Viina vei työni, rahani, perheeni ja kotini. Elin asunnottomana kadulla. Halusin päästä irti ja aloittaa alusta, mutta omin voimin en päässyt kuiville.
Elämäni sai hyvän alun. Synnyin Keski-Suomessa vanhempieni kolmesta pojasta nuorimpana. Asuimme omakotitalossa ja elin veljieni kanssa hyvän ja turvallisen lapsuuden.
Teinivuosina kaveriporukassa alkoivat päihdekokeilut. Aluksi ne rajoittuivat viikonloppuihin, mutta vähitellen alkoholin ote elämästäni tiivistyi. Lopulta ajauduin porukkaan, missä päihteidenkäyttö riistäytyi käsistä. Sain ammattikoulun ja armeijan käytyä, mutta menetin työpaikan toisensa jälkeen alkoholinkäyttöni takia.
Päätin muuttaa Helsinkiin. Muutto ei kuitenkaan muuttanut elämäntapaani, vaan entinen meno jatkui kiihtyvää vauhtia. En tuntenut Helsingistä ketään ja uusia tuttuja löysin kapakoista. Töitä tuli ja meni entiseen malliin, välillä olin katkolla ja sitten taas jatkoin juomista. Alkoholi ei enää häirinnyt työtäni, vaan työnteko häiritsi juomistani. Muutin erään naisen luokse asumaan ja saimme pojan. Tämäkään ei saanut minua raitistumaan, ja lopulta menetin myös avovaimoni ja poikani ja minusta tuli asunnoton.
Vähän yli 30-vuotiaana olin koditon täyspäiväinen juoppo. Asuin mm. kadulla, rappukäytävissä, roskalaatikoissa ja Kilon metsässä juoppoporukoiden kanssa. Elämä oli rankkaa. Välillä jouduin hoitoon ja kerran heräsin letkuissa sairaalassa. Jouduin myös vähäksi aikaa vankilaan. Se pysäytti ja mietin, että tähänkö tämä elämä menee. Minulla oli sisäinen halu päästä päihteistä irti, mutta omat voimani eivät riittäneet irti pääsemiseen.
Minulla oli lapsuudesta asti ollut tieto, että Jumala on olemassa. Ryyppyvuosinani soittelin toisinaan eräälle tutulle pastorille ja joskus kävin pullakirkossa ja Perjantai Kristukselle (PK) -illoissa. Välillä rukoilinkin. PK-ihmiset kävivät luonamme, rukoilivat puolestamme ja kutsuivat mukaan tilaisuuksiin.
Eräänä helmikuisena perjantaiaamuna vuonna 1991, kun olin elänyt asunnottomana noin kolme vuotta, heräsin ryyppykaverin mökin lattialta. Minulla oli ihmeen hyvä olo ja Jumala tuli vahvasti mieleeni. Lähdin kävelemään ja siinä kävellessäni päätin, että jos tänään PK -ihmiset tulevat kutsumaan illan tilaisuuteen, lähden heidän mukaansa.
He tulivat. Samana iltana minä polvistuin Jumalan eteen alttarille ja sanoin haluavani lähteä kulkemaan Jeesuksen viitoittamaa tietä. Tunsin suurta helpotusta, rauhaa ja varmuutta siitä, että nyt olen oikealla tiellä. Annoin koko elämäni Jeesukselle ja hänen johdatukseensa. Viina ja muut päihteet jäivät heti. Olin vapaa.
Tein selvän pesäeron entiseen elämääni. Pääsin kristilliseen kuntoutuskeskukseen, jossa aloin eheytyä, kasvoin uskossa ja sain uusia ystäviä. Kävin tapaamassa myös vanhoja ryyppykavereitani, sillä halusin kertoa heille, mitä minulle oli tapahtunut. Pyysin myös anteeksi eräältä kaverilta, jonka olin kerran pahoinpidellyt. Valtava painolasti tippui hartioiltani.
Olen saanut uuden elämän. Sain myös kodin, hyvän työpaikan ja rakkaan Elisa-vaimon, jonka kanssa olen ollut naimisissa jo yli 20 vuotta. Sain uuden yhteyden myös poikaani, joka muutti luokseni ollessaan 6-vuotias. Nyt olen vaari viidelle pojanpojalleni. Olen toiminut myös päihderiippuvaisten tukihenkilönä monia vuosia.
Haluan kertoa toisille, että usko antaa varmuuden siitä, että ei tarvitse yksin kantaa kaikkea sitä, mitä elämässä tulee vastaan. Kaiken voi viedä Jeesukselle. Saa mennä eteenpäin Jumalan kämmenellä. Tätä on Jumalan rakkaus.
Kasvoin yrittäjäperheessä rehellisyyteen ja ahkeruuteen. Totuin kovaan työntekoon heti kun kynnelle kykenin. Sain äidinperintönä täydellisyydentavoittelijan luonteen. Pärjäsin ja sain yhä enemmän vastuuta. Jo 16-vuotiaana raskas työ alkoi vaatia vastapainokseen raskaat huvit.
Rilluttelun pystyi vielä kovakuntoisena nuorena sovittamaan ankaraan työntekoon, mutta pian juomisen ilo väheni ja se alkoi hallita minua. Alkoholista tuli isäntäni. Piilossa ollut alemmuudentunne alkoi humalassa purkautua ikävästi. Myönsin jo melko varhaisessa vaiheessa olevani pahoissa ongelmissa. Juontijaksoja oli vaikea saada poikki, vaikka kaikki keinot kokeiltiin. Kävin reilut kolme vuotta AA:n vertaistukiryhmässäkin, mutta minun kohdallani se ei toiminut.
Vuoden 1979 elokuussa juomiseni oli jatkunut taukoamatta yli kuukauden. Silloin soitin kaverilleni Matille, joka oli itse raitistunut AA:n avulla ja tullut keväällä uskoon Pauli Järveläisen tukemana. Kolmisin menimme kirkolle, jossa Pauli luki Raamattua Roomalaiskirjeestä: ”Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” Pauli kysyi: ”Tahdotko, Pertti, nyt antaa elämäsi Jeesukselle?” Kysymys yllätti minut enkä saanut sanaa suustani. Pauli jatkoi vielä lukemistaan ja kysyi uudelleen. Päässäni kävi kova myllerrys. Ymmärsin, että nyt on käsillä ratkaiseva hetki elämässäni. Lopulta sain tokaistua: ”Tahdon.”
Pauli rukoili ja julisti kaikki syntini anteeksi Jeesuksen nimessä. Kun nousimme rukouksesta, Pauli kysyi: ”Pertti, kenen oma olet?” Vastasin: ”Jeesuksen oma.” Silloin kaikki muuttui. En tuntenut mitään ihmeellistä, mutta viinanhimo lähti saman tien. Sen jälkeen en ole juonut tippaakaan. Kun kerroin, mitä minulle oli tapahtunut, kaikki ympärilläni iloitsivat. Myös yritykseni henkilökunta näki elämänmuutokseni, ja se siivitti koko yrityksen hyvään vireeseen.
Sydämeni muuttui erilaiseksi. Kun sain omat syntini anteeksi, oli helpompi olla lämpimämpi ja armollisempi toisiakin kohtaan. Pikkuhiljaa opin, että minun pitää myös itse kantaa vastuu asenteestani ja valita olla armollinen. Uskoontuloni ei tapahtunut kovin hienotunteisesti, mutta minun kohdallani piti olla niin suora. Kutsuinkin Paulia leikilläni ”kovaksi kätilöksi”, koska uskoontuloa kutsutaan myös uudestisyntymäksi.
Jeesusta lähellä eläminen on minulle paras aarre, minkä tiedän. Toivon, että jokainen nuori uskaltaisi etsiä häntä ja pitää tästä aarteesta kiinni. Minulle oli tärkeää, että tultuani uskovaiseksi sain heti rinnalla kulkijoita, joilta sain tukea. Arvostan uskovien yhteyttä seurakunnassa ja olenkin ottanut siellä aika paljon vastuita.
Olen onnellinen, etten raitistunut jollakin inhimillisellä keinolla, vaan sain kohdata Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajanani. Olen varma siitä, että uskossa oleminen on normaalitila ihmiselle: tähän meidät on tarkoitettu ja luotu.
Ensin ajattelin, ettei minusta ole isäksi, ja sitten näytti, ettei se ole mahdollistakaan. Nykyään olen onnellinen pienen pojan isä.
”Toivottavasti en saa koskaan lapsia”, ajattelin 19-vuotiaana vankilassa ollessani. Elämääni olivat värittäneet teini-iästä asti päihderiippuvuus, rikollinen elämäntapa ja väkivaltaisuus. Kävin läpi päihdekuntoutusjaksoja, mutta mikään ei muuttunut. Lopulta jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta saadakseni elämälleni uuden suunnan, sillä olin alkanut haaveilla perheestä ja rehellisestä työstä. Pyysin erästä pastoria rukoilemaan puolestani, että vapautuisin riippuvuuksista. Elämäni muuttui täysin. Ajattelin, että ehkä minusta onkin vielä isäksi.
Unelma omasta perheestä alkoi toteutua, kun tutustuin Satuun. Menimme naimisiin 2007, ja seuraavana vuonna aloimme yrittää perheenlisäystä. Kun lasta ei alkanutkaan kuulua, epävarmuuden ja epäonnistumisen ajatukset alkoivat nousta pintaan. Pelkäsin, että päihdehistoriani estää meitä saamasta lapsia. Pari vuotta myöhemmin, monien myöhästyneiden kuukautisten, niitä seuranneiden negatiivisten raskaustestien ja vaimon kyynelten jälkeen, tilasimme ajan lapsettomuustutkimuksiin. Kummastakaan ei löytynyt lääketieteellistä syytä lapsettomuudelle. Päätimme jäädä odottamaan ”oikeaa aikaa”.
Kun vuodet vierivät, alkoi lievä epätoivo nostaa päätään. Eniten kärsin siitä, kun näin, miten kova paikka lapsettomuus oli Satulle. Kiukuttelin asiasta moneen kertaan Jumalalle. Kerran hermostuin oikein kunnolla ja huusin tuskassani: ”Mitä sä oikein pelleilet meidän kanssa?! Jos et meinaa antaa sitä lasta meille, niin tapa vaikka mieluummin mut tähän paikkaan!” Odotin, että salama iskee kuoliaaksi, muttei niin käynyt. Rauhoituttuani pyysin anteeksi ja päätin sydämessäni, etten seuraisi ja palvelisi Jeesusta sen tähden, mitä hän minulle antaa tai jättää antamatta, vaan ainoastaan sen tähden, että olin saanut armon. Samana iltana Raamattua lukiessani sain yliluonnollisen varmuuden siitä, että saisimme poikalapsen, mutta saattaisimme joutua odottamaan sitä.
Vaikka lapsettomuus oli kipeä asia, se ei ollut parisuhteessamme kovin suuri kriisi. Emme koskaan riidelleet aiheesta. Oikeastaan se vain lujitti suhdettamme, koska se pakotti meidät alusta asti puhumaan asioista. Rukoilimme myös paljon yhdessä asian puolesta.
Kun olimme yrittäneet lasta noin kahdeksan vuoden ajan, eräs ystävä rohkaisi meitä turvautumaan lapsettomuushoitoihin. Raskaus alkoi ensimmäisestä hoidosta syksyllä 2016. Hurahdin raskauteen niin, että aloin kirjoittaa raskausblogia ”Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja”. Blogin teksteistä julkaistiin ennen isänpäivää kirja. Odotusaika, synnytys ja uuden elämän alku päätyivät myös televisioon Toisenlaiset äidit -sarjaan. Synnytyksessä tuli vielä pieni säikähdys, kun vauvan sydänäänet hävisivät ja vaimolleni tuli lähtö hätäsektioon. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. Vuosien odotus ja kipuilu olivat ohi.
Isänä oleminen on hienoimpia asioita elämässäni. Haluan, että poikani voi aina ja kaikissa asioissa luottaa minuun. Haluan antaa hänelle esimerkin siitä, miten seurataan ja palvellaan Jeesusta. Kiitän joka päivä Jumalaa pojastani ja siunaan hänet aina iltaisin kotona ollessani.
Katsoessani elämää taaksepäin voin todeta, että poikamme syntyi juuri oikeaan aikaan. Olemme asuneet vuosien aikana kahdessa eri maassa ja useassa kaupungissa ja meillä molemmilla on ollut omat henkilökohtaiset kasvukipumme. Emme olisi olleet aiemmin valmiita vanhemmuuteen. Jumalan aikataulu oli oikea.
Olin vajaan kolmenkymmenen ja aivan lopussa. Takana oli vuosien huume- ja vankilakierre. Ihmisten silmissä ja omassa mielessäni olin jo menettänyt toivoni. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut kuolla. Oli vain ajan kysymys, milloin tililleni olisi tullut ensimmäinen tappo.
Synnyin Lapissa, Tervolassa, mutta kasvoin eri puolilla Suomea. Vanhempani viettivät kiertelevää elämää. Puolen vuoden välein vaihdettiin paikkakuntaa. Muuttojen takia kaverit vaihtuivat koko ajan. Uudessa koulussa oli joka kerta taisteltava paikka itselleen. Kuuluin vähemmistöön, ja minua kiusattiin. Huomasin, että hevostallien kasvatilla oli lihasvoimaa ja annoin kiusaajille takaisin. Siitä alkoi väkivallan kierre.
Nuorena minun piti olla koko ajan fyysisesti ja psyykkisesti kova. Kuudennella luokalla maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Pian kokeilin myös kannabista. Parissa vuodessa molempien käyttö yleistyi. Peruskoulukin jäi kesken, kun täytin 16. Eikä aikaakaan, kun aineet vaihtuivat kovempiin.
Ensimmäiset tuomioni sain jo alaikäisenä. Sain sakkotuomioita ja ehdollisia vankeusrangaistuksia pienistä murroista ja näpistyksistä. Muistan, miten pelkäsin, kun jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan. Mutta kun kerran oli vankilassa käynyt, sen jälkeen oli ihan sama, joutuuko sinne uudestaan vai ei. Ja joutuihan sitä, monta kertaa.
18-vuotiaana tulin isäksikin, mutta tiet lapsen äidin kanssa erkanivat pian. Elämä alkoi olla hajalla. Olin täysi sosiaalipummi, valmis ottamaan sosiaalitoimistosta kaiken mitä tarvitsin. Arjesta puuttui terve rytmi.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin olin jatkuvasti syvenneen päihde- ja rikoskierteen syömä, syvällä pohjalla oleva mies.
Olin kotonani, kävelin käytävässä keittiötä kohti, kun kuulin korvissani sanat: ”Marko, käänny tieltäsi.” Vaimoni Tuulikki käveli ohitseni ja minä katsoin, miten hän reagoi ääneen. Kun näin, ettei mitenkään, ajattelin, että ”tämä on näitä minun huumeharhojani”. Samoihin aikoihin alkoi käydä niin, että minne meninkin, vastaan tuli hengellisiä tilaisuuksia. Ihmettelin, mistä on oikein kyse.
Oli onni, että noihin aikoihin sain pitkän, 6,5 vuoden, vankeustuomion. Vankilassa vieroittauduin kaikista huumeista. Niihin ahdistuksiin rukoilin Jumalalta apua. Ihmettelin, miksi Jumala ei vastaa. Rukoilin ja rukoilin, ja joka rukouksella jätin itsestäni enemmän Jumalalle. Sanoin Jumalalle: ”Jos Sinä olet olemassa, näytä se minulle niin, että en voi enää epäillä.” Pian tulikin päivä, jolloin vankilaan tuli pitämään hartautta nainen, joka puhui niin, että murruin hartaudessa täysin. Koin sisäisen varmuuden, että olen nyt Jumalan oma. Oli hyvä, että olin vielä pitkään vankilassa. Oli aikaa ajatella ja kasvaa uskossa.
Nelisen vuotta sitten pääsin vankilasta. Jumala antoi minun ymmärtää, että kaiken perusta on terve rytmi päivälle. Ajattelin kuitenkin, että ei kukaan anna vankilakundille töitä. Yllätys olikin suuri, kun sain työtarjouksen hevostilalta. Se oli aina ollut lapsuuteni haave: että saisi hoitaa ja ajaa hevosia. Nyt haave kävi todeksi.
Tulevaisuus näyttää nyt hyvältä. Tällä hetkellä kouluttaudun hevostenhoitajaksi Haminassa. Teen vapaaehtoistyötä vankilassa ja seurakunnassa. Lisäksi opetan Kiteen Kielipesässä romanikieltä lapsille. Olemme pysyneet Tuulikin kanssa yhdessä vaikeista vaiheista huolimatta. Meillä on nyt neljä lasta.
Viime vuosina elämässäni on tapahtunut enemmän hyvää kuin uskalsin odottaa. Entinen ehdonalaisvalvojani totesikin, ettei minua tunne enää samaksi mieheksi. Kaikki tämä saa minut ajattelemaan, että Jumala on todella kaikkien ihmisten Jumala.
