Wivan Nygård-Fagerudd, muusikko ja toimittaja, Luoto/Tukholma
Tapasin viime kesänä erään koulutoverini. Tunnistimme toisemme heti, vaikka edellisestä tapaamisesta oli kulunut varmasti 30 vuotta.
– Sinä et ole yhtään muuttunut, sanoin.
– Sinä olet muuten samanlainen, mutta hiuksesi ovat tummemmat, hän sanoi.
Jälkeenpäin mietin, kuka olin, kun kävimme yhdessä yläkoulua tuon tytön kanssa. Miten moni muukin asia kuin ulkonäkö on muuttunut.
Isänpäivänä latasin sosiaaliseen mediaan vanhan kuvan minusta ja isästä. Olen nelivuotias ja istun hänen polvellaan, minulla on pitkät, vaaleat letit. Pidän käsissäni pehmolelua ja katson iloisin silmin suoraan kameraan. Isä halaa minua, hänen katseensa on levollinen ja vakava. Tänään hänen katseensa on minun, levollinen ja vakava. Ilo on säilynyt minussa. Olen myös itkenyt paljon.
Vanhempani eivät saaneet kasvaa yhtä turvallisissa oloissa kuin minä. Heidän varhaisia vuosiaan leimasivat sota ja turvattomuus. Isä oli rintamalla. Äiti menetti äitinsä yhdeksänvuotiaana. He eivät pitäneet itseään uskovina, tuolloin. Mutta heistä tuli uskovia. Kumpikin kohtasi tahollaan Hänet, joka muutti heidän elämänsä suunnan. Sitten he tapasivat toisensa, ja vuosien odotuksen jälkeen he saivat minut.
Kaivelen muistiani, mutten muista epäilleeni Jumalaa. Muistan epäilleeni vain itseäni.
Muistan myös teini-iän epätoivon: minä en riitä, minä en kelpaa. Papin ammatista haaveileva ystävä yritti antaa minulle sielunhoitoa. Näin se meni: Toverini korosti, miten huonoja me kaikki ihmiset olemme, mutta Jumala rakastaa meitä silti. Se ei ilahduttanut minua yhtään. Se ei todellakaan lohduttanut mitenkään.
Mutta sitten tapahtui käänne. Raippaluodon sillalla! Istuin koulubussissa matkalla kotiin. Näkymä lahdelle oli henkeäsalpaavan kaunis iltapäivän auringossa. Minut yllätti oivallus: Jumala rakastaa sinua rakkaudella, joka on kaikkea muuta suurempi, se tulee kantamaan sinua, ja se rakkaus on sinun, eteenpäin annettavaksi. Suurin piirtein noin. Uskon että tuo oivallus on elämän tarkoitus.
Jos minun pitää selittää mitä kristillinen uskoni on, siinä on kyse suhteesta. Ei uskonnosta, vaan suhteesta. Jeesus ja minä, elinikäinen kertomus. Usko ei ole minulle myöskään pakopaikka. Se on tapa nähdä sekä muut että itseni: nähdä kaikissa kohtaamisissa Jumalan rakastama ihminen. Se on identiteetti ja löytöretki: olen kristitty ja otan parhaillaan selvää, mitä kaikkea se merkitsee.
En ole erityisen loistava. Mutta se siitä, ei sillä ole suurtakaan merkitystä. Tärkeämpää on, että olen vilpitön itseäni, Jumalaa ja muita ihmisiä kohtaan, ja se vaatii päivittäistä harjoitusta – totuudella on merkitystä. Usko myös vapauttaa: en ole kiinni itsessäni enkä ole koskaan yksin kokoamassa elämäni palapeliä. Jumala haluaa minun jatkossakin kasvavan ja muuttuvan ja pitää huolta, että niin tapahtuu. Kristillinen usko on elämää. Elämä on taantumisen ja jäykistymisen vastakohta.
Vielä en ole valmis, vielä on muovautumisen aika. Olen sama, mutten kuitenkaan.
”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)
