Pauli Pietiläinen,
Nuorukaisena olin ns. kodin kiltti poika. Olin siivo ja kunnollinen, en ollut huonoilla teillä, en polttanut tupakkaa, en juonut alkoholia – toki kokeilin kumpaakin – koulumenestykseni oli hyvä ja harrastin klassista musiikkia. Lapsuudenkotini oli varsin tavallinen suomalainen koti ja lapsuuteni ja nuoruuteni turvallinen ja onnellinen. Perheemme kävi kirkossa lähinnä vain sukulaisten häissä ja hautajaisissa. En erityisemmin kaivannut Jumalaa tai uskonasioita. Seurakunnan rippikoulu noin 15-vuotiaana oli minulle lähinnä sosiaalinen tapaaminen, eikä edes kovin miellyttävä: siellä oli muutama raisu kaveri, jotka kiusasivat heikompiaan.
Äitini lauloi kuorossa, ja siksi isä osti hänelle joululahjaksi pienet sähköurut, jotta äiti voisi opetella stemmojaan. Äiti ei niillä oppinut soittamaan, mutta minä ryhdyin opettelemaan. Vanhempani laittoivat minut soittotunnille Espoon Musiikkiopistoon, jossa oli tilaisuus soittaa kirkkourkuja. Niinpä aloin soittaa niitä kanttorin johdolla ja myöhemmin aloin laulaa hänen johtamassaan nuorisokuorossa. Kanttorin ja urkurin työstä tulikin sittemmin ammattini.
Koska koulunkäynti sujui minulta, menin lukioon. Kerran alkusyksystä vuonna 1979 huomasin Espoon seurakuntien lehdestä, että Espoon Tapiolan kirkolla on seurakunnan ja Kansanlähetyksen kokoussarja. En tiedä, mikä minuun meni, mutta minusta alkoi tuntua, että sinne pitäisi päästä. Matkustin sinne bussilla ja kuuntelin tilaisuuden. Puhuja kertoi, kuinka maapallon väestönkasvua kuvaava käyrä nousee tällä hetkellä lähes pystysuoraan. Jokainen ymmärtää, että se ei voi jatkua loputtomiin. Tulin puheen vaikutuksesta levottomaksi, en niinkään ihmiskunnan koosta, vaan omasta tilastani. Kun matkustin bussilla takaisin kotiin, pohdin mihin joudun, jos bussi ajaa ojaan ja minä kuolen. Tunsin, että minulla ei ollut asiat selvät Jumalan kanssa. Olin ihan tuskainen asian johdosta. Menin toisenakin iltana Tapiolan kirkolle ja illan lopuksi puhuttelin erästä tilaisuuden vastuuhenkilöä. Hän olikin kokenut sielunhoitaja. Keskustelun jälkeen puolestani rukoiltiin, neuvottiin erääseen raamattupiiriin ja onniteltiin: ”Kyllä on ihanaa, kun voi antaa elämänsä Jeesukselle noin nuorena!” Olin ihan ymmälläni. En ymmärtänyt tuosta juuri mitään, mutta en tohtinut kysyäkään, hymyilin vain lammasmaisesti!
Onneksi menin tuohon raamattu- ja rukouspiiriin, johon kuuluin useamman vuoden. Siellä nuori versova usko sai vahvistua ja eräänä päivänä koulusta kotiin kävellessäni tunsin, että nyt asiani ovat selvät Jumalan kanssa ja sain varmuuden tunteen siitä, että jos kuolisin, pääsisin taivaaseen.
Ulkonainen elämäni ei suuresti muuttunut uskoontulon myötä. Sisälläni kuitenkin paloi uusi halu mennä tuohon raamattupiiriin ja tutkia siellä Raamattua, sekä käydä kirkossa.
Nyt yli 50-vuotiaana sama palo tuntuu sydämessäni! Itse asiassa se roihuaa paljon voimakkaammin! Haluan oppia tuntemaan Jumalaa, Jeesusta, Pyhää Henkeä ja taivaallisia asioita yhä enemmän! Kummasti nuo näkymättömät ovat vallanneet mieleni, vaikka olen ilman muuta syvästi kiitollinen tästä näkyvästäkin maailmasta, kaikesta siitä hyvästä, mitä olen elämääni saanut. Mutta sisimmässäni palaa outo ja voimakas liekki. Se vaatii minua. Se ei pakota, vaan kutsuu rakkaudellisesti; en halua vastustaa sitä…
