Synnyin esikoisena kolmelapsiseen perheeseen, jossa oli hyvät vanhemmat. Ollessani pieni poika äitini opetti minulle iltarukouksen, mutta muuten hengelliset asiat eivät olleet kotona juuri esillä. Koulun alaluokalla minulla oli vähän aikaa opettaja, joka kertoi Jumalasta, ja joskus koululla kävi uskovia vierailijoita. Koin, että tarvitsin Jumalaa, mutta olin aika yksin ajatusteni kanssa.
Rippikoululeirillä oli hyvä ilmapiiri ja tunsin Jumalan kutsuvan minua. Siihen aikaan elämäni vaikutti menevän niin hyvin, että ajattelin pärjääväni ilman Jumalaakin. Lisäksi pelotti, että mitä kaverit tuumaisivat, jos tässä nyt hurahtaisin uskoon, ja kaikki hienot asiat olivat vielä kokematta ja menettäisin ne. Niinpä jätin etsikkoaikani käyttämättä. Samoihin aikoihin minulla oli koulussa uskonnon opettaja, joka piti uskonasioita esillä. Hän siteerasi usein Raamatun lausetta: Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: ”nämä eivät minua miellytä”. Se kolahti, mutta silti ajattelin, että kunpa voisin kääntyä Jumalan puoleen ja tehdä parannuksen vasta vanhana. Tosin minua pelotti siihen sisältyvä riski, kun ei tulevien elinpäivien määrästä ole tietoa.
Alkoholia kokeiltuani nousuhumala tuntui hienolta, ja sen käytöstä tuli säännöllistä viikonloppuisin ja välillä viikollakin. Otin toisinaan niin tolkuttomasti, että en muistanut aamulla mitä kaikkea oli tapahtunut. Minulla oli yhden illan suhteita, ja oikea ja väärä menivät jotenkin sekaisin. Elämäni ei ollut Jumalan mielen mukaista. Vaikka seurustelu, avioliitto ja perhe-elämä rauhoittivat minua, käytin silti alkoholia usein viikonloppuisin. Välillä join ihan liikaa kerralla ja käyttäydyin epäasiallisesti. Ulkoisesti elämäni näytti varsin hyvältä nuorena perheenisänä, mutta sisäinen tuska aiheutti valtavaa tyhjyyden tunnetta. Aloin miettiä elämäni tarkoitusta.
Jumala antoi minulle vielä uuden etsikkoajan. Mielessäni oli selvä ajatus, että yksi asia on vielä hoitamatta: Jumalan puoleen kääntyminen ja Jeesuksen seuraaminen. Minulle tuli oikein hätä, että vieläkö on tilaa, vieläkö Jeesus hyväksyy minut omakseen.
Kaivoin vihkiraamatun esille ja aloin lukea sitä iltaisin. Hakeuduin hengellisiin tilaisuuksiin. Eräässä niistä puhuja sanoi: ”Jos täällä on joku joka tahtoo antaa elämänsä Jeesukselle, niin nosta kätesi ylös.” Silloin käteni tuntui maailman painavimmalta asialta. Halusin saada asian päätökseen ja tunnustaa uskoni myös ihmisten edessä, joten pakotin käteni ylös. Sen jälkeen löysin tieni miesten raamattupiirin, jossa pääsin kasvamaan uskossani.
Jumalan lahjana pääsin irti alkoholista ja sen käyttämisen himosta. Vielä tänäkin päivänä se on asia, jota en oikein ymmärrä, joten olen vain kiitollinen siitä. Erityisessä arvossa se oli silloin, kun jouduin käymään läpi avioeron; minun ei tarvinnut yrittää hukuttaa kipuani juomiseen.
Jumala on pitänyt huolta ja johdattanut elämän eri alueilla: menin uudelleen naimisiin, olen viiden lapsen isä ja minulla on jo lapsenlapsiakin. Olin juossut Jeesusta karkuun, mutta Hän sai minut lopulta kiinni. Hän on minun Herrani ja Jumalani, jolla on hyvä tahto minua kohtaan ja joka on sovittanut kaikki syntini ja vie kerran taivaan kotiin. Herran Jeesuksen kanssa saa elää jo täällä maan päällä täyttä ja mielenkiintoista elämää, joka sisältää kaiken tarpeellisen.
Synnyin Lahdessa 1965. Äitini kasvatti minut mummoni kanssa. Isä häipyi, kun äiti alkoi odottaa minua. Äidin sukulaisista monet olivat lestadiolaisia. Kotona äiti ja mummo opettivat iltarukouksen. Rippileirijälkeen tein tietoisen valinnan: Lähdin aivan eri suuntaan.
Muutin 16-vuotiaana opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Seurustelin ja juhlin opiskelijakaverienkanssa.Tuli ensimmäinen avioliitto. Essi tyttönen syntyi. Olisi ollut kiva ”leikkiä kotia”, jolleimies olisi juonut ja ollut niin mustasukkainen.Avioero-myräkän keskellä yritin rukoilla, ”levolle laske luojani”, muuta en osannut. Hätätilanteissa rukoilin: ”Jumala, jos nyt autatmua…”. Tilanteen helpotuttua Jumala unohtui. Ajattelin tuntevani Jumalan, mihin tarvitsisinJeesusta? En tiennyt, että: ”Se jolla on poika, on elämä. Sillä, jolla ei ole Jumalan poikaa, ei ole elämää.”
Etsin rakkautta aina väärästä osoitteesta. Tuli muutto pääkaupunkiseudulle. Olinrikki, ja tyhjyyteen piti käydä yöelämässä aina, kun sain lastenvahdin. Luulin, että on normiavälillä jättää ja välillä tulee jätetyksi.Jäin jo raskausaikana yksin tytön ja tulevan pienenkanssa. Synnytysosastolla pidin pientä suloista nyyttiä sylissä. Kuiskasin kyyneleet silmissäkiitokseni Jumalalle tästä Juhana-pojasta.Lasten kanssa yksin selviäminen pelotti. Vauva oliihana, silti ahdistus ja tyhjyys palasivat. Tässäkö tämä elämä nyt on? Hoidin lapset, kodin jajopa pari koiraa. Jälkeenpäin ymmärsin, että Jumalan täytyi antaa minun mennä ihan puhki jaahtaalle ennen kuin osasin alkaa etsiä häntä.
Palasin Lahteen 9-kuisen pojan ja 11-vuotiaan tytön sekä kahden koiran kanssa. Muuttojärjestyi nopeasti ja helposti. Rauhallinen rivitalo pääkaupungin melskeen jälkeen eivätpitäneet ahdistusta ja tyhjyyttä kauaa poissa. Silloin tällöin juhliminen tuntui väärältä jalikaiselta.En ollut koskaan ajatellut olevani jotenkin syntinen, minähän sentään hoidinkodin ja lapset.
Ulkoilin usein pojan kanssa leikkipuistossa. Tyttö kävi koulua. Arki meni eteenpäin, silti elinoudossa ahdistuksessa. Kerran menin salaa itkemään vessaan: ”Jumala, jos oot olemassa niin näytä se! Auta mua!!”Hän tarttui elämääni konkreettisesti. Ei mennyt montaa päivää, kun hiekkalaatikolla tutuksi tullut nainen kertoi minulle silmät säteillen, ”Jeesus rakastaa sua”. Nainen alkoi pyydellä minua seurakuntaan. Halusin, ja vastustin.
Kerran hän pyysi minua mukaan kotikokoukseen, jonne tulisi rukoilijanainen Tampereelta. Kiinnostuin kovin. Tuona helmikuisena lauantaina 2004 kotikokousmatkalla jouduin kolariin. Ei sattunut pahemmin. Jouduttiin odottamaan poliisien selvittelyä. Soitin tuttavalleni olevani myöhässä.Kun olinjatkamassa matkaa, yksi mies huomautti eturenkaan olevan tyhjä. Samassa tajusin, että minua yritetään estää kotikokoukseen pääsemästä. Pääsin viimein perille. Sain mennä juttelemaan ja rukoilemaan rukoilijanaisen kanssa. Tämän jälkeen hän kysyi, haluaisinko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin haluavani.Pyysin Jeesusta elämääni ja syntejäni anteeksi. Rukoilijanainen julisti ne anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. ”Leijailin” ulos muiden luo ja kotiin keveällä ololla. Kerroin tyttärelle riemuissani tulleeni uskoon. Opin lukemaan Raamattua ja rukoilemaan. Kohta aloin pienen pojan kanssa käydä seurakunnassa. Tyttö tuli uskoon pari vuotta jälkeeni.
Helena ja Oskari Niemi, parturikampaaja ja opistoupseeri, Kankaanpää
Helena ja Oskari Niemi elivät vuosia kiireistä mutta hyvää perhe-elämää. Oskarilla oli työ varuskunnassa ammattisotilaana, hän harrasti aktiivisesti urheilua ja toimi myöhemmin nyrkkeilyvalmentajanakin. Helena puolestaan työskenteli parturi-kampaajana. Elämä oli mallillaan, mutta silti jotain puuttui.
Helena: Sydämeni tuntui käsittämättömän tyhjältä, tunsin kaipausta. Äitini oli kuollut syöpään ollessani vain viisivuotias. Menetin niihin aikoihin myös mummun. Elämään tuli sairauden ja kuoleman pelko, kun vielä isäkin sai pelottavia kohtauksia ja kuoli sydämen pettäessä ollessani vasta 15-vuotias. Kasvoin uskovassa perheessä, mutta teini-iässä erkaannuin uskonasioista.
Oskari: Minun lapsuuskodissani hengelliset asiat olivat aika vieraita. Mummu opetti iltarukouksen, jota rukoilin aikuisenakin, mutten miettinyt sitä sen kummemmin. Aloimme molemmat Helenan kanssa miettiä hengellisiä asioita oltuamme joitakin vuosia sitten ystäviemme lapsen ristiäisissä. Romanilauluryhmän esittämät kauniit hengelliset laulut ja uskontodistukset koskettivat. Mielessäni kävi jo, että pitää paeta pihalle, ennen kuin raavas mies pillahtaa kaikkien nähden itkuun.
Helena: Nelisen vuotta sitten rukoilin itselleni uskovia ystäviä ja johdatusta elämääni, vaikka pelkäsin, että uskonasiat voivat viedä meitä erilleen Oskun kanssa. Hyvin pian ystäväni soitti ja pyysi minua hengelliseen tilaisuuteen. Kun pastori tuli tervehtimään, aloin itkeä. Kaikki puheet tilaisuudessa olivat kuin suoraan minulle ja tunsin tulleeni kotiin. Lopussa minulta kysyttiin, haluanko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin myöntävästi, ja siitä alkoi täysin uusi elämä. Jumala alkoi hoitaa satutettua sisintäni, ja seurakunnasta tuli minulle se hengellinen koti, jota olin vuosia kaivannut. Aloin rukoilla Oskun puolesta. Saatoin yölläkin herätä rukoilemaan ja myös seurakunnassa muistettiin häntä.
Oskari: Olin iloinen Helenan puolesta, mutta samalla katkera siitä, että hän halusi olla seurakunnassa niin paljon. Huomasin kyllä hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän oli iloinen ja rauhallinen ja ylimääräinen suorittaminen jäi pois. Viikonloppujen viinit sekä saunajuomat jäivät hänen osaltaan.
Sain Helenalta Leif Lindemanin cd:n ”Niin paljosta kiitollinen”, jota aloin kuunnella jatkuvasti, usein pihanurmikkoamme leikatessakin. Laulut koskettivat ja piti oikein katsoa ympärille, etteivät naapurit vaan näe itkeskelyäni. Pohdin uskonasioita, mutten tehnyt ratkaisua, koska pelkäsin, mitä kaverit ajattelisivat ja mitä töissä sanottaisiin, jos tulisin uskoon.
Helena: Meillä alkoi olla poikien murrosikään liittyviä ongelmia. Oskulla ja vanhemmalla pojista olivat sukset pahasti ristissä. Eräänä yönä huolestunut kaverin äiti sai minut soittamaan pojallemme. Oskukin heräsi ja tuli puhelimeen. Taustametelin keskeltä kuului poikien humalaista huutelua. Osku hermostui niin, että aikoi lähteä hakemaan poikia. Se kuitenkin jäi, kun hänelle tuli kova päänsärky.
Oskari: Minulla oli jo pidempään ollut vaikeaa toisen poikani kanssa. En oikein tahtonut hyväksyä muutosta pikkupojasta nuoreksi mieheksi ja yritin ottaa hommaa hanskaan uhkailemalla, kiristämällä ja huutamalla. Niin kävi tuonakin yönä puhelimessa. Mutta eihän se mitään hyödyttänyt, ja päänsärkykin vain paheni, vaikka otin lääkettäkin.
Kello oli varmaan neljä yöllä, kun pistin kädet ristiin ja rukoilin. Sanoin itsekseni, että nyt lopetan taisteluni ja luovutan itseni sekä poikamme Herran haltuun. Päänsärky lähti melkein saman tien ja sisimpääni tuli valtava rauha. Helenalle en aikonut puhua mitään. Halusin nähdä ensin itse, mitä tapahtuu.
Kun poika tuli päivällä kotiin, ensimmäistä kertaa en hermostunutkaan hänelle, vaan puhuimme keittiön pöydän ääressä kaikessa rauhassa. Tuosta hetkestä lähtien olen saanut rakentaa parempaa yhteyttä molempiin lapsiini.
Pari viikkoa myöhemmin Helena kysäisi saunan lauteilla, että ”Koskas se Osku meinaa tulla uskoon?” Minä vastasin: ”Mä oon jo!” Helena oli ihmeissään ja kielsi minua leikkimästä näillä asioilla. Kerroin rukouksestani, ja hän uskoi, että olen ihan tosissani. Se alkoi myös näkyä elämässämme.
Helena: Perheen muuttumisen lisäksi olen saanut kokea Jumalan läsnäoloa ja johdatusta myös työssäni. Ennen uskoontuloa olin turhautunut ja mietin jopa ammatin vaihtoa. Herra kuitenkin antoi työhön uuden ilon. Olen voinut kertoa Jeesuksesta ja kuunnella ihmisten murheita. Kun Jumala muuttaa sydämen, seuraa asennemuutos moniin asioihin.
Oskari: Helena osaa kohdata ihmisiä luontevasti. Hän on saanut johdattaa uskoon ALS:ia sairastavan isäni, joka otti Vapahtajan sanoitta vastaan sairauden jo vietyä puhekyvyn. Samoin saimme johdattaa taivastielle 95-vuotiaan mummuni ennen hänen poisnukkumistaan. Vaikka hän oli opettanut minulle iltarukouksen, vasta nyt siitä tuli totta hänelle. Kun kerroin hautajaisissa sukulaisille mummun ratkaisusta, sydämeni iloitsi surusta huolimatta.
Monet ovat ihmetelleet minulle, että mahtaa se olla kovaa taistelua, että pysyn uskossa ja erossa juomisesta. On ollut ilo vastata siihen, että uskossa on hyvä olla ja alkoholia ei ole tehnyt mieli enää kertaakaan. Alkoholin myötä ihmisille tapahtuu monenlaista ikävää, kun itsekontrolli katoaa. Tulee tappeluita, viettelyksiä ja mustasukkaisuutta. Ajauduin aiemmin itsekin monenlaisiin ikäviin tilanteisiin. Kiitän Jumalaa varjeluksesta, mutta ennen kaikkea siitä, että nyt me saamme yhdessä jakaa ilosanomaa Jeesuksesta ja olla matkalla taivaaseen.
Vaikka olen saanut kokea onnistumista työelämässä, näen kuitenkin tärkeänä palvella Jumalaa ja ihmisiä. Rakennusala on vaikuttanut elämääni, mutta olen ollut rakentajana myös Jumalan valtakunnassa.
Vartuin Vaasan Sundomissa turvallisessa kodissa, jossa arvostettiin työtä ja ahkeruutta. Olen kiitollinen tästä perinnöstä.Isäni perusti Vaasan Rakennuskorjaus -yrityksen, jossa olen tehnyt elämäntyöni. Aluksi työskentelin suuressa K. E. Nymanin rakennusliikkeessä vastaavana rakennusmestarina 13 vuotta. Koen, että minut on luotu rakentajaksi ja yrittäjäksi, ja sen vuoksi hankin koulutuksen tältä alalta.
Päivittäinen työni on ollut omalla laillaan jumalanpalvelusta, koska näen työni kutsumuksena ja kokopäivätyönä Jumalalle.
Johtajuus ja vastuunkanto työelämässä ja erilaisissa organisaatioissa on tuntunut luontevalta, vaikka se on joskus varsin vaativaa. Olen kokenut johdatusta erilaisissa tehtävissä, jotka liittyvät mm. politiikkaan ja seurakunnan toimintaan sekä lähetys- ja avustustyöhön. Olen toiminut useita vuosia Suomen ICCC:n (Kansainvälinen Kristillinen Kauppakamari) johtajana. Olen myös Beninin ja Israelin kunniakonsuli. Nämä eri tehtävät ovat vaatineet jatkuvaa kouluttautumista ja itsensä kehittämistä.
Läheinen suhde Jumalaan on hyvin tärkeä minulle. Vanhempani tulivat uskoon, kun olin 13-vuotias. Halusin kovasti kokea saman ja pyytää Jeesusta tulemaan elämääni. Se tapahtui vuotta myöhemmin. Sain elämääni aidon ilon ja aivan uuden merkityksen.
40-vuotiaana aloin kaivata Jumalan tuntemista entistä konkreettisemmalla tavalla. Kun kohtasin hänet ja antauduin hänelle, elämäni muuttui paljon jännittävämmäksi, mielenkiintoisemmaksi ja merkityksellisemmäksi. Samaan aikaan aloin tuntea enemmän rakkautta ihmisiä, seurakuntaa ja Jumalan toimintaa kohtaan.
Kohdatessani Jumalan minulle syntyi kaipaus antaa omista varoistani. Sain myös kutsun mennä johtamaan ja tukemaan projekteja mm. Afrikassa ja välittää siunausta taloudellisen tuen muodossa. Silläkin tavoin voi palvella Jumalaa. Anteliaisuus kuuluu hänen luonteenpiirteisiinsä. Olen saanut kokea siunausta elämässäni, ja siksi omastani antaminen on ollut minulle innoittavaa ja olen iloinnut siitä.
Ihmettelen, kuinka monia ovia Jumala on avannut voidakseni palvella ihmisiä eri maissa. Nämä jännittävät tehtävät, joihin minut on johdatettu, ovat antaneet aiheen viime vuonna julkaistuun kirjaani On aika rakentaa, jossa kerron kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on tehnyt elämässäni. Kerron kirjassa myös suurista vaikeuksista ja koettelemuksista, joita olen kohdannut. Jumala on kuitenkin auttanut ja johdattanut minut niiden läpi.
Näiden vaiheiden kautta olen kokenut, että saamme paljon takaisin, kun annamme Jumalan johdattaa elämäämme. Olen saanut elämän suurella E:llä. Olen Jumalalle syvästi kiitollinen siitä, että saan elää elämää, jolla on korkeampi tarkoitus. Olen kiitollinen kaikesta, mitä hän on antanut, ja niistä erilaisista tehtävistä, joita minulle on uskottu. Vaikka olen oikeastaan jo eläkeiässä, haluan jatkaa aktiivisesti tehtävissä, joissa voin palvella Jumalaa.
Uskon, että Jumalalla on suunnitelma jokaisen elämää varten ja että kaikilla meillä on lahjoja, joita voimme käyttää. Minä en ole koskaan katunut sitä, että lähdin seuramaan Häntä.
Loukkaannuin vakavasti auto-onnettomuudessa ja jäin koukkuun energiahoitoihin, kunnes löysin elämääni todellisen avun.
Ajoin joulun alla -90 kolarin. Olin ollut päivän töissä Lapualla ja lähtenyt ajamaan Alavudelle kyydissäni 6-vuotias poikani. Tie oli liukas ja sää sumuinen. Yhtäkkiä näin edessäni rekka-auton. Tein varalta nopean ohjausliikkeen ja menetin autoni hallinnan. Auto suistui pientareen puolelle, törmäsi sillanrumpuun ja kääntyi katolleen. Poikani loukkaantui lievästi. Minulta murtui niska ja vasen reisi murskaantui. Poika kömpi ulos autosta, mutta minä jäin jumiin odottamaan apua. Irrottamisen jälkeen minut kiidätettiin Seinäjoelle ensiapuun ja leikkaussaliin, jossa jalkani korjattiin luuydinnaulalla. Elin puoli vuotta niskatuen kanssa, ja olin sairauslomalla kaksi ja puoli vuotta.
Kun en saanut toipilasaikana lääkityksestä apua koviin kipuihin, hakeuduin bioenergiaparantajan luokse. Minulle kerrottiin, että hän kykenee parantamaan käsillään. Enkelipatsaat ja kristilliset ikonit koristivat hoitohuonetta. Taustalla soi rauhoittava musiikki. Parantaja liikutteli käsiään noin kahdenkymmenen senttimetrin päässä kehostani. Hoidon jälkeen oloni oli hyvä ja kipu hellitti hetkellisesti. Myöhemmin hakeuduin toisen parantajan luokse ja ryhdyin käymään hoidoissa noin kuukausittain.
Parantajalta tultuani tunsin leijuvani aina hetken ilmassa. Minulla oli valtavan hyvä, iloinen ja energinen fiilis. Hoidot koukuttivat minut täysin. Mutta mitä useammin kävin energiahoidoissa, sitä lyhemmän ajan vaikutus kesti, ja olin pian taas masennuksen partaalla. Tunnetilani heittelivät ylimmästä kerroksesta pohjalle saakka. Hoito oli lisäksi valtavan kallista. Ystäväni huolestui minusta. Hänen hätänsä sai minutkin havahtumaan tilanteeseeni. En voinut hyvin. Niinpä lopetin energiahoidossa käymisen, enkä ole palannut sen koommin parantajan luokse.
Lopetettuani hoidot aloin kiinnostua kristinuskon Jumalasta. Tähän vaikutti osaltaan se, että tyttäreni tuli uskoon rippileirillä ja toi kotiimme pastorin pitämään raamattupiiriä. Olin varttunut kristityssä kodissa ja ollut seurakuntanuorissakin, mutta ammattikoulun aikaan ennustajat, tarot-kortit ja horoskoopit olivat tulleet elämän oppaikseni. Uskoin kuitenkin koko ajan Jumalaan.
Ryhdyin käymään kirkossa ja löysin itselleni sielunhoitajan. Menneisyyden taakat, kuten nuoruudessa koettu seurustelukumppanin itsemurha, avioero ja kaikenlainen huono elämä, painoivat ja tunsin syyllisyyttä. Pelkäsin, että olen lähtenyt niin kauas Jumalan luota, ettei hän ota minua enää takaisin. Hakeuduin sisäisen hätäni kanssa lopulta pastorin puheille. Ripittäytyessäni sain jättää menneisyyden kivirekeni. Kyynelportit aukenivat ja oloni todella helpottui. Tuossa hetkessä tein tietoisen ratkaisun lähteä seuraamaan Jeesusta.
Aloin käydä raamattupiireissä ja erilaisissa seurakunnan ryhmissä. Ymmärsin pian, ettei Jumala hyväksy okkultismia. Poltin kaikki horoskooppikirjani ja unien selityskirjat ja hävitin kaikki ennustusvälineet. Irtisanouduin täysin kaikesta okkultistisesta toiminnasta, johon olin osallistunut.
Elämä ei ole ollut uskonratkaisun jälkeenkään helppoa. Niskaani on leikattu ja jalka kipuilee. Taivaan Isä on pitänyt minusta kuitenkin hyvää huolta. Muun muassa astma ja allergiani ovat parantuneet ja sain uuden, onnellisen avioliiton. Nykyään tiedän, että kun putoan, putoan Kristus-kalliolle.
Olen elänyt kuoleman varjossa lähes koko elämäni. Ei sellaista osaa arjen keskellä ajatellakaan – ihmettelee vain, kuinka jaksaminen on joskus niin vaikeaa. Tottuu ahdistuneeseen oloonsa ja fyysisiin vaivoihinsa ymmärtämättä, että mieli peilaa kehossa.
Olin kuusivuotias, kun veljeni kuoli vain kolmen kuukauden ikäisenä. Muistan hänet kuin pienenä nukkena arkussaan. Vanhempani eivät pystyneet käsittelemään vauvan kuolemaa. Surua ei näytetty, ja kuolemasta ja menetyksestä ei myöhemminkään puhuttu. Suru jäi ahdistavana möykkynä sisimpääni vuosikymmeniksi.
Toinen veljeni hukkui pilkkireissulla kevätjäihin muutama vuosi sitten. Vaikka hän olikin jo ikämies, menetyksen kipu oli sama kuin aina ennenkin läheisen kuollessa. Vatsaan sattuu, päässä jyskyttää. Kehon jännitys siirtyy oikeaan jalkaan, ja varvas saattaa mennä tunnottomaksi. On kipua rinnassa, niska on jännittynyt ja verenpaine nousee. Myöhemmin tulee pelkotiloja, saatan tuntea suorastaan kauhua. Vasta viime vuosina minulle on selvinnyt, että kyse on paniikkikohtauksesta, jonka elämän vastoinkäyminen tai stressi saattaa laukaista.
Elämäni pahimpana hetkenä olin kuitenkin aivan turta, kuin tunto olisi mennyt koko kehosta ja mielestä. Oli syystalvi 1983, kun heräsin eräänä lauantaiaamuna kuudelta. Poikani ei ollut tullut vielä kotiin, mutta se ei kummastuttanut minua, sillä hän oli välillä yötä kavereiden luona. Minut ikään kuin johdatettiin takaisin sänkyyn ja käteni laitettiin ristiin. Se tuntui oudolta, sillä en yleensä rukoillut. Päätin kuitenkin rukoilla läheisteni ja myös poikani puolesta. Nukahdin levolliseen uneen.
Heräsin puoli yhdeksän aikaan ja katsoin ulos. Ensilumi oli satanut yön aikana. Pojan pyörä oli pihassa ja jalanjäljet johtivat autotalliin. Menin mieheni kehotuksesta katsomaan, mitä hän tekee siellä. Kun avasin tallin oven, ajattelin, että nyt minä varmasti kuolen. Poikani oli hirttänyt itsensä. Juoksin sisälle huutaen. Mieheni ryntäsi ulos ja minä estin nuorempaa poikaa tulemasta ulos perässä. Kuulin mieheni huutavan tuskaansa. Hän joutui ottamaan pojan alas. Kun ambulanssi tuli äänettömänä ja ilman vilkkuvaloja, kaikki tuntui niin hirvittävän lopulliselta.
Tunsin musertavaa syyllisyyttä. Koin, että olin epäonnistunut vanhempana. Kävin edeltävien viikkojen tapahtumia ja keskusteluja mielessäni läpi yhä uudelleen ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Tuska menetyksestä ja rakkaan lapsen ikävöiminen tuntui raastavalta. Kehoni musertui sen alla. Koski niin, että kieriskelin lattialla kädet ympärilleni kiedottuna. Ymmärsin, että vain Jumala voi viedä minut tästä eteenpäin.
Tunsin itseni syntiseksi. Eräs ystäväni vei minut mukanaan hengelliseen ryhmään, jossa puolestani rukoiltiin viikko toisensa jälkeen. Aloin itsekin rukoilla yhä enemmän. Se oli sellaista arkista puhelemista Jumalalle. Usein rukous muuttui itkuksi, niin kuin kerran kotona tiskatessa. Valitin ääneen, etten kestä enää kipua. Muut ihmiset olivat pystyneet jatkaneet elämäänsä vastoinkäymisten jälkeen. Miksi minun tuskani vain jatkui?
Yhtäkkiä ymmärsin, että Raamatun sana on totta, että Jeesus on kuollut minunkin syntieni takia. Siksi minulla on mahdollisuus uuteen alkuun. Siinä hetkessä syyllisyys suorastaan repäistiin irti rinnastani ja tuli puhdas olo. Olin niin onnellinen, että heittelin tiskirättiä ilmaan!
Jumala tunsi tämän Marttansa, loputtomasti huolehtivan ja puuhaavan naisen ja armollisesti kohtasi minut arkisen aherrukseni keskellä. Hän antoi sydämeeni rauhan, eikä minun ole tarvinnut enää koskaan kantaa syyllisyyden taakkaa.
