Kirsti Pesola, lastenhoitaja, Nakkila
Seitsemänvuotiaana minulle tapahtui asioita, joita kenellekään lapselle ei saisi tapahtua. Minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi. En edes ymmärtänyt, mitä minulle tapahtui, enkä kyennyt kertomaan vanhemmilleni. Tunsin syyllisyyttä ja likaisuutta, aivan kuin se kaikki olisi ollut minun vikani. Niin piilotin sen, enkä ajatellut tapahtunutta. Mutta vaikka se tavallaan unohtuikin, kipu kuitenkin eli omaa elämäänsä jossain syvällä sisälläni.
Niin kuin tämä ei vielä olisi riittänyt, 14–15-vuotiaana minut raiskattiin useamman kerran. Minulle sanottiin, etten saa kertoa kenellekään, ja ettei minua kukaan uskoisikaan. Mies väitti, että minun katsottaisiin itse aiheuttaneen tapahtuneen omalla käytökselläni. En siis kertonut, vaan kätkin taas kaiken sisimpääni. Tunsin olevani ala-arvoinen ihminen. Selviydyin silti elämässäni eteenpäin kohtalaisesti, vaikka olin rauhaton, enkä luottanut kehenkään. Muutin nuorena Ruotsiin ja aivan uusiin ympyröihin, mutta en sielläkään pystynyt solmimaan pysyviä ihmissuhteita. Minulle syntyi kaksi lasta ja sekasortoisessa tilanteessa päädyin kerran myös aborttiin. Elämä oli niin raskasta, että yritin kahdesti itsemurhaa. Epäonnistuttuani pysyin elämässä kiinni vain lasteni takia.
Olin hakenut lastenhoitajakouluun ja rukoilin, että jos Jumala auttaa minua pääsemään sinne, niin minä annan elämäni hänen käsiinsä. Rukoukseni kuultiin. Pääsin opiskelemaan, ja vaikka elämä ensin jatkui niin kuin ennenkin, niin sisimmässäni tapahtui hiljalleen jotain. Menin kevättalvella 1979 hengelliseen tilaisuuteen ja siellä Jeesus tuli elämääni ja sain Jumalalta syntini anteeksi. Syyllisyyteni kahleet murrettiin.
Sain kokea Jumalan rakkautta seurakunnan keskellä ja kasvoin uskossa. Muutama vuosi meni kuin pumpulissa miettimättä mennyttä. Tapasin myös uudelleen erään tutun miehen, joka oli tullut tahollaan uskoon, ja niin me menimme naimisiin.
Sisimpäni rikkinäisyys nousi kuitenkin pintaan tyttären syntymän myötä – kuten monesti käy. Lapsuuden kokemukseni olivat edelleen täysin käsittelemättä ja se alkoi näkyä arjessamme. En ollut kertonut kenellekään tapahtuneesta. Mieheni oli aivan ihmeissään käytöksestäni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi olin tyttäreni suhteen aivan pakonomaisen ylisuojeleva ja joskus taas ahdistunut ja torjuva. Järkeni kyllä tajusi, että käytökseni on mieletöntä, mutta tyttären varjelemisessa huusikin hätäänsä pieni satutettu tyttö omassa sisimmässäni. Eräällä pitkällä kävelyretkellä sain lopulta kerrottua miehelleni kaiken lapsuudessa kokemani. Kyyneleet silmissäni sanoin ymmärtäväni, jos hän ei halua enää jatkaa elämää kanssani. Hän jäi rinnalleni ja oli tukenani, kun Jumala alkoi hoitaa minua. Se oli vuosikausien prosessi, jonka aikana luotettavien sielunhoitajien kanssa toin rikotun minuuteni taivaallisen lääkärin käsiin. Viimein pystyin myös antamaan anteeksi minua vahingoittaneille ihmisille, joiden kohtaaminen ei enää ahdistanut.
Tänään olen täysin vapaa. Jumalan rakkaus on nostanut naiseuteni kukkaan entisen häpeän ja kivun mullasta. Siksi voin myös jakaa näin vaikean asian rohkaistakseni sellaista, joka epäilee oman tuskansa ja väärän syyllisyytensä alla, ettei Jumalakaan voi häntä auttaa. Kyllä hän voi!
