Hannu Soikkeli, Tuupovaara
Viinapäissäni tappelin jatkuvasti ja jouduin vaikeuksiin poliisin kanssa. Erään kolmen kuukauden ryyppyputken jälkeen mietin, miten saisin kurjuuden loppumaan. Haulikkoon tarttumisen sijaan päätin hakeutua erään miehen puheille. Sen seurauksena elämäni muuttui.
Lapsuusvuodet vietin Joensuussa. Meitä on kolme veljestä. Kaveriporukassa tehtiin monenlaisia kolttosia. Isä kuritti kovalla kädellä. Painin Joensuun voimailukerhossa. Saavutin kolme piirinmestaruuspronssiakin, mutta harrastus jäi, kun perheemme muutti Uimaharjuun.
Muutto kaupunkimiljööstä maaseudulle vei elämän hunningolle. Tutustuin alkoholiin 15–16-vuotiaana. Viinan piru teetätti kaikenlaista. Ensimmäisestä tappelusta tanssilavalla sain ehdollisen tuomion. Sen jälkeen olin jatkuvasti tappelemassa ja yhtenään tekemisissä poliisin kanssa.
Armeijan ja vankilan jälkeen väänsin rautaa. Luin Leniniä ja Marxin teoksia.
Elämäni muuttui maaliskuisena sunnuntaiaamuna 1978. Takana oli ravakka viikonloppu. Olin ollut kolme kuukautta lähes joka päivä humalassa. Siihen aikaan ei työpaikalla ollut niin tarkkaa, kunhan sai vain työt tehtyä. Meitä oli ollut kolmisen kymmentä kaveria juhlimassa pienessä parakkimökissä. Sunnuntaina heräsin parakista yksin. Oli niin paha olla, että mietin, että posautan haulikolla, niin loppuu kurjuus. Jäljellä oli vähän yli puoli pulloa votkaa. Ajattelin napata sen lääkkeeksi huonoon oloon, mutta en saanut menemään tippaakaan.
Naamani oli verillä, vaatteet repaleiset ja haisin kuin rankkitynnyri, kun hakeuduin uskovaiseksi tietämäni miehen puheille. Hän oli lähdössä hengelliseen tapahtumaan Kiihtelysvaaraan ja pyysi sinne mukaan. Minulla oli vielä mukana se votkapullo, mutta matkalla heitin sen lumihankeen.
Tilaisuudessa hengelliset asiat alkoivat puhutella. Tuli kevyt olo. Seuraavat päivät olivat kuitenkin taistelua. Näin hirveitä harhoja. Rukoilin Isä meidän -rukousta pitkään ennen kuin näky hävisi ja sisimpään tuli rauha. Luin Raamattua ja rukoilin: “Jos, Jumala, olet olemassa, niin auta. Minä en jaksa enää.” Ja hän kuuli rukoukseni. Tuona päivänä tulin uskoon. Olin silloin 27-vuotias. Muistan sen päivän aina.
Tein selkeän pesäeron entiseen elämääni, enkä missään vaiheessa epäröinyt tunnustaa uskoani. Jumalan armo ja voima kantoivat.
Vanhempani uskoivat muuttumiseeni vasta, kun kerroin heille lähteväni lähetyskouluun. Isä, joka ei ollut kirjoittanut minulle vankilaankaan, kirjoitti silloin, että he ovat tulleet äidin kanssa uskoon. Olin rukoillut heidän puolestaan, vedonnut Raamatun sanaan, jossa sanotaan, että ”usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi”.
Lähetyskouluun tuli opiskelemaan Kiteeltä uskovaisen perheen tyttö, Päivi. Aloimme seurustella ja yhteiselämää on kestänyt jo 37 vuotta. Meillä on viisi yhteistä lasta ja kuusi lastenlasta.
1980-luvulla olin salakuljettamassa Raamattuja Itä-Eurooppaan. Näin, kuinka Jumala varjeli ihmeellisellä tavalla noita maanalaisia seurakuntia.
Viime vuodet olemme asuneet Tuupovaarassa yli satavuotiaassa talossa. Pihan perällä on vanha riihi, jossa on järjestetty kesäisin runoriihtä, konsertteja ja pari messuakin. Olen kiitollinen Jumalalle, että hän on pitänyt huolta ja antanut vaikeuksista huolimatta voiman pysyä uskossa.
