillä on vaikeuksiakin, mutta saan luottaa siihen, että niitä ei anneta pisaraakaan liikaa.
Sairaus
Terttu Malinen, Kitee
Vuoden 1986 loppupuolella, kun olin töissä keittiössä, voimani yhtäkkiä hiipuivat. Eräänä yönä heräsin, eivätkä jalkani kantaneet. Mieheni joutui viemään minut terveyskeskukseen.
Lääkäri sanoi jalkojeni kantamattomuuden johtuneen vain hyperventilaatiosta, ja minut passitettiin kotiin. Kun jalkani eivät kuitenkaan parantuneet, jouduin uudestaan sairaalaan.
Sairaalassa näin unia, joiden avulla ymmärsin aivan selvästi, että sielustani taisteltiin. Keskussairaalassa ollessani näin vielä unen valkoisesta pilvestä, jossa luki isoin kultaisin kirjaimin: ”VAIN JUMALA VOI SINUA AUTTAA.” Tilanteessa oli melkoista elämänironiaa, sillä teini-iässä uskoon tulleelle siskolleni olin hyvin huolettomana naureskellut, että nälkä lähtee kyllä leivällä ja jano vedellä eikä niiden poistamiseen Jeesusta tarvita.
Oma voimattomuuteni teki kuitenkin minustakin tarvitsijan. Palattuani kotiin sairaalasta ja potiessani yhä kovaa päänsärkyä selkäydinpunktion jäljiltä, polvistuin Jeesuksen eteen omassa keittiössäni: ”Jeesus, jos olet olemassa, niin nyt minä haluan antaa elämäni sinulle.” Sain heti apua. Muutos oli niin vahva – itse asiassa koko prosessi näkemineni unineen ja kaikkineen, oli niin voimakas – että minun ei ole tarvinnut epäillä. Voimani palautuivat pian uskoontulon jälkeen.
Uskoontuloni jälkeen olen saanut monia rukousvastauksia. Jumala on johdattanut askeleitani. Hän on parantanut minut jopa rintasyövästä, joka todettiin vuonna 1999.
Saatuani tiedon syövästä, sisimpäni toisti sitkeästi rauhoittavaa viestiä: ”Jumala on minun parantajani.” Kun syöpäni leikannut lääkäri tuli sitten luokseni heräämössä ja kertoi, ettei minulla syöpää ollut ollutkaan, sanoin vain ”Kiitos, Jeesus!” ja nukahdin uudelleen.
Sain myös unessa tiedon uudesta kodistamme. Asuimme rivitalossa ja olimme haaveilleet omakotitaloon muutosta. Tässä tilanteessa sain unessa viestin: ”Teille on talo valmiina, minä pidän omistani huolen.” Kun menin perheineni taloa katsomaan, oli se luvattu jo toisille, mutta myyjän varmistussoiton aikana aiempi ostajakandidaatti sanoi kuitenkin yllättäen joutuvansa luopumaan tarjouksestaan. Talo jäi perheellemme heti tuolla ensimmäisellä käynnillä.
Myöhemmin vaihdoin työpaikkaa, koska sain rukouksessa siihen johdatusta. Minulle sanottiin selvästi: ”Sinulle tarjotaan työtä, ota se vastaan. Et saa jättää takaportteja, sillä uusi työ odottaa.” 20 vuotta keittäjänä työskenneltyäni minusta tuli kirjakauppias. Toimin uudessa työssäni kauppiaana, myyjänä, laskuttajana ja messuilla tavaranhankkijana. Kantapään kautta opettelin uutta työtäni. Kun nettikauppa teki hengellisen kivijalkakirjakaupan toiminnan kannattamattomaksi, opiskelin lähihoitajaksi.
Mielekkäitä kohtaamisia ja johdatusta olen kokenut uskoontuloni jälkeen paljon. Elämääni on tullut vapaus ja ilo, turvallisuus ja iankaikkisuus. Minulla ei ole pelkoa tulevasta, sillä tiedän, että Jeesus on minun kanssani.
Parisuhdeongelmat
Teija ja Mikko Ylimäki, Lapua
Mikolla oli paha olo ja hän alkoi lääkitä itseään alkoholilla, mikä lisäsi tilanteen toivottomuutta. Teija yritti auttaa, mutta kaikki auttamisyritykset päättyivät aina riitelyyn. Tilanne oli toivoton.
Teija: Rakkaustarinamme alkoi vuonna 1998 ollessamme nuoria, 16- ja 18-vuotiaita. Paljon ihania asioita tapahtui: kihlautuminen, pitkä seurustelu, häät ja esikoisen syntymä vuonna 2004. Minä opiskelin yliopisto-opintoja ja Mikko teki vastuullista työtä perheyrityksen työnjohtajana. Molemmilla oli omat vastuut arjessa. Perheeseemme syntyi toinen lapsi ja minä jatkoin kotiäitinä opiskellen siinä ohessa.
Mikko: Paineet ja stressi yrittäjän työssä olivat kovat. Lisäksi tuntui, että kotona vaimo vain nalkutti siitä, kuinka vähän ehdin olla perheen kanssa. Aloin lääkitä pahaa oloa alkoholilla.
Teija: Päällisin puolin kaikki oli hyvin, mutta avioliitossa vedimme kummatkin köyttä vastakkaisiin suuntiin. Oli pahoja riitoja emmekä pystyneet keskustelemaan vaikeista asioista. Vuosi 2009 oli vaikea ja mietimme vakavasti eroamista. Lasten takia päätimme kuitenkin jatkaa. Saimme vielä kaksi lasta lisää.
Mikko: Selkäni oli reistaillut jo pitkään. Kesällä 2013 se meni niin huonoksi, etten päässyt sängystä ylös. Selästä leikattiin iso välilevyn pullistuma. Kuntoutin itseni kuitenkin pian fyysisesti työkuntoiseksi. Vuosia pinnan alla kytenyt työuupumus nousi pintaan, jolloin alkoholin käyttöni lisääntyi ja alkoi ohjata arkeani. Jaksoin päivän työt sillä, että illalla saan juoda – salassa, yksin. Tämä kierre tietenkin lisäsi oman tilanteeni toivottomuutta. Tuntui, ettei elämässä ollut enää mitään järkeä. Olo oli surullinen ja epätoivoinen.
Teija: Keskityin lapsiin ja kodinhoitoon. En osannut auttaa Mikkoa, koska auttamisyritykset päättyivät aina riitelyyn. En myöskään tiennyt, kuinka epätoivoisessa tilanteessa mieheni oli, koska emme pystyneet puhumaan siitä. Pyysin silti, että Mikko hakisi jostain apua.
Mikko: Mietin AA-kerhoa ja muita keinoja auttaa itse itseäni, mutta voimani eivät riittäneet avun hakemiseen. Tutustuin uskovaan ihmiseen, joka kertoi minulle, että Jeesus voi auttaa. Mietin paljon uskonasioita ja luin salaa Raamattua. Joulukuussa 2014 tuli päivä, jolloin olin aivan pohjalla ja päätin antaa elämäni Jeesukselle. Sain syntini anteeksi ja sellaisen rauhan, mitä ei ole koskaan ennen ollut. Jumala vapautti minut myös alkoholiriippuvuudestani.
Teija: Suhtauduin pienellä varauksella Mikon uskoontulemiseen, koska se oli minulle uutta ja outoa. Ajan kuluessa huomasin, että muutos oli kestävä, aito ja todellinen. Sain omin silmin nähdä, kuinka Jeesus parantaa ja auttaa tänäkin päivänä. Näin, että Mikolla oli nyt jotain mitä minulla ei ollut: rauha Jumalan kanssa. Mietin, että jatkanko elämää omin voimin vai annanko Jeesukselle ohjat. Kun postilaatikkoomme tuli kutsu ”Jeesus, minä rakastan sinua” -iltaan, päätin mennä tilaisuuteen ja antaa elämäni Jeesukselle. Siellä sain rukoilla ja pyytää syntini anteeksi. Suuri kivi vierähti sydämeltäni ja tiesin heti, että nyt ollaan oikealla tiellä.
Mikko ja Teija: Olemme saaneet perheenä kasvaa lähemmäksi Jeesusta ja kokea, miten suuri siunaus siinä on, että aviopari pysyy yhdessä, vaikka on vaikeuksia, pettymyksiä ja vääriä tekoja toista kohtaan. Ihmeellisellä tavalla Jeesus korjaa pyytäessämme rikkinäisiä sydämiämme. Kun yrittää omin voimin, niin katkeruus ja kyynisyys ottavat avioliiton vaikeuksissa vallan. Jeesus on tehnyt työtä sydämissämme niin, että olemme saaneet antaa anteeksi toinen toisillemme. Olemme saaneet kokea anteeksiantamisen ihmeen.
Kuolema, Vanhemman/vanhempien menettäminen
Tarja Kallio,
Vietin mukavan huoletonta elämää, kunnes tapahtui jotain aivan odottamatonta.
Opiskelin sairaanhoitajaksi Oulun Diakonia-opistossa ja asuin kihlattuni kanssa rivitaloasunnossa. Poikaystäväni oli luonteeltaan äkkipikainen, jopa väkivaltainen. Ongelmat pahenivat niin, että valmistuttuani päätin jättää hänet.
Äitini halusi auttaa minua tavaroiden pois hakemisessa asunnolta, joten lähdimme sinne yhdessä. Poikaystäväni kuvitteli äidin vaikuttaneen eropäätökseen, siksi hän odotti meitä aseen kanssa. Kauhukseni hän ampui äitini eteiseen.
Järkyttyneenä yritin mennä auttamaan äitiäni, mutta mies ei päästänyt minua hänen lähelleen. Ne olivat elämäni kauhun hetkiä. Hän yritti ampua maassa makaavaa äitiäni vielä uudelleen, mutta ase ei lauennut.
Onnistuin ihmeellisesti pakenemaan ulos takapihalle. Mies sai minut heti kiinni ja yritti kiskoa minua väkisin sisälle asuntoon. Tarrauduin kaikin voimin terassin puisiin lautoihin. Poikaystävä istui selkäni päälle ja väänsi päätäni ase kädessä. Kauhun vallassa aavistelin, että kohta olisi minun hetkeni. Aika pysähtyi, odotin laukausta. ”Tähänkö elämäni päättyy? Tässäkö tämä oli? Hädissäni huusin Jumalaa: ”Herra auta!”
Yhtäkkiä ulko-ovi paukahti kiinni. Olimme jääneet ulos. Silloin mies sanoi yllättäen, että olen tappanut äitisi, enkä halua vankilaan. Sen jälkeen kuului laukaus ja hän surmasikin itsensä. Herra auttoi minua. Shokkitilassa, verisenä ja lyijynraskain askelin hortoilin naapuriin etsimään apua.
Elämäni romahti kun rakkain ihminen, äiti, vietiin minulta näin julmalla tavalla. Ajattelin, etten voisi enää koskaan iloita. Epämääräinen syyllisyyskin tapahtuneesta kalvoi mieltäni, oli paljon kyyneleitä ja tuskaa. Olin Jumalan puhuttelussa, olinhan itsekin ollut lähellä kuolemaa.
Halusin Jumalalta vastauksia myös elämän suuriin kysymyksiin ihmisen olemassaolosta ja elämän tarkoituksesta. Sen ymmärsin, että minun aikani ei ollut vielä lähteä. Oivalsin myös, että jatkoajan voi antaa vain Jumala.
Muutama vuosi järkyttävän ampumavälikohtauksen jälkeen meni kuin sumussa, sitten muutin Lahteen. Koin usein yksinäisyyttä ja kävelin kaupungilla. Eräänä päivänä törmäsin uskovaan kiinalaiseen naiseen, joka kutsui minut kanssaan kansainväliseen naistenraamattupiiriin. Halusin mennä ja sieltä löytyi ihan uusi maailma. Sain elävän yhteyden pelastajaani Jeesukseen. Hänen rakkautensa ja ristinkuolemansa merkitys avautui nyt paljon henkilökohtaisemmalla tavalla.
Jumala alkoi johdattaa minua askel askeleelta ja tein jatkuvasti uusia löytöjä Raamatusta. Ymmärsin, että jokainen ihminen on Hänelle ainutlaatuisen arvokas ja rakas, myös minä.
Menin uusien ystävieni kanssa myös seurakunnan muihin hengellisiin tilaisuuksiin. Rukouspalvelussa odotti yllätys: Pyhän Henki kosketti minua valtavalla voimalla päästä varpaisiin. Sain kokea hämmästyttävällä tavalla Jumalan rakkautta. Painava sisäinen taakka otettiin pois, jopa syyllisyys äidin kuolemasta, jota olin kantanut kauan.
Äitini joutui uhriksi tahtomattaan, mutta Jeesus, uhrautui vapaaehtoisesti kärsimään ristillä syntiemme rangaistuksen. Pelastus on lahja kaikille, jotka ottavat sen vastaan.
Tänään, 16 vuotta murhenäytelmäni jälkeen, olen kiitollinen. Elämälläni on tarkoitus. Saan kokea suurta iloa palvellessani elävää Jumalaa ja lähimmäisiä monenlaisissa tehtävissä. Meitä kantaa Jumala, meidän apumme. Ps. 68:20
Sairaus, syöpä
Tanja Kolehmainen, opiskelija, Joensuu
Perheemme arkea varjosti mieheni pitkäaikainen tulehduskierre ja ainainen epätietoisuus. Tilanne räjähti käsiin, kun elokuussa vuonna 2010 tuli tieto, että korkeiden tulehdusarvojen takana saattoi olla maksasyöpä. Mieheni lähetettäisiin Meilahteen tutkimuksiin.
Minulle neljän pienen lapsen äitinä tieto oli kuin olisin juossut seinään. Itkin ja huusin epätoivoisena. Uskossa olevan mieheni rauhallinen luottamus Jumalaan raivostutti. Aloin riidellä Jumalan kanssa: ”Miksi annoit syyttömälle miehelleni syövän? Minulle jumalattomallehan se kuuluisi!”
Samana iltana kävin saunassa sisäisen taistelun. Miehelläni oli jotain, jota minulla ei ollut. Pelkäsin, että jos uskoisin Jeesukseen mieheni lailla, en voisi enää olla oma itseni, sitä mitä olin. En halunnut muuttua jonkin muotin mukaiseksi uskovaiseksi. Epätoivoni ja tuskani kasvoi sietämättömäksi. Lopulta tein sopimuksen Jumalan kanssa: ”Saat minut kokonaan, jos mieheni paranee.”
Odotin Meilahden tutkimuksien tuloksia kärsimättömänä ja ahdistuneena. Miten kertoisin pienille lapsillemme isän sairaudesta, jos…? Entä jos se ei olekaan maksasyöpä? Odotuksen minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Lopulta mieheni soitti: ”Ei syöpää.” Mikä helpotus ja ilo! Hypimme lasten kanssa olohuoneessa. Puhelinlangat lauloivat! Samalla Jumala muistutti sopimuksesta, jonka olin tehnyt saunassa. Otin uskon askeleen ja antauduin kokonaan ystävyyteen Jeesuksen kanssa. Myöhemmin sain kuulla, että mieheni sisko oli erityisesti paastonnut ja rukoillut, että tulisin uskoon.
Uskoontulon jälkeen olo oli samanaikaisesti levollinen ja levoton. Levolliseksi minut teki se, että tiesin, että Jumala kantaisi vaikean ajan yli, eikä minun tarvinnut olla vahva, vaan sain olla heikko. Levoton olin taas siksi, etten tuntenut radikaalia muutosta itsessäni, niin kuin olin kuvitellut tapahtuvan, kun ihminen tulee uskoon. Samalla mietin, miten kerron asiasta läheisilleni. Kaikki järjestyi kuitenkin hyvin. Kun kerroin miehelleni uskoontulostani, hän sanoi: ”Olin varma, että ennemmin kuolleet kävelee kuin sinä tulet uskoon.” Sen verran uppiniskainen ja sitkeä tapaus olin ilmeisesti ollut.
Yhteinen usko on vahvistanut luottamusta avioliitossamme. On ihana laittaa puolisolle viestiä, että muistapa rukouksella sitä asiaa tai ihmistä. On myös ihanaa, kun saa yhdessä kiittää Jumalaa siitä kaikesta hyvästä, mitä Hän on meille antanut.
Kuusi vuotta olen nyt kasvanut Jumalan lapsena omanlaisena ja ainutkertaisena yksilönä mieheni rinnalla. Elämälläni on uusi suunta. Olen ymmärtänyt, että mieheni sairastumisen tarkoitus ei ollut, että hän kärsisi, vaan että minä löytäisin Jeesuksen. Jumalani on huumorintajuinen ja rakastava Isä, joka kulkee aina vierelläni.
Olemme saaneet kokea perheenä suuria rukousvastauksia. Jumala johdatti esimerkiksi lapsellemme hänen erityistarpeitaan vastaavan koulupaikan. Olimme huolissamme, kun poikamme oli vaihtamassa erityisopetuksesta normaaliluokalle suureen kouluun, ja rukoilimme apua asiaan. Huomasin lehdessä kristillisen koulun ilmoituksen, ja kun menimme tutustumaan kouluun, tajusin heti, että tämä oli se rukousvastaus.
On myös aikoja, jolloin elämä on hankalaa ja Jumala tuntuu kaukaiselta. Nyt minulla on kuitenkin uusi perhe, seurakunta, jonka kanssa saan jakaa elämäni ja etsiä Jumalaa. Seurakunnasta löytyy rakkaita ystäviä aina kun tarvitsen rohkaisua tai kuuntelevaa korvaa. Jumala on ihmeellinen. Hän kuljettaa ahdistuksesta rauhaan, toivottomuudesta uuteen elämään.
Näky
Sylvi Järvinen, eläkeläinen, Ähtäri
Keski-ikäisenä mieleeni nousivat kysymykset elämän tarkoituksesta. Sekä merkillinen kaipaus.
Sinä elokuuna olin täyttävä 50 vuotta. Elämä oli ollut siihen saakka melko tasaista. Olimme kasvattaneet lapset, mies oli tuonut leipää pöytään muurarina ja minä ollut lasten kanssa kotosalla. Olin kuitenkin sisäisesti jotenkin rauhaton. Mieleeni nousi kysymyksiä, mikä tarkoitus tällä elämällä oikein on. Elämässäni ei ollut erityisiä vaikeuksia, mutta kyselin kuitenkin elämän mieltä ja tarkoitusta ja kaipasin jotain suurempaa.
Kävin tuolloin melko säännöllisesti juttelemassa muuan kylässämme asustelleen mummon luona. Autoin häntä arjen askareissa ja jaoimme elämän taipaleen asioita keskustellen.
Joulun jälkeen poikani tuli uskoon. Uskovan ystäväni iloitessa poikani elämänmuutoksesta mietin, että ehkä minunkin olisi hyvä tehdä sama ratkaisu. Keväällä sukulaismiehen hautajaisissa muuan sukua oleva evankelista sanoi minulle, että Jeesus kutsuu minua pelastukseen. En pitänyt noita sanoja pahoina, olivathan uskonasiat minulle periaatteessa tuttuja jo lapsesta saakka.
Elämän tarkoitusta ja mieltä pohtivat kysymykset polttelivat edelleen mielessäni. Toukokuussa järjestettiin hengellinen tilaisuus Ähtärin yläasteella, jonne suuntasin kulkuni. Ajattelin, että josko tuolta löytyisi vastaus etsintään. Menin tilaisuudessa puhujan luokse eteen ja luovutin elämäni Jeesukselle. Se oli tietoinen ratkaisu. Tunnekuohua en kokenut siinä hetkessä.
Seuraavana päivänä mieleeni hiipi epäilyksen ajatus, ettei Jeesus olekaan pelastanut minua. Samalla minulta meni ruokahalu. Kun yö laskeutui, en saanut nukuttua. Näitä hankalia päiviä oli muutamia, kunnes eräänä yönä tapahtui jotain merkittävää. Makasin petissäni valveilla silmät kiinni enkä saanut unta. Yhtäkkiä kuulin valtavaa pauhinaa. Aukaisin silmäni ja näin, kuinka huoneen yläkulmasta tuli kirkkaita valoja minua kohti ja ne täyttivät sisimpäni. Tuon ihmeellisen hetken jälkeen sain sieluuni rauhan.
Uskoontulo ei tuonut ulkoisesti elämääni suurta muutosta. Elämäni oli ollut tasaista perheenäidin elämää.
Kävin tapaamassa tuttua mummoa kotikylälläni. Kerroin hänelle, että olin tullut uskoon. Silloin vanhus sanoi, että hän oli aiemmin arvellutkin, että näin tulisi tapahtumaan. Olin kuulemma puhellut hänelle kevään mittaan siihen malliin.
Uskoontulon myötä minulle tuli into lukea Raamattua ja minun oli päästävä mahdollisimman usein hengellisiin tilaisuuksiin. Aina se ei ollut kuitenkaan mahdollista, koska asuimme melko kaukana Ähtärin keskustasta eikä minulla ollut autoa. Pyhäpäivinä pääsin onneksi hengellisiin tilaisuuksiin.
Löysin seurakunnasta hengellisen kodin ja oman paikkani. Varsinkin sitten, kun muutin Ähtärin keskustaan, ryhdyin auttamaan vapaaehtoisena seurakunnassa. Olin mukana keittiöllä ja siivosin. Lastenleireillä olin laittamassa ruokaa monena, monena kesänä.
Elämäni suuresta käännekohdasta on aikaa jo yli 30 vuotta, mutta voin sanoa, että usko merkitsee minulle edelleen paljon. Uskossa minulla on perusturva, joka ei horju. Saan turvata Jeesuksen pelastustyöhön ja luottaa Taivaan Isään kaikessa elämässäni.
Koulu- tai työpaikkakiusaaminen, Kuolema, Päihteet
Susanna Ahonen, yrittäjä, Lohja
Heräsin kauppakeskus Foorumin edestä yön jälkeen ja katsoin laukustani pudonneita huumeruiskuja. Niitä katsoessa ymmärsin, etten halua elämäni jatkuvan näin. Voisiko minun elämäni muuttua?
Suurin syy huumeiden käytön aloittamiseen löytyy koulukiusaamisesta, jota koin ala-asteikäisenä. Se aiheutti haavat sisimpääni. Koin, etten kuulunut porukkaan ja olin aina erilainen kuin muut. Oli vaikea saada hyväksyntää ja aitoja ystävyyssuhteita koulumaailmasta. Koin oloni aika ulkopuoliseksi.
Ylä-asteiässä aloin hakea huomioita toisenlaisesta ystäväpiiristäni ja kokeilin ensimmäistä kertaa kannabista. Kokemus oli aika jännittävä ja tunsin olevani osa porukkaa. Ehkä minut nyt vihdoin hyväksyttäisiin ja saisin ystäviä ympärilleni. Voisiko tämä täyttää tyhjyyden sisälläni?
Hiljalleen mukaan tulivat amfetamiini, LSD ja ekstaasi. Huumeidenkäyttö toi mukanaan ikäisteni hyväksyntää ja kunnioitusta. Olimme kuin pieni perhe, jossa ymmärsimme toisiamme ja elimme samaa elämää. Olimme kuitenkin irrallaan muusta yhteiskunnasta ja elimme eri tavalla. Olimme lojaaleja toisiamme kohtaan, mutta vain tiettyyn rajaan asti.
Heroiininkäyttö alkoi 16-vuotiaana ja jäin siihen koukkuun välittömästi. Entiseen ei ollut enää paluuta. Heroiinin antama hyvänolontunne oli niin vahva, että kuvittelin löytäneeni elämäni tarkoituksen. Sanoinkin, etten ennen heroiinia tiennyt edes, mitä elämä on. Nyt tunsin, kuinka tyhjyys täytettiin sisälläni heroiinilla. Mutta sitä pitikin saada aina lisää, jotta tyhjyys sai täyttyä.
Huumeidenkäyttö toi mukanaan karun maailman, mukaan lukien rikokset ja käyttäjien välinpitämättömyyden toisiaan kohtaan. Tämä todella valkeni minulle, kun sain musertavan puhelinsoiton. Sain kuulla, että hyvä ystäväni oli tappanut toisen ystäväni huumevelkojen vuoksi. Tarkoitus ei kai ollut tappaa, mutta niin siinä oli kuitenkin käynyt. En voinut ymmärtää, että ihmisarvolla ei ollut arvoa huumeidenkäytön rinnalla.
Tämän jälkeen sain tiedon, että hyvä ystäväni oli kuollut heroiinin yliannostukseen ja hän löytyi kuolleena Helsingin Lasipalatsin wc:stä. Tämä ystävä oli ollut aina se kaikista mukavin ja sydämellisin meidän koko porukasta. Miksi juuri hänen piti kuolla? Aloin myös miettiä omaa elämääni, paljonko minulla olisi vielä aikaa jäljellä. Minne menen kuoleman jälkeen? Voinkohan minäkin kuolla tuolla tavalla?
Se oli käänteentekevä hetki elämässäni, kun heräsin Foorumin edestä huumeruiskut levitettyinä pitkin katua. Silloin ajattelin, että tämän täytyy loppua. Halusin elämäni kuntoon. Halusin uuden mahdollisuuden.
Tapasin vanhan lapsuudenystäväni Hannan ja aloimme keskustella uskonasioista. Onkohan Jumala sittenkin olemassa? Menimme yhdessä ystäväni kanssa seurakuntaan nuorteniltaan Helsingissä. Halusimme tietää lisää. Meitä hieman jännitti mennä seurakuntaan, emmekä oikein tienneet, mitä odottaa.
Seurakunnan nuoret olivat iloisia ja täynnä elämää. Heillä oli selvästikin jotakin, mitä meillä ei ollut. En ollut koskaan kokenut vastaavaa ilmapiiriä ja tunnetta. Aloinkin käydä seurakunnassa joka viikonloppu huumebileiden sijaan. Joidenkin kertojen jälkeen pastori kertoi, että Jeesus kuoli ristillä meidän kaikkien syntien tähden, ja se koski myös minua. Jeesus on tie vapauteen ja pelastukseen, ja jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu. Kuka vain voi antaa elämänsä Jeesukselle riippumatta teoistaan tai taustastaan. Jeesus on ihan jokaista ihmistä varten, mutta itse saan tehdä valinnan, haluanko vastaanottaa hänet elämääni.
Olin todella kosketettu illan puheesta. En ollut koskaan ennen ymmärtänyt näin selkeästi, mistä uskossa oli kyse. Sanoma osui suoraan sydämeeni. Kotiin päästyäni huusin: ”Jeesus, jos todella olet siellä, pelasta mut!”
Siinä hetkessä syntini riisuttiin pois ja sain kokea yliluonnollisen vapautumisen ja parantumisen. Se, mitä olin löytänyt huumeista, ei ollut mitään verrattuna tähän rauhaan ja iloon. Pyhä Henki täytti minut vahvemmin kuin mikään huume, ja se oli aitoa iloa. Koin, että se valtava tyhjyys täytettiin aidolla Jumalan rakkaudella. En kokenut enää olevani tyhjä, olin täynnä. Matkani Jeesuksen kanssa sai alkaa.
Tänään, 17 vuotta myöhemmin, olen naimisissa ja 2 lapsen äiti. Elän ihan tavallista elämää Lohjalla ja johdan omaa kotipalveluyritystäni. Lisäksi olen saanut löytää paikkani Awake ry:n toiminnanjohtajana ja saan auttaa ihmisiä löytämään yhteyden rakastavaan Taivaan Isään.
Elämäni käännettiin ylösalaisin, ja haluan kertoa siitä. Minä sain toisen mahdollisuuden. Muutos on mahdollinen! Sinunkin elämäsi voi muuttua.
Luokittelematon, Usko
Sirkka Sihvonen,
Lukioikäisenä tulin mielestäni vakuuttuneeksi siitä, ettei Jumalaa ole olemassakaan ja että Raamattu on pölyttynyt historiallinen kirja, jolla ei ole kosketuskohtaa nykyaikaan. Hulluinta noina ateistiaikoina oli se, että Jumalaa piti vastustaa, vaikkei häntä mielestäni ollutkaan. Näin kului seitsemisen vuotta, kunnes törmäsin siihen tosiasiaan, että vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aate, niin kuin kaikki muutkin ihmisten aatteet, näytti romuttuvan ihmisen itsekkyyteen. Olin luottanut, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta näin ei ollutkaan. Tajusin, etten pystynyt elämään edes omien ihanteitteni mukaan.
Eräs kirja johdatti minut lukemaan Raamattua siltä kantilta, että Raamatussa on paljon tietoa menneisyydestä ja nykyajasta, mikä on toteutunut, ja myös vielä toteutumattomista tapahtumista. Koska vakuutuin näiden Raamatun kirjoitusten totuudellisuudesta, aloin pitää mahdollisena, että Raamattu on oikeassa myös muiden asioiden suhteen. Ensimmäisenä tajusin, että Jumala on, vaikken häneen uskonutkaan. Seuraavaksi selvisi se, että olen hänelle vastuussa elämästäni, jonka olen häneltä lahjaksi saanut. Koska en edes omia ihanteitani pystynyt täyttämään, kuinka sitten Jumalan vaatimukset. Onneksi Raamatusta löytyi evankeliumi eli ilosanoma, joka kertoi Jeesuksen täyttäneen kaikki Jumalan vaatimukset minun puolestani ja kärsineen myös rangaistuksen, joka minulle kuuluisi. Siksi saan käydä Jumalan eteen anteeksisaaneena ja rakastettuna taivaallisen Isän lapsena. Oli vapauttavaa saada tietää, että menneisyyden synnit, Jumalan tahdon rikkomiset ja erilaiset mokat eivät enää sitoneet minua, vaan sain katsoa kohti tulevaisuutta uskoen Jumalan täydelliseen anteeksiantoon, vaikka olen edelleen syntinen ihminen. Yhteiskunnan ja ihmisten vastaiset teot minun kyllä piti sopia näiden tahojen kanssa. Jumalan armo ei anna minulle lupaa rikkoa Jumalaa, lähimmäistä tai itseäni vastaan. Saan kuitenkin rukoilla hänen johdatustaan ja apuaan kiusauksissa ja vaikeissa elämän tilanteissa.
Minua ei oikeastaan kukaan ihminen toivonut tänne syntyväksi, sillä jouduin synnyttyäni lastenkotiin. Kuitenkin Jumala, kaikkien Isä ja elämänantaja ilmoittaa Raamatussa: ”Kaukaa ilmestyy minulle Herra: ’Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.” Kutsu elämään on tullut korkeimmalta mahdolliselta taholta – Jumalalta. Tämä kutsu koskee jokaista syntynyttä ihmistä. Sain lähteä viemään tätä iloista sanomaa aina Japaniin saakka ja todistaa sielläkin Jeesuksesta.
Usko Jeesukseen ei merkitse minulle vain iankaikkisen elämän odotusta, vaan saan jo tänään elää tietäen, että Jeesus on mukana elämässäni niin hienoina kuin huonoinakin hetkinä.
Lajittelematon, Luokittelematon
Seppo Aaltonen,
Olin noin kolmikymppinen, kun Jumala alkoi kutsua ja pysäytellä minua. Olin myyntimies ja liikuin paljon, työ täytti elämäni. Perhettäkin oli, vaimo ja poika. Asiat olivat kunnossa niin kotona kuin työssäkin, ja tulevaisuus näytti valoisalta.
Mutta sitten alkoi tapahtua. Kohdalleni sattui lyhyessä ajassa seitsemän autokolaria, mutta yhdessäkään niistä ei minua todettu syylliseksi. Kun vein kolmannen työautoni vaihtoon 160 000 kilometriä ajettuna, kuljettajan puolen sivupellit oli vaihdettu jo kolme kertaa. Itselleni tai perheelleni ei tullut koskaan naarmuakaan noissa tärskyissä, mutta ymmärsin, että Jumala puhui minulle niiden autokolareiden kautta.
Niinpä aloin etsiytyä hengellisiin tilaisuuksiin. Lopullinen päätös ottaa vastaan Jeesuksen pelastustarjous tapahtui työmatkalla hotellihuoneessa. Viattomien lasten päivän jälkeisenä yönä sain rauhan sisimpääni. Työkaverini kertoi minulle yksinkertaisin sanoin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ja se teki tehtävänsä. Kun olin tehnyt ratkaisuni, Jumala paransi – aivan kuin pikavoittona – minulta vaikean selkävian, jäykän oikean jalan ja syntymästäni asti viallisen, tukkeutuneen sieraimen. Kaikki tämä tapahtui noin kymmenessä sekunnissa. Edellisenä iltana olin väittänyt, ettei Jeesus enää nykyään paranna sairaita. Kun se kuitenkin tapahtui, sisimpäni täytti valtava ilo ja ensimmäiset sanani olivat: ”Kiitos Jeesus!” Hotellihuoneessa loisti Jumalan kirkkaus ja kuulin sanat: ”Olet uudestisyntynyt.”
Sain aloittaa uuden, toisenlaisen elämän puhtaalta pöydältä Jeesuksen seurassa. Sain irrottaa autostani invapolkimet ja painonnostoennätykseni menivät uusiksi. Työkaverini ja ystäväni näkivät, että olin jälleen terve mies. Minulle suurin asia oli kuitenkin sisäinen terveys, yhteys Jumalaan.
Rauha sisimmässäni on säilynyt ja terveys on edelleen hyvä. Olen ajanut normaalilla autolla jo noin 900 000 kilometriä ja ilma kulkee edelleen normaalisti nenän kautta. On mielenkiintoista ja jännittävää elää käsi Jeesuksen kädessä ja tietää, että paras aika on vielä edessä. Olen onnellinen mies!
Läheisten menettäminen, Lajittelematon
Seija Sunna,
Tsunami vei tytärpuoleni nelihenkisen perheen Tapaninpäivänä 2004. Tytär löytyi pian ja hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa. Kesän korvalla löytyi vävy ja siunaus toimitettiin Nurmijärven kirkossa. Yhdeksän-vuotias poika löydettiin syyskuussa ja hänen siunauksensa tapahtui Helsingin Lähetyskirkossa. Nelivuotiaan tyttären löytymisestä oli jo luovuttu, mutta hänkin löytyi vuosi onnettomuuden jälkeen. Hänet oli jo ehditty siunata poissaolevana. Toisen suomalaisperheen ainoana henkiin jäänyt lapsi oli tunnistanut pienen vainajan poliisin valokuvasta uimapuvun perusteella. Uimapuku oli hankittu vasta paikan päällä.
Syksyllä 2004 nelivuotias Aino sanoi, että he lähtevät taivaaseen. Aikuiset sanoivat, ei kun Thaimaaseen. Mutta tyttö pysyi kannassaan ja puhui taivaaseen lähtemisestä. Sitten hän leikki nukeillaan ja selitti, miten nuket ovat kuolleet. Aikuiset oikaisivat, että sinä laitat heitä nukkumaan. Taas tyttö oli vakuuttunut sanomisestaan, että nuket ovat kuolleet. Kuka siis ymmärsi, mistä oli kyse?
Kuolema oli läsnä elämässämme joka päivä. Olin tehnyt mielenkiintoista työtäni fysioterapeuttina ja olin tottunut kuuntelemaan ihmisten murheita. Nyt en jaksanut kuulla yhtään toisten huolia, kun en jaksanut enää omianikaan. Tyhjyys täytti elämäni vuonna 2005. Helmikuussa sain sydänkohtauksen. Ensiavussa lääkäri kyseli elämäni taustoja eikä ihmetellyt yhtään. Minun oli siinä vaiheessa pakko jättää työni lopullisesti. Oma isäni kuoli vielä toukokuussa.
Miten itse selvisin kuoleman varjon laaksossa? Minulla oli ollut aiemmin lapsen usko, joka oli muuttunut aikuisuuden kynnyksellä omakohtaiseksi uskoksi. Silloin elin seurakunnassa rikasta aikaa ja koin Jumalan puhuvan minulle. Lauloin eri kuoroissa. Läheinen ystäväni lähti lähetystyöhön Afrikkaan. Mutta sitten muutin toiselle paikkakunnalle ja kaikki muuttui. Jatkoin käymistä kirkossa kyllä aika ajoin, mutta oma uskonelämäni tuntui etäiseltä. Rukoilin ainoastaan silloin, kun olin ahdistunut. Herra oli minulle kuin kaupan hyllyltä omiin tarpeisiini napattava tavara. Minulla oli asiaa hänelle, mutta en hiljentynyt kuuntelemaan, olisiko hänellä jotain sanottavaa minulle.
Kun menetin läheisiäni, olin töissä kuntoutuslaitoksella, jossa Klaukkalan kirkkoherra piti säännöllisesti iltahartauksia. Kun hän ei päässyt tulemaan, vaimo oli sijaisena. Tsunamin tuoman tuskan keskellä tämä papin vaimo oli ainoa ihminen, jonka pystyin kohtaamaan oikeasti. Hän osasi olla sopivasti hiljaa. Perheen jäsenet olivat kyllä ympärillä, mutta hekin kärsivät. Tarvitsin yhden ulkopuolisen ihmisen ja sen minä sain. Papin vaimon kautta löytyi raamattupiiri ja koin taas Jumalan puhuvan minulle. Se lohdutti. Rukous sai aivan uuden syvyyden. Herra ei anna surua siksi, ettenkö olisi hänelle rakas – päinvastoin. Sain uuden toivon. Ikuinen elämä odottaa. Jumala haluaa viedä perille. Jeesus on kuoleman voittaja. Hän on ylösnousemus ja elämä.
Kaiken jälkeen ihmiset ovat tulleet minulle tärkeiksi ja rakkaiksi. Anteeksiantaminen on avautunut uudella tavalla. En katso taaksepäin katkerana vaan eteenpäin kiitollisena. Apostoli Paavalin sanoin: ”Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” Filippiläiskirje 3:13-14.
Päihteet
Sauli Jurkkola,
Lähtöasetelmat elämälleni olivat kovin vähäiset. Vanhempani erosivat, kun olin noin 6 v. En kokenut koskaan johdonmukaista hyväksytyksi tulemista. Elin 6-7 -vuotiaasta lähtien täysin ympäröivän maailman vaikutuksille alttiina ilman molempien vanhempien tuomaa huolenpitoa ja ohjausta, puhumattakaan kristillisen elämänkatsomuksen välittämästä rakkaudesta.
Koin elämäni lapsuus- ja nuoruusvuodet niin epävarmoina ja monien ylitsepääsemättömien haasteiden saattamina, että automaattisesti tukeuduin jo varhain, miltei lapsena, alkoholin ym. päihdyttävien ja huumaavien aineiden tuomaan tunnelmaan. Aikuisiällä työpaikat vaihtuivat jatkuvasti alkoholinkäytön vuoksi. Kun Lahdesta ei enää löytynyt työpaikkaa, muutin toiseen kaupunkiin.
Vuonna 1975 useiden itsemurha-ajatusten ja yritysten jälkeen olin päättänyt toteuttaa haaveeni päästä tästä matoisesta maailmasta. Kuljin järven rannalla päätöksenäni hukuttautua riittävän syvään hyiseen veteen. Silloin muistui mieleeni, miten uskovainen tätini oli rukoillut puolestani vanhempieni eron vaiheilla. En ehkä nähnyt häntä sen jälkeen, mutta rukous oli säilynyt alitajunnassani. Olin muutama päivä aiemmin saanut kaupungilla myös lehtisen, jossa lukivat Jeesuksen sanat: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä”. Sydämeeni tunkeutui ajatus, jota olin joskus miettinyt: Ennen kuin tapan itseni, haluan tietää, mikä on totuus.
Täydellisen depression valtaamana Jeesuksen vastavoima alkoi vaikuttaa sydämessäni. Olin 25-vuotias. Aloin nähdä itseni vääryyden kyllästämänä ihmisenä. Koin vetoa syviin vesiin ja samanaikaisesti toistui Kristuksen hiljainen kutsu. Aloin uskoa häneen, halusin uskoa. Totesin: olet tie ja totuus ja elämä. Valheet ovat tuottaneet elämässäni minulle katkeran tappion ja elämäni toisen herran seurassa päättyy tähän. Vaivuin vajavaiseen rukoukseen Jeesuksen Kristuksen edessä ja sain vastaanottaa syntieni anteeksiantamuksen sydänten tuntijalta. Rukoukseni aikoihin yleiskuntoni, terveyteni ja talouteni olivat nolla. En itse jaksanut ryhdistäytyä. Olin pakotettu odottamaan Herraltani jotain kokemani vapautuksen lisäksi. Hän yllätti särkyneen sisimpäni lahjoittamalla minulle Pyhän Hengen. Sain voiman, valtavan Jumalan ”ydinvoiman”, ikään kuin heliumin, minkä varassa nousin elämään. Tunsin ensimmäisen kerran luottamusta, varmuutta siitä, että olen hyvissä käsissä.
Uskoon tultuani 1975 mietin, miksi vasta nyt tulin Jeesuksen luo. Koin, että olin menettänyt liian pitkän ajan kulkiessani tietäni ilman yhteyttä elävään Jumalaan, ilman sisäistä turvallisuudentuntoa, rauhaa, iloa ja toivoa. Uskoontulon myötä pääsin kiinni elämään. Jo vuoden kuluttua olin kunnallisvaaliehdokkaana ja kuuluin vaalilautakuntaan. Työsuhteet pitenivät ja yrittäjänä toimin yli 20 v. Koin myös halua saada teologista koulutusta. Sitä hankin neljästä eri raamattukoulusta/-opistosta. Viimeksi opiskelin Keuruun Iso-Kirja opistossa vuosina 94-97. Pyhä Henki antoi minulle voiman viedä hyvää sanomaa eteenpäin ja auttaa muita. Olen saanut palvella Herraa yli 30 v. ajan maallikkosaarnaajana ja vetäen raamattupiirejä eri yhteyksissä: liike-elämässä, Kan-kodilla ja vuodesta 2001 Lahden Helluntaiseurakunnassa.
”Sillä, niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:16).
Ahdistus, Sairaus
Sari Rintala, lastentarhanopettaja, Rauma
”Reipas tyttö, jaksa vielä vähän.” Tällä lauseella olin tottunut rohkaisemaan itseäni vielä keski-ikäisenäkin aina siihen päivään saakka, kun en jaksanut enää edes itkeä. Olin seurannut isäni munuaissairauden etenemistä lapsesta saakka ja nähnyt kuinka vuosien varrella vakavat liitännäissairaudet vain lisääntyivät. Sairaalavierailut, leikkaukset, pelko ja toivo vuorottelivat. Nuorin neljästä lapsestamme oli alle vuoden ikäinen, kun myös minulla todettiin ”isänperintönä” sama tauti. Isäni kuoli lopulta sairauteensa hyvin uupuneena. Ahdistus omien oireiden etenemisen seuraamisesta alkoi.
Olin oppinut jo nuorena kiittämään Jumalaa siunauksista elämässäni. Uskoin, että taivaan Isä haluaa vain hyvää lapsilleen, ja että se on sellaista hyvää, minkä tarkoitus on aina ilahduttaa. Kun muutamia vuosia sitten perheeni elämään alkoi kasautua muitakin vastoinkäymisiä, en nähnyt hyvää Isää enää missään. Olimme hyvin synkän ja ahdistavan murheen pilven alla. Arki muuttui pelkäksi selviytymiseksi ja unettomuus sai ajattelun vääristymään. Oman sairauteni jaksoin vielä kantaa, mutta oli tuskallista nähdä omat lapseni selviytymisen äärirajoilla. Surullisinta oli se, etten enää tuntenut Jumalan läsnäoloa enkä kiitollisuutta. Olin vihainen, mutta en voinut muiden takia sanoa sitä ääneen. Syytin Jumalaa siitä, että hän on ollut epäreilu ja mielivaltainen. Mutta huomasin myös uskoneeni omiin mahdollisuuksiini enemmän kuin Häneen. Uskoni oli punnittu ja köykäiseksi havaittu. Kun synkin pelon pilvi oli lipunut muualle, jäljellä oli vain tyhjä, vanhentunut ihmisen kuori. Yritin olla kiitollinen perheen säilymisestä, mutta surin valtavasti sitä, että elämäni oli oikeasti jo ohitse, eikä Jumalalla ollutkaan minulle mitään henkilökohtaista tarkoitusta. Luulin, että ”parasta ennen”-aika meni osaltani jo. Olin ollut pelkkä äiti ja vaimo. Nyt lasten kasvaessa ja voimien hiipuessa olin menettämässä merkitystäni, näin minä ainakin luulin.
En ollut ymmärtänyt, että Jumala itse oli ollut mukana kaikessa ja halusi näyttää minulle todellisen siunauksensa. Hän oli kulkenut rinnallani koko ajan ja sai minut nyt janoamaan Pyhää Henkeään. Ripustauduin raamatun lupaukseen: ”Rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi”. Käytin vuorotteluvapaani etsiäkseni Jumalaa. Kuljin pitkin metsiä ja itkin ikävääni. Minulla oli tapana aamuvarhain istahtaa aina samalle kivelle metsässä ja parkua siinä kaikki suruni ja suuttumukseni Jumalalle. Maassa oli lunta, ja uutta satoi lisää, joten en huomannut, kuinka paperinenäliinakasa kiven vieressä kasvoi aika suureksi…
Jumala vastasi minun huutooni ja tajusin olevani tekemisissä jonkun paljon itseäni suuremman kanssa. Suuri siunaus olikin kätketty siihen synkkään pilveen, joka hajotti minun itseriittoisuuteni. Luovutin elämäni täyden hallintavallan hänelle, ja sain tilalle vahvan peruskallion; olosuhteista riippumattoman uskon Jeesuksen voimaan. Elämääni on nyt tullut uusi ilo ja rohkeus ja se lupaa joka aamu, ettei kaikki ole vielä tässä. Nenäliinatkin siivosin metsästä kiitosmielellä, kun lumet olivat sulaneet. Jumalalla on minulle tarkoitus!
Alkoholiongelmat, Päihteet, Sairaus
Sampsa Virta, Joensuu
16-vuotiaana jouduin kevytmoottoripyöräonnettomuuteen, ja oikea käteni halvaantui. Sairaalassa sain kipulääkkeitä, joiden väärinkäyttö alkoi oikeastaan heti. Nuoruuteni meni huumeiden käytön ja välittämisen parissa, kunnes elämäni muuttui.
Kun onnettomuus tapahtui, yritin uskotella itselleni, ettei se haittaa. Aluksi ei ollutkaan tiedossa, että käsi on pysyvästi halvaantunut. Kun asia alkoi valjeta, olin järkyttynyt ja kirosin Jumalan.
Olin vuoden pois koulusta ennen kuin palasin lukioon. Sairaalassa olin saanut hermosärkyihin kipulääkkeitä, jotka veivät mennessään. Olin yläasteajan ryypännyt ja poltellut pilveä, mutta onnettomuuden jälkeen päihdeongelma syveni lääkkeiden väärinkäytön myötä. Lukion loppupuolella aloin käyttää viikonloppuisin muitakin huumeita.
Lukion jälkeen aloitin ammattikorkeakoulussa kahden eri ammatin opiskelun, mutta kummastakaan ei jäänyt mitään käteen. Koulujen keskeyttämisen jälkeen suunnitelmani oli käyttää huumeita loppuelämäni. Halusin nauttia elämästä, hakea hyvää fiilistä ja paeta pahaa oloani. Elämän täyttivät samanhenkiset kaverit.
Päihteiden käyttö oli aluksi hauskaa. Hyvä fiilis ei kestänyt kuitenkaan ikuisesti, vaan lopulta olo oli turtunut ja sekava. Olin masentunut ja ahdistunut, minulla oli harhaisia ajatuksia, eikä psykoosi ollut kaukana. Jouduin sairaalaan yliannostusten takia. Vuonna 2011 olin vähällä kuolla, kun sammuin auton rattiin. Aloin käydä riippuvuuspoliklinikalla. Pari kuukautta meni hyvin, mutta vuoden päästä olin samassa suossa – ja pahemmassakin.
Olin ulkona tupakalla, kun rukoilin ensimmäistä kertaa. ”Jos on olemassa jotakin suurempaa, tarvitsisin apua”, huokaisin. Pitkästä aikaa löysin elämänhalua. Aloin vähentää päihteiden käyttöä, sain uusia ystäviä ja tapasin nykyisen vaimoni.
Minua kiinnostivat kaikenlaiset henkiset asiat, ja pohdin ja luin paljon. En hakenut apua kristinuskosta. Kuitenkin tunsin eräänä marraskuisena päivänä vuonna 2013 yksin kotona ollessani hyvin voimakkaan läsnäolon. Ymmärsin, että se on Jeesus. Kysyin: ”Oletko se sinä, Jeesus?” Tunsin voimakkaan sähkövirran päästä varpaisiin. Kysyin yhteensä kolme kertaa: ”Oletko se sinä, Jeesus?” Joka kerta tunsin saman sähkövirran. Netistä luin syntisen rukouksen, jossa pyysin Jumalaa antamaan syntini anteeksi. Muistan ajatelleeni, että Jumala on nähnyt kaiken, mitä olen tehnyt.
Tuon illan jälkeen päihteet jäivät, alkoholi ja tupakkakin. Toivottomuus vaihtui elämänhaluun, ja itsekkyyden ja epärehellisyyden sijaan halusinkin pyrkiä hyvään. Toisistamme tietämättä myös siskoni oli tullut samana päivänä uskoon, ja aloin käydä hänen kanssaan seurakunnan tilaisuuksissa. Menimme kasteelle. Elämä muuttui.
Olin haaveillut psykologian opiskelusta jo huumeiden käyttöaikana, mutta narkomaanina se tuntui absurdilta haaveelta. Nyt kuitenkin opiskelen yliopistossa toivealaani. Aiemmin kaikki jäi kesken, mutta nyt minulla on motivaatiota.
Minulla on myös vaimo ja alle vuoden vanha tytär. Olen saanut perheen ja opiskelupaikan, ja ennen kaikkea pelastavan uskon ja merkityksen elämälleni. Vaikka yli puolet elämästäni on ollut vaikeaa, olen kiitollinen siitäkin. Jumala on pitänyt huolta ja johdattanut.
Uskon, että käteni on kuntoutunut hieman. En käytä enää kipulääkkeitä päivittäisestä kivusta huolimatta. Vaikka kipu on välillä kovaakin, se ei enää samalla tavalla masenna tai vie iloa pois. Se on ihme, sillä käden takia olin vuosia masentunut.
Lajittelematon, Usko
Sami Vottonen, lähetystyöntekijä, Elimäki
”Urheilun värittämän, ulkonaisesti hyvän elämän keskellä heräsin todellisuuteen, että sisimmästäni puuttuu jotain. En vielä tiennyt, millainen seikkailu minua odottikaan.”
Vanhempani erosivat, kun olin pieni. Kuusivuotiaaksi asuin isovanhempieni luona ja sen jälkeen kahdessa sijaisperheessä, mutta olin viikoittain isovanhempieni kanssa tekemisissä. Vaarin kanssa olin jouluna mukana keräyksessä vähävaraisten hyväksi. Minuun tekivät ison vaikutuksen ihmiset, jotka lahjoittivat, sekä vaarin suhtautuminen. Mieleeni tuli ajatus, että minäkin haluaisin olla viemässä hengellisiä asioita eteenpäin vaarini tavoin, myönteisellä tavalla. Myös molemmat sijaisperheeni olivat uskovaisia.
Urheilu on ollut tärkeä osa elämääni. Pelasin jalkapalloa Valkealan Kajossa, Kouvolan Pallossa ja Kouvolan Susissa kymmenen vuoden ajan. Muutin omilleni 18-vuotiaana, kävin töissä ja urheilin. Olin kiltti poika. Kunnioitin Jumalaa. Silti koin, ettei minulla vielä ollut henkilökohtaista suhdetta häneen. Ikään kuin sisimmästä olisi puuttunut jotakin.
Noihin aikoihin tapasin vaimoni. Avioiduimme 1984. Elimme tavallista elämää: kävimme töissä ja minä harrastin jalkapalloa. Harrastuksen myötä pelasin jalkapalloa seurakunnan puulaakijoukkueessa. Minuun teki suuren vaikutuksen se, että Isä meidän -rukous rukoiltiin ennen peliä. Niissä ympyröissä tapasin erään vanhan tuttuni. Ystävyys virisi uudestaan. Tutustuimme myös muihin seurakuntalaisiin. Keskustelut koskettivat yhä enemmän hengellisiä asioita.
Reilun puolen vuoden aikana tunsin, että olin Jumalan edessä syntinen. Pohdiskelin paljon uskonasioita. Eräänä päivänä polvistuin sänkyni viereen ja rukoilin: ”Jeesus, anna syntini anteeksi ja tule sydämeeni asumaan.” Tunsin, että syyllisyys jäi siihen paikkaan. Vaimoni oli tullut uskoon kaksi viikkoa aikaisemmin.
Ulkonainen elämäntyyli ei muuttunut paljoakaan, olinhan viettänyt melkoisen tasaista elämää. Muutos näkyi eniten tärkeysjärjestyksessä: seurakunnalla oli elämässämme entistä suurempi rooli. Halusimme käydä seurakunnassa ja kertoa myös ystäville siitä, mitä meille oli tapahtunut.
Usko on johtanut vaimoni ja minut sekä lapsemme mahtavaan seikkailuun. Kiinnostuimme hengellisistä asioista niin paljon, että aloimme toimia aktiivisesti seurakunnassa. Ajattelimme, että voisimme joskus lähteä lähetystyöhön. Lähtemisen aika koitti vuonna 1995.
Olemme työskennelleet muun muassa Espanjassa Fuengirolassa lapsi- ja nuorisotyössä suomalaisen turistikirkon yhteydessä. Tiemme on vienyt myös Marokkoon ja Algeriaan – ja viimeisimmäksi Santiago de Compostellan pyhiinvaellusreitille, jonne vien pyöräilyryhmiä. Pyhiinvaellusreitillä jaamme reittiä kulkeville hengellistä materiaalia ja keskustelemme heidän kanssaan hengellisistä asioista.
Usko merkitsee minulle kulkemista Jeesuksen kanssa turvallisesti tänään, luottavaisena huomiseen, rohkeana tulevaisuuteen ja iankaikkisuuteen. Ajattelen, että pelkkä elämänhallinta ja siisti elämä eivät riitä, vaan tärkeää on suhde Jeesuksen kanssa.
Lajittelematon
Sakari Martikainen, Reijola
Jouduin vakavaan liikenneonnettomuuteen vuonna 1982. Istuin Saab-henkilöautossa kuljettajan vieressä. Kuljettaja menetti ajoneuvon hallinnan ja ajautui suoraan vastaan tulevan kuorma-auton eteen. Rajun yhteentörmäyksen vuoksi ilman turvavyötä ajanut kuljettaja menetti henkensä. Minun puoleni autosta osui ensin kuorma-autoon ja vaurioitui pahimmin.
Olin 22-vuotias, kun kolari tapahtui. Tuona päivänä minulla ei ollut mitään henkilöpapereita mukana. Olin opiskelemassa Lahdessa, vieraalla paikkakunnalla, eikä kukaan varsinaisesti tuntenut minua. Yhteentörmäyksen jälkeen kolaripaikalle tuli ”sattumalta” eräs mies, joka oli palaamassa työmatkalta. Hän tunnisti minut, koska asui kanssani samassa kerrostalossa ja ennen kolaria olin keskustellut hänen kanssaan. Vuokraisäntäni ei uskonut, että kolariautosta voi selvitä hengissä, kun hän näki onnettomuuskuvan sanomalehdessä.
Olen kasvanut kristityssä kodissa. Äiti oli kotiäiti ja isä luterilaisen kirkon pappi. En kuitenkaan ymmärtänyt, mitä usko Jeesukseen tarkoitti. Yritin lukea Raamattua, mutta en ymmärtänyt sitä. Elin huoletonta nuoren miehen elämää. Olin saanut kristillisen kasvatuksen, mutta en pitänyt kristillisiä arvoja tärkeinä.
Liikenneonnettomuus pysäytti minut. Jouduin kolarin jälkeen kuukaudeksi ns. shokkitilaan. Yritin mielessäni vakuuttaa itselleni, ettei Jumalaa ole. Kun äitini kuuli siitä, hän sanoi: ”Ihminen, joka yrittää kieltää Jumalan, sekoaa.” Silloin päätin uskoa Jeesukseen. Ihmettelin, miksi minä jäin henkiin. Koin, että Jumala pelasti henkeni ja sain uuden elämän. Olen siitä Hänelle kiitollinen.
Kun toivuin shokkitilasta takaisin normaaliin elämään, sain elämälleni tarkoituksen. Lahdessa kirkossa vuonna 1983 pappi kysyi: ”Onko täällä ketään, joka haluaa uskoa Jeesukseen?” Ilmaisin tahtovani. Sen jälkeen sisimpääni tuli levollinen ja rauhallinen olo, jollaista en ollut aiemmin kokenut. Siitä asti olen tuntenut, etten ole yksin. Jeesus on kanssani koko ajan.
Elämäni kolarin jälkeen ei ole aina ollut helppoa. Olen joutunut kahteen muuhunkin liikenneonnettomuuteen. Kaikesta huolimatta tiedän, että Jumala ohjaa elämääni sataprosenttisesti. Olen sisimmässäni iloinen ja tosi onnellinen. Elämä Jeesuksen kanssa on parasta, mitä tiedän. Vaikka kukaan muu ei välittäisi minusta, niin Taivaan Isä hyväksyy minut kaikkine virheineni.
Olen saanut kasvaa uskossa lukemalla Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja, käymällä seurakunnassa sekä pitämällä yhteyttä toisiin kristittyihin. Eräänä tärkeimpänä Jumalan Sanan tulkitsijana minulle on ollut ”Hetkinen Raamatun lukemiseen” -lehtinen. Isäni tilasi sen kaikille lapsilleen ja sen avulla Jumalan Sana on kirkastunut ja tullut elävämmäksi. Myös toisten puolesta rukoileminen on tärkeää.
Toivon, että elämäni kautta voisin heijastaa Jeesuksen rakkautta siellä, missä elän ja olen. Vaikka en ole virheetön ihminen, tiedän kuitenkin, että henkilökohtainen usko Jeesukseen on ainut keino päästä taivaaseen. Siksi toivon, että mahdollisimman moni löytäisi Jeesuksen omakohtaisena Vapahtajanaan. Löytäminen on helppoa: rukoile ja pyydä Jeesusta tulemaan sydämeesi – ja Hän tulee.
