Tarja Kallio,
Vietin mukavan huoletonta elämää, kunnes tapahtui jotain aivan odottamatonta.
Opiskelin sairaanhoitajaksi Oulun Diakonia-opistossa ja asuin kihlattuni kanssa rivitaloasunnossa. Poikaystäväni oli luonteeltaan äkkipikainen, jopa väkivaltainen. Ongelmat pahenivat niin, että valmistuttuani päätin jättää hänet.
Äitini halusi auttaa minua tavaroiden pois hakemisessa asunnolta, joten lähdimme sinne yhdessä. Poikaystäväni kuvitteli äidin vaikuttaneen eropäätökseen, siksi hän odotti meitä aseen kanssa. Kauhukseni hän ampui äitini eteiseen.
Järkyttyneenä yritin mennä auttamaan äitiäni, mutta mies ei päästänyt minua hänen lähelleen. Ne olivat elämäni kauhun hetkiä. Hän yritti ampua maassa makaavaa äitiäni vielä uudelleen, mutta ase ei lauennut.
Onnistuin ihmeellisesti pakenemaan ulos takapihalle. Mies sai minut heti kiinni ja yritti kiskoa minua väkisin sisälle asuntoon. Tarrauduin kaikin voimin terassin puisiin lautoihin. Poikaystävä istui selkäni päälle ja väänsi päätäni ase kädessä. Kauhun vallassa aavistelin, että kohta olisi minun hetkeni. Aika pysähtyi, odotin laukausta. ”Tähänkö elämäni päättyy? Tässäkö tämä oli? Hädissäni huusin Jumalaa: ”Herra auta!”
Yhtäkkiä ulko-ovi paukahti kiinni. Olimme jääneet ulos. Silloin mies sanoi yllättäen, että olen tappanut äitisi, enkä halua vankilaan. Sen jälkeen kuului laukaus ja hän surmasikin itsensä. Herra auttoi minua. Shokkitilassa, verisenä ja lyijynraskain askelin hortoilin naapuriin etsimään apua.
Elämäni romahti kun rakkain ihminen, äiti, vietiin minulta näin julmalla tavalla. Ajattelin, etten voisi enää koskaan iloita. Epämääräinen syyllisyyskin tapahtuneesta kalvoi mieltäni, oli paljon kyyneleitä ja tuskaa. Olin Jumalan puhuttelussa, olinhan itsekin ollut lähellä kuolemaa.
Halusin Jumalalta vastauksia myös elämän suuriin kysymyksiin ihmisen olemassaolosta ja elämän tarkoituksesta. Sen ymmärsin, että minun aikani ei ollut vielä lähteä. Oivalsin myös, että jatkoajan voi antaa vain Jumala.
Muutama vuosi järkyttävän ampumavälikohtauksen jälkeen meni kuin sumussa, sitten muutin Lahteen. Koin usein yksinäisyyttä ja kävelin kaupungilla. Eräänä päivänä törmäsin uskovaan kiinalaiseen naiseen, joka kutsui minut kanssaan kansainväliseen naistenraamattupiiriin. Halusin mennä ja sieltä löytyi ihan uusi maailma. Sain elävän yhteyden pelastajaani Jeesukseen. Hänen rakkautensa ja ristinkuolemansa merkitys avautui nyt paljon henkilökohtaisemmalla tavalla.
Jumala alkoi johdattaa minua askel askeleelta ja tein jatkuvasti uusia löytöjä Raamatusta. Ymmärsin, että jokainen ihminen on Hänelle ainutlaatuisen arvokas ja rakas, myös minä.
Menin uusien ystävieni kanssa myös seurakunnan muihin hengellisiin tilaisuuksiin. Rukouspalvelussa odotti yllätys: Pyhän Henki kosketti minua valtavalla voimalla päästä varpaisiin. Sain kokea hämmästyttävällä tavalla Jumalan rakkautta. Painava sisäinen taakka otettiin pois, jopa syyllisyys äidin kuolemasta, jota olin kantanut kauan.
Äitini joutui uhriksi tahtomattaan, mutta Jeesus, uhrautui vapaaehtoisesti kärsimään ristillä syntiemme rangaistuksen. Pelastus on lahja kaikille, jotka ottavat sen vastaan.
Tänään, 16 vuotta murhenäytelmäni jälkeen, olen kiitollinen. Elämälläni on tarkoitus. Saan kokea suurta iloa palvellessani elävää Jumalaa ja lähimmäisiä monenlaisissa tehtävissä. Meitä kantaa Jumala, meidän apumme. Ps. 68:20
