Anna-Liisa Nummi, eläkeläinen, Rauma
Minut on vihitty kahteen kertaa. Se on tavallista nykyään, mutta erikoista kohdallani on se, että molemmilla kerroilla mies on ollut sama. Vihkisormuksessamme on kaksi päivämäärää: 7.8.1965 ja 7.8.1983.
Meille tuli avioero vuonna 1978. Minä olin siihen syyllinen, enkä osannut itseriittoisuudessani edes katua hyvän miehen menetystä ja perheen rikkoutumista. Ajattelin, että olen oman onneni seppä, enkä tarvitse ketään tukemaan itseäni. Muutin Tampereelle kahden poikani kanssa. Elin siellä avoliitossa, jonka alku oli hyvää aikaa. Mies osoittautui kuitenkin alkoholistiksi ja elämämme muuttui raskaaksi. Avomieheni kanssa oli suuri luottamuspula, enkä ymmärtänyt, miten tilanne olisi voinut muuttua paremmaksi. Itkin usein kurjuuttani, mutta en silloinkaan vielä katunut valintojani. Poikani kysyessä minulta, miksi me vanhemmat emme voineet pysyä yhdessä, huusin hänelle: ”Paina mieleesi, että minä en koskaan enää asu isän kanssa. Se on ihan mahdotonta, kaikki on lopussa!”
Kuulosti käsittämättömältä, kun avomieheni ilmoitti erään ryyppyrupeaman jälkeen: ”Lähden Raumalle tapaamaan erästä uskovaa pariskuntaa, tuletko mukaan?” Hän toivoi Jumalan voivan auttaa, ja ihan silkasta uteliaisuudesta minäkin lähdin sinne. Sillä reissulla me molemmat tulimme uskoon, mutta miehen kohdalla viinan ote oli niin tiukka, että hänen oli vaikea päästä eroon tottumuksistaan vielä pitkään aikaan.
Hengellisessä tilaisuudessa itkin kerran elämääni ja uskonystäväni kysyi, onko ex-mieheni avioitunut uudestaan. Arvelin, ettei ollut. Siihen ystäväni julisti: ”Jumalan kasvojen edessä hän on edelleen aviomiehesi. Sinä olet hänen aviovaimonsa!” Se kuulosti hölmöltä. Eihän ex-mieheni koskisi minuun enää kahden metrin kepilläkään. Keskustelu jäi kuitenkin askarruttamaan mieltäni. Jumala oli alkanut tehdä työtään sydämessäni ja aloin katua, mitä olin tehnyt miehelleni ja perheelleni. Ymmärsin, että avoliitossa eläminen ei ole Herran tahdon mukaista. Elämäni oli jälleen kriisivaiheessa. Ymmärsin, etten voi elää vain omia halujani seuraten ja pyrin parannuksen tekemiseen valinnoissani. Kävin sisäistä taistelua ja koin selkeästi, että erilleen muutto olisi oikein.
Pian avomieheni muuttikin pois, ja samana päivänä minulle yhtäkkiä nousi korkea kuume. Olin hyvin heikossa kunnossa. Ajattelin entistä avioliittoani ja tyhmyyttäni sen tuhoamisessa. En tiennyt, että Jumala voi palauttaa raiteilleen alkuperäisen suunnitelmansa. Jossain vaiheessa päivää soi puhelin ja poikieni isä soitti sopiakseen lasten hakuajasta. Ääneni ilmeisesti paljasti tuskaisen oloni kun hän kysyi, mitä on tapahtunut. Purskahdin itkuun ja kerroin, että olen sairas ja nyt yksin poikien kanssa. Tätä en olisi voinut tunnustaa hänelle, ellei Jumala olisi tarkoituksella ”heikentänyt” minua ylpeydestäni. Hiljaisuuden jälkeen mies kysyi: ”Oletko koskaan ajatellut, että me voisimme olla vielä yhdessä?” ”Olen”, vastasin. ”Oletko sinä?” Hän vastasi minulle: ”Olen.”
Jumala korjasi sen, minkä minä olin rikkonut. Emme suunnitelleet, että päivämäärä olisi sama, mutta Jumala järjesti asian puolestamme. Hän halusi osoittaa meille, että Hänen yhdistämänsä avioliitto on pyhä. Hän antoi miehelleni ihmeellisen anteeksiannon kyvyn ja on siunannut meitä vielä kahdella lapsella. Toinen avioliittomme on kestänyt jo 31 vuotta ja tänä vuonna vietämme kultahääpäiväämme. Noita muutamia välivuosia ei lasketa. Meidän liittoamme kantavat esirukoukset ja Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa.
