Erosta repaleisena ”suureen maailmaan”. Noilla sanoilla voisin kuvata elämäni tilannetta, kun muutin nuorena miehenä Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle.
Olin elänyt ihan tavallista nuoren miehen elämää, kävin töissä ja asuin yhdessä silloisen tyttöystäväni kanssa. Meille kävi kuitenkin niin, että tiemme lähtivät eri suuntiin ja minä muutin.
Sain hetken helpotusta sisäiseen tyhjyyteen kosteista ravintolailloista ja ns. yhden illan jutuista, jotka kuitenkin saivat aikaan vain moraalista krapulaa. Alkoholin käyttö lisääntyi huolestuttavasti. Muistan ajatelleeni, että ”tällaista elämääkö minun pitää talsia, eikö ole parempaa olemassa”. Koin, että olin sössinyt elämäni jo aika piloille. Ulkoisesti pidettiin hauskaa, mutta sisäinen maailma oli levoton, tyhjä ja tuskainen.
Sitten sain työpaikan Kouvolasta vuoden 2001 loppukesästä. Paremman elämän toivossa suuntasin Kymenlaaksoon. Mutta niinhän siinä kävi, että sama meininki jatkui. Sain kokea nahoissani elämän nurjaa puolta. Viina maistui, ei enää riittänyt vapailla juhliminen, vaan iltaisin töiden jälkeenkin piti ottaa. Yritin parannella elämääni, välillä kaatelin juomia viemäriin. Päätökseni kuitenkin kantoivat parhaimmillaankin vain muutamia päiviä. Aloin pelätä työpaikkani puolesta.
Muistan erään tammikuisen viikonloppupäivän vuonna 2002. Olin tuskainen elämäntilanteestani. Yhtäkkiä kuulin äänen sanovan: ”Jumalalla on sinulle parempaa.” ”Näinhän se varmaan on”, ajattelin, mutta sen enempää en sitä miettinyt.
Luin kuitenkin sen kevään aikana Uutta testamenttia, mutten ymmärtänyt siitä mitään. Elämänmeno jatkui entisellään. Jossain vaiheessa mieleeni nousi ajatuksia, että ”tämä on syntiä”. Koin samalla ikään kuin kuoleman läsnäoloa. Sanoinkin äidilleni, etten taida elää enää pitkään.
Toukokuussa huomasin lehdessä ilmoituksen, että eräässä paikallisessa seurakunnassa on kokoussarja. Jo samana iltana hiippailin kokoussalin yläparvelle piiloon, ettei vain kukaan näe minua. Saarnasta en muista mitään. Puheen lopussa saarnamies pyysi niitä tulemaan eteen, jotka kokevat tarvitsevansa rukousapua. Silloin koin vahvasti, että jos en nyt mene, niin uutta mahdollisuutta ei enää tule.
Niinpä menin ja polvistuin alttarille. Eräs työntekijä tuli kysymään, mitä rukoillaan. Vastasin, etten tiedä. Hän kysyi, olenko uskossa ja haluanko tulla uskoon. ”Pelkään, mitä kaverit sanovat, mutta joo, ei taida olla valinnanvaraa”, totesin. Seuraava kysymys oli: ”Oletko tehnyt syntiä?” ”Olen”, vastasin. Rukousapua antava työntekijä julisti kaikki syntini anteeksi annetuiksi Jeesuksen Kristuksen nimessä ja maahan vuotaneen veren tähden.
Olin ollut kauhea kiroilija ja mekastaja, ja kun kuulin ensimmäisen kirosanan kadulla tuon tapahtuman jälkeen, tuntui kuin olisi lekalla lyöty otsaan. Se kalskahti niin pahalle korvaan. Silloin tajusin, että nyt on jotakin tapahtunut oikeasti. Viinanhimo vietiin kerralla, ja tunsin ihmeellistä iloa ja rauhaa sisimmässäni. Olin aina uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta nyt oli elämässäni tapahtunut jotain todella ihmeellistä ja ennen kokematonta. Teoreettisesta Jumalasta oli tullut todellinen.
Herra johdatti elämääni itselleni sopivan uskovan puolison. Meille syntyi vuonna 2008 ihana tytär, joka on isin silmäterä.
Ei ihmisestä tule ongelmatonta ja täydellistä uskoon tultuaankaan. Ei ihmisyys katoa mihinkään. Mutta sen haluan sanoa, että kaikessa olen saanut ihmeellistä apua, eikä minua ole tähän päivään mennessä jätetty pulaan. Voin sanoa, että kadun monia asioita elämässäni, mutta Herran omaksi tuloa minun ei vielä koskaan ole tarvinnut katua.
Koin valtavaa yksinäisyyttä tullessani eräänä iltana ravintolasta kotiin. Olin 22-vuotias, ja tajusin, että ellei elämäni muutu, se alkaa mennä entistä huonompaan suuntaan. Rukoilin ensimmäisen kerran tosissani: ”Jos on olemassa joku jumala, niin pelasta minut”. Ymmärsin, että on olemassa joku ihmisiä korkeampi olento, mutta en tiennyt, onko se Raamatun Jumala vai joku muu.
Harrastin nuorena kilpapyöräilyä. Vuonna 1982 voitin Suomen pyöräilyliiton miesten maantieajon mestaruuden. Lisäksi saimme kolmen miehen joukkueena hopeamitalin ja kaksi pronssimitalia pyöräilyn suomenmestaruuskisoissa.
Ensimmäisen kosketuksen hengellisiin asioihin sain 16-vuotiaana. Menin uskovan veljeni ja hänen vaimonsa kanssa hengelliseen tilaisuuteen, jossa koin Jumalan kutsuvan minua pelastukseen. En kuitenkaan vielä antanut elämääni Jeesukselle, minkä tajusin myöhemmin suureksi virheeksi. Alkoholin käyttöni alkoi nimittäin lisääntyä, ja jouduin vähitellen ravintolakierteeseen, joka haittasi jonkin verran kilpapyöräilyäni. En ollut kiinnostunut opiskelusta, mutta sain kuitenkin suoritettua ammattikoulun ja pääsin töihin.
Eräänä perjantai-iltana, pian ensimmäisen rukoukseni jälkeen, uskova sisareni kutsui tyttöystäväni Aulin ja minut seurakuntaan katsomaan elokuvaa ”Kuin varas yöllä”. Olimme menossa discoon, mutta kohteliaisuudesta lähdimmekin siskoni mukaan. Elokuvan loputtua ihmisiä kutsuttiin rukoiltavaksi salin etuosaan. Tunsin valtavan voimakasta, suorastaan yliluonnollista vetoa mennä etuosaan ja ottaa Jeesus vastaan. Toisaalta pelkäsin häpeää. Kuulin kun joku kysyi takanani: ”Haluatko lähteä aivan erilaiselle tielle kuin ennen?”. Käännyin katsomaan, kuka puhui, mutta takanani ei ollut ketään, koska istuimme viimeisessä rivissä. Ymmärsin sen olleen Jumalan puhetta ja lähdin kävelemään salin etuosaan, jossa minun puolestani rukoiltiin.
Muutuin ikään kuin toiseksi mieheksi sekunnin sadasosassa! Olin ollut kova kiroilemaan, mutta kiroileminen jäi heti pois, samoin alkoholin himo. Tunsin vapautuvani kaikesta synnistä, ja minut valtasi ilo. Aloin käydä seurakunnassa, rukoilla ja lukea Raamattua. Suhtautumiseni tulevaisuuteen muuttui. Olimme tulleet Aulin kanssa uskoon samana iltana, ja niinpä menimme pian kihloihin ja runsaan vuoden kuluttua naimisiin. Myös opiskeluni teknillisessä koulussa alkoi kiinnostaa entistä enemmän. Jatkoin kilpapyöräilyä vielä muutamia kuukausia, mutta päätin lopettaa sen, koska siitä oli kunnianhimo kadonnut.
Halusin kertoa uskoontulostani ystävilleni ja päätin puhua ensiksi punttisalikaverilleni. Jännitin kovasti, mutta lopulta olin helpottunut ja rohkaistunut. Poika nimittäin totesi, että tuohan on hieno asia, ja jatkoi, että myös hänen vanhemmat ovat uskossa. Myöhemmin sama kaveri sanoi, että hän oli ollut aikaisemmin uskossa ja sitten jättänyt uskon. Kuultuaan uskoontulokertomukseni hän oli päättänyt antaa elämänsä uudelleen Jeesukselle!
Olen ollut uskossa jo yli 30 vuotta. Olen kertonut monille siitä, miten Jeesus muutti minut. Vaikka elämäni ei ole ollut helppoa, Jumala on ollut uskollinen. Olen ollut työttömänä pitkän aikaa. Se on kasvattanut minua ihmisenä, ja olen oppinut ymmärtämään myös elämässään epäonnistuneita. Luottamukseni Jumalaan on kasvanut vuosien aikana. Tiedän, että hän ei jätä minua yksin vaikeissakaan tilanteissa.
Jorma Härkönen, EM-tason yleisurheilija, Parikkala
Olin tavallinen, maalta kaupunkiin muuttanut, 24-vuotias nuori mies. Olin naimisissa ja minulla oli vakituinen työpaikka Imatralla Rajavartiostossa. Harrastin kilpaurheilua, 800 m:n juoksua, ja taskussa oli jo muutamia SM-mitaleita sekä maaotteluedustuksia nuorten ja aikuistenkin sarjoista. Elämä oli säännöllistä ja kaikki oli hyvin.
Menin naimisiin 1978. Avioliittomme alkuvuosina jouduimme asumaan vaimoni kanssa 3–4 kk eri kaupungeissa työpaikan muutoksen yhteydessä. Kerran vaimoni soitti ja kertoi, että hänen ystävättärensä oli tullut uskoon ja että hänkin oli tehnyt uskon ratkaisun. Siihen vaikutti suurelta osalta pelko kolmannesta maailmansodasta. Olin yllättynyt, mutta minulla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä olin aina uskonut, että Jumala on olemassa. Kotona oli opetettu rukoilemaan iltarukous, ja muistan rukoilleeni joskus koulussa, kun oli hankalampi paikka. Halusin päästä taivaaseen, koska se olisi parempi paikka kuin helvetti. Jeesuksen roolista en tiennyt mitään.
Menin elämäni ensimmäistä kertaa hengelliseen tilaisuuteen Lahdessa. Oli uusivuosi. Olimme toki puhuneet jotain uskosta vaimoni kanssa, mutta tuossa tilaisuudessa ensimmäistä kertaa elämässäni minulle selkeästi kerrottiin, miten taivaaseen voi päästä. ”Jeesus on tie, totuus ja elämä. Tiedosta ja tunnusta, että olet syntinen. Usko, että Jeesus on sovittanut syntisi ja pyydä häntä tulemaan elämäsi Herraksi, eli tee valintasi.” Tilaisuuden lopussa pyydettiin nostamaan käsi merkiksi, jos haluaa valita tien seurata Jeesusta.
Minulle ammattisotilaana tämä oli niin selkeästi ja yksinkertaisesti sanottu, että minä ymmärsin. Minä nostin käteni, koska minä todella halusin päästä taivaaseen.
En kokenut mitään erityistä tunnekokemusta, mutta siitä hetkestä saakka on minulla ollut selkeä varmuus siitä, että Jeesuksen puolelta kaikki on valmista ja varmaa. Jos en itse luovu hänestä, niin hän vie minut perille iankaikkiseen iloon. Kukaan ei voi riistää minua hänen kädestään.
Ratkaisun jälkeen kipuilin urheilu-uran jatkamisen kanssa. Mietin, pitäisikö minun lopettaa urheilu. Pyysin Herralta selvää merkkiä, vaikka nilkan nyrjäyttämistä, mutta sitä en kokenut. Siispä jatkoin juoksuani. Herra siunasi urheilu-uraani niin, että sain kilpailla aina EM- ja MM-tasolla saakka. Kirkkaimpana EM-pronssi vuonna 1982 Ateenassa.
Tänään koen, ja myös näen, itsessäni sen muutoksen, jonka usko Jumalaan on minussa vaikuttanut. Entinen menestys on menettänyt merkitystään ja taivaskaipuu on vain kasvanut. Tärkeintä tämän yhä epävarmemman maailmanmenon keskellä on tiedostaa, mitä minä oikeastaan elämältäni haluan ja mikä on minun todellinen tavoitteeni. Jeesus kysyy tänäänkin: mitä sinä haluat? Jumala on antanut meille vapaan tahdon. Voimme sen tähden itse valita tien, jota haluamme kulkea. Minä tiesin aikoinani, ja vielä tänäänkin, mitä tahdon. Tahdon päästä, kun aikani tulee, taivaan kotiin. Haluan sinne myös mukaan niin monta lähimmäistäni kuin suinkin mahdollista. Haluan oppia tuntemaan enemmän ja enemmän Jumalan tahtoa ja olla hänen työssään mukana.
Tavoitteeni on yhä tänään, kuusikymppisenä, korkeampi ja kovempi kuin aikoinaan nuorena miehenä. Se on taivas.
Jonas Björkstrand pelasi tietokonepelejä pahimmillaan reilut kymmenen tuntia vuorokaudessa ja pysytteli hereillä kofeiinijuomien ja alkoholin voimin. Hän oli joutunut orjuuteen, joka vaikutti sekä perhe-elämään että ammatinharjoittamiseen/työelämään. Lopulta hän antautui ja huusi hädässään Jumalaa avuksi.
Kasvoin tavallisessa kodissa Porvoossa ihanassa perheessä, jossa kunnioitettiin kristillisiä arvoja. Kävin perheen kanssa säännöllisesti seurakunnan jumalanpalveluksissa, varsinkin jouluna ja muina kristillisinä juhlapyhinä. Rakkauden perässä muutin Pohjanmaalle sen jälkeen kun olin opiskellut tietotekniikkaa Åbo Akademissa. Opiskeluaikana toimin aktiivisesti kristillisessä opiskelijajärjestössä ja olin, kuten Euroopassa valitettavasti on melko tavallista, ”mukana kristillisessä uskonnossa ilman henkilökohtaista jumalasuhdetta”.
Yläkouluikäisestä lähtien varttumistani leimasi se, että olin koulukiusattu. Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä. Niinpä minusta tuli hyvin ujo ja vetäydyin kaikista sosiaalisista kontakteista niin pitkälle kuin mahdollista. Minulla oli huono itsetunto, ja pakenin tietokonepelien maailmaan.
Olin omaksunut sen identiteetin, jonka kiusaajani halusivat minulle antaa: en ole minkään arvoinen. Pakenemalla tietokonepelien maailmaan sain ”olla joku”; sain arvostusta ”online-ystäviltä” ja pärjäämällä hyvin peleissä.
Vuosina 2005–2012 kun pelaaminen oli kiivaimmillaan, saatoin istua toistakymmentä tuntia vuorokaudessa. Se tapahtui tietenkin työn ja perheen kustannuksella, vaikka suuri osa pelaamisesta tapahtuikin iltaisin ja öisin. Tietokonepelien myötä elämääni tuli monia muitakin syntejä, ennen muuta valehtelu. Tiesin, että se mitä tein oli väärin ja yritin lopettaa, mutten onnistunut. Joskus pysyin olemaan pelaamatta pari viikkoa, mutta sitten se taas jatkui. Olin yksinkertaisesti pelaamisen orja.
Käänne tapahtui tammikuussa 2013, kun olin luovuttanut. Ymmärsin, että olin pelaamisen ja synnin orja ja että toivo vapautua kaikesta omin voimin oli mennyttä, ja huusin Jumalaa avuksi.
Osallistuin miesten konferenssiin Vaasassa ja tiesin, että tarvitsin apua. Koko päivän istuin siellä ja taistelin sitä vastaan, että menisin eteen esirukoiltavaksi. En nimittäin ollut tottunut henkilökohtaiseen esirukoukseen eikä minun puolestani ollut koskaan rukoiltu sillä tavoin, mutta sisälläni oli niin suuri tuska, että halusin ja tarvitsin apua vapautuakseni tietokonepelaamisen ja synnin vallasta.
Tuossa konferenssissa sain kohdata Jumalan rakkauden. Sain synnintunnon, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Halusin ottaa Jeesuksen vastaan Herrakseni, kuninkaakseni ja pelastajakseni ja kääntyä pois synnistäni. Esirukouksen jälkeen istuin ja itkin pari tuntia. Kun illalla palasin kotiin vaimoni luo, saatoin vain sanoa hänelle: ”Olet saanut uuden miehen.” Jotain oli tapahtunut minulle, ja se on sen jälkeen vahvistunut päivä päivältä. Olen saanut Jumalan armosta syntyä uudesti.
Olen uskonut Jumalaan koko ikäni, mutten ole aina aktiivisesti kysynyt hänen tahtoaan enkä ole alistunut hänen sanansa alle. Tuosta hetkestä lähtien olen ollut vapaa tietokonepelaamisesta ja pelihimoni katosi. Sain uudistua täysin Hengessä, ja Hengen hedelmät alkoivat näkyä minussa. Minussa kasvoi pikkuhiljaa ennenkokematon rohkeus julistaa Jumalan sanaa. Tuosta hetkestä lähtien olen Jumalan armosta saanut kasvaa itsehillinnässä, totuudessa ja kärsivällisyydessä. Pelaamiskulttuuriin liittyvä alkoholin juominen loppui kertalaakista.
Kärräsin kaikki tietokonepelini kaatopaikalle, jottei kukaan toinen saisi niitä. Hävitin kaiken, jotta täyskäännökseni/kääntymykseni olisi täydellinen enkä lankeaisi uudelleen. Nyt teen 80-prosenttista työaikaa, jotta minulla jää enemmän aikaa julistaa sanaa ja todistaa Jeesuksesta ja eri tavoin auttaa ihmisiä, jotka elävät synnin orjuudessa. Kouluissa tuntuu olevan suuri tarve puhua koulukiusaamisesta ja tietokonepelaamisen vaaroista ja siitä vapautumisesta.
Ensin ajattelin, ettei minusta ole isäksi, ja sitten näytti, ettei se ole mahdollistakaan. Nykyään olen onnellinen pienen pojan isä.
”Toivottavasti en saa koskaan lapsia”, ajattelin 19-vuotiaana vankilassa ollessani. Elämääni olivat värittäneet teini-iästä asti päihderiippuvuus, rikollinen elämäntapa ja väkivaltaisuus. Kävin läpi päihdekuntoutusjaksoja, mutta mikään ei muuttunut. Lopulta jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta saadakseni elämälleni uuden suunnan, sillä olin alkanut haaveilla perheestä ja rehellisestä työstä. Pyysin erästä pastoria rukoilemaan puolestani, että vapautuisin riippuvuuksista. Elämäni muuttui täysin. Ajattelin, että ehkä minusta onkin vielä isäksi.
Unelma omasta perheestä alkoi toteutua, kun tutustuin Satuun. Menimme naimisiin 2007, ja seuraavana vuonna aloimme yrittää perheenlisäystä. Kun lasta ei alkanutkaan kuulua, epävarmuuden ja epäonnistumisen ajatukset alkoivat nousta pintaan. Pelkäsin, että päihdehistoriani estää meitä saamasta lapsia. Pari vuotta myöhemmin, monien myöhästyneiden kuukautisten, niitä seuranneiden negatiivisten raskaustestien ja vaimon kyynelten jälkeen, tilasimme ajan lapsettomuustutkimuksiin. Kummastakaan ei löytynyt lääketieteellistä syytä lapsettomuudelle. Päätimme jäädä odottamaan ”oikeaa aikaa”.
Kun vuodet vierivät, alkoi lievä epätoivo nostaa päätään. Eniten kärsin siitä, kun näin, miten kova paikka lapsettomuus oli Satulle. Kiukuttelin asiasta moneen kertaan Jumalalle. Kerran hermostuin oikein kunnolla ja huusin tuskassani: ”Mitä sä oikein pelleilet meidän kanssa?! Jos et meinaa antaa sitä lasta meille, niin tapa vaikka mieluummin mut tähän paikkaan!” Odotin, että salama iskee kuoliaaksi, muttei niin käynyt. Rauhoituttuani pyysin anteeksi ja päätin sydämessäni, etten seuraisi ja palvelisi Jeesusta sen tähden, mitä hän minulle antaa tai jättää antamatta, vaan ainoastaan sen tähden, että olin saanut armon. Samana iltana Raamattua lukiessani sain yliluonnollisen varmuuden siitä, että saisimme poikalapsen, mutta saattaisimme joutua odottamaan sitä.
Vaikka lapsettomuus oli kipeä asia, se ei ollut parisuhteessamme kovin suuri kriisi. Emme koskaan riidelleet aiheesta. Oikeastaan se vain lujitti suhdettamme, koska se pakotti meidät alusta asti puhumaan asioista. Rukoilimme myös paljon yhdessä asian puolesta.
Kun olimme yrittäneet lasta noin kahdeksan vuoden ajan, eräs ystävä rohkaisi meitä turvautumaan lapsettomuushoitoihin. Raskaus alkoi ensimmäisestä hoidosta syksyllä 2016. Hurahdin raskauteen niin, että aloin kirjoittaa raskausblogia ”Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja”. Blogin teksteistä julkaistiin ennen isänpäivää kirja. Odotusaika, synnytys ja uuden elämän alku päätyivät myös televisioon Toisenlaiset äidit -sarjaan. Synnytyksessä tuli vielä pieni säikähdys, kun vauvan sydänäänet hävisivät ja vaimolleni tuli lähtö hätäsektioon. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. Vuosien odotus ja kipuilu olivat ohi.
Isänä oleminen on hienoimpia asioita elämässäni. Haluan, että poikani voi aina ja kaikissa asioissa luottaa minuun. Haluan antaa hänelle esimerkin siitä, miten seurataan ja palvellaan Jeesusta. Kiitän joka päivä Jumalaa pojastani ja siunaan hänet aina iltaisin kotona ollessani.
Katsoessani elämää taaksepäin voin todeta, että poikamme syntyi juuri oikeaan aikaan. Olemme asuneet vuosien aikana kahdessa eri maassa ja useassa kaupungissa ja meillä molemmilla on ollut omat henkilökohtaiset kasvukipumme. Emme olisi olleet aiemmin valmiita vanhemmuuteen. Jumalan aikataulu oli oikea.
Vakava sairaus vei elämänhaluni. Sairaalassa kivun valta murtui. Elämääni tuli ilo ja vapaus.
Elämäni muuttui, kun sairastuin 13-vuotiaana Crohnin tautiin.
Sairauteni on ollut harvinaisen aggressiivinen. Koko lääkearsenaali on käyty läpi ja leikkauksia on tehty yhdeksän. Sairauden myötä terveyteni romahti 10 vuotta sitten. Lopulta elämänhaluni loppui. Ajattelin, että läheisillenikin olisi helpompaa, jos kuolisin. Evoluutioteorian mukaan heikkojen tulee kuolla pois ja vain vahvojen selviytyä. En enää tiennyt, miksi haluaisin herätä seuraavaan päivään kärsimään kivusta. Elämäni tuntui merkityksettömältä.
Olin sairaalassa apaattisena ja masentuneena. Hoitaja kysyi, hakisiko hän tuekseni psykiatrin. Vastasin, että aivan sama, psykiatrit eivät voi kipuani poistaa. Sama hoitaja kysyi, hakisiko hän paikalle sairaalapastorin. Vastasin, että aivan sama, Jumalaa ei ole olemassa. Sinnikäs hoitaja järjesti paikalle molemmat. Ensin tuli psykiatri, joka totesi, että unen laatua pitää parantaa. Sitten huoneeseeni astui sairaalapastori. Hän kysyi varovasti, mitä minulle kuuluu. Olin vihainen. Huusin raivoissani, etten jaksa päivääkään enää kipuja, enkä halua elää.
Pastori ei lähtenytkään pois, vaan kertoi, että hän ymmärtää, ja niin ymmärtää myös Taivaan Isä. Tuhahdin, että jos sellainen olisi olemassa, niin eipä ainakaan enää vilkaisisi minuun. Silloin sairaalapastori kertoi, kuinka hänen uhmaikäinen lapsenlapsensa saa välillä raivokohtauksia. Kun sama lapsi haluaa itkien syliin, mummo ottaa syliin. Pastori jatkoi, että Taivaan Isä haluaa samalla tavalla nostaa kipeän ja uupuneen Jennin syliinsä, lohduttaa ja rauhoittaa. Jumala ei pelästykään raivoani. Hän tuntee minut sisintäni myöten. Mikään ei saa häntä kääntämään minulle selkäänsä. Hän rakastaa minua ja odottaa takaisin.
Jotain tapahtui sisimmässäni. Olin pitänyt uskonasioita turvattomien ihmisten kehittelemänä teoriana, jonka avulla he uskaltavat elää pahassa maailmassa. Voisiko Jumalaan uskoa olematta höyrähtänyt hölmö? Jotain Jumalan olemuksesta oli aukeamassa minulle.
Vakuutuin kristittyjen tiedemiesten tutkimusten kautta Raamatun luotettavuudesta. Sen jälkeen eräällä sairaalajaksolla selasin löytämääni kirjaa Jeesuksen kärsimyksistä. Kuvat kertoivat Jeesuksen vangitsemisesta, ruoskimisesta ja kidutuksesta. Tuntui käsittämättömältä, että hän teki kaiken vapaaehtoisesti, syyttömänä. Kuva Jeesuksesta kantamassa ristiään kohti Golgataa puhutteli valtavasti. Hän kantoi ristille minunkin syntini ja sairauteni, jotta minullakin olisi iankaikkinen elämä. Senhetkinen kipuni ei ollut enää mitään verrattuna Jeesuksen kärsimykseen. Tunsin valtavaa kiitollisuutta ja polvistuin aulan lattialle. Tuona hetkenä Jeesus tuli elämääni.
Kivut eivät poistuneet, mutta ne oli helpompi kestää. Neljä vuotta sitten sain vielä vakavan vatsakalvontulehduksen ja verenmyrkytyksen. Silloinkin sain kokea Jumalan läsnäoloa. Korvissani alkoi soida laulu ”Silloin kun en itse jaksa rukoilla”. Se rauhoitti yliluonnollisella tavalla. Tiesin, että selviäisin. Olin kolme kuukautta sairaalassa erittäin huonossa kunnossa. Nämä kokemukset saivat vanhempanikin ankkuroitumaan Jeesukseen.
Nyt elän Crohnin taudin suhteen oireettomana. Elämä yhdeksän leikkauksen jälkeen kehittyneen lyhytsuolisyndrooman kanssa on haasteellista. Olen kuitenkin arjesta ja elämästä äärettömän onnellinen. Elämä Jeesuksen kanssa on ihanaa.
Olen ollut nuoresta asti kova suorittaja. Minulla oli aina oma sisäinen tarve pärjätä milloin koulumaailmassa, ja milloin kilpaurheilussa. Pärjäämisen tarpeeni tuli sisäisestä tyhjyydestä, jota yritin täyttää erilaisilla asioilla. Armeijan jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Viisi vuotta elin täysin opiskelijaelämää, jonka aikana tulivat koulun ohella tutuiksi mm. päihteet, baarit, porno ja rikkoontuneet, väärät ihmissuhteet. Aina taustalla oli halu löytää elämään sisältöä, mutta käytännössä kaikki asiat vain vei suurempaan tyhjyyteen ja turvattomuuden tunteeseen.
Opiskelujen jälkeen, 24-vuotiaana, perustin oman yrityksen. Sama suorittamisen tarve jatkui elämässäni ja yrityksestä kehkeytyi mahtava kulissi oman tyhjyyden ja ahdistuksen peittoamiseksi. Alussa kaikki meni hienosti ja töitä riitti enemmän kuin ehdin tekemään. Sisäistä tyhjyyttä täytin bilettämisen ja päihteiden lisäksi nyt myös työnteolla, josta seurasi työnarkomania ja sitä kautta lisää ongelmia. Työnarkomania johti hallitsemattomaan työ- ja velkakierteeseen sekä voimakkaisiin ahdistuskohtauksiin ja osittaiseen loppuun palamiseen. Elämä täyttyi pelkällä työnteolla ja sen seurauksena kariutui myös itselle tärkeä parisuhde. Ahdistukseni vain lisääntyi ja lisäksi aloin tuntea myös voimakasta sisäistä vihaa ja katkeruutta. Välillä negatiiviset ajatukset ja ahdistus tulivat voimakkaina aaltoina ja työn tekemisestä ei meinannut enää tulla mitään. Tuntui kuin kaikki seinät olisivat alkaneet kaatua päälle.
Elämän turhuus ja merkityksettömyys tuntui valtavalta ja aloin todella miettiä, mitä järkeä tässä kaikessa on. Elämän tarkoitusta etsiessäni aloin huutaa Jumalan puoleen. Elämässäni alkoi erikoinen prosessi näin myöhemmin ajateltuna selkeää johdatusta. Aloin kiinnostua ja luin erittäin paljon kristillistä kirjallisuutta sekä Raamattua ja huomasin miten ajatusmaailmani alkoi muuttua positiivisempaan suuntaan. Alkoholi ja baarit jäivät kokonaan. Terveellisemmät elämäntavat sekä nuoruudessa aloitettu urheilu alkoi kiinnostaa uudestaan. Suurin muutos kuitenkin tapahtui, kun Jumala johdatti minut Riku Rinteen järjestämälle Come Home leirille. Leirillä koin valtavan voimakkaan Pyhän Hengen kosketuksen ja läsnäolon ensimmäistä kertaa omassa elämässäni. Koin jotain sellaista, mitä en tiennyt edes olevan olemassa. Kokemus oli merkittävin asia, mitä olin koko elämäni aikana kokenut. Jumala otti hetkessä pois vihan, katkeruuden ja epämääräiset ahdistukset. Muutos oli hyvin voimakas. Sen jälkeen en ole ikinä epäillyt Jumalan olemassaoloa.
Uskoontuloni jälkeen elämäni on saanut aivan uuden tarkoituksen ja tunnen saaneeni uuden mahdollisuuden. Jeesus Kristus on tullut elämäni Herraksi ja olen saanut syntini anteeksi Hänen ristin työnsä tähden. Nyt elämässäni on sisältö ja olen saanut jotain todella pysyvää, sisäisen ilon ja rauhan.
Sisäinen rauha ja vapaus, minkä Jeesus sai elämässäni aikaan Pyhän Henkensä kautta, on ollut ihan käsittämätöntä. En vaihtaisi sitä mihinkään! Aiemmin elämäni täytti suorittaminen, ahdistus, häpeän pelko ja merkityksettömyys. Nyt tilalle ovat tulleet sisäinen rauha ja vapaus sekä usko, toivo ja rakkaus. Myös yrittäjyyteni on saanut aivan uuden merkityksen elämässäni ja merkityksetön suorittaminen on vaihtunut sydämen haluun palvella elävää Jumalaa, Jeesusta Kristusta kaikessa mitä teen.
Synnyin rakastavaan perheeseen Heinolassa. Olin vilkas ja omatahtoinen kaveri. Ajauduin hankaliin tilanteisiin. Koulussa tein ikäviä temppuja. Seiskaluokalla aloin polttaa tupakkaa ja käyttää päihteitä. Juovuspäissäni tein tyhmyyksiä ja sain monesti turpaan. Vain kaupasta varastamani viina kiinnosti. Jouduin Lahden oppilaskotiin. Mukaan kuvioihin tuli nopeasti huumeet. Hyvänä varkaana minun oli helppo hankkia rahaa. Oppilaskodista päästyäni käytin paljon alkoholia ja huumeita. Ajauduin rankempiin piireihin. Entisessä elämässäni pelkäsin vain vankilaan joutumista, koska ajattelin joutuvani tappamaan jonkun pieni kokoisuuteni vuoksi. Alussa kaikki oli vilpitöntä hauskanpitoa, mutta jossain vaiheessa homma lähti niin sanotusti lapasesta.
Muutaman vuoden narkkaamisen jälkeen Jumala alkoi kutsua minua. Muistan, kun huumeet taskuissa Jeesus kolkutti sydämelleni: ”Lähde Janne seuraamaan minua”. Ajattelin, että se oli huumeista johtuvaa harhaa. Joulun tienoilla 2003 joimme viskiä ja söimme pillereitä kaveriporukalla. Tuli tappelu. Jäin alakynteen ja kaveri hakkasi minut lahnaksi. Verta tuli kaulasta todella paljon, lyyhistyin maahan. Ajattelin kuolevani. Tapahtui jotain yliluonnollista. Sammunut kaveri heräsi, soitti ambulanssin ja tuli tukkimaan kaulavuodon. Heräsin teho-osastolta. Lähdin vielä käyttämään kipuihin huumeita, mutta en saanut niistä mitään irti. Jokin minussa oli muuttunut. Näin, miten vanhempani kärsivät. Pari kuukautta tapahtuneen jälkeen huusin kämpässäni Jumalaa auttamaan minua nyt heti.
Amfetamiinipussi jäi jääkaappiin ja lähdin etsimään apua. Tapasin kaverin, joka oli päässyt irti alamaailmasta. Hän auttoi minut hoitoon. Hoidossa ollessa Jeesus koputteli taas sydäntäni: ”Janne, lähde seuraamaan minua.” Ajattelin, että enhän mie voi lähteä häntä seuraamaan. Aloin elämään hengellisten periaatteiden mukaan.
Vanhat kostonhimot ja vihat tulivat pintaan, kun minua satutettiin rankasti. Ja taas Jeesus kolkutti sydämeeni tutuilla sanoilla: ”Janne lähde seuraamaan minua”. Ajattelin ääneen: ”No katsotaan, mikä jätkä tää Jeesus oikeen on”. Äidin kanssa olimme puhuneet Pyhästä Hengestä. Lähdin kaverini kanssa uskovien kokoukseen. Katselin, kun siellä puhuttiin kielillä ja ajattelin, että on nää uskovat kyllä ihmeporukkaa. Sain aivan mielettömän rauhan ja anteeksiannon muita ihmisiä sekä itseäni kohtaan. Aloin lukea Raamattua ja toisinaan kävin kokouksissa. Vuoden kuluttua eksyin Suuri Jeesus -tapahtumaan Hervannassa, jossa hyvin innokas puhuja saarnasi valtavalla voitelulla, miten Kristus asuu meissä. Koin, että minun on hypättävä ilmaan. Hyppäsin! Tuntui kuin miljoona volttia sähköä olisi mennyt lävitseni. Ilmassa olo tuntui kestävän monta minuuttia. Se oli mahtavaa! Olin päässyt seitsemänteen taivaaseen tuntien sanoin kuvaamatonta iloa ja rakkautta.
Joka uskoo Jeesukseen, on tekevä hänen tekojaan: laittaa kätensä sairaitten päälle ja he tulevat terveiksi. Kotia päästyä mietin, että tällä voimalla voi varmasti parantaa sairaita. Lähdin parantamaan sairaita Jeesuksen Kristuksen nimessä. Tajunta alkoi räjähdellä, koska heitä parantui valtavia määriä, kiitos Jumalalle. Mie elän siitä, kun näen omin silmin, miten Jeesuksen rakkaus virtaa ihmisiin muuttaen heidän ajatusmaailmansa Jumalasta. Hän rakastaa myös sinua, halleluja. Tänä päivänä toteutan Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä mennä kaikkeen maailmaan tekemään kaikista kansoista Jeesuksen opetuslapsia. Tämä muutos on mahdollista myös sinulle.
Olin vasta vain 4-5 -vuotias, kun jo aloin tehdä kotitöitä ja otin ”isännän” roolin perheessä, jossa oli yksinhuoltaja-äitini lisäksi kaksi vanhempaa siskoa. Koin että minun on pakko tehdä se mitä mies tekee talossa, joten jo alle kouluikäisenä tein omakotitalossamme polttopuut, perunan-nostot/istutukset, tiskasin ym. Kun olin kuuden vanha, muistan, kun eräänä päivänä minulle nousi kuume ja aloin hourailla. Kaikki ihmettelivät, että mikä minuun iski, mutta lopulta lähdimme sairaalaan, jossa minulla todettiin verenmyrkytys ja keuhkokuume.
Ongelmat alkoivat, kun kolmannelle luokalle siirtyessäni jouduin vaihtamaan koulua ja äkkiä olinkin silmätikkuna. Olin erilainen, arka ja pelokas pieni poika ja siitähän ”isommat” pojat riemastuivat ja alkoi henkinen väkivalta, joka muuttui pian myös fyysiseksi. Monet kerrat menin pää veressä kotiin, hakattuna, reppu varastettuna ja milloin mitäkin. Opettajiin oltiin kyllä yhteydessä, mutta kukaan ei tehnyt mitään, kaikki laitettiin vain minun syykseni. Neljännen luokan kävin erityiskoulua, jossa sain hetken hengähtää, mutta pian homevaurion takia palattiin kirkonkylän koululle, joten vanhat kiusaajani saivat tilaisuuden taas höykyttää minua mielin määrin. Viidennen luokan alkaessa minut laitettiin lasten psykiatrian osastolle, jossa olin kuin vankilassa, kalterit ovissa ja ikkunoissa, ulos en päässyt kuin hoitajan kanssa. Muistan, kun olin ollut viikonlopun kotona äidin ja sisarien kanssa ja oli pitkästä aikaa ollut mukavaa perheen kesken, niin eihän minua olisi millään saanut lähtemään takaisin.
Muutimme Savoon kun olin 12-vuotias ja pääsin pois osastolta kuin ihmeen kaupalla, mutta laitosaika oli jo tehnyt tehtävänsä, minua ei oikeastaan enää kiinnostanut koulunkäynti ja se kyllä huomattiin. Olin ongelmaoppilas, jota edelleen kiusattiin. Onneksi pari lapsuudenystävää oli muuttanut samalle paikkakunnalle ennen meitä, joten sain kaiken ”pahan” keskellä kuitenkin tuntea kuuluvani edes johonkin. Kun olin 14-vuotias, kokeilin ensimmäistä kertaa alkoholia. Join kohtuuttoman paljon ja lopulta oksensin verta. Kaverini saivat soitettua ambulanssin ja soudettua rantaan, kun olimme olleet minun veneelläni liikkeellä. Seuraavana aamuna heräsin sairaalassa ja minulle kerrottiin, että jos ambulanssi olisi myöhästynyt muutamia minuutteja, ei minua olisi ollut enää. Sen kokeilun jälkeen alkoholisoiduin. Olin kai itsetuhoinen, kun jotenkin se tunne, että kuolema oli lähellä, veti minua puoleensa ja sai hakemaan lisää ja lisää alkoholia.
Vuonna 2003 muutin isäni luokse, koska äitini ei jaksanut enää huolehtia minusta. Olin jo monesti ollut poliisin kanssa tekemisissä, ja kavereiden kanssa oli aina jotain pahaa tekeillä. Minä olin jo yhdeksännellä luokalla alkoholisti. Jostain syystä opettajat eivät välittäneet siitä, että olin humalassa koulussa ja sammuin tunnilla. Sain siis jotenkin peruskoulun läpi. Ammattikouluaikaan tulivat kuvioihin huumeet ja edelleen lisääntynyt alkoholin käyttö, joten jouduin nuorisopsykiatrian osastolle. Siellä arvioitiin, pystynkö asumaan kotona vai pitääkö minulle etsiä sijaiskoti. Päädyin 17-vuotiaana perhekotiin, jossa minulla meni hetken paremmin. Koulu maittoi ihan hyvin ja olin töissäkin sahalla. Kun täytin 18 vuotta, sain tukiasunnon, mutta viikon kuluttua olin jo ryypännyt kaikki vuokra-rahani ja lopulta menetin sen asunnon. Asuin vanhempieni luona ja koetin olla töissä, mutta eihän siitä mitään tullut, koska ryyppäsin koko ajan ja käytin huumeita.
Menin omasta aloitteestani kristilliseen päihdekotiin toipumaan, mutta sain olla siellä vain kaksi kuukautta, koska maksusitoumusta ei annettu pidemmäksi aikaa. Muutaman kuukauden olin kaikkia lääkkeitä ja huumeita ja alkoholiakin vastaan, kun hengelliset asiat olivat tuolla kodilla ollessa tulleet esille ja kaipuuni Jumalan puoleen oli suuri. Niin paljon kuin halusinkin tarttua uskoon, en kuitenkaan pystynyt ja palasin katkerana ja vihaisena vanhaan. Käytin todella itsetuhoisesti alkoholia ja huumeita, tein jopa saatanan kanssa sopimuksen ”En minä tarvitse Jumalaa, tule sinä ja tee minulle mitä tahdot”. Se oli elämäni suurin virhe. Silloiset ystävät hyväksyivät minut koska olin aina sekaisin ja toin heidän lompakkoonsa rahaa varastamalla. Vedin kamaa enemmän kuin muut ja lopulta tuli tilanne, että niin sanotut ystävät alkoivat puukottaa ja piestä minua, ilman mitään syytä. Silloin halusinkin kuolla, elämällä ei ollut mitään mieltä.
Käännekohta tilanteessani oli vuoden 2008 lopussa, kun olin yhtenä iltana kaverini kanssa juopottelemassa ja sain päähäni murtautua vanhempien lääkekaappiin. Tiesin heillä olevan lääkkeitä, joilla saan hengen itseltäni. Aamulla heräsin putkassa, taas kerran, ja ihmettelin, eikö vieläkään henki lähtenyt. Kun poliisi tuli avaamaan putkan oven ja sanoi, että ”nyt on asiat sitten todella vakavasti”, mietin ensin, että mitä minä nyt olen tehnyt. Kävi ilmi, että ystäväni oli kuollut. En ole ikinä selvinnyt mistään tokkurasta tai krapulasta niin nopeasti kuin silloin!
Kun pääsin putkasta ja kuulusteluista, menin psykiatriselle osastolle, jossa puhuttiin ja mietittiin, että mitä oikein teen elämälläni. Minua pidettiin liian terveenä, mutta lopulta sain lähteä kristilliseen päihdekotiin hoitojaksolle. Vaikka siellä hengelliset asiat tulivat minua lähelle, olin epävakaa ja retkahduksia aineisiin tapahtui ja niin jouduin lähtemään. Minulle järjestettiin kuitenkin paikka toiseen vastaavaan paikkaan. Sielläkin käytin vielä aineita välillä, mutta aloin käydä seurakunnan tilaisuuksissa, joka johti siihen, että antauduin Jumalalle keväällä 2009.
Tiesin, että olen nyt saanut mahdollisuuden uuteen elämään. Ei se aina ollut helppoa, välillä lannistuin ja retkahdin uudestaan, mutta koko ajan vain ”selvä kausi” piteni. Olen joutunut tekemään itselleni selväksi, että minulla on alkoholi- ja huumeongelma, joten en voi ottaa edes korkillista olutta taikka yhtä pilleriä. Tie ei ole ollut helppo, mutta en vaihtaisi päivääkään pois, koska olen saanut nähdä ja kokea, kuinka hyvä Jumala on. Hän on antanut minulle elämän ja vapauden. Hän on antanut minun syntini anteeksi ja vapauttanut minut viinasta ja pillereistä. Olen saanut voiman vastustaa kiusauksia ja rohkeutta mennä kipujeni läpi Jumalan kanssa. Ihmeellisesti usko on lähentänyt minua myös vanhempieni kanssa ja ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa isää isäksi ja äidilleni, että rakastan teitä vanhempinani. Jumala on myös antanut minulle perheen, josta en osannut ennen edes unelmoida, ja toimimme vaimoni kanssa yhdessä Jumalan valtakunnan työssä.
Lempikohtani Raamatussa on elämässäni toteutunut psalmi 50:15 ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun tulee kunnioittaman minua.”
Juuri solmittu avioliitto, kaunis koti ja menestyvä rakennusfirma toimivat kehyksinä vauhdikkaalle, materialistiselle elämänmenolleni. Sitten tultiin 1990-luvun lamavuosiin, jolloin yritin ennakoida ja tehdä yrityksessäni viisaita ratkaisuja, mutta sainkin yhdeksän miljoonan markan jälkiveron.
Koin olevani yhteiskunnan hylkiö, vaikka kolmen vuoden kuluttua lääninoikeus kumosikin asian perusteettomana. Koettaessani hoitaa tilannetta ostin vielä yksityisvaroillani Tallinnasta keskeneräisen liikekiinteistön. Hanke oli minulle kuitenkin liian iso ja tajusin, että edessä olisi suomalaisen rakennusyhtiöni vararikko ja pahimmassa tapauksessa elinikäinen velkavankeus.
Jouduin niin ahtaalle, että hain helpotusta alkoholista, lääkkeistä ja lopulta myös psykiatrilta. Vuonna 1995 olin joulun alla viikon toipumassa Helsingin Diakonissalaitoksella. Sieltä palattuani olin valmis jopa pyytämään Jumalaa apuun, sillä koin yltiöpäisyydestäni suurta syyllisyyttä. Minulla oli myös ollut pelottava kokemus, joka sai minut ymmärtämään, että olen matkalla helvettiin. Olin eräällä matkallani saanut hotellihuoneessani vakavan sairaskohtauksen, jolloin tunsin kuolevani. Aloin hukkua syvälle pimeyteen, josta kuitenkin tempauduin pintaan. Näin itseni kuin ulkopuolelta hotellin lattialla makaamassa sairaskohtauksessa ennen kuin olin taas fyysisesti siinä henkeä haukkomassa.
Kutsuin luokseni tutun uskovan opettajan ja aloin hänen kanssaan tutkia Raamattua, vaikka en siitä mitään ymmärtänytkään. Minä turhauduin ja olisinkin jo luovuttanut, mutta hän sanoi, että tätä ei jätetä kesken vaan viedään finaaliin. Tammikuussa 1996 sairaslomalla ollessani sitten polvistuin ja pyysin saada tutustua siihen Jumalaan, josta Raamattu puhui. Välittömästi koin lämpimän voiman menevän kehoni läpi, mutta muuta ei silloin tapahtunut. Vähän sen jälkeen kuuntelin automatkalla kasetilta raamattutuntia ja silloin koin, että nyt Jumala tulee hyvin lähelle. Auto täyttyi ihmeellisellä kirkkaudella ja itselleni tuli taivaallisen hyvä olo. Pysähdyin levähdyspaikalle ja istuin autossa toista tuntia rukoilemassa. Tuona iltana ymmärsin, että olin uudestisyntynyt.
Ensimmäisen kerran ymmärsin myös, että minä kelpaan tällaisenani, ilman suorituksia, Jeesuksen sovitustyön tähden. Se on ainoa perusta, jolle ihminen voi elämänsä rakentaa. Olin niin innostunut evankeliumin ihmeellisestä voimasta, että joku saattoi varmaan tuolloin ajatella minun olevan ”hullu mies Huittisista”. Olin Jumalalle suunnattoman kiitollinen siitä, että perheeni oli säilynyt ehjänä kaikkien myrskyisien ja vaikeiden vuosien läpi.
Moni asia muuttui uskoontuloni myötä. Alkoholi ja tupakka jäivät, ja työasioissakin sain kokea Jumalan selkeää johdatusta ja siunausta. Sain perustaa uuden yrityksen, joka on tuonut meille elatuksen. Jumala otti minulta kuitenkin pois ahneuden laajentaa, mihin yrittäjänä niin helposti lankeaa. Hän johdatti minut omalla paikkakunnallani seurakunnan yhteyteen, niin kuin hän on uskoville tarkoittanut.
Uskossa eläminen on tavallisen ihmisen elämää iloineen ja suruineen. Joskus hengellinen kasvu on kivuliasta, ja koettelemuksia on ollut niin terveyden kuin työelämän alueilla. Sydämessäni on kuitenkin rauha ja luottamus siihen, että Jumala johdattaa kaiken, elämän kipeätkin kohdat.
Isättömyys on ollut varmaan elämäni suurin haava, joka on vaikuttanut moniin asioihin elämässäni. Tunsin itseni ulkopuoliseksi jopa omassa perheessäni. Kuvittelin, että kaikki muut pärjäsivät minua paremmin.
Synnyin AU-lapsena. Ensimmäisiä elinvuosiani varjosti isättömyyden lisäksi myös pelko. Jouduin tuon tuosta pimeään komeroon äidin miesystävän komennossa. Kolmevuotiaana sain muuttaa tädin perheen luo Pohjois-Karjalaan. Tädin perheessä ottotyttönä elämä oli turvallista. Kuulin paljon Jumalan Sanaa ja kävin pyhäkoulua.
Rippikoulussa kiinnostuinkin uskosta, mutta tein kuitenkin tietoisen päätöksen, että jatkan entistä elämää ja mm. käyn tansseissa. En nähnyt tädin perheessä uskon iloa, vaan luulin, että uskovaisen elämä on kuivaa ja ilotonta. Sitä en halunnut. Tapasin tulevan puolisoni 17-vuotiaana. Menimme naimisiin ja muutimme Vantaalle. Ulkoisesti kaikki oli hyvin, mutta sisäisesti olin kuitenkin aivan rikki. Koin itseni ulkopuoliseksi ja ajattelin toisten aina pärjäävän minua paremmin.
Saimme tyttären, joka oli isälleen hyvin rakas. Tunsin itseni tässäkin asiassa ulkopuoliseksi ja kadehdin heitä. Minusta tuli kiukkuinen ihminen. Mikään rahalla hankittava ei tyydyttänyt. Tuntui, että ”onni oli aina nurkan takana”. Etsin jotain, mutta en tiennyt, mitä se oli. Sitten mieheni sairastui aivokalvontulehdukseen ja hädissäni lupasin elämäni Jumalalle, jos mies vain selviäisi. Hän selvisi ja minä unohdin lupaukseni. Alitajuisesti jatkoin sen jonkin etsimistä, jota elämääni kaipasin.
Erään itsenäisyyspäivän aattoiltana mieheni ilmoitti, että hän oli löytänyt onnen muualta. Minä sanoin tähän täysin spontaanisti, että minä ilmoitan sinulle sitten samalla tavalla, kun minä löydän Jeesuksen. Hämmästyin itsekin sanojani, jotka vain tulivat jostain. Avioliitto oli lopussa. Rukoilimme kasvatusäitini kanssa yhdessä ja hän antoi minulle Tapani Sopasen kirjan ”Kyyneleet eivät puhdista”. Kirja oli yksi linkki uskoontulooni. Ymmärsin sen kautta pyyteettömän rakkauden merkityksen.
Tapasin sitten leikkipuistossa uskovan rouvan, jonka tarina vaikutti minuun syvästi. Sen jälkeen tein, kuten tuo rouva oli kertonut tehneensä. Polvistuin lattialle ja sanoin Jeesukselle, että ”jos Sinä olet olemassa, niin tule minun sydämeeni”. Viikon päästä tästä huomasin lehdessä seurakunnan ilmoituksen ja lähdin sinne. Tilaisuuden lopussa kysyttiin rukousaiheita ja minä viittasin. Sanoin, etten lähde pois ennen kuin olen löytänyt Jeesuksen. Puolestani rukoiltiin ja minulle sanottiin: ”Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan.” (Room. 10:10) Menin seurakunnasta kotiin ja pyysin sanojani ja tekojani anteeksi mieheltäni. Hän sanoi, että pidä se, minkä olet löytänyt.
Kun seuraavana aamuna heräsin, oli kuin suomut olisi otettu pois silmiltäni. Olin tuolloin 27-vuotias. Kaikki näytti niin puhtaalta ja raikkaalta. Sain valtavan ilon ja minulle tuli vahva halu kertoa kaikille, mitä olin löytänyt. Raamattu tuli hyvin rakkaaksi ja seurakunnasta tuli toinen kotini. Tyttäreni tuli myös uskoon ja yhdessä sitten kävimme seurakunnan tapahtumissa. Olin vihdoin löytänyt sen, mitä olin etsinyt: sisäisen rauhan ja ilon.
Pala palalta Jumala on eheyttänyt minua. Rukouksessa olen saanut lohdutuksen sanoja, joita on nyt sävelletty lauluiksikin. Olen iloinen siitä, että saan nyt olla vertaistukena ja auttaa muita. Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä ilman Jumalan apua.
Irma Saarimäki, eläkkeellä oleva sielunhoitoterapeutti, Kouvola
Olen kohdannut elämäni varrella ahdistusta, masennusta ja jopa paniikkihäiriön. Niitä tärkeämpi on kuitenkin matka rikkinäisyydestä eheyteen, arkuudesta rohkeuteen ja uuden identiteetin löytyminen. Tiedän, miten tervehdyttävää anteeksiantaminen ja -saaminen voi olla.
Ujous ja arkuus leimasivat lapsuuttani Elimäen Takamaalla. Oppikoulusta mieleen on jäänyt kuriin painottuva ilmapiiri, joka ei juuri rohkaissut. Isä oli itselleni turvallisin henkilö, jolta sain itsetuntoni perustan. Ensimmäiset onnistumiset muistan kokeneeni kauppaopistossa.
Solmin avioliiton 23-vuotiaana. Perheeseemme syntyi kaksi lasta, tyttö ja poika. Pojan ollessa puolitoistavuotias Kotkan sairaalan lääkäri epäili hänen sairastavan leukemiaa. Poikaa oli toivottu ja häntä oli odotettu pitkään, joten koin tilanteen suurena Jumalan puhutteluna. Lupasin antaa elämäni Jumalalle, jos lapsi paranisi. Niin tapahtuikin, vaikka diagnoosista ei saatu koskaan täyttä varmuutta. Pian tämän jälkeen kävin rukoiltavana Kouvolan keskuskirkon alttarilla, jossa Kalevi Lehtinen piti Elämä löytyy -tapahtumaa.
Uskoontulo on usein alku sisäiselle eheytymiselle. Aloin ahmia sielunhoitoon liittyvää kirjallisuutta ja kuuntelin hengellisiä puhekasetteja. Hiljalleen opin pitämään elämässä puoliani. En enää voinut antaa ihmisten kävellä kuvaannollisesti ylitseni.
Vuonna 2001 tapahtunut avioero pakotti minut kantamaan taloudellista vastuuta, vaikka äidin jättämä perintö helpottikin tilannetta alkuvuosina. Ihmissuhteen purkautuminen oli itselleni sysäys toteuttaa mielessä kytenyt haave lähteä raamattukouluun. Paikka löytyi Arkenista, Tukholmasta. Koin Jumalan kehottavan minua lähtemään. Minua johdatettiin käytännön asioissa.
Olin aiemmin käynyt terapeuttien luona juttelemassa elämäni vaikeuksista. Raamattukoulun lukuvuosi 2003–2004 avasi kuitenkin vasta tietoisuuden, että Jumalalla on tarkoitus elämälleni. Koulun pääteemana on sisäinen eheytyminen. Opetus keskittyy Raamattuun. Jälkeenpäin ymmärsin, että koulussa olisi tullut viettää aikaa yhden vuoden sijaan useampi. Monet asiat sisäistin vasta jälkeenpäin.
Muutin Mikkeliin ja elin pätkätöillä, jotka nekin loppuivat. Voimat olivat poissa ja yksinäisyys pahensi masennusta. Sen hetkiset ja aiemmat vaikeat kokemukset laukaisivat paniikkihäiriön.
Näin unta pienestä valkoisesta yksiöstä Kouvolassa, joten 2008 palasin tuttuun miljööseen. Sain pätkätöitä ja opiskelin Perheniemen opistossa sielunhoitoterapeutiksi. Lopetin aloittamani vastaanoton työn vähyyden vuoksi, ja jäin varhennetulle eläkkeelle. Työmaani on nyt kaksi pojanpoikaa ja seurakunnan rukouspalvelu.
Kaiken jälkeen ymmärsin, että minun piti kulkea matka arkuudesta ja pelokkuudesta rohkeuteen, jonka vain Kristus voi antaa. Hänen Pyhä Henkensä ulottuu hoitavana paljon syvemmälle kuin terapeutit tai me itse osaamme ymmärtää. Hänessä löydämme oikean, kestävän identiteetin. Kukaan ei ymmärrä meitä paremmin kuin Jeesus.
Anteeksiantamus on valtava terveyden lähde. Oivalsin sen jo aikanaan kirkossa luettaessa Isä meidän -rukousta. Elämässä oli niin paljon anteeksiantamattomia asioita, että joka kerta kyyneleet vuotivat silmistäni. Eheytymistä on myös se, kun saa pyytää ihmisiltä konkreettisesti menneitä tekoja anteeksi.
Nyt osaan elää ottamatta kaikkea eteen tulevaa henkilökohtaisesti. Saan palvella toisia hengellisessä työssä Jumalan voimalla ja lahjoilla. Hän tietää mihin johdattaa.
Synnyin köyhään perheeseen ja häpesin huonoja olojamme. Äitini oli inkerinsuomalainen, joka pakeni sota-aikana Neuvostoliitosta Suomeen. Hän menetti koko perheensä 13 -vuotiaana ja kuuli vasta yli 20 v:n jälkeen äitinsä ja veljiensä elävän. Isä oli ammuttu.
Vanhempieni yhteinen taival alkoi todella myrskyisästi, koska isä ja hänen leskiäitinsä olivat Jehovan Todistajia ja he painostivat kristittyä äitiäni omaan uskoonsa, mihin äiti ei suostunut.
Minua kiusattiin koulussa, mm. haukuttiin ryssäksi, vaikkei minulla ollut venäläistä sukua lainkaan. Olin ujo, arka ja yksinäinen, ilman yhtään ystävää tai kaveria. Kotona oli kuitenkin kaksi sisartani ja lemmikkieläimiä. Perheessämme oli jatkuvaa riitaa, enkä paljon hyvää muista lapsuudestani. Halusin muuttaa heti 15 -vuotiaana kotoa pois karjanhoitokouluun.
Ehkä elämäni näytti ulospäin normaalilta, mutta sisälläni koin tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. Ne pahenivat entisestään, kun vanhempani päättivät erota: koko maailmani ja unelmani romahtivat sen tiedon myötä. En ymmärtänyt, mikä on elämäni tarkoitus. Koin myös syyllisyyttä, sillä tiesin tehneeni paljon vääriä asioita. En osannut hakea apua mistään ja vähiten sitä halusin hakea Jumalalta. Olin ymmärtänyt Jumalan olevan armoton käskijä ja uskovan elämän olevan ilotonta. Olin päättänyt, että uskovaista minusta ei koskaan tule.
Mutta Jumalalla oli kohdalleni hyvä suunnitelma. Hän lähetti tutun uskovan luokseni kertomaan, että Jeesus voi ja haluaa auttaa minua. Sanoin, että en halua kuulla mitään uskonnosta ja Jumalasta, se ei ole minua varten. Hän kysyi, mitä menettäisin, jos kokeilisin, mutta vastustelin edelleen. Hän sanoi, että voit lukea Uudesta Testamentista, että Jeesus haluaa ja voi auttaa. En luvannut tehdä niin, mutta sitten ajattelin testata asian: jos ei Jeesus auta, niin ei Jumalaa ole olemassakaan. Lisäksi jokin tuon tytön olemuksessa kertoi, että hänellä oli rauha ja tasapaino itsensä kanssa – mitä minulla ei ollut.
Niin päätin kuitenkin katsoa, mitä Raamatussa lukee, sillä en ollut aikaisemmin sitä lukenut. En voinut lopettaa lukemista ja pikkuhiljaa aloin vakuuttua, että Jeesus on ratkaisu ongelmiini. Hän rakasti kaikkia niitäkin, joista kukaan ei välittänyt. Ymmärsin, että Jeesus oli kuollut minun syntieni tähden. Rukoilin häntä ja tiesin saaneeni syntini anteeksi. Halusin seurata häntä ja sain elämääni tarkoituksen, rauhan ja ilon. Halusin kertoa heti löydöstäni muillekin. Koko elämänsuuntani muuttui. Jumala puhui minulle, että tärkeämpää on hoitaa ihmisiä kuin lehmiä!
Niinpä opiskelin apuhoitajaksi ja myöhemmin sosiaaliohjaajaksi. Sain hyviä ystäviä muista uskovista enkä ollut enää yksin! Kokoonnuimme eri seurakuntien nuoret yhdessä, eivätkä meitä häirinneet pienet käsityserot hengellisistä asioista. Jumala antoi minulle mielenkiintoisen elämän, mahdollisuuksia erilaisiin työtehtäviin ja haasteisiin. Olen saanut työskennellä kärsineiden ihmisten kuten sotainvalidien, syöpä- ja mielisairaiden sekä vanhusten parissa. Myös maahanmuuttajien ongelmia ymmärrän omien kokemusteni kautta. Eräs taitekohta oli nähdä intialaisten kastittomien taistelua elämästä ilman minkäänlaista ihmisarvoa. Jeesuksen esimerkkiä noudattaen haluan auttaa niitä, jotka jäävät toisten jalkoihin tai ovat yksinäisiä. Haluan myös kertoa, että Jeesus tarjoaa apua jokaiselle kaikenlaisiin asioihin. Hän kuoli pahojen tekojemme vuoksi, mutta nousi kuolleista ja elää aina ja iankaikkisesti. Hän on ainoa tie taivaaseen.
Synnyin Lahdessa 1965. Äitini kasvatti minut mummoni kanssa. Isä häipyi, kun äiti alkoi odottaa minua. Äidin sukulaisista monet olivat lestadiolaisia. Kotona äiti ja mummo opettivat iltarukouksen. Rippileirijälkeen tein tietoisen valinnan: Lähdin aivan eri suuntaan.
Muutin 16-vuotiaana opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Seurustelin ja juhlin opiskelijakaverienkanssa.Tuli ensimmäinen avioliitto. Essi tyttönen syntyi. Olisi ollut kiva ”leikkiä kotia”, jolleimies olisi juonut ja ollut niin mustasukkainen.Avioero-myräkän keskellä yritin rukoilla, ”levolle laske luojani”, muuta en osannut. Hätätilanteissa rukoilin: ”Jumala, jos nyt autatmua…”. Tilanteen helpotuttua Jumala unohtui. Ajattelin tuntevani Jumalan, mihin tarvitsisinJeesusta? En tiennyt, että: ”Se jolla on poika, on elämä. Sillä, jolla ei ole Jumalan poikaa, ei ole elämää.”
Etsin rakkautta aina väärästä osoitteesta. Tuli muutto pääkaupunkiseudulle. Olinrikki, ja tyhjyyteen piti käydä yöelämässä aina, kun sain lastenvahdin. Luulin, että on normiavälillä jättää ja välillä tulee jätetyksi.Jäin jo raskausaikana yksin tytön ja tulevan pienenkanssa. Synnytysosastolla pidin pientä suloista nyyttiä sylissä. Kuiskasin kyyneleet silmissäkiitokseni Jumalalle tästä Juhana-pojasta.Lasten kanssa yksin selviäminen pelotti. Vauva oliihana, silti ahdistus ja tyhjyys palasivat. Tässäkö tämä elämä nyt on? Hoidin lapset, kodin jajopa pari koiraa. Jälkeenpäin ymmärsin, että Jumalan täytyi antaa minun mennä ihan puhki jaahtaalle ennen kuin osasin alkaa etsiä häntä.
Palasin Lahteen 9-kuisen pojan ja 11-vuotiaan tytön sekä kahden koiran kanssa. Muuttojärjestyi nopeasti ja helposti. Rauhallinen rivitalo pääkaupungin melskeen jälkeen eivätpitäneet ahdistusta ja tyhjyyttä kauaa poissa. Silloin tällöin juhliminen tuntui väärältä jalikaiselta.En ollut koskaan ajatellut olevani jotenkin syntinen, minähän sentään hoidinkodin ja lapset.
Ulkoilin usein pojan kanssa leikkipuistossa. Tyttö kävi koulua. Arki meni eteenpäin, silti elinoudossa ahdistuksessa. Kerran menin salaa itkemään vessaan: ”Jumala, jos oot olemassa niin näytä se! Auta mua!!”Hän tarttui elämääni konkreettisesti. Ei mennyt montaa päivää, kun hiekkalaatikolla tutuksi tullut nainen kertoi minulle silmät säteillen, ”Jeesus rakastaa sua”. Nainen alkoi pyydellä minua seurakuntaan. Halusin, ja vastustin.
Kerran hän pyysi minua mukaan kotikokoukseen, jonne tulisi rukoilijanainen Tampereelta. Kiinnostuin kovin. Tuona helmikuisena lauantaina 2004 kotikokousmatkalla jouduin kolariin. Ei sattunut pahemmin. Jouduttiin odottamaan poliisien selvittelyä. Soitin tuttavalleni olevani myöhässä.Kun olinjatkamassa matkaa, yksi mies huomautti eturenkaan olevan tyhjä. Samassa tajusin, että minua yritetään estää kotikokoukseen pääsemästä. Pääsin viimein perille. Sain mennä juttelemaan ja rukoilemaan rukoilijanaisen kanssa. Tämän jälkeen hän kysyi, haluaisinko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin haluavani.Pyysin Jeesusta elämääni ja syntejäni anteeksi. Rukoilijanainen julisti ne anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. ”Leijailin” ulos muiden luo ja kotiin keveällä ololla. Kerroin tyttärelle riemuissani tulleeni uskoon. Opin lukemaan Raamattua ja rukoilemaan. Kohta aloin pienen pojan kanssa käydä seurakunnassa. Tyttö tuli uskoon pari vuotta jälkeeni.
Helena ja Oskari Niemi, parturikampaaja ja opistoupseeri, Kankaanpää
Helena ja Oskari Niemi elivät vuosia kiireistä mutta hyvää perhe-elämää. Oskarilla oli työ varuskunnassa ammattisotilaana, hän harrasti aktiivisesti urheilua ja toimi myöhemmin nyrkkeilyvalmentajanakin. Helena puolestaan työskenteli parturi-kampaajana. Elämä oli mallillaan, mutta silti jotain puuttui.
Helena: Sydämeni tuntui käsittämättömän tyhjältä, tunsin kaipausta. Äitini oli kuollut syöpään ollessani vain viisivuotias. Menetin niihin aikoihin myös mummun. Elämään tuli sairauden ja kuoleman pelko, kun vielä isäkin sai pelottavia kohtauksia ja kuoli sydämen pettäessä ollessani vasta 15-vuotias. Kasvoin uskovassa perheessä, mutta teini-iässä erkaannuin uskonasioista.
Oskari: Minun lapsuuskodissani hengelliset asiat olivat aika vieraita. Mummu opetti iltarukouksen, jota rukoilin aikuisenakin, mutten miettinyt sitä sen kummemmin. Aloimme molemmat Helenan kanssa miettiä hengellisiä asioita oltuamme joitakin vuosia sitten ystäviemme lapsen ristiäisissä. Romanilauluryhmän esittämät kauniit hengelliset laulut ja uskontodistukset koskettivat. Mielessäni kävi jo, että pitää paeta pihalle, ennen kuin raavas mies pillahtaa kaikkien nähden itkuun.
Helena: Nelisen vuotta sitten rukoilin itselleni uskovia ystäviä ja johdatusta elämääni, vaikka pelkäsin, että uskonasiat voivat viedä meitä erilleen Oskun kanssa. Hyvin pian ystäväni soitti ja pyysi minua hengelliseen tilaisuuteen. Kun pastori tuli tervehtimään, aloin itkeä. Kaikki puheet tilaisuudessa olivat kuin suoraan minulle ja tunsin tulleeni kotiin. Lopussa minulta kysyttiin, haluanko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin myöntävästi, ja siitä alkoi täysin uusi elämä. Jumala alkoi hoitaa satutettua sisintäni, ja seurakunnasta tuli minulle se hengellinen koti, jota olin vuosia kaivannut. Aloin rukoilla Oskun puolesta. Saatoin yölläkin herätä rukoilemaan ja myös seurakunnassa muistettiin häntä.
Oskari: Olin iloinen Helenan puolesta, mutta samalla katkera siitä, että hän halusi olla seurakunnassa niin paljon. Huomasin kyllä hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän oli iloinen ja rauhallinen ja ylimääräinen suorittaminen jäi pois. Viikonloppujen viinit sekä saunajuomat jäivät hänen osaltaan.
Sain Helenalta Leif Lindemanin cd:n ”Niin paljosta kiitollinen”, jota aloin kuunnella jatkuvasti, usein pihanurmikkoamme leikatessakin. Laulut koskettivat ja piti oikein katsoa ympärille, etteivät naapurit vaan näe itkeskelyäni. Pohdin uskonasioita, mutten tehnyt ratkaisua, koska pelkäsin, mitä kaverit ajattelisivat ja mitä töissä sanottaisiin, jos tulisin uskoon.
Helena: Meillä alkoi olla poikien murrosikään liittyviä ongelmia. Oskulla ja vanhemmalla pojista olivat sukset pahasti ristissä. Eräänä yönä huolestunut kaverin äiti sai minut soittamaan pojallemme. Oskukin heräsi ja tuli puhelimeen. Taustametelin keskeltä kuului poikien humalaista huutelua. Osku hermostui niin, että aikoi lähteä hakemaan poikia. Se kuitenkin jäi, kun hänelle tuli kova päänsärky.
Oskari: Minulla oli jo pidempään ollut vaikeaa toisen poikani kanssa. En oikein tahtonut hyväksyä muutosta pikkupojasta nuoreksi mieheksi ja yritin ottaa hommaa hanskaan uhkailemalla, kiristämällä ja huutamalla. Niin kävi tuonakin yönä puhelimessa. Mutta eihän se mitään hyödyttänyt, ja päänsärkykin vain paheni, vaikka otin lääkettäkin.
Kello oli varmaan neljä yöllä, kun pistin kädet ristiin ja rukoilin. Sanoin itsekseni, että nyt lopetan taisteluni ja luovutan itseni sekä poikamme Herran haltuun. Päänsärky lähti melkein saman tien ja sisimpääni tuli valtava rauha. Helenalle en aikonut puhua mitään. Halusin nähdä ensin itse, mitä tapahtuu.
Kun poika tuli päivällä kotiin, ensimmäistä kertaa en hermostunutkaan hänelle, vaan puhuimme keittiön pöydän ääressä kaikessa rauhassa. Tuosta hetkestä lähtien olen saanut rakentaa parempaa yhteyttä molempiin lapsiini.
Pari viikkoa myöhemmin Helena kysäisi saunan lauteilla, että ”Koskas se Osku meinaa tulla uskoon?” Minä vastasin: ”Mä oon jo!” Helena oli ihmeissään ja kielsi minua leikkimästä näillä asioilla. Kerroin rukouksestani, ja hän uskoi, että olen ihan tosissani. Se alkoi myös näkyä elämässämme.
Helena: Perheen muuttumisen lisäksi olen saanut kokea Jumalan läsnäoloa ja johdatusta myös työssäni. Ennen uskoontuloa olin turhautunut ja mietin jopa ammatin vaihtoa. Herra kuitenkin antoi työhön uuden ilon. Olen voinut kertoa Jeesuksesta ja kuunnella ihmisten murheita. Kun Jumala muuttaa sydämen, seuraa asennemuutos moniin asioihin.
Oskari: Helena osaa kohdata ihmisiä luontevasti. Hän on saanut johdattaa uskoon ALS:ia sairastavan isäni, joka otti Vapahtajan sanoitta vastaan sairauden jo vietyä puhekyvyn. Samoin saimme johdattaa taivastielle 95-vuotiaan mummuni ennen hänen poisnukkumistaan. Vaikka hän oli opettanut minulle iltarukouksen, vasta nyt siitä tuli totta hänelle. Kun kerroin hautajaisissa sukulaisille mummun ratkaisusta, sydämeni iloitsi surusta huolimatta.
Monet ovat ihmetelleet minulle, että mahtaa se olla kovaa taistelua, että pysyn uskossa ja erossa juomisesta. On ollut ilo vastata siihen, että uskossa on hyvä olla ja alkoholia ei ole tehnyt mieli enää kertaakaan. Alkoholin myötä ihmisille tapahtuu monenlaista ikävää, kun itsekontrolli katoaa. Tulee tappeluita, viettelyksiä ja mustasukkaisuutta. Ajauduin aiemmin itsekin monenlaisiin ikäviin tilanteisiin. Kiitän Jumalaa varjeluksesta, mutta ennen kaikkea siitä, että nyt me saamme yhdessä jakaa ilosanomaa Jeesuksesta ja olla matkalla taivaaseen.
Olin etsinyt vuosia elämääni rauhaa tuloksetta. Kunnes yhtäkkiä nostin käteni hengellisessä tilaisuudessa, itkin vuolaasti ja ihmettelin sitä rauhaa, jonka olin vihdoinkin saanut.
Hengelliset asiat olivat olleet tuttuja minulle jo lapsuudesta ja olin käynyt usein kirkossa. Olin myös viettänyt ulkonaisesti ns. siistiä elämää. Nuoresta saakka minulla oli kodin perinnöstä johtuen ollut kaipaus Jumalan puoleen. Tunsin kuitenkin, että sydämessäni ei ollut etsinnöistäni huolimatta sitä rauhaa, jonka Jeesus lupaa omilleen. Mietin, mitä Jeesuksen sanat ”rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille” oikein tarkoittavat. Uskonnollisesta yrittämisestäni huolimatta sydämessäni ei ollut tuota rauhaa.
Minua vaivasi myös Jeesuksen ja Nikodemuksen keskustelu uudestisyntymisestä. Olenko minä syvästi uskonnollinen mies syntynyt uudesti? Vähitellen lakkasin kuitenkin etsimästä sitä ”oikeanlaista” uskoa. Ajattelin, että ehkäpä epätietoisuus oman uskon riittävyydestä taivaaseen pääsyyn sitten vain kuuluu uskoon.
Oli vuosi 1987, kun vaimo pudotti pommin ilmoittamalla, että hän on tullut uskoon. Se oli minulle suuri järkytys. Olin aina ajatellut, että uskoontulo ei kuulunut meille. Tuskani oli melkoinen, kun hän alkoi puhua vieraillekin Jeesuksesta ja uskoontulostaan. Hän oli lukenut hengellisen kirjan ”Ristin luokse”, jonka viimeisillä sivuilla lukijoita oli haastettu ottamaan Jeesuksen sovitustyö vastaan, ja hän oli vastannut myönteisesti. Vaimo alkoi käydä hengellisissä tilaisuuksissa, ja kun hän tuli sieltä kotiin, pidin aina uskollisesti mykkäkoulua. Hän oli kuitenkin hyvällä mielellä ja sai lepyteltyä minut niin, että annoin aina anteeksi siihen asti, kunnes hän meni taas seuraavan kerran tilaisuuteen. En uskaltanut kieltää menemästä, koska tiesin, että hän on kuitenkin hyvässä paikassa. Nähtyäni vaimossani tapahtuneen muutoksen aloin liittää iltarukoukseeni pyynnön: ”Taivaan Isä, minäkin haluaisin tulla uskoon, kunhan ei tarvitse kertoa siitä kenellekään.”
Kului useampi vuosi. Eräänä päivänä vaimo ilmoitti menevänsä Viktor Klimenkon konserttiin Seinäjoelle ja kysyi, että haluanko lähteä mukaan. Koska tilaisuus järjestettiin Kauppaoppilaitoksella, oli helpompi lupautua. Sanoin lähteväni kyytimieheksi. Siellä meno oli aivan toisenlaista kuin mihin olin tottunut. Jossain kohtaa tilaisuutta päätin, etten ikinä enää lähtisi tällaiseen mukaan. Mutta sitten tapahtui jotain, joka muutti elämäni. Tilaisuuden lopussa Klimenko esitti kysymyksen, että kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle ja löytää rauhan elämäänsä. Kysymys ahdisti ja järkytti minua. Ajattelin, että tuo saarnamies lupaa yhdellä kädennostolla sen rauhan, jota olin vuosikymmenet kaivannut! Äärettömän ahdistuneena ajattelin, että onpahan tämäkin sitten kokeiltu ja sain kuin sainkin käteni ylös. Se oli elämäni vaikein kädennosto.
Kun tilaisuus päättyi, halusin nopeasti pois. Jotkut menivät siunattaviksi, mutta minä menin autoon itkemään. Itkua piisasi kotiin saakka. Olin ihmeissäni, mitä minulle oli tapahtunut. Nukuin seuraavan yön kuin pieni lapsi, ja vuosia vaivannut selkäkipu oli kadonnut. Sisimmässäni ja koko olemuksessani oli yli ymmärryksen menevä rauha. Pikkuhiljaa aloin uskoa, että tämä on nyt se uudestisyntyminen, josta Jeesus puhui. Ensimmäiset viikot uskoontulon jälkeen pelkäsin, että sydämessäni oleva rauha katoaa johonkin. Mutta ei se ole kadonnut, vaikka tuosta illasta on jo yli kaksikymmentä vuotta.
Tiedostin jo nuorempana, että elämässä voi tulla vastaan suuriakin vaikeuksia. Oman lapsen menetys meni kuitenkin sen rajan yli, mitä pystyin kuvittelemaan, että hyvä Jumala voisi sallia. Elämäni oli useamman vuoden ajan kriisissä, enkä ollut enää varma, tuleeko minusta työ- tai opiskelukykyistä.
Tyttäremme Heini, toinen lapsemme, syntyi kesällä 1994. Heinillä oli suulakihalkio, jonka korjausleikkausta suunniteltiin tehtäväksi noin vuoden ikäisenä. Joulun alla elämämme kuitenkin pysähtyi, kun Heini yhtäkkiä menehtyi kätkytkuolemaan. Olin muutaman päivän niin sokissa, että hoidin vain normaalisti työtehtäviä, kunnes tajusin, että tarvitsen taukoa. Jäin sairaslomalle.
Kuukauden päästä palasin töihin, mikä oli jälkikäteen ajateltuna liian lyhyt aika. Olin tuolloin seurakuntatyössä, jossa työnkuvaani kuului saarnata rakastavasta, kaikkivaltiaasta Jumalasta ja auttaa ihmisiä sielunhoidossa, vaikka oma elämäni oli kriisissä. Olisin itse monesti tarvinnut enemmän sielunhoitoa kuin kohtaamani ihmiset. Jäin surussani pitkälti yksin, ja minun piti vain yrittää mennä eteenpäin. Ja kun surulle, pettymykselle ja muille vaikeille tunteille ei ollut tilaa, se katkaisi myös myönteisten tunteiden kokemisen. Tunne-elämäni vammautui pitkäksi aikaa.
1996 odotimme kolmatta lasta, Ainoa. Jo raskausaikana Ainolla havaittiin synnynnäinen sydänvika, ja hänet jouduttiin leikkaamaan ensimmäisen kerran heti syntymän jälkeen. Aloin jälleen tuntea itseni uupuneeksi ja lopulta irtisanouduin töistäni ja jäin kotiin hoitamaan lapsiamme. Olin aiemmin ajatellut, että olisin pastorina lopun ikääni, joten samalla koin, että jouduin luopumaan kutsumuksestani. Uupumus oli niin syvää, etten ollut varma, pystynkö enää palaamaan työelämään.
Heinin menetyksen jälkeen koin henkistä pahoinvointia viitisen vuotta. Keväällä 1999 alkoi tuntua, että ehkä selviän sittenkin. Selviytymiskeinoksi löysin teologian opintojen aloittamisen. Sain opiskelusta voimavaroja. Teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen jatkoin graduni aiheesta väitöstutkimuksen tekemistä. Tutkin lapsensa menettäneiden selviytymisprosessia. Lapsen kuolema hiljentää ihmisen ja herättää usein kysymyksen: Jumala, miksi sallit tämän tapahtua? Tutkimuksessa havaitsin, että suruprosessi kestää usein koko elämän. Menetetty läheinen elää mielikuvissa ja muistoissa. Akuutti suru kuormittaa samanaikaisesti tunne-elämää, ihmissuhteita ja hengellistä elämää. Kun kaikki osa-alueet kuormittuvat yhtä aikaa, tarvitaan paljon muiden tukea. Itse sain tukea vaimoltani, ammattiauttajilta ja vertaistukiryhmistä.
Oman prosessini ja tutkimustyöni myötä olen ymmärtänyt, että joskus vaikeudet elämässä voivat kestää vuosiakin. Silti niistä voi selviytyä, kuten minäkin olen selviytynyt. Vaikka en saakaan lopullista vastausta miksi-kysymykseeni, olen kokenut, että Jumala on ollut läsnä kärsimysten keskellä auttamassa ja lohduttamassa. Usko Jumalaan, rukous, seurakuntayhteys ja jälleennäkemisen toivo ovat kannatelleet minua.
Ihmisen näkökyky ja ymmärrys eivät riitä käsittämään, mikä merkitys vaikeuksilla elämässä on. Meidän perspektiivimme on ajallinen ja lyhyt. Syvät ja vaikeat kriisit elämässä eivät myöskään tarkoita, että Jumala olisi hylännyt. Vastoinkäymiset tai niiden puuttuminen eivät kerro siitä, onko ihmisen elämässä Jumalan siunaus. Kaiken kokemani jälkeen olen kiitollinen sisäisestä eheytymisestä, jonka yhteys Jumalaan on mahdollistanut.
Vuoden 1990 laman aikana koimme, että kaikki romahti. Olimme juuri laajentaneet yrityksemme toimitiloja ja rakensimme myös perheellemme uutta kotia. Yrityksemme vaikeudet alkoivat kasaantua. Välillä tuntui jo siltä, että on vaikeaa jatkaa elämää eteenpäin.
Vanhempani olivat perustaneet oman yrityksen vuonna 1962. Sukupolven vaihdoksessa olimme veljeni ja sisareni kanssa ottaneet yrityksen pyörittämisen kontollemme. Läheiset ihmissuhteet perhepiirissä sekä työt veivät kaiken ajan. Ahdistus ja paha olo kasvoivat sisälläni. Hätäilin yrityksemme työntekijöiden puolesta ja sen valtavan taloudellisen velkataakan edessä, joka meitä odottaisi mahdollisen konkurssin takia. Konkurssi toteutuikin heinäkuussa 1991. Mielipahaa lisäsi ihmisten pahat puheet. Tuntui käsittämättömältä kuulla juoruja, jotka koskivat itseä.
Häpeä konkurssista oli valtava. Oli järkyttävää menettää koko perheen elämäntyö. Saimme onneksi sovittua konkurssivelallemme maksusuunnitelman. Maksaminen kestäisi kauan, seuraavat 25 vuotta. On suuri ihme, ettemme menettäneet kotiamme konkurssin jälkeen. Saimme uuden yrityksen jaloilleen vuonna 1992. Koin kuitenkin edelleen häpeää tuosta konkurssista ja asiakkaiden kohtaaminen oli vaikeaa.
Vaimoni sairastui vakavasti vuonna 1990. Kärsin ja tuskailin jo Jumalan puoleen. Huusin Jumalalle vaimoni sairauden takia sekä toisaalta valtavan taloudellisen huolen uuvuttamana. Onneksi kotimme oli maalla, niin sain purkaa sisäistä tuskaani pihallamme kenenkään kuulematta.
Keväällä 1991 aloin lukea vihkiraamattuamme. Luin sitä myös ääneen vaimolleni Anittalle. Vierailimme lähiseurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissakin tilaisuuksissa. Etsimme sopivaa paikkaa. Emme kuitenkaan kiinnittyneet minnekään. Olimme edelleen irrallaan ja yksin.
Vierailimme kerran Lappeenrannassa eräässä seurakunnassa, jossa tunnistimme Jumalan läsnäolon. Tuntui hyvältä jutella ja saada tukea. Meitä kehotettiin jatkamaan kotiseurakunnan etsimistä kotona. Huhtikuussa 2011 kävimme tutustumassa kotipaikkakunnallamme olevaan seurakuntaan. Tuntui kuin olisimme tulleet kotiin. Pian tämän jälkeen saimme antaa elämämme Jeesukselle, ja mikä tärkeintä, saimme syntimme anteeksi. Paha olo ja katkeruus kaikesta tapahtuneesta poistuivat sydämestäni. Tuntuu hyvältä ja kiitolliselta, että saamme seurata Jeesusta yhdessä vaimoni kanssa.
Olen ehkä ensimmäisiä uskovaisia suvussamme. Uskosta kertominen omalle perheelle aiheuttikin aluksi hämmennystä ja lievää vastustustakin. Meille on tärkeää saada kuulua myös seurakuntaperheeseen. Seurakuntamme onkin nykyisin toinen kotimme. Seurakuntayhteyden tärkeää antia ovat rukousyhteys, kasvukurssit ja Jumalan Sanan kuuleminen. Nämä auttavat uskossa kasvamisessa. Entiseen elämäntyyliin on niin helppo palata.
Olen saanut oppia tuntemaan Jumalan armon ja Pyhän Hengen toiminnan elämässäni. Olemme saaneet uusia ystäviä seurakunnasta. Voimme jutella kaikista asioistamme avoimesti ja luottamuksella ja rukoilla ystäviemme kanssa. Olen oppinut ymmärtämään myös sen, että Jumala kantoi minua jo ennen uskoontuloani. Kyllä uskovankin elämässä tulee hetkiä, jolloin ajattelen: jaksanko? Mutta usko Jumalaan on antanut minulle sisäisen rauhan. Ymmärrän, että kaikki on Jumalan johdatusta.
Viinapäissäni tappelin jatkuvasti ja jouduin vaikeuksiin poliisin kanssa. Erään kolmen kuukauden ryyppyputken jälkeen mietin, miten saisin kurjuuden loppumaan. Haulikkoon tarttumisen sijaan päätin hakeutua erään miehen puheille. Sen seurauksena elämäni muuttui.
Lapsuusvuodet vietin Joensuussa. Meitä on kolme veljestä. Kaveriporukassa tehtiin monenlaisia kolttosia. Isä kuritti kovalla kädellä. Painin Joensuun voimailukerhossa. Saavutin kolme piirinmestaruuspronssiakin, mutta harrastus jäi, kun perheemme muutti Uimaharjuun.
Muutto kaupunkimiljööstä maaseudulle vei elämän hunningolle. Tutustuin alkoholiin 15–16-vuotiaana. Viinan piru teetätti kaikenlaista. Ensimmäisestä tappelusta tanssilavalla sain ehdollisen tuomion. Sen jälkeen olin jatkuvasti tappelemassa ja yhtenään tekemisissä poliisin kanssa.
Armeijan ja vankilan jälkeen väänsin rautaa. Luin Leniniä ja Marxin teoksia.
Elämäni muuttui maaliskuisena sunnuntaiaamuna 1978. Takana oli ravakka viikonloppu. Olin ollut kolme kuukautta lähes joka päivä humalassa. Siihen aikaan ei työpaikalla ollut niin tarkkaa, kunhan sai vain työt tehtyä. Meitä oli ollut kolmisen kymmentä kaveria juhlimassa pienessä parakkimökissä. Sunnuntaina heräsin parakista yksin. Oli niin paha olla, että mietin, että posautan haulikolla, niin loppuu kurjuus. Jäljellä oli vähän yli puoli pulloa votkaa. Ajattelin napata sen lääkkeeksi huonoon oloon, mutta en saanut menemään tippaakaan.
Naamani oli verillä, vaatteet repaleiset ja haisin kuin rankkitynnyri, kun hakeuduin uskovaiseksi tietämäni miehen puheille. Hän oli lähdössä hengelliseen tapahtumaan Kiihtelysvaaraan ja pyysi sinne mukaan. Minulla oli vielä mukana se votkapullo, mutta matkalla heitin sen lumihankeen.
Tilaisuudessa hengelliset asiat alkoivat puhutella. Tuli kevyt olo. Seuraavat päivät olivat kuitenkin taistelua. Näin hirveitä harhoja. Rukoilin Isä meidän -rukousta pitkään ennen kuin näky hävisi ja sisimpään tuli rauha. Luin Raamattua ja rukoilin: “Jos, Jumala, olet olemassa, niin auta. Minä en jaksa enää.” Ja hän kuuli rukoukseni. Tuona päivänä tulin uskoon. Olin silloin 27-vuotias. Muistan sen päivän aina.
Tein selkeän pesäeron entiseen elämääni, enkä missään vaiheessa epäröinyt tunnustaa uskoani. Jumalan armo ja voima kantoivat.
Vanhempani uskoivat muuttumiseeni vasta, kun kerroin heille lähteväni lähetyskouluun. Isä, joka ei ollut kirjoittanut minulle vankilaankaan, kirjoitti silloin, että he ovat tulleet äidin kanssa uskoon. Olin rukoillut heidän puolestaan, vedonnut Raamatun sanaan, jossa sanotaan, että ”usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi”.
Lähetyskouluun tuli opiskelemaan Kiteeltä uskovaisen perheen tyttö, Päivi. Aloimme seurustella ja yhteiselämää on kestänyt jo 37 vuotta. Meillä on viisi yhteistä lasta ja kuusi lastenlasta.
1980-luvulla olin salakuljettamassa Raamattuja Itä-Eurooppaan. Näin, kuinka Jumala varjeli ihmeellisellä tavalla noita maanalaisia seurakuntia.
Viime vuodet olemme asuneet Tuupovaarassa yli satavuotiaassa talossa. Pihan perällä on vanha riihi, jossa on järjestetty kesäisin runoriihtä, konsertteja ja pari messuakin. Olen kiitollinen Jumalalle, että hän on pitänyt huolta ja antanut vaikeuksista huolimatta voiman pysyä uskossa.
Seurakunta on kuulunut aina luonnollisena osana elämääni. Mutta vaikka olin aktiivinen seurakunnan toiminnassa, en tuntenut sisälläni rauhaa. Jotain puuttui.
Olen sota-ajan lapsi. Äitini oli ollut urhea rintamalotta ja hänen isänsä eli pappani oli vapaussodan invalidi. Sota olikin lapsuudessani usein puheissa läsnä. Äiti teki ahkerasti työtä kukkakaupassaan, hoiti kahta lehmää ja muutamia kymmeniä kanoja. Isää ei ollut, eikä siitä puhuttu. Pappani hoiti minua rakkaudella. Hän oli turvallinen elämäni suoja. Papan kuoleman jälkeen läheiset kyläläiset muodostivat hyvän tukiverkon.
Pappani rakkaudesta huolimatta isättömyys on ollut kovimpia paikkoja elämässäni. Löysin isäni vasta vajaa 10 vuotta sitten, kun hän oli jo kuollut. Tämän tarkoitusta olen kysellyt paljon. Samoin sen, että yksi lapsistani on vaikeasti kehitysvammainen. Maria oli laitettava 5-vuotiaana hoitoon, koska emme selvinneet arkipäivistä, vaikka äitini myi kukkakauppansa ja muutti perheeseemme asumaan. On vaikea olla laitoslapsen äiti – edelleen, vaikka Maria on jo 45-vuotias. Tunnen vieläkin voimatonta surua.
Vaikeissa vaiheissa olen turvautunut Jumalaan. Seurakunta on ollut luonnollinen osa elämääni lapsesta asti. Kävin pyhäkoulua ja olin seurakuntanuori. Lukioaikoina puhuin koulun aamuhartauksissa ja pidin pyhäkoulua. Myöhemmin toimin seurakunnassa luottamustehtävissä. Minulle oli luontevaa rukoilla – vaikkakin usein niin, että määrittelin itse, miten Jumalan pitäisi auttaa minua. Yritin käydä kauppaa. Mutta vaikka asiat eivät menneet aina niin kuin olisin toivonut, en jäänyt surkuttelemaan kohtaloani. Näin asioissa johdatuksen.
Aktiivisesta seurakunnassa palvelemisesta ja rukoilemisesta huolimatta en juurikaan miettinyt uskoa ja sen merkitystä. Kaipasin kyllä välillä vahvempaa hengellisyyttä. En ymmärtänyt joidenkin uskovien puhetta elämän antamisesta Jeesukselle. Ihmettelin, miten sen voi oikein tehdä. Olinhan yrittänyt sitä tavallaan vuosikaudet.
Muutama vuosi sitten osallistuin naapurin rouvan kanssa seurakunnan järjestämälle, kristinuskon perusasioita käsittelevälle Alfa-kurssille. Puolivälissä kurssia astelin eräänä aamuna seurakuntasaliin. Katsellessani ympärilleni näin ikään kuin hehkuvan valon. Kuulin soittoa ja laulua, joka oli korvissani kuin enkelten musiikkia. Tunsin olevani jonkin kauniin, hellän ilmapiirin ympäröimänä. Mieleni teki kysyä muiltakin, että tuntevatko he saman armahtavan lempeyden. Pian soittaja ja laulaja istahtivat viereeni ja kysyivät, haluaisinko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin ”kyllä”. Kokemus oli valtava: yhteiseen rukoukseen vaipuneena tunsin rakkauden lämmön ja koin anteeksiantamuksen vapautuksen. Silloin tiesin, että nyt armo on totta. Kaikki juhlallinen tapahtui ilman omaa yritystäni, ilman omia ansioitani.
Jatkoin Alfa-kurssia ja ryhdyin käymään sunnuntai-iltaisin hengellisissä tilaisuuksissa. Heti ensimmäisenä iltana puhe alkoi toivotuksella ”rauhaa”, johon seurakunta vastasi ”rauhaa”. Minä itkin penkissäni. Rauha sydämessä, jonka armosta sain, on enemmän kuin olin osannut kaivata.
Taivaan Isä on ollut minulle puuttuva isä. Hänen turvallinen kätensä on ollut saatavilla aina tarvittaessa. Hän on sellainen kuin kauniissa kuvassa oleva Jeesus, joka ottaa lapsia syliinsä, ja jota pienet lampaatkin ovat lähellä. Isä ei hylkää ketään, ei ole vihan vimmainen eikä koskaan lyö lyötyä.
