Teuvo Koljonen, kirvesmies, Joensuu
Yksinhuoltajaksi jääminen 9-vuotiaan tytön ja 6-vuotiaan pojan kanssa oli minulle ja lapsille tiukka paikka. Ei elämässä niin pitänyt käydä. Sellaiseen en ollut osannut varautua.
Olin tehnyt lujasti töitä keskenkasvuisesta asti. Isän kanssa telusin Lieksan savotoilla. Isän toivetta uhmaten lähdin kirvesmiehen ammattioppiin, ja työkalupakki kainalossa änkesin leivän perässä etelän isoille työmaille. Sinne naapurin pojatkin olivat menneet. Pian olinkin jo 12 miehen urakkaporukan nokkamiehenä. Sen verran ehdin katsella tyttöjäkin, että löysin vaimon ja saimme kaksi lasta. Rakensin perheelleni kodin ensin etelään, mutta saimme ruuhkista tarpeeksemme ja suuntasimme Joensuuhun, jossa esikoinen aloitti koulunsa.
Vuosia myöhemmin puutarhuriksi opiskellessaan tyttäreni Karita tuli käymään kotona ja sanoi, että on tullut uskoon. Varoittelin häntä: ”Ole varovainen, etteivät pane päätäsi sekaisin eivätkä vie rahojasi!” Samalla olin kuitenkin iloinen, ettei tyttö ollut menossa maailman remuihin.
”Huomaatko, että noilla uskovilla on jotain sellaista, mitä meiltä puuttuu?” kommentoi naisystäväni Tuula Karitan uutista. Tuula oli minun laillani kokenut raskaan pettymyksen avioliitossaan emmekä siksi olleet sitoutuneet toisiimme virallisesti.
Puoli vuotta myöhemmin olin Venäjällä Volgan mutkassa isolla työmaalla töissä, kun sain Tuulalta kirjeen, jossa hän kertoi tulleensa uskoon. Ihmettelin taas tätä. Seuraavalla lomalla hankin Raamatun ja vein sen Venäjälle. Yönseutuina aloin lukea Raamattua ja sain luettua sen kokonaan puolessa vuodessa. Ymmärsin, että lukemani on totta ja että Jumala on oikeasti totta ja Jeesus on kuollut minunkin syntieni puolesta. Pyysin: ”Ota, Jeesus, minun elämäni – hallitse sinä sitä. Ohjaa ja johda minua.”
Seuraavalla lomallani Tuula näki, että katseeni oli muuttunut toisenlaiseksi ja kuuli, että kirosanat olivat jääneet pois puheestani.
Jumala paransi meitä molempia sisäisesti ja uskalsimme mennä naimisiin.
Venäjän työurakat jatkuivat vielä kaksi vuotta, mutta nyt Siperiassa ja uskovana miehenä. Monissa vaaratilanteissa ja ulkonaisesti hankalissa olosuhteissa sain kokea Jumalan varjelusta ja huolenpitoa, kun ensin olin nöyrtynyt tottelemaan hänen kehotustaan: ”Miksi et pyydä minulta?”
Rukousvastaukset jatkuivat kotimaahan palattuani. Siskoni, Tuula hänkin, sairasti syöpää ja hänet oli leikattu jo kolmesti. Lääkäreiden arvion mukaan elinaikaa oli jäljellä enintään puoli vuotta. Sain läheisteni kanssa rukoilla hänen vuoteensa ääressä ja käskeä Jeesuksen nimessä syöpäsoluja lähtemään pois. Viikon päästä kontrollin jälkeen lääkäri sanoi hänelle: ”Rouva Koljonen, te olette kävelevä ihme. Teillä ei ole enää syöpäsoluja.” Hän eli tuon jälkeen vielä 16 vuotta ja otti Jeesuksen vastaan omana Vapahtajanaan pari viikkoa ennen kuolemaansa.
Viime aikoina mieluisin rakennustyömaa on ollut oman seurakuntakodin, Kanervalatalon, rakentaminen, jossa sain olla työmaajohtajana. Seurakuntalaiset antoivat talkoisiin aikaansa, taitojaan ja esirukousta runsaasti.
Elämäni ja sisimpäni on rauhoittunut uskoontulon myötä. Saan luottaa, että asiat ovat Jumalan kädessä. Riittää, että teen voitavani ja pidän huolen omista asenteistani, sillä niistä olemme jokainen itse vastuussa.
Olen kokenut, että kun etsii ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki muu tarpeellinen annetaan meille sen ohessa.