Juha-Pekka Malinen
Synnyin esikoisena kolmelapsiseen perheeseen, jossa oli hyvät vanhemmat. Ollessani pieni poika äitini opetti minulle iltarukouksen, mutta muuten hengelliset asiat eivät olleet kotona juuri esillä. Koulun alaluokalla minulla oli vähän aikaa opettaja, joka kertoi Jumalasta, ja joskus koululla kävi uskovia vierailijoita. Koin, että tarvitsin Jumalaa, mutta olin aika yksin ajatusteni kanssa.
Rippikoululeirillä oli hyvä ilmapiiri ja tunsin Jumalan kutsuvan minua. Siihen aikaan elämäni vaikutti menevän niin hyvin, että ajattelin pärjääväni ilman Jumalaakin. Lisäksi pelotti, että mitä kaverit tuumaisivat, jos tässä nyt hurahtaisin uskoon, ja kaikki hienot asiat olivat vielä kokematta ja menettäisin ne. Niinpä jätin etsikkoaikani käyttämättä. Samoihin aikoihin minulla oli koulussa uskonnon opettaja, joka piti uskonasioita esillä. Hän siteerasi usein Raamatun lausetta: Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: ”nämä eivät minua miellytä”. Se kolahti, mutta silti ajattelin, että kunpa voisin kääntyä Jumalan puoleen ja tehdä parannuksen vasta vanhana. Tosin minua pelotti siihen sisältyvä riski, kun ei tulevien elinpäivien määrästä ole tietoa.
Alkoholia kokeiltuani nousuhumala tuntui hienolta, ja sen käytöstä tuli säännöllistä viikonloppuisin ja välillä viikollakin. Otin toisinaan niin tolkuttomasti, että en muistanut aamulla mitä kaikkea oli tapahtunut. Minulla oli yhden illan suhteita, ja oikea ja väärä menivät jotenkin sekaisin. Elämäni ei ollut Jumalan mielen mukaista. Vaikka seurustelu, avioliitto ja perhe-elämä rauhoittivat minua, käytin silti alkoholia usein viikonloppuisin. Välillä join ihan liikaa kerralla ja käyttäydyin epäasiallisesti. Ulkoisesti elämäni näytti varsin hyvältä nuorena perheenisänä, mutta sisäinen tuska aiheutti valtavaa tyhjyyden tunnetta. Aloin miettiä elämäni tarkoitusta.
Jumala antoi minulle vielä uuden etsikkoajan. Mielessäni oli selvä ajatus, että yksi asia on vielä hoitamatta: Jumalan puoleen kääntyminen ja Jeesuksen seuraaminen. Minulle tuli oikein hätä, että vieläkö on tilaa, vieläkö Jeesus hyväksyy minut omakseen.
Kaivoin vihkiraamatun esille ja aloin lukea sitä iltaisin. Hakeuduin hengellisiin tilaisuuksiin. Eräässä niistä puhuja sanoi: ”Jos täällä on joku joka tahtoo antaa elämänsä Jeesukselle, niin nosta kätesi ylös.” Silloin käteni tuntui maailman painavimmalta asialta. Halusin saada asian päätökseen ja tunnustaa uskoni myös ihmisten edessä, joten pakotin käteni ylös. Sen jälkeen löysin tieni miesten raamattupiirin, jossa pääsin kasvamaan uskossani.
Jumalan lahjana pääsin irti alkoholista ja sen käyttämisen himosta. Vielä tänäkin päivänä se on asia, jota en oikein ymmärrä, joten olen vain kiitollinen siitä. Erityisessä arvossa se oli silloin, kun jouduin käymään läpi avioeron; minun ei tarvinnut yrittää hukuttaa kipuani juomiseen.
Jumala on pitänyt huolta ja johdattanut elämän eri alueilla: menin uudelleen naimisiin, olen viiden lapsen isä ja minulla on jo lapsenlapsiakin. Olin juossut Jeesusta karkuun, mutta Hän sai minut lopulta kiinni. Hän on minun Herrani ja Jumalani, jolla on hyvä tahto minua kohtaan ja joka on sovittanut kaikki syntini ja vie kerran taivaan kotiin. Herran Jeesuksen kanssa saa elää jo täällä maan päällä täyttä ja mielenkiintoista elämää, joka sisältää kaiken tarpeellisen.
