Maria Korpela, sosionomiopiskelija, Seinäjoki
En olisi koskaan uskonut, että minä, aiemmin itsetuhoinen riidanhaastaja, voisin olla näin eheä.
Olin vilkas ja elämänmyönteinen lapsi. Olin äitihahmo pikkuveljilleni ja halusin isona lastenhoitajaksi. Lapsuuteni oli turvallinen ja huoleton.
10-vuotiaana kaikki muuttui. Vanhempieni yritys ajautui konkurssiin. Viina ja perheväkivalta hiipivät kotiimme. Pari vuotta elämä oli täyttä helvettiä joka viikonloppu. Meillä ravasivat poliisit ja sosiaalityöntekijät, jotka viimein uhkasivat lasten huostaanotolla. Kun viina alkoi hallita arkea, perheemme lakkasi käymästä seurakunnassa. Myös minun lapsenuskoni mureni. Ajattelin, ettei Jumalaa ole olemassakaan, kun antoi perheemme hajota.
Muutin kesäksi turvaan mummolaan. Sillä aikaa vanhempani erosivat. Muutin äidin luo ja aloitin yläkoulun. Lintsasin paljon ja käyttäydyin itsetuhoisesti. Haastoin riitaa ja tappelin toivoen, että minulle kävisi pahasti. Kerran ”pidin hauskaa” roikkumalla auton takalasissa ja putosin liikkuvasta autosta. Olin yltä päältä täynnä asfaltti-ihottumaa, mutta mitään suurempaa ei ihme kyllä käynyt. Kaipasin ihmistä, joka huomaisi pahan oloni ja asettaisi turvalliset rajat. Koulussa numeroni laskivat silmissä. On ihme, että pääsin yläkoulun läpi.
Viikonloput menivät kavereiden kanssa sekoillessa. Bilettämällä sain pään sekaisin, kun en kestänyt ajatuksiani ja tunteitani. Aloin myös viillellä itseäni. Olin porukan johtaja, halusin olla esillä.
Kun täytin 18, kuvioihin tulivat vahvasti baarit – ja masennus. Juomiseni oli holtitonta. Lukemattomat kerrat kävelin baarista kotiin surullisena ja vihaisena. Aamuisin oli hirveä krapula; oksetti ja kadutti, mitä oli tullut tehtyä. Mietin, miksi olen edes syntynyt. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, mitä olin käynyt läpi. Elämä oli tarkoituksetonta. Haudoin itsemurhaa.
Marraskuussa 2012 seurakunnassa järjestettiin nuorten viikonlopputapahtuma. Peruin kaverin kanssa sopimani menon ja lähdin tapahtumaan. Kun siellä tarjottiin mahdollisuutta esirukoukseen, uhosin Jumalalle: ”Tässä mä nyt olen, näyttäydy nyt.” Seuraavana päivänä menin uudestaan – tällä kertaa muuttuneella asenteella: ”Jumala, auta ja pelasta minut, jos vielä kelpaan.” Kävin sisäistä kamppailua. Pelkäsin, mitä tulevaisuus Jeesuksen kanssa toisi. Mietin myös, mitä ystäväni ja lähipiirini ajattelisivat, jos tulisin uskoon. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään menetettävää; joko annan Jumalalle mahdollisuuden tai päätän päiväni. Sanoin mielessäni Jeesukselle kyllä.
Samassa täytyin Pyhällä Hengellä. Oli kuin aallot olisivat menneet lävitseni. Kaaduin maahan ja itkin pitkän aikaa. Yliluonnollinen kokemus ei jättänyt epäilystäkään Jumalan olemassaolosta. Olo oli niin kevyt, että ihmettelin sitä ääneen tädilleni, joka oli tullut tapahtumaan kanssani.
Elämäni muuttui radikaalisti. Jumalan konkreettinen siunaus näkyi opinnoissani. En olisi ikinä uskonut opiskelevani ammattiin, sillä koulu tuntui aina ylitsepääsemättömän raskaalta. Nyt halusin panostaa aloittamiini lastenohjaajaopintoihin. Valmistumisen jälkeen pääsin kuin ihmeen kaupalla opiskelemaan sosionomiksi.
Olen saanut kasvaa upean seurakunnan keskellä, joka kannustaa eteenpäin. Sisäinen eheytymiseni on ollut valtava. Minä, entinen riidanhaastaja, teen vapaaehtoistyötä Vaasan vankilassa. Kerron vangeille uskosta ja eheytymisestä, jonka Jumala voi vaikuttaa, oli ihmisellä takanaan mitä tahansa.
Myös vanhempani ovat uudistuneet uskossaan ja teen nykyään vankilatyötä isäni kanssa.
