Marjo Lehikoinen
Kasvoin kodissa, jossa elämän perusasiat olivat kohdallaan. Oli hyvät vanhemmat, ehjä perhe ja turvallinen tavallinen koti. Minulta ei puuttunut mitään, mutta itkin silti paljon.
Olin koulukiusattu. Siihen aikaan kiusaamisesta ei juurikaan puhuttu. En kertonut pahasta olosta aina vanhemmillenikaan, sillä en tahtonut heidän ottavan opettajaan yhteyttä. Pelkäsin asian puhumisen vain lisäävän kiusaamista. Silloin, kun oli oikein paha olla, luin Raamattua. Tein sen salaa.
Luin äidin ja isän vihkiraamattua piilossa koulupöytäni alla. Hain sen aina muiden huomaamatta olohuoneen kirjahyllystä. Olin jossakin vaiheessa Raamattua selatessa löytänyt kaksi minulle aivan erityistä paikkaa. Etsin ja luin aina ne molemmat. Korinttilaiskirjeessä kerrottiin, miten rakkaus on kärsivällinen ja lempeä, miten se kestää kaiken, eikä koskaan katoa. Toinen minulle tärkeä kohta oli Saarnaajan kirjasta. Siinä kerrotaan miten kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Miten on aika syntyä ja aika kuolla, aika itkeä ja aika nauraa, aika heitellä kiviä ja aika kerätä ne. Luin ja itkin, ja sitten taas salaa palautin Raamatun paikalleen kirjahyllyyn.
Kouluaika meni. Usein pahoilla mielin ja itkien. Onneksi elämässäni oli paljon myös iloisia asioita. Ne auttoivat jaksamaan.
Elämä on kuljettanut monien vaiheiden kautta tähän päivään. Muuttojakin on matkan varrella ollut useita. Nykyinen koti Tampereella on elämäni seitsemästoista. Suurin muuttomatka vei minut aikanaan valtameren yli Yhdysvaltoihin. Se matka muutti kaiken, sillä tuolla matkalla löysin sen mitä olin vuosia etsinyt.
Olin etsinyt yhteyttä elävään Jumalaan, mutta olin eksynyt harhapoluille ja takertunut New Age:n pauloihin. Luulin ja uskoin kulkevani kirkkautta kohti, mutta todellisuudessa elin pimeydessä ja kahlasin koko ajan syvempiin vesiin. En vain nähnyt ja ymmärtänyt sitä itse. Valheen verho esti näkemästä totuutta
Olin uskonut valheen ja ottanut kuulemani sanat vastaan totuutena. Arvostin puhujia ja pidin heitä itseäni oppineempina. Koulukiusaamisen jälki näkyi heikkona itsetuntona ja omien ajatusten ja sydämen tuntojen aliarvostamisena.
Olin alkanut uskoa horoskooppeihin, astrologiaan, erilaisiin energialähteisiin… sielunvaellukseen ja jalokiviin. Kannoin kiviä myös taskuissani uskoen saavani niistä tietynlaista voimaa. Olin tutustunut myös monenlaisiin vaihtoehtohoitoihin, kuten esimerkiksi reikiin. Ahmin tietoa kursseilta ja alan kirjallisuudesta. Ja rahaa paloi. Elämäni sanoja olivat energia ja enkelit. Kristallipallopiiri oli latauspaikka, joka veti yhteyteensä magneetin tavoin. Tunsin olevani jotain, sillä samassa piirissä istui muutamia julkisuuden henkilöitä.
Sisimmässäni oli ollut ristiriita siitä lähtien, kun olin kieltäytynyt uskomasta siihen, jonka sydämessäni tunsin turvalliseksi ja oikeaksi. Yhdysvalloissa asuessa (1998) kaikki palautui ennalleen, niin kuin oli ollut lapsena. Yhdessä pienessä hetkessä valhe väistyi totuuden tieltä.
Olin kotona taistelemassa paniikkihäiriön kanssa. Paniikki oli kiusannut minua jo nuoruudessa, mutta se ei ollut rajoittanut elämääni tutussa ympäristössä. Ulkomaille muuton myötä tuttu elämänpiiri oli kadonnut ja paniikkihäiriö paheni. En hallinnut sitä enää. Se hallitsi minua. En pystynyt hoitamaan kunnolla arjen asioita, käymään kaupassa ja kuljettamaan lapsia kouluun, ainakaan ilman omaa eväspussia. Eväät olivat tuolla kodin ja koulun välisellä sadan metrin matkalla tarpeen, sillä en uskonut vapinan ja heikon olon johtuvan pelkästä paniikista. Uskoin verensokeriarvojeni laskevan liian matalaksi. Pelkäsin paniikissa aina kuolevani.
Paniikkikohtaus oli alkanut yöllä, kuten usein aiemminkin. Aikaeron vuoksi jouduin kestämään paniikkia ilman apua useita tunteja. Yö oli tuskallisen pitkä. En enää tarkalleen muista mitä kaikkea tein selvitäkseni aamuun. Tartuin puhelimeen heti, kun kehtasin soittaa Suomeen ”energiaystävilleni”.
Soitin ensin yhdelle ystävälle, mutta en saanut vastausta. Toinenkaan soitto ei tuottanut tulosta. Aloin olla jo epätoivoinen, mutta vielä oli yksi puhelinnumero, jonne saatoin soittaa hädän hetkellä
Hätäpuheluuni vastasi vanha pappa, tuttava, jonka olin kuvitellut kuuluvan samoihin ”valaistuneisiin”, joiden joukkoon itseni laskin. Olin suureksi onnekseni ollut väärässä! Ilpo-setä kuunteli jälleen kerran tuskallisen vuodatukseni, ja sanoi sitten: ”Kuule Marjo”. Ei mitään muuta siinä vaiheessa. Ei ollut tarve. Siinä hetkessä silmieni edestä otettiin pois valheen verhon. Sain siinä hetkessä ymmärtää ja nähdä totuuden.
Näin näyn, jossa oli valkeisiin vaatteisiin pukeutunut turbaanipäinen mieshahmo. Hänet oli esitelty minulle Kristuksena, mutta sitä hän ei ollut. Tuossa puhelimessa vietetyssä taivaallisen kirkkaassa hetkessä tajusin, että olin niellyt valheen ja uskonut sen totuutena, ja palvonut antikristusta, en elävää Jumalaa. Ymmärsin kadottaneeni lapsuuteni uskon ja eläneeni erossa Jeesuksesta ja turvallisesta Taivaan Isästä. Siinä hetkessä tein täyskäännöksen. Valitsin Herrani. Avasin Jeesukselle sydämeni ja astuin taivastielle. Sydämeeni tuli välittömästi rauha, jota en ollut kokenut eksytyksen vuosina.
Tein pesäeron kaikkeen siihen, minkä ymmärsin olevan pimeydestä peräisin. Poltin jokaisen hallussani olleen vieraisiin oppeihin liittyvän kirjan ja heitin kaikki kivet ja muut killuttimet roskiin. En tahtonut olla pimeyden henkivaltojen kanssa enää missään tekemisissä.
Uskoon tultuani selvitin sydäntäni painaneet vanhat riidat ja sotkut ystävien ja läheisten kanssa. Vapauduin omantunnon taakoista sekä kuolemanpelosta. Pystyin myös myöntämään, että minulla oli paniikkihäiriö. Siitä alkoi paraneminen. Jumala hoiti ja paransi ja käytti tuossa prosessissa myös lääkäriä.
Olen kulkenut siunattua taivastietä nyt 24 vuotta. Rukous Jeesuksen nimessä on ollut elämäni ohjenuora ja voimani lähde. Voimaa ja rukouksia on tarvittu. Takana on monenlaisia kokemuksia. Hylätyksi tuleminen, avioero ja yksin pyöritetty arkirumba neljän lapsen kanssa työkuvioitten ohella muun muassa, mutta Herran kanssa niistäkin vuosista on selvitty. Ja paljon on muutakin, kuten meillä jokaisella. Ilman Jeesusta en olisi tässä. Siitä olen aivan varma. On paljon aihetta kiittää. Rinnalla oleva rakas puoliso on yksi suuri kiitosaihe. Ja ihanasti kasvava perhe ja lämmin kotoisa koti. Jumala on hyvä Jumala
Enää en lue Jumalan sanaa salassa muilta. Se on jokapäiväinen ruokani ja voimani lähde. Nappaan rakkaan Raamattuni usein käsilaukkuuni, minne sitten lähdenkään.
Nautin elämästä Vapahtajani kanssa. Se ei toki tarkoita sitä, että elämäni olisi aina helppoa ja kivutonta. Ei todellakaan. Jokaisella on oma ristinsä, ja niin on minullakin. Kivun keskellä, hädässä ja ahdistuksessa saan kuitenkin aina turvata Jumalaan ja huutaa Abba, Isä! Ja Isä kuulee. Psalmi 50:15, ”Jumalan puhelinnumero”, on usein käytössä. Avunpyyntöjä on tullut huudettua Isälle paljon, ja aina Hän on avun antanut.
Jumalan rakkaus on totta ja todellista. Sitä on lähes mahdoton kuvailla, mutta voin vakuuttaa, ettei ole mitään sen suurempaa!
(Jos tahdot tutustua tarinaani tarkemmin, tutustu kirjaani Turva Jumalassa. Linkki kirjaan löytyy kotisivulta www.sanansade.fi)
