Lajittelematon
Marjatta Kanth-Ruusunen,
Elämä yllättää
Istuin työvuorossani Lahden pääterveysaseman avohoidon ajanvarauspisteessä 80-luvun alkupuolella, kun eräs mieshenkilö toi sinne lääkereseptinsä uusintaa varten. Hämmästyin lukiessani miehen nimen ja tuijotin edessäni seisovaa miestä, joka oli biologinen isäni. Sain vaivoin sanotuksi koska resepti on noudettavissa, sitten katsoin mykistyneenä, kun isäni käveli pois. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut noin 35 vuotta.
Kohtaamisesta toivuttuani alkoi sydänalaani pikkuhiljaa nousta sääli isää kohtaan. Kudoin villapaidan ajatellen antavani sen isälle, vaikken tiennyt mistä hänet löytäisin. Lopulta kuitenkin päätin unohtaa isän. Luojalla oli toisenlaiset suunnitelmat
Mitä isällesi kuuluu?
Kymmenisen vuotta isän tapaamisen jälkeen olin puolisoni Ollin kanssa autolla liikkeellä, kun hän aivan yllättäen tokaisi: ”Mennäänkö Kanthin Mattia tapaamaan?” Järkytyin kuulemastani ja vastasin, että ei ainakaan tällä matkalla. Arvelin jo, että asioiden kulkuun olivat puuttuneet nyt ´isommat peukalot´. Seuraavana aamuna varhain sain asiaan vahvistuksen, nimittäin minä heräsin selkeään ohjeistukseen: ”Soita osoitetiedusteluun ja ota selvää, missä isäsi asuu!”
Ymmärsin nyt Jumalan puuttuneen todella asioiden kulkuun ja tahdoin olla kuuliainen. Yksi puhelinsoitto Lahden Maistraatin osoitetiedusteluun, ja isän osoite oli tiedossa. Kahvit tippumaan, kakkua ja pullaa pakasteesta, tykötarvikkeet koriin ja matkaan isää tapaamaan.
Noustessamme Metsäpellontiellä olevan kerrostalon portaita kolmanteen kerrokseen sydämeni oli pakahtua jännityksestä. Pelkäsin, miten isä mahtaa tapaamiseemme suhtautua.
Ovi raottui, ja Olli tiedusteli: ”Haluaks nähdä likkas?” Isän ilme oli paljon puhuva, mutta ovi avautui tupakansavusta siniseen yksiöön, ja me astuimme isän kotiin. Kahvit juotuamme Olli kehotti minua ja isääni seisomaan selät vastakkain. Olli laski kätensä meidän päidemme päälle ja sanoi: ”Olette aivan samanmittaiset.” Silloin ymmärsin, että Jumalan edessä ja silmissä isä ja minä olemme samalla viivalla.
Tapaaminen isän kanssa käynnisti mielenkiintoisen ja pitkäkestoisen prosessin. Tiedostin, kuinka tärkeää on perehtyä omaan henkilökohtaiseen historiaan, samoin kuin myös kansamme ja maammekin lähihistoriaan ja menneisiin tapahtumiin. Ymmärsin, että menneisyyttä ja historiaa en voi muuksi muuttaa, mutta sovintoon menneisyyden kanssa minulla on mahdollista päästä käsittelemällä ylisukupolviset taakkasiirtymät. Kiitollisena olen muistellut mummun ja tädin kertomuksia, jotka liittyivät lapsuuteni aikaisiin tapahtumiin ja omaan historiaani
Vuosia myöhemmin valokuvasin tapahtumapaikkoja sekä haastattelin henkilöitä, jotka tapahtumista jotakin tiesivät. Tahdoin tulla sinuiksi oman sirpaleisen, vaiherikkaan ja traumaattisen menneisyyteni kanssa.
”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” Ps.139:23–24
Juurille
Lapsi näkee ja kuulee, vaikka asioista hänelle ei kerrottaisi. Hän on hyvin herkkä aavistamaan salaisuuksia ja kovin herkkä niiden vaikutuksille kehitysvaiheensakin vuoksi. Lapsi lukee aikuisia, ympäristön ilmapiiriä ja tapahtumia. Erilaiset eleet ja äänenpainot kertovat lapselle, onko kyseessä asia, josta voi puhua vai jota on syytä välttää. Mikäli vanhemmat eivät halua kertoa salaisuutta, joka kuitenkin aiheuttaa vanhemmille paljon henkistä painetta ja tunnestressiä, lapsi aistii tämän paineen ilman tulkitsemisen mahdollisuutta.
Jokaisella meistä on oma ja ainutlaatuinen perheeseen liittyvä tausta ja historia. Tämän lisäksi meillä suomalaisilla on kansakuntana koetut omat yhteiset sota- ja kapinavuodet. Vuosi 1918 oli kansamme historiassa varsin traumaattinen, se merkitsi kansamme kohtalokasta kahtiajakautumista. Kansallisten haavojen vaikutuksia on vähätelty ja huomioitu liian vähän selvitettäessä häpeän lähteitä ja taakkasiirtymiä.
On totta, ettei menneisyyttä voi muuttaa, mutta menneisyyden vaikutuksia on mahdollista muuttaa. Meitä suomalaisia on usean sukupolven ajan kasvatettu ja opetettu ajattelemaan itsestämme usein väärällä tavalla.
Oman elämänhistorian tuntemus vapauttaa myös armahtavaisuuteen, anteeksiantamiseen sydämen tasolla, lähisuhteissa ja suhteessa omaan itseen. Resilienssi, muutosjoustavuus, on tahtoratkaisu, osa rakennemuutoksen hallintaa omaan lähihistoriaan. Tiedostin ongelmat, katsoin totuutta suoraan silmiin ja tein niistä tiliä, minkä jälkeen on ollut mahdollista ojentautua uuteen ja terveempään elämään Jumalan armon varassa.
Lajittelematon
Maria Korpela, sosionomiopiskelija, Seinäjoki
En olisi koskaan uskonut, että minä, aiemmin itsetuhoinen riidanhaastaja, voisin olla näin eheä.
Olin vilkas ja elämänmyönteinen lapsi. Olin äitihahmo pikkuveljilleni ja halusin isona lastenhoitajaksi. Lapsuuteni oli turvallinen ja huoleton.
10-vuotiaana kaikki muuttui. Vanhempieni yritys ajautui konkurssiin. Viina ja perheväkivalta hiipivät kotiimme. Pari vuotta elämä oli täyttä helvettiä joka viikonloppu. Meillä ravasivat poliisit ja sosiaalityöntekijät, jotka viimein uhkasivat lasten huostaanotolla. Kun viina alkoi hallita arkea, perheemme lakkasi käymästä seurakunnassa. Myös minun lapsenuskoni mureni. Ajattelin, ettei Jumalaa ole olemassakaan, kun antoi perheemme hajota.
Muutin kesäksi turvaan mummolaan. Sillä aikaa vanhempani erosivat. Muutin äidin luo ja aloitin yläkoulun. Lintsasin paljon ja käyttäydyin itsetuhoisesti. Haastoin riitaa ja tappelin toivoen, että minulle kävisi pahasti. Kerran ”pidin hauskaa” roikkumalla auton takalasissa ja putosin liikkuvasta autosta. Olin yltä päältä täynnä asfaltti-ihottumaa, mutta mitään suurempaa ei ihme kyllä käynyt. Kaipasin ihmistä, joka huomaisi pahan oloni ja asettaisi turvalliset rajat. Koulussa numeroni laskivat silmissä. On ihme, että pääsin yläkoulun läpi.
Viikonloput menivät kavereiden kanssa sekoillessa. Bilettämällä sain pään sekaisin, kun en kestänyt ajatuksiani ja tunteitani. Aloin myös viillellä itseäni. Olin porukan johtaja, halusin olla esillä.
Kun täytin 18, kuvioihin tulivat vahvasti baarit – ja masennus. Juomiseni oli holtitonta. Lukemattomat kerrat kävelin baarista kotiin surullisena ja vihaisena. Aamuisin oli hirveä krapula; oksetti ja kadutti, mitä oli tullut tehtyä. Mietin, miksi olen edes syntynyt. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, mitä olin käynyt läpi. Elämä oli tarkoituksetonta. Haudoin itsemurhaa.
Marraskuussa 2012 seurakunnassa järjestettiin nuorten viikonlopputapahtuma. Peruin kaverin kanssa sopimani menon ja lähdin tapahtumaan. Kun siellä tarjottiin mahdollisuutta esirukoukseen, uhosin Jumalalle: ”Tässä mä nyt olen, näyttäydy nyt.” Seuraavana päivänä menin uudestaan – tällä kertaa muuttuneella asenteella: ”Jumala, auta ja pelasta minut, jos vielä kelpaan.” Kävin sisäistä kamppailua. Pelkäsin, mitä tulevaisuus Jeesuksen kanssa toisi. Mietin myös, mitä ystäväni ja lähipiirini ajattelisivat, jos tulisin uskoon. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään menetettävää; joko annan Jumalalle mahdollisuuden tai päätän päiväni. Sanoin mielessäni Jeesukselle kyllä.
Samassa täytyin Pyhällä Hengellä. Oli kuin aallot olisivat menneet lävitseni. Kaaduin maahan ja itkin pitkän aikaa. Yliluonnollinen kokemus ei jättänyt epäilystäkään Jumalan olemassaolosta. Olo oli niin kevyt, että ihmettelin sitä ääneen tädilleni, joka oli tullut tapahtumaan kanssani.
Elämäni muuttui radikaalisti. Jumalan konkreettinen siunaus näkyi opinnoissani. En olisi ikinä uskonut opiskelevani ammattiin, sillä koulu tuntui aina ylitsepääsemättömän raskaalta. Nyt halusin panostaa aloittamiini lastenohjaajaopintoihin. Valmistumisen jälkeen pääsin kuin ihmeen kaupalla opiskelemaan sosionomiksi.
Olen saanut kasvaa upean seurakunnan keskellä, joka kannustaa eteenpäin. Sisäinen eheytymiseni on ollut valtava. Minä, entinen riidanhaastaja, teen vapaaehtoistyötä Vaasan vankilassa. Kerron vangeille uskosta ja eheytymisestä, jonka Jumala voi vaikuttaa, oli ihmisellä takanaan mitä tahansa.
Myös vanhempani ovat uudistuneet uskossaan ja teen nykyään vankilatyötä isäni kanssa.
Lajittelematon
Leena Kaartinen, lastenlääkäri
Sinä iltana tuntui, että taivas putoaa niskaani. Kotona tapahtui jotain, mikä sai äidin itkemään ja murjottavan isän paiskaamaan oven perässään, hänen lähtiessä veturinkuljettajan yövuoroon. Asuimme Riihimäellä.
Koin kodin ilmapiirin tukehduttavan ahdistavaksi. Olin 17-vuotias, nelilapsisen perheen esikoinen. Olin neuvoton. Kuka auttaisi? Mummokin oli kaukana Lappeenrannassa. Varmaan hän tuonakin iltana kyykähti polvilleen vuoteensa ääreen rukoilemaan läheistensä puolesta, kuten hänellä oli tapana.
Tartuin Raamattuun ja selailin sitä umpimähkään. En löytänyt apua pahaan olooni kirjan kuolleilta lehdiltä. Lopulta rukoilin: ”Jumala, jos olet olemassa, auta meitä nyt! Auta, hyvä Jumala, auta! ”Hän auttoi. Painostava tilanne laukesi anteeksipyyntöön ja anteeksiantoon. Jäin odottamaan, mitä Jumala tekisi seuraavaksi.
Muutamat seurakuntamme nuoret kertoivat tulleensa uskoon Nurmijärvellä nuorisopäivillä. Jotenkin ymmärsin, että tätä Jumala tahtoi minultakin. Eräänä iltana sitten rukoilin, että Jeesus tulisi minunkin elämääni. En kokenut mitään humahdusta, eikä ahdistukseni tai huoli perheestä heti hälvennyt, mutta jotain sielussani avautui.
Kuolleelta tuntunut Raamattu alkoi yhtäkkiä elää! Syntyi halu lukea sitä. Hengelliset laulut alkoivat puhutella. Halusin kertoa löydöstäni muillekin. Me nuoret perustimme raamattu- ja rukouspiirin sekä kitarakuoron ja aloimme toimia aktiivisesti seurakunnassa.
Olin vakuuttunut, että Jumala tahtoi minun lähtevän lähetyslääkäriksi. Lyseon jälkeen pyrin Helsingin lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta en päässytkään lääkikseen. Tämä oli minulle kova kolaus, sillä olin kerännyt koulussa stipendejä harva se vuosi. Olin ajatellut, että kyllä ihminen saa mitä haluaa, jos vain tahtoo ja yrittää. En onnistunut omin voimin, eikä Jumala auttanut.
Pettymyksen ja nöyryytyksen kriisissä opin, että Jumala on toisenlainen, kuin mitä minä kuvittelen. En tunne hänestä kuin pienen hippusen, mutta saan uskoa, että Hän, salattu Jumala rakastaa minua ja haluaa parastani, tuntui miltä tuntui. Jumala ikään kuin kysyi minulta: ”Uskallatko uskoa tällaiseen salattuun Jumalaan?” ”Uskallan”, vastasin. ”Tapahtukoon sinun tahtosi elämässäni, Kaikkivaltias, Pyhä Jumala ja Taivaallinen Isä”.
Mahdollisuus opintoihin avautui Saksassa, missä valmistuin lääkäriksi. Jumalan rakkaus on vienyt sitten palvelemaan lähimmäisiä erityisesti alikehittyneisiin maihin, vähän Etiopiaan, mutta pääasiassa Afganistaniin, missä toimin perusterveydenhuollossa erityisesti naisten ja lasten parissa.
Muutos merkitsee minulle elämänikäistä prosessia, mikä koostuu tuollaisista kriiseistä ja taitekohdista, pettymyksistä, ihmissuhdeongelmista, ylivoimaisista haasteista, vaikean sairauden ja uupumisen ajoista, yksinäisyydestä ynnä muusta.
Noissa kipeissä vaiheissa Isä Jumala on kulkenut kanssani. Olen oppinut tuntemaan itseäni sekä hyväksymään itseni ja myös lähimmäiseni sellaisina kuin olemme. Olen oppinut tuntemaan Jumalaa ja luottamaan Häneen ilon ja surun keskellä, vaikeissa ja jopa vaarallisissakin tilanteissa.
Saan opetella elämää Hänen armonsa varassa luottavaisesti päivän kerrallaan. Suostun siihen, että muutosten koulu jatkuu elämäni loppuun saakka. Viimeinen vaihe, kuolema, lähestyy vääjäämättä. Enkä tiedä, milloin ja millainen se tulee olemaan, mutta luotan, että Jeesus, Vapahtaja on vastassa rajan takana.
Lajittelematon
Kurt-Erik Nordin, NTM:n toimitusjohtaja, Närpiö
Kurt-Erik Nordin on melkein 30 vuoden ajan ollut Närpiön suurimman yrityksen, Närpiön Puun ja Metallin (NTM), toimitusjohtaja. Yritys toimii 17 maassa, ja sillä on noin 600 työntekijää. Nordin ei kuitenkaan ole aina ollut se rohkea ja iloinen ihminen, joka hän on tänään.
Minulla oli uskova äiti, ja kävin lapsena ahkerasti pyhäkoulua. Nuorena lapsuuden usko jäi kuitenkin yhä enemmän taka-alalle. Ulkonaisesti minulla meni hyvin, mutta elämäni oli päämäärätöntä ja tarkoituksetonta. Muistan, että sunnuntait olivat minulle piinallisia.
Muutos koitti, kun olimme juuri rakentaneet suuren omakotitalon perheelleni, vaimolle ja kolmelle lapselle. Tässäkö oli kaikki, mitä elämällä on tarjottavana, eikö ole mitään enempää? kyselin itseltäni. Kun kysymys elämän tarkoituksesta kävi yhä polttavammaksi, aloin lukea erilaisia filosofeja. He näkivät ongelmat, mutta heillä ei ollut mitään vastauksia. Sitten kysyin itseltäni, miksen voisi lukea myös Raamattua. Varmistin, ettei ketään ollut kotona, ja aloin lukea. Kun luin toista kertaa Johanneksen evankeliumia, palat alkoivat loksahdella paikoilleen. Aloin oivaltaa, että Jeesus on tie, totuus ja elämä – ja maailman Vapahtaja.
Tästä seurasi, että aloin rukoilla. Silloin koin Jumalan kysyvän minulta:
– Uskallatko antaa itsesi minulle kokonaan?
Pelkäsin vastata kyllä. Olinhan yrittäjä, eikä minulla ollut pienintäkään halua lähteä lähetystyöhön Afrikkaan. En halunnut antaa selvää vastausta. Kysymys tuli uudelleen toisen ja kolmannen kerran. Silloin koin, ettei kysymys saanut enää toistua. Minun piti vastata nyt. Silloin sanoin Jumalalle: Saat tehdä minulle mitä tahdot, ylentää tai alentaa.
Silloin ylitseni hulvahti sanoin kuvaamaton ilo ja rauha. Tuntui että olisin pystynyt vaikka kävelemään veden päällä. Kaikki sai merkityksen. Sunnuntait eivät enää hirvittäneet minua. Aloin myös kertoa uskoontulostani työpaikalla.
Silti pelkäsin edelleen lähteä mukaan erilaisiin hankkeisiin. Koin Herran puhuvan minulle, että minun piti lopettaa jatkuva vastustelu. Niinpä päätin, että alankin vastata myöntävästi. Pyysin Jumalalta, ettei niitä tulisi liikaa. Ja hän on auttanut minua niin että se on toiminut.
Menin mukaan järjestöön, joka levittää Raamattuja, ja aloin jakaa Uusia testamentteja kouluissa. Sitten minut vedettiin mukaan kristillisen paikallistelevision työhön.
Luin Johanneksen evankeliumista Jeesuksen sanat: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä.” Se johti ekumeenisen keskuksen perustamiseen Närpiöön, jotta Jeesuksen rukous toteutuisi näillä seuduilla. Keskuksella on nykyisin yli 500 jäsentä.
Rukoilen päivittäin yrityksen puolesta ja varsinkin suurten päätösten puolesta, joita firmassa tehdään. Esimerkiksi kun uuden teollisuushallin rakentamisen tiellä oli esteitä, aloin rukoilla asian puolesta ja sain nähdä, miten esteet raivattiin pois.
Uskoni ansiosta uskallan satsata. Haluan olla luomassa työpaikkoja ja saada ihmiset viihtymään.
Lajittelematon
Kirsi-Marja Reunanen, Kouvola
”Interrail-matkalla koettu onnettomuus oli viedä henkeni. Lennettyäni pyörän sarvien yli en aluksi pystynyt puhumaan enkä liikkumaan. Tulin kokonaan nollatuksi. Toipuminen on ollut ihme. Entinen suorituskeskeinen elämä muuttui vammautumisen myötä, mutta olen myös ymmärtänyt, mikä minulle on tärkeintä. Entinen tyhjyys ja kaipaus ovat poissa. Nyt olen onnellinen.”
Kasvoin hyvässä kodissa ja minulla oli rakastavat vanhemmat. Perheessäni ei puhuttu uskon asioista, mutta minulla oli lapsesta asti jonkinlainen kaipaus sydämessäni. Rippikoulussa kiinnostuin Jeesuksesta. Eräässä rukoushetkessä päätin avata hänelle sydämeni. Leirin jälkeen mikään ei kuitenkaan muuttunut näkyvästi elämässäni. Ihmispelkoni oli liian suuri. Kuuntelin kyllä joskus jumalanpalveluksia radiosta, mutta en uskaltanut lähteä mihinkään seurakunnan toimintaan mukaan. Pidin uskoni salassa, enkä antanut sen kasvaa. Koetin etsiä arvoani suorittamisella. Halusin menestyä hyvin.
Kesällä 1990, 19-vuotiaana, tuli täydellinen pysäytys. Olin Interrail-matkalla Sveitsissä opiskelukaverini kanssa. Vuokrasimme polkupyörät. Ajoin jyrkkää alamäkeä, kun yhtäkkiä pyörästäni puhkesi takakumi. Vaistomaisesti painoin jarrut pohjaan ja niin lensin tangon yli päistikkaa asfalttiin. Löin pääni niin pahasti, että olin vähällä kuolla. Vaivuin koomaan. Puolestani rukoiltiin paljon. Jumala vastasi rukoukseen ihmeellisellä tavalla. Kuuden viikon kooman jälkeen heräsin tajuihini. Minut oli siirretty Sveitsistä Suomeen. Liikunta- ja puhekykyni olivat kadonneet, mutta ajatus, järki ja muisti sen sijaan toimivat tajuttomuuden jälkeenkin, mikä oli lääketieteellisesti katsottuna ihme.
Sairaalassa minua kävi tervehtimässä puolestani rukoillut ystäväni. Hän kysyi, saisiko hän lukea minulle Raamattua ja rukoilla. Tiesin olevani surkeassa tilassa. Mikään ei liiku, en pysty puhumaan. Minulla ei ole yhtään mitään. Ihmisten mittapuulla olen täysi nolla. Raamattu- ja rukoushetkestä alkoi kuntoutumiseni. Ensin tuli yksittäisiä sanoja, ja pikku hiljaa niitä tuli lisää.
Sain suuren motivaation harjoitella liikkumista. Ensin pääsin pyörätuoliin ja lopulta pystyin kävelemään rollaattorin avulla. Myös hengelliselle kasvulle tuli tilaa. Sairaalassa sairaalapappi kävi viikoittain luonani. Hän luki minulle Johanneksen evankeliumia. Seuraavana vuonna kuntoutuskeskuksessa rohkenin jo ilmaista hoitajille, että haluaisin päästä jumalanpalvelukseen. Pitkän prosessin jälkeen olen löytänyt tieni seurakunnan tilaisuuksiin ja saanut uskovia ystäviä. Liikkumisen vaikeuden vuoksi en vieläkään pääse usein paikalle, mutta Raamatun lukeminen ja rukous sekä internetin ja radion hengelliset ohjelmat ovat minulle tärkeitä. Haluan kertoa Jeesuksesta toisillekin.
Laitoselämän sijaan olen jo pitkään asunut itsekseni omassa asunnossani. Siitäkin olen kiitollinen Jumalalle. Olen kokenut, että Jumala ei koskaan anna koettelemusten ja ahdistuksen käydä yli voimieni. Hän tietää tasan tarkkaan, mitä tarvitsen myös vaikeina aikoina, ja hänen aikataulunsa on täydellinen.
Jos pitäisi valita fyysisen terveyden ja Jeesuksen välillä, valitsisin ehdottomasti Jeesuksen. Ilman Jeesusta en olisi selvinnyt enkä jaksanut. Kelpaan Jumalalle juuri tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse etsiä arvoani enää mistään muualta. Tyhjyys on poissa ja elämälläni on tarkoitus. Jokaisella on tämä mahdollisuus!
Lajittelematon, Masennus ja/tai uupumus
Kari Arminen,
”Jumala, jos olet olemassa ja jos Karin elämällä on jokin tarkoitus, niin annan hänet sinulle, mutta jos ei, niin ota se sitten pois.” Ymmärsin vain, että nyt äidilläni on hätä minusta. Neljään päivään mikään ei pysynyt sisälläni, ei edes vesi. Äitiini iski paniikki: poika kuolee hänen käsiinsä. Kun kuulin tuon rukouksen, tunsin jaksavani jo paremmin ja lähdin keittiöstä pikkutäkiltäni konttaamaan kohti olohuonetta. Siihen oma muistikuvani päättyy. Tapahtuneen johdosta äitini koki herätyksen ja tuli uskoon. Ja niin minä sain kasvaa kaksivuotiaasta saakka uuden pienen ”kellariseurakunnan” silmäteränä. Kotona kapusin usein tuolille seisomaan selkänojaa vasten – saarnaamaan mummolleni.
Elämäni oli siis annettu Jumalalle. Sen kuuleminen lapsena hämmensi aluksi, mutta se tuntui hyvältä ja turvalliselta. Äitini luki minulle paljon ”Ikuisia kertomuksia” -kirjasarjaa ja sain lapsen uskon Jumalaan. Tein kolttosiani ja tunnustin niitä Jumalalle ja ihmisille ja sain anteeksi. Parikymppisenä eräs ystäväni kysyi, millaisia vastoinkäymisiä minulla oli ollut elämässäni. Mieleeni ei tullut mitään. Sitten eräänä yönä heräsin ahdistukseen. Koin voimakasta kehotusta rukoilla tämän ystäväni puolesta. Vajaan tunnin päästä sydämeeni tuli rauha. Myöhemmin kuulin, että juuri tuolloin ystäväni oli ollut kylpyammeessa leipäveitsi kädessä päättääkseen päivänsä. Mutta lopulta hän sai voimaa laskea veitsen ja mennä nukkumaan.
Kun muutin opiskelemaan, koin elämäni pahimman masennuskauden. Parissa viikossa voimani loppuivat. Eräänä iltana en enää jaksanut edes rukoilla tai nukkua. Lopulta kuitenkin nukahdin. Aamulla heräsin onnellisena, sydän täynnä iloa ja rauhaa. En voinut käsittää, miten se oli mahdollista. Myöhemmin sain kuulla, että juuri sinä iltana tuo vanha ystäväni oli hädissään soittanut äidilleni – minulla ei ollut puhelinta – ja kysynyt, mikä minulla on hätänä. Äitini oli vakuuttanut, että ei mikään, ja käskenyt mennä rauhassa nukkumaan. Ystäväni oli kuitenkin käynyt rukoilemaan puolestani. Vakuutuin, että Jumala todella pitää minusta huolen, mitä ikinä tapahtuukaan. Asiani ovat hyvin, elämäni on hänen kädessään. Tämän kokeminen oli tosi voimaannuttavaa. Arjestakin tuli juhlaa.
On ollut vapauttavaa tajuta, etten voi tehdä mitään, mikä saisi Jumalan rakastamaan minua enemmän. En myöskään voi tehdä mitään, mikä saisi hänet rakastamaan minua vähemmän. Elämäni on ollut seikkailu, täynnä Jumalan yllätyksiä. Kerran osallistuin isoon avustusprojektiin Dominikaanisessa tasavallassa. Siellä tutustuin suomalaiseen naiseen, jonka kanssa ystävystyin toisessa vapaaehtoisprojektissa Venezuelassa. Kolmannessa rakensimme ystävinemme Meksikoon kirkon, jossa meidät projektin päättyessä – kummankin yllätykseksi – riemullisesti vihittiin. Häälahjaksi saimme pari nukkea, mutta omat lapset jäivät hankkimatta. Nyt meillä on kaksi autoa, jotta saamme keinoemoina kaikki Jumalan syliimme lähettämät afrikkalaisten yksinhuoltajaperheiden pakolaislapset mahtumaan kyytiimme.
Elämä Jumalan kanssa ei ole koskaan toivotonta. Siinä voi kyllä joskus joutua tiukoille, mutta niin haluankin joutua. Se on ollut voittosaattoa, jossa olen kokenut myös tappioita. Entä jos Jumalaa ja mitään tuonpuoleista ei olisi? Suostuisinko vaihtamaan elämäni uskovana elämään ilman uskoa? En. Minulle jo tämä elämä uskonsuhteessa Jeesukseen, joka antoi henkensä minun elämäni pelastamiseksi, on merkittävämpää kuin mikään muu.
