Anna Finskas, opiskelija
Menestyin hyvin opinnoissa, mutta elämää leimasi jatkuva rauhattomuus, kiire ja murehtiminen. Suorittaminen, menestyminen ja pärjääminen olivat mittareita, joilla salaa ja jatkuvasti arvioin itseäni. Elämääni tuli vieraita ihmisiä, joihin törmäsin ikään kuin sattumalta ja jotka puhuivat suoraan omaan elämäntilanteeseeni ja osoittivat välittämistä. Kohtasin uudenlaista välittämistä, rakkautta ja yhteyttä toisten ihmisten kanssa…
David ja Marja-Liisa Ezzine, lähetystyöntekijät, Kauhajoki
Tapaaminen 70-luvulla Lontoossa muutti marokkolaishipin ja taistolaistytön elämän suunnan. Pariskunnasta tuli tehokas ja onnellinen työpari.
David: Olin tavannut kotona Marokon Casablancassa joukon hippejä. Liftasin heidän perässään Eurooppaan, kun olin kaksikymppinen. Tullessani Lontooseen minulla oli pelkkä reppu, eikä mitään papereita. Pelkäsin koko ajan. Sillä tiellä kaikki kuitenkin muuttui.
Hippiaatteessa minua veti puoleensa ystävyys ja yhteisöllisyys. Nukuttiin puistoissa, rakkaus oli vapaata, tavattiin ja keskusteltiin ja sitten jatkettiin kukin omaan suuntaansa. Lähes kaikki käyttivät huumeita – minäkin.
Asuin vähän aikaa veljeni luona, mutta se oli yhtä riitelyä. Olin työtön ja pian jäin yksin. Minut oli kasvatettu muslimiksi, joten yritin turvautua Koraaniin, mutta kirjan sanat tuntuivat tyhjiltä. Lopulta löysin työpaikan kellarikerroksessa olevasta keittiöstä. Tunsin olevani kuin haudattu: ei valoa, ei toivoa, ei aurinkoa.
Valon ja toivon löysin erään nuoren tytön avulla. Hän kertoi minulle Jeesuksesta, joka oli kuollut minunkin edestäni ja sovittanut syntini. Päätin silloin lähteä seuraamaan Jeesusta. Elämäni tuntui muuttuvan täysin. Olin täynnä toivoa. Käytin kuitenkin vielä huumeita, kunnes kuulin äänen sanovan: ”Et tarvitse tätä enää, lapseni!” Siihen se loppui.
Herra nosti minut kirjaimellisesti pimeydestä valoon. Pääsin nuoren miehen unelmatyöhön kerrostalon kattopuutarhuriksi. Paikka oli kaunis kuin Edenin puutarha, ja suuret ihmisjoukot kävivät ihailemassa sitä. En voinut kuitenkaan jäädä Lontooseen, sillä olin tavannut Marja-Liisan.
Marja-Liisa: Me rakastuimme 70-luvun alussa Lontoossa. Sieltä lähtiessäni ajattelin kuitenkin tarinamme mahdottomuutta. Oli liian paljon erilaisuutta. Ystävyytemme ei silti loppunut. Sovimme, että David matkustaa Suomeen.
Suoritin siihen aikaan Tampereen yliopistossa toimittajan tutkintoa. Olin aktiivinen äärivasemmistolaisessa ”taistolaisessa” liikkeessä. Osallistuin politiikkaan ja toimin Tampereen yo-teatterin taloudenhoitajana. Uskoin tasa-arvoisuuteen, heikomman puolustamiseen ja siihen, että yhteiskunta piti muuttaa paremmaksi poistamalla rikkaiden asemaa, etuja ja valtaa.
Uskonasiat eivät kiinnostaneet minua lainkaan. Suostuin kuitenkin lukemaan Raamattua Davidin mieliksi. Hän pyysi myös rukoilemaan kanssaan ja viimein lähtemään kirkkoonkin. Tämänkin tein rakkautemme tähden. Mutta kirkossa kohtasinkin todellisen rakkauden: Jeesuksen. Sen jälkeen ymmärsin, että ihmisen pahuus on este paremmalle maailmalle.
David: Elämä hymyili. Olimme rakastuneita ja löytäneet uskon Jeesukseen. Menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Meistä tuli myös työtoverit – olemme tehneet jo 35 vuotta lähetystyötä yhdessä. Koska olemme itse kokeneet niin paljon Jumalan rakkautta, haluamme kertoa hänestä ihmisille, jotka eivät vielä tunne häntä. Teemme nykyään työtä myös turvapaikanhakijoiden keskuudessa. Monet heistä ovat löytäneet totuuden Raamatusta.
Jumalan johdatus meidän kohdallamme on ollut ilmeinen. Hän, joka näkee jokaisen sisimpään, tiesi, että marokkolaishipistä ja taistolaistytöstä tulisi onnellinen pari.
Sari Essayah, kansanedustaja
Sari Essayah oli nuori, parikymppinen urheilija ja opiskelija, kun hän koki muutoksen, joka toi elämään turvallisuuden ja levon.
Aloin käydä kristillisissä opiskelijailloissa saman vuosikurssin opiskelijakaverin pyynnöstä. Illoissa kuulemani Raamatun sana ja hengelliset laulut koskettivat syvästi sisintäni. Ymmärsin, että olen syntinen ihminen ja tarvitsen Jumalan anteeksiantoa elämässäni. Jumalan rakkauden varaan nöyrtyminen oli minulle kuitenkin vaikea asia.
Vähitellen sisäinen ylpeys ja omavoimaisuus alkoi murentua, ja koin todeksi sen, että sama Raamatun sana, joka näyttää meille totuuden itsestämme, myös hoitaa sisimpäämme. ”Armo” muuttui teologisesta sanasta koskettavaksi todellisuudeksi, kun tajusin, että syntisenä, vajaana ja riittämättömänä olen silti Jumalalle kelpaava Jeesuksen sovitustyön tähden.
Tulin uskoon aikalailla samoihin aikoihin kuin urheilumenestys vei mm. maajoukkue- ja arvokisaedustuksiin. Usko antoi koko elämään – ja siten myös urheiluun – turvallisuuden siitä, että koko elämä on Kaikkivaltiaan Jumalan käsissä. Rukoilin usein sitä, että saisin itsestäni kaiken irti, ettei tarvitse harmitella maalissa, että olisi pystynyt parempaankin.
Uskooni on tullut vuosien myötä enemmän syvyyttä ja sävyjä ja luottamus on kasvanut. Ilman Jeesusta en varmaankaan olisi selvinnyt monistakaan asioista. Erityisesti kehitysvammaisen kasvattisisareni kuolema toi iankaikkisuustoivon lähelle ja ajattelin, miten tärkeää toivo jälleennäkemisestä on; se kantaa syvän surun hetkellä.
Tänä päivänä, kiireisenä poliitikkona ja perheenäitinä, usko merkitsee minulle lepoa vaatimuksista ja tietoa siitä, että elämääni kannatellaan sen kaikkina hetkinä.
Jeesuksen seuraaminen ei merkitse elämää ilman vastoinkäymisiä tai silmien sulkemista maailman ongelmilta, vaan elämän onnellisuus perustuu Jumalan läsnäoloon ihmisen arjessa, yhtälailla sen iloissa ja suruissa. Tämä Jumalan huolenpito kantaa silloinkin, kun elämän kalkkiviivat häämöttävät. Paavalin sanoin meitä odottaa tuolloin ”voittajan palkinto, pääsy taivaaseen”.
Elämän kovassa kilpailussa tajuamme usein, miten heikkoja olemme. Jokaisen ihmisen elämän suurin ihme on se, että rukouksessa voi antaa itsensä Pyhän Jumalan käsiin ja johdatukseen. Me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.
Fredrik Ekholm, ylirakennusmestari, Vaasa
Vaikka olen saanut kokea onnistumista työelämässä, näen kuitenkin tärkeänä palvella Jumalaa ja ihmisiä. Rakennusala on vaikuttanut elämääni, mutta olen ollut rakentajana myös Jumalan valtakunnassa.
Vartuin Vaasan Sundomissa turvallisessa kodissa, jossa arvostettiin työtä ja ahkeruutta. Olen kiitollinen tästä perinnöstä.
Isäni perusti Vaasan Rakennuskorjaus -yrityksen, jossa olen tehnyt elämäntyöni. Aluksi työskentelin suuressa K. E. Nymanin rakennusliikkeessä vastaavana rakennusmestarina 13 vuotta. Koen, että minut on luotu rakentajaksi ja yrittäjäksi, ja sen vuoksi hankin koulutuksen tältä alalta.
Päivittäinen työni on ollut omalla laillaan jumalanpalvelusta, koska näen työni kutsumuksena ja kokopäivätyönä Jumalalle.
Johtajuus ja vastuunkanto työelämässä ja erilaisissa organisaatioissa on tuntunut luontevalta, vaikka se on joskus varsin vaativaa. Olen kokenut johdatusta erilaisissa tehtävissä, jotka liittyvät mm. politiikkaan ja seurakunnan toimintaan sekä lähetys- ja avustustyöhön. Olen toiminut useita vuosia Suomen ICCC:n (Kansainvälinen Kristillinen Kauppakamari) johtajana. Olen myös Beninin ja Israelin kunniakonsuli. Nämä eri tehtävät ovat vaatineet jatkuvaa kouluttautumista ja itsensä kehittämistä.
Läheinen suhde Jumalaan on hyvin tärkeä minulle. Vanhempani tulivat uskoon, kun olin 13-vuotias. Halusin kovasti kokea saman ja pyytää Jeesusta tulemaan elämääni. Se tapahtui vuotta myöhemmin. Sain elämääni aidon ilon ja aivan uuden merkityksen.
40-vuotiaana aloin kaivata Jumalan tuntemista entistä konkreettisemmalla tavalla. Kun kohtasin hänet ja antauduin hänelle, elämäni muuttui paljon jännittävämmäksi, mielenkiintoisemmaksi ja merkityksellisemmäksi. Samaan aikaan aloin tuntea enemmän rakkautta ihmisiä, seurakuntaa ja Jumalan toimintaa kohtaan.
Kohdatessani Jumalan minulle syntyi kaipaus antaa omista varoistani. Sain myös kutsun mennä johtamaan ja tukemaan projekteja mm. Afrikassa ja välittää siunausta taloudellisen tuen muodossa. Silläkin tavoin voi palvella Jumalaa. Anteliaisuus kuuluu hänen luonteenpiirteisiinsä. Olen saanut kokea siunausta elämässäni, ja siksi omastani antaminen on ollut minulle innoittavaa ja olen iloinnut siitä.
Ihmettelen, kuinka monia ovia Jumala on avannut voidakseni palvella ihmisiä eri maissa. Nämä jännittävät tehtävät, joihin minut on johdatettu, ovat antaneet aiheen viime vuonna julkaistuun kirjaani On aika rakentaa, jossa kerron kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on tehnyt elämässäni. Kerron kirjassa myös suurista vaikeuksista ja koettelemuksista, joita olen kohdannut. Jumala on kuitenkin auttanut ja johdattanut minut niiden läpi.
Näiden vaiheiden kautta olen kokenut, että saamme paljon takaisin, kun annamme Jumalan johdattaa elämäämme. Olen saanut elämän suurella E:llä. Olen Jumalalle syvästi kiitollinen siitä, että saan elää elämää, jolla on korkeampi tarkoitus. Olen kiitollinen kaikesta, mitä hän on antanut, ja niistä erilaisista tehtävistä, joita minulle on uskottu. Vaikka olen oikeastaan jo eläkeiässä, haluan jatkaa aktiivisesti tehtävissä, joissa voin palvella Jumalaa.
Uskon, että Jumalalla on suunnitelma jokaisen elämää varten ja että kaikilla meillä on lahjoja, joita voimme käyttää. Minä en ole koskaan katunut sitä, että lähdin seuramaan Häntä.
Salome Bhatti, sairaanhoitaja
Kasvoin itse suurperheessä, ja itämaisessa kulttuurissa lapsilla on suuri merkitys. Jouduimme aviomieheni kanssa kuitenkin odottamaan yli kahdeksan vuotta omaa esikoistamme.
Olen syntynyt Pakistanissa, Lahoren kaupungissa. Vaikka Pakistan on muslimimaa, vanhempani olivat kristittyjä. He opettivat meille lapsille Jumalan rakkaudesta. Meitä on 6 sisarusta, joista siskoja on viisi ja yksi veli. Suoritin peruskouluni katolisessa koulussa, sen jälkeen hakeuduin hoito-alalle ja valmistuin sairaanhoitajaksi noin 20-vuotiaana.
Tutustuin samoihin aikoihin tulevaan puolisooni Davidiin, joka oli muslimitaustainen kristitty. Silloin elämäni muuttui ja tulin varsinaisesti uskoon. Vanhempani suhtautuivat Davidiin hyvin epäillen eivätkä olisi antaneet minulle lupaa mennä naimisiin. Jos muslimitaustainen kristitty avioituu Pakistanissa toisen kristityn kanssa, molemmille perheille tulee vakavia ongelmia. Mutta David oli päättäväinen ja tutustui vanhempiini noin kolmen vuoden ajan. Sen jälkeen David muutti Thaimaahan. Menin sinne ja menimme naimisiin noin 9 vuotta sitten.
Pääsimme YK:n turvasuosituksella pakolaisstatuksella Suomeen. Noin 100 perhettä haastateltiin, ja vain neljä perhettä valittiin Suomeen vuonna 2005. Koimme tämän suurena ihmeenä. Kun tulimme tänne, meillä ei ollut mitään. Vähitellen sopeutuimme Suomeen, opiskelimme kieltä ja David pääsi töihin.
Elämässämme kaikki oli muuten todella hyvin, mutta emme saaneet lasta. Vanhempamme kysyivät usein, onko meillä ”hyvää uutista” ja tarkoittivat sillä lasta. Erä hyvä ystävämme kehoitti meitä menemään lääkärille. Lääkäri totesi meidät aivan terveiksi. Hän ehdotti meille lääkintähoitoa, mutta puolisoni David oli sitä mieltä, että pyydämme ensin Jumalalta apua tähän tilanteeseen.
Noin vuoden päästä aloitimme lääkehoidon, mutta en tullut kuitenkaan raskaaksi. Koin pettymyksen useita kertoja, ja se masensi mieltäni. Sanoin kuitenkin ystävilleni, että asia on Jumalan kädessä, hän kyllä tietää parhaan ajan milloin antaa meille lapsen. Asia ahdisti kuitenkin minua, koskaolimme puolisoni kanssa odottaneet lasta jo noin kahdeksan pitkän vuoden ajan.
Syyskuussa 2012 menimme uudestaan lääkärille ja olimme päättäneet aloittaa hoidon uudelleen. Lääke oli kuitenkin todella kallista. David halusi, että vielä kerran käännymme asiassa Jumalan puoleen. Reilun kuukauden päästä leikkasin kotona kukkakaalia ja satutin sormeni pahasti. Menin lääkärin, joka sanoi, että jos haava tulehtuu, hänen on määrättävä antibioottia. Hän kysyi olenko raskaana, mutta sanoin etten tiedä. Ostin apteekista raskaustestin. Sinä yönä en nukkunut kunnolla, koska odotin vain aamua nähdäkseni testin. Se näyttikin positiivista tulosta. Lääkärin vastaanotolla ultraäänikuvassa näkyi sydämen lyönnit. Itkin silloin ilosta, myös lääkäri itki, se oli niin koskettava hetki. Olimmehan odottaneet sitä viimeisen kahdeksan vuoden ajan. Lääkäri totesi: ”Ihmeitä aina tapahtuu”.
Saimme terveen poikavauvan, Asaf Airelin. Olimme olleet onnellisia puolisoni Davidin kanssa, mutta silti lapsemme yhdisti meitä vielä enemmän. Jumalalle on sittenkin kaikki mahdollista!
Nina Åström, laulaja, Kokkola
Olen työskennellyt yli 30 maassa. Minulla on 17 albumia. Olen edustanut Suomea Euroviisuissa. Suurin ihme minulle on kuitenkin se armo, että Jumala on pelastanut minut ja tahtoo tehdä työtä yhdessä kanssani eikä ole luopunut toivosta minun suhteeni.
Olen syntyisin Kokkolasta. Tiesin, että Jeesus on totta, mutta ajattelin, että kaikki hauskuus elämässä loppuu, jos lähden seuraamaan Häntä.
Teini-iässä aloin huomata, että Jumala yritti puhua minulle. Elämäni oli hyvää, mutta minua alkoi vaivata tarkoituksettomuuden tunne ja kyselin itseltäni, oliko tässä kaikki. Minulle on tärkeää etsiä totuutta, eikä minulle riittänyt se mitä elämässäni oli
Rippikoulussa Jumalan puhuttelu voimistui. Uskoin, että Jumala on olemassa ja että Jeesuksen ristinkuolema on totta, mutta ongelmana oli käsitykseni kristityn elämästä. Elin edelleen siinä harhaluulossa, että kristityn elämä on ikävää; mutta taivaaseen täytyisi kuitenkin päästä. Elämässäni oli monia asioita, joista en halunnut luopua. Tätä kamppailua jatkui parisen vuotta.
Olin 17-vuotias, kun eräänä iltana olin siinä pisteessä että tajusin, etten enää voinut jatkaa elämääni entiseen tapaan. Sanoin Jumalalle, että hän saa ottaa minut kokonaan, en jaksa enää pyristellä vastaan. Se ei tapahtunut suurella ryminällä, mutta silloin sain rauhan!
Nuoruuden innossani halusin olla mahdollisimman hyvä kristitty. Yritin elää täydellistä uskonelämää omassa voimassani. Siitä tuli niin pakonomaista, että se olisi johtanut ties mihin, ellei Jumala olisi pysäyttänyt minua. Olin mennyt naimisiin ja aloin odottaa kaksosia. Kun he syntyivät, elämäni muuttui totaalisesti. Enää en kyennyt suorittamaan enkä olemaan se aikaansaapa Nina, joka hoitaa kaiken.
Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että armossa on kyse juuri tästä: Jumala ottaa minut vastaan, vaikka minulla ei todellakaan ole mitään tuotavaa hänelle paitsi epäonnistumiseni ja syntini. Aloin nähdä ettei usko olekaan sitä, että teen hurjasti asioita, vaan usko on elävää yhteyttä elävään Jumalaan. Ei hän halua robotteja, jotka tottelevat käskyjä, vaan hän haluaa, että puhumme hänen kanssaan ja kuuntelemme Häntä, aivan niin kuin seurustelemme meille rakkaiden ihmisten kanssa. Hän haluaa että tottelemme Häntä koska luotamme Häneen.
Tänään Jeesus on ilmaa, jota hengitän. En tiedä, miten voisin aamulla nousta ylös ilman Häntä. Hän ei toden totta tee elämästä ahdasta ja ikävää, vaan tuo elämään värit! Jeesuksen kautta olen alkanut ymmärtää kuka minä olen, samalla tavalla kuin pieni lapsi aikuisen sylissä ymmärtää katseen ja kosketuksen kautta, kuka hän on.
Teen paljon työtä vankiloissa ja kohtaan ihmisiä, joilla on monenlaisia rikoksia tunnollaan. Olen saanut nähdä tällaisten ihmisten kohtaavan Jeesuksen. Työskentelen myös entisten vankien kanssa, jotka ovat tulleet uskoon jonkun toisen kautta. Kun menemme sisälle vankilaan jätämme yleensä henkilökohtaiset tavaramme heidän huostaansa. Sellaisissa tilanteissa näen, että heidän elämänmuutoksensa on aito.
Ukrainassa eräässä vankilassa muutama johtava vanki tuli konsertin jälkeen pyytämään anteeksi vankilan upseerilta. He kertoivat hänelle, että he olivat päättäneet aiheuttaa häiriötä konsertin aikana, mutta hetken koittaessa johtava vanki ei millään kyennytkään antamaan sovittua merkkiä, vaikka hän yritti kolme kertaa. Konsertista tuli heille ihan toisenlainen kuin olivat ajatelleet. Monenlaisia ihmeitä olen saanut kokea, silti suurin ihme on että Herra voi muuttaa ihmisen sydämen.
