Ulla Tulisalo, psykiatri, psykoterapeutti, Seinäjoki
Koko perheen menetys onnettomuudessa jättää elinikäisen arven. On vaikea ymmärtää, mitä on tapahtunut. Elämäni meni uusiksi, mutta jälkeenpäin olen todennut, että siinä on ollut paljon lohduttavia asioita.
Kun täytin 22 vuotta, menin naimisiin suuren ihastukseni ja rakkauteni Matin kanssa. Opiskelin haaveammattiani varten Tampereen lääketieteellisessä tiedekunnassa ja olin aktiivisesti mukana opiskelijayhteisössä. Vaikka olin kristitty, kuolemanjälkeinen elämä tuntui vieraalta ja etäiseltä. Minua pelotti ajatus siitä, että tulisin joskus kokemaan läheisen ihmisen kuoleman. Myöhemmin lääkärinä toimiessani kuolema ja elämän suuret vaikeudet tulivat tutuiksi. Valmistuttuani psykiatriksi ja psykoterapeutiksi minulla on ollut mahdollisuus saada jakaa monien potilaideni kanssa heidän kokemuksiaan pimeydestä ja kuoleman rajalta. Olen oppinut, että ihmiset kohtaavat elämän haasteet hyvin yksilöllisesti.
Perheeseemme syntyi kolme poikaa. Lasten kasvu ja kunkin poikamme omanlainen persoonallisuus tuottivat minulle ja Matille paljon iloa. Sitoutuminen poikiin ja luottamus Jumalaan auttoivat, kun avioliittomme ”pahat päivät” tulivat. Mieheni alkoi tuntua vieraalta ja vetäytyneeltä. Jouduin silloin käymään mielessäni läpi myös eron mahdollisuuden, mikä pakotti minut seisomaan enemmän omilla jaloillani. Parin vaikean vuoden jälkeen löysimme keskusteluyhteyden, vaikka jotain meissä tuntuikin sisäisesti muuttuneen.
Eräänä aamuna olin lähdössä tapaamaan potilastani, kun kaksi poliisia tuli kertomaan, että Matti ja pojat olivat kuolleet auto-onnettomuudessa. Yhtäkkiä olin 41-vuotiaana kuoleman kanssa vastakkain. Oman lapsen kuolema tuntuu melkein siltä kuin olisi itsekin astunut kuoleman rajan yli. Tiedostin, että viimeinen portti voi aueta minulle ja ympärilläni oleville missä ja milloin vain.
Onnettomuuden jälkeen tunsin syvää yksinäisyyttä. Olinhan menettänyt yhdessä hetkessä kaiken sen, mikä oli antanut elämälleni merkityksen. Ystäväni ja vanhempani tukivat minua suruprosessissani. Hain myös muuta apua.
Nuorena on helppoa uskoa johdatukseen, ja ajatus Jumalan suunnitelmasta tuntuu jännittävältä. Kuoleman lopullisuus ja menetykseni järkyttävyys muuttivat Jumala-kuvaani. Mietin, miksi hyvä Jumala salli minun menettävän perheeni. Jumala tuntui käsittämättömältä. En voinut kuin painaa pääni hänen edessään.
Ajan myötä ymmärsin, että Jumala oli valmistanut minua kestämään tämän kokemuksen, sillä jo aviokriisi oli opettanut minua pärjäämään yksinkin. Huomasin monen muunkin elämän tapahtuman auttaneen minua selviytymään. Minua lohduttaa se, että puhuimme poikien kanssa kuolemasta muun muassa lukiessamme Narnia-kirjaa. Kaiken tämän kautta sain vahvistuksen sille, että Jumalan johdatus pätee käsittämättömissäkin tilanteissa.
Toipuminen tällaisesta menetyksestä kestää koko elämän ajan. Toisinaan minun on hyvin vaikea ajatella lasteni ja Matin olevan rajan takana. Jonkinlainen kipeä arpi siitä on jäänyt, vaikka sain menetykseni jälkeen uuden perheen. Uusi elämä ja äitipuolena oleminen pakottivat eteenpäin hyvällä tavalla.
Monien taivaaseen siirtyneiden myötä ikuisuus ei tunnu enää niin vieraalta kuin nuorena. Nyt aavistan, että Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus vievät minut iloon, joka on moninkertainen verrattuna siihen iloon, jota olen täällä kokenut.
