Heikki Hietala, maanviljelijä, Lapua
Olin etsinyt vuosia elämääni rauhaa tuloksetta. Kunnes yhtäkkiä nostin käteni hengellisessä tilaisuudessa, itkin vuolaasti ja ihmettelin sitä rauhaa, jonka olin vihdoinkin saanut.
Hengelliset asiat olivat olleet tuttuja minulle jo lapsuudesta ja olin käynyt usein kirkossa. Olin myös viettänyt ulkonaisesti ns. siistiä elämää. Nuoresta saakka minulla oli kodin perinnöstä johtuen ollut kaipaus Jumalan puoleen. Tunsin kuitenkin, että sydämessäni ei ollut etsinnöistäni huolimatta sitä rauhaa, jonka Jeesus lupaa omilleen. Mietin, mitä Jeesuksen sanat ”rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille” oikein tarkoittavat. Uskonnollisesta yrittämisestäni huolimatta sydämessäni ei ollut tuota rauhaa.
Minua vaivasi myös Jeesuksen ja Nikodemuksen keskustelu uudestisyntymisestä. Olenko minä syvästi uskonnollinen mies syntynyt uudesti? Vähitellen lakkasin kuitenkin etsimästä sitä ”oikeanlaista” uskoa. Ajattelin, että ehkäpä epätietoisuus oman uskon riittävyydestä taivaaseen pääsyyn sitten vain kuuluu uskoon.
Oli vuosi 1987, kun vaimo pudotti pommin ilmoittamalla, että hän on tullut uskoon. Se oli minulle suuri järkytys. Olin aina ajatellut, että uskoontulo ei kuulunut meille. Tuskani oli melkoinen, kun hän alkoi puhua vieraillekin Jeesuksesta ja uskoontulostaan. Hän oli lukenut hengellisen kirjan ”Ristin luokse”, jonka viimeisillä sivuilla lukijoita oli haastettu ottamaan Jeesuksen sovitustyö vastaan, ja hän oli vastannut myönteisesti. Vaimo alkoi käydä hengellisissä tilaisuuksissa, ja kun hän tuli sieltä kotiin, pidin aina uskollisesti mykkäkoulua. Hän oli kuitenkin hyvällä mielellä ja sai lepyteltyä minut niin, että annoin aina anteeksi siihen asti, kunnes hän meni taas seuraavan kerran tilaisuuteen. En uskaltanut kieltää menemästä, koska tiesin, että hän on kuitenkin hyvässä paikassa. Nähtyäni vaimossani tapahtuneen muutoksen aloin liittää iltarukoukseeni pyynnön: ”Taivaan Isä, minäkin haluaisin tulla uskoon, kunhan ei tarvitse kertoa siitä kenellekään.”
Kului useampi vuosi. Eräänä päivänä vaimo ilmoitti menevänsä Viktor Klimenkon konserttiin Seinäjoelle ja kysyi, että haluanko lähteä mukaan. Koska tilaisuus järjestettiin Kauppaoppilaitoksella, oli helpompi lupautua. Sanoin lähteväni kyytimieheksi. Siellä meno oli aivan toisenlaista kuin mihin olin tottunut. Jossain kohtaa tilaisuutta päätin, etten ikinä enää lähtisi tällaiseen mukaan. Mutta sitten tapahtui jotain, joka muutti elämäni. Tilaisuuden lopussa Klimenko esitti kysymyksen, että kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle ja löytää rauhan elämäänsä. Kysymys ahdisti ja järkytti minua. Ajattelin, että tuo saarnamies lupaa yhdellä kädennostolla sen rauhan, jota olin vuosikymmenet kaivannut! Äärettömän ahdistuneena ajattelin, että onpahan tämäkin sitten kokeiltu ja sain kuin sainkin käteni ylös. Se oli elämäni vaikein kädennosto.
Kun tilaisuus päättyi, halusin nopeasti pois. Jotkut menivät siunattaviksi, mutta minä menin autoon itkemään. Itkua piisasi kotiin saakka. Olin ihmeissäni, mitä minulle oli tapahtunut. Nukuin seuraavan yön kuin pieni lapsi, ja vuosia vaivannut selkäkipu oli kadonnut. Sisimmässäni ja koko olemuksessani oli yli ymmärryksen menevä rauha. Pikkuhiljaa aloin uskoa, että tämä on nyt se uudestisyntyminen, josta Jeesus puhui. Ensimmäiset viikot uskoontulon jälkeen pelkäsin, että sydämessäni oleva rauha katoaa johonkin. Mutta ei se ole kadonnut, vaikka tuosta illasta on jo yli kaksikymmentä vuotta.
