Konstantin Koleshnikov
Nimeni on Konstantin. Olen 36-vuotias ja vielä elossa, vaikka lääkärien mukaan minun olisi pitänyt kuolla jo aikoja sitten. Mutta Jumala ei välitä ihmisten ajattelumalleista, Hänellä oli oma suunnitelma elämälleni!
Synnyin tavalliseen perheeseen. Äitini on sairaanhoitaja, isäni on kuorma-auton kuljettaja. Kaikkien mielestä olin kuin enkeli, ainakin siihen asti, kun täytin 13v. Olin hyvin kuuliainen, harrastin balettia ja minua pidettiin esimerkillisenä. Sitten tapahtui iso muutos. Aloin käyttää alkoholia, huumeita ja harrastaa rikollisuutta. 15-vuotiaana sain lääkäreiltä ensimmäisen kuolemantuomioni. Päätin nauttia elämästä jarruttamatta. Samaan aikaan, kun sukulaiseni kävivät juhlimassa syntymäpäiviä, minä kävin ystävieni hautajaisissa. Totuin elämään kuoleman keskellä.
17-vuotiaana jouduin nuorisovankilaan (olen ollut vankilassa 4 kertaa, kolmasosan elämästäni). Ehdin olla 4 kk vapaa, kun jouduin takaisin, nyt rikoksenuusijana aikuisille tarkoitettuun kovien rikollisten vankilaan. Silloin aloin ajatella elämääni. En halunnut kuolla nuorena ja vielä vankilassa! Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin Jumalaa. Kaupunkiin oli perustettu kristillisiä kuntoutuskeskuksia huume- ja alkoholiriippuvaisille ihmisille. Työntekijöinä niissä oli entisiä tuttujani, joiden olin luullut kuolevan pian. Näin silloin, että usko toimi heidän elämässään.
Samana syksynä sain Gideonien Uuden Testamentin, aloin lukea ja rukoilin yksinkertaisilla sanoilla. Henkeni oli syntynyt uudestaan! Kaikki alkoi muuttua, olin iloinen, lopetin tupakoinnin, kiroilemisen ja minusta tuli uusi ihminen. Sitten aloin etsiä uskovia veljiä, mutta ajauduin uskonnolliseen yhteisöön, joka sai minut pettymään uskoviin. Vaikka yritin palata normaaliin elämään työn ja perheen kautta (menin naimisiin, minulla oli kaksi työpaikkaa), se ei auttanut. Samaan aikaan, kun sain kuulla poikani syntymästä, olin joutumassa taas vankilaan rikoksenuusijana viideksi vuodeksi. Vankilassa ollessani vaimoni erosi minusta ja muutti ulkomaille.
Ihmiset ympärilläni olivat kyllästyneet minuun, ja minä itse kaikista eniten. Keräsin rahaa jopa kertomalla ihmisille, että tarvitsen rahaa isän hautajaisiin (isäni oli silloin elossa ja asui eri kaupungissa erottuaan äidistäni). Rakkaudestaan huolimatta äitini kysyi: ”Poikani, milloin sinä kuolet?” Hän oli väsynyt pelkäämään yösoittoja sairaalasta jouduttuani sinne. Olisi helpompaa käydä haudallani itkemässä kuin kärsiä niin paljon takiani. Vanhempi siskonikin lopetti kaikki suhteet kanssani ja kielsi tytärtään pitämästä yhteyttä minuun. Tytär itsekin oli sitä mieltä, että eno on hirviö. Monet muutkin olivat sitä mieltä, myös minä itse, mutta ei Jumala!
Ollessani taas kerran vankilassa liityin vankilan helluntaikirkkoon. Tutustuin tulevaan vaimooni (hän on käynyt vankiloissa kertomassa Jeesuksesta), sain Pyhän Hengen ja uudestaan aloitin elämäni Kristuksessa.
Nyt asun vaimoni kanssa Suomessa ja näemme jatkuvasti Jumalan ihmeitä, Hänen huolenpitoaan, voimaansa, rajatonta ja ehdotonta rakkauttaan. Äitini näki muutoksen elämässäni, meni heti seurakuntaan ja sai uuden elämän siellä. Siskoni ja minä olemme nyt hyvin läheisiä, ja usein hänen tyttärensäkin käy kylässä. Täällä Lahdessakin Jumala on antanut meille uuden, ihmeellisen perheen. Kaiken, mitä minulta on joskus varastettu, Jumala on palauttanut lyhyessä ajassa ja yllin kyllin. Tämä prosessi jatkuu vieläkin elämässäni.
