Anja Mäkelä,
Muutimme 70-luvulla perheemme kanssa Ruotsiin sukulaisen innostamana ja vähän seikkailumielessäkin. Perhe kasvoi siellä vielä neljännellä lapsella. Mieheni sai heti töitä ja minä hoidin kotona lapsia. Aloimme rakentaa omakotitaloa. Kaikki näytti menevän loistavasti ja onni hymyili meille.
Meillä oli jonkinlainen kaipaus Jumalan puoleen ja päätimme alkaa lukea Raamattua. Tuttavapariskunta pyysi meitä myös hengellisiin tilaisuuksiin, mutta oli niin paljon kaikkea tekemistä, ettei aikaa tuntunut löytyvän.
Eräänä pyhäinpäivän aattona yhdeksänvuotias poikamme Harri mietti iloisena, lähtisikö koulutansseihin. Hän lähti ulos, mutta illan tullen häntä ei kuulunut kotiin, vaikka oli jo pimeää. Soitin eri paikkoihin, mutta poikaa ei löytynyt. Silloin tuli hätä ja soitimme poliisille. En saanut unta, vaan oli lähdettävä etsimään Harria. Ulkoportailla seisoessani kuulin Harrin äänen taivaalta: ”Äiti.” Kuolema kävi mielessä.
Kolmen päivän ajan olimme valtavan epätietoisuuden vallassa. Illalla kuulimme uutisista, mitä Harrille oli tapahtunut. Sairaalaan oli viety itsemurhaa yrittänyt mies, jonka henki onnistuttiin pelastamaan. Hän oli tunnustanut surmanneensa poikamme. Minä sain shokin. Koko perhe ja läheiset itkimme ja huusimme. Täytyin niin valtavalla vihalla, että ajattelin tulevani hulluksi. En voinut käsittää, kuinka joku voi tehdä sellaista lapselle.
Huusin Jumalalle: ”Auta minua antamaan anteeksi tälle murhamiehelle, en jaksa elää tämän vihan kanssa!” Aivan yhtäkkiä viha katosi ja koin valtavan vapauden. Tuntui kuin kivireki olisi otettu pois. Koin tästä vapaudesta iloa ja riemua, ja samalla sääliä ja rakkautta miestä kohtaan, joka oli teon tehnyt. Juoksin mieheni luokse ja kerroin antaneeni anteeksi. Mieheni kertoi kasvojeni loistaneen, mutta ei voinut ymmärtää, että saatoin antaa anteeksi. Ja oikeastaan se en ollutkaan minä, vaan Jumalan voima tuli avuksi, kun sitä pyysin. Hän otti vihani pois. Olin samalla ottanut Jeesuksen elämääni. En tosin ymmärtänyt sitä, ennen kuin vasta myöhemmin.
Mieheni taisteli tuskissaan vihan kanssa. Noin kolmen kuukauden kuluttua eräässä hengellisessä kokouksessa miehenikin sanoi: ”Jeesus, jos elät, tule minun elämääni ja annan itseni Sinulle”. Jeesus tuli ja mieheni viha katosi.
Harri oli kysellyt minulta aiemmin yhteisellä marjamatkalla: ”Äiti, mikä ero on Saatanalla ja Jumalalla?” En tiennyt, mitä sanoa, koska en ollut miettinyt niitä asioita. Vastasin: ”Minä uskon, että Jumala on hyvä ja Saatana on paha.” Harri vastasi: ”Minä valitsen Jumalan.” Muistin tämän Harrin kuoltua ja tiesin hänen olevan Jumalan luona. Harrin koulutavaroista löytyi myös virsikirja, josta hän oli ympäröinyt yhden virren: ”Jeesus maailman puolesta antoi elämänsä, avaa minun silmäni näkemään tämä. Kukaan ei ole koskaan rakastanut kuin Hän.” Sanat lohduttivat. Tiesin, että Harri on taivaassa Jumalan luona. Päätin, että jos joku rakastaa enemmän kuin äiti lastaan, hänen luokseen menen minäkin, maksoi mitä maksoi.
On kulunut jo lähes neljäkymmentä vuotta Harrin kuolemasta. Olen yhä samalla tavalla rakastunut Pelastajaani ja Vapahtajaani. Olen oppinut tuntemaan häntä enemmän. On ihanaa kertoa toisille, kuinka uskollinen ja hyvä hän on. Hän on kääntänyt kaiken kokemani pahan hyväksi.
Jumala rakastaa sinua ja haluaa muuttaa elämäsi elämisen arvoiseksi. Hänellä on hyvä tahto sinua kohtaan, hän tahtoo osoittaa sinulle rakkauttaan. Rakkautta, joka poistaa vihan!
