Kari Arminen,
”Jumala, jos olet olemassa ja jos Karin elämällä on jokin tarkoitus, niin annan hänet sinulle, mutta jos ei, niin ota se sitten pois.” Ymmärsin vain, että nyt äidilläni on hätä minusta. Neljään päivään mikään ei pysynyt sisälläni, ei edes vesi. Äitiini iski paniikki: poika kuolee hänen käsiinsä. Kun kuulin tuon rukouksen, tunsin jaksavani jo paremmin ja lähdin keittiöstä pikkutäkiltäni konttaamaan kohti olohuonetta. Siihen oma muistikuvani päättyy. Tapahtuneen johdosta äitini koki herätyksen ja tuli uskoon. Ja niin minä sain kasvaa kaksivuotiaasta saakka uuden pienen ”kellariseurakunnan” silmäteränä. Kotona kapusin usein tuolille seisomaan selkänojaa vasten – saarnaamaan mummolleni.
Elämäni oli siis annettu Jumalalle. Sen kuuleminen lapsena hämmensi aluksi, mutta se tuntui hyvältä ja turvalliselta. Äitini luki minulle paljon ”Ikuisia kertomuksia” -kirjasarjaa ja sain lapsen uskon Jumalaan. Tein kolttosiani ja tunnustin niitä Jumalalle ja ihmisille ja sain anteeksi. Parikymppisenä eräs ystäväni kysyi, millaisia vastoinkäymisiä minulla oli ollut elämässäni. Mieleeni ei tullut mitään. Sitten eräänä yönä heräsin ahdistukseen. Koin voimakasta kehotusta rukoilla tämän ystäväni puolesta. Vajaan tunnin päästä sydämeeni tuli rauha. Myöhemmin kuulin, että juuri tuolloin ystäväni oli ollut kylpyammeessa leipäveitsi kädessä päättääkseen päivänsä. Mutta lopulta hän sai voimaa laskea veitsen ja mennä nukkumaan.
Kun muutin opiskelemaan, koin elämäni pahimman masennuskauden. Parissa viikossa voimani loppuivat. Eräänä iltana en enää jaksanut edes rukoilla tai nukkua. Lopulta kuitenkin nukahdin. Aamulla heräsin onnellisena, sydän täynnä iloa ja rauhaa. En voinut käsittää, miten se oli mahdollista. Myöhemmin sain kuulla, että juuri sinä iltana tuo vanha ystäväni oli hädissään soittanut äidilleni – minulla ei ollut puhelinta – ja kysynyt, mikä minulla on hätänä. Äitini oli vakuuttanut, että ei mikään, ja käskenyt mennä rauhassa nukkumaan. Ystäväni oli kuitenkin käynyt rukoilemaan puolestani. Vakuutuin, että Jumala todella pitää minusta huolen, mitä ikinä tapahtuukaan. Asiani ovat hyvin, elämäni on hänen kädessään. Tämän kokeminen oli tosi voimaannuttavaa. Arjestakin tuli juhlaa.
On ollut vapauttavaa tajuta, etten voi tehdä mitään, mikä saisi Jumalan rakastamaan minua enemmän. En myöskään voi tehdä mitään, mikä saisi hänet rakastamaan minua vähemmän. Elämäni on ollut seikkailu, täynnä Jumalan yllätyksiä. Kerran osallistuin isoon avustusprojektiin Dominikaanisessa tasavallassa. Siellä tutustuin suomalaiseen naiseen, jonka kanssa ystävystyin toisessa vapaaehtoisprojektissa Venezuelassa. Kolmannessa rakensimme ystävinemme Meksikoon kirkon, jossa meidät projektin päättyessä – kummankin yllätykseksi – riemullisesti vihittiin. Häälahjaksi saimme pari nukkea, mutta omat lapset jäivät hankkimatta. Nyt meillä on kaksi autoa, jotta saamme keinoemoina kaikki Jumalan syliimme lähettämät afrikkalaisten yksinhuoltajaperheiden pakolaislapset mahtumaan kyytiimme.
Elämä Jumalan kanssa ei ole koskaan toivotonta. Siinä voi kyllä joskus joutua tiukoille, mutta niin haluankin joutua. Se on ollut voittosaattoa, jossa olen kokenut myös tappioita. Entä jos Jumalaa ja mitään tuonpuoleista ei olisi? Suostuisinko vaihtamaan elämäni uskovana elämään ilman uskoa? En. Minulle jo tämä elämä uskonsuhteessa Jeesukseen, joka antoi henkensä minun elämäni pelastamiseksi, on merkittävämpää kuin mikään muu.
