Erosta repaleisena ”suureen maailmaan”. Noilla sanoilla voisin kuvata elämäni tilannetta, kun muutin nuorena miehenä Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle.
Olin elänyt ihan tavallista nuoren miehen elämää, kävin töissä ja asuin yhdessä silloisen tyttöystäväni kanssa. Meille kävi kuitenkin niin, että tiemme lähtivät eri suuntiin ja minä muutin.
Sain hetken helpotusta sisäiseen tyhjyyteen kosteista ravintolailloista ja ns. yhden illan jutuista, jotka kuitenkin saivat aikaan vain moraalista krapulaa. Alkoholin käyttö lisääntyi huolestuttavasti. Muistan ajatelleeni, että ”tällaista elämääkö minun pitää talsia, eikö ole parempaa olemassa”. Koin, että olin sössinyt elämäni jo aika piloille. Ulkoisesti pidettiin hauskaa, mutta sisäinen maailma oli levoton, tyhjä ja tuskainen.
Sitten sain työpaikan Kouvolasta vuoden 2001 loppukesästä. Paremman elämän toivossa suuntasin Kymenlaaksoon. Mutta niinhän siinä kävi, että sama meininki jatkui. Sain kokea nahoissani elämän nurjaa puolta. Viina maistui, ei enää riittänyt vapailla juhliminen, vaan iltaisin töiden jälkeenkin piti ottaa. Yritin parannella elämääni, välillä kaatelin juomia viemäriin. Päätökseni kuitenkin kantoivat parhaimmillaankin vain muutamia päiviä. Aloin pelätä työpaikkani puolesta.
Muistan erään tammikuisen viikonloppupäivän vuonna 2002. Olin tuskainen elämäntilanteestani. Yhtäkkiä kuulin äänen sanovan: ”Jumalalla on sinulle parempaa.” ”Näinhän se varmaan on”, ajattelin, mutta sen enempää en sitä miettinyt.
Luin kuitenkin sen kevään aikana Uutta testamenttia, mutten ymmärtänyt siitä mitään. Elämänmeno jatkui entisellään. Jossain vaiheessa mieleeni nousi ajatuksia, että ”tämä on syntiä”. Koin samalla ikään kuin kuoleman läsnäoloa. Sanoinkin äidilleni, etten taida elää enää pitkään.
Toukokuussa huomasin lehdessä ilmoituksen, että eräässä paikallisessa seurakunnassa on kokoussarja. Jo samana iltana hiippailin kokoussalin yläparvelle piiloon, ettei vain kukaan näe minua. Saarnasta en muista mitään. Puheen lopussa saarnamies pyysi niitä tulemaan eteen, jotka kokevat tarvitsevansa rukousapua. Silloin koin vahvasti, että jos en nyt mene, niin uutta mahdollisuutta ei enää tule.
Niinpä menin ja polvistuin alttarille. Eräs työntekijä tuli kysymään, mitä rukoillaan. Vastasin, etten tiedä. Hän kysyi, olenko uskossa ja haluanko tulla uskoon. ”Pelkään, mitä kaverit sanovat, mutta joo, ei taida olla valinnanvaraa”, totesin. Seuraava kysymys oli: ”Oletko tehnyt syntiä?” ”Olen”, vastasin. Rukousapua antava työntekijä julisti kaikki syntini anteeksi annetuiksi Jeesuksen Kristuksen nimessä ja maahan vuotaneen veren tähden.
Olin ollut kauhea kiroilija ja mekastaja, ja kun kuulin ensimmäisen kirosanan kadulla tuon tapahtuman jälkeen, tuntui kuin olisi lekalla lyöty otsaan. Se kalskahti niin pahalle korvaan. Silloin tajusin, että nyt on jotakin tapahtunut oikeasti. Viinanhimo vietiin kerralla, ja tunsin ihmeellistä iloa ja rauhaa sisimmässäni. Olin aina uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta nyt oli elämässäni tapahtunut jotain todella ihmeellistä ja ennen kokematonta. Teoreettisesta Jumalasta oli tullut todellinen.
Herra johdatti elämääni itselleni sopivan uskovan puolison. Meille syntyi vuonna 2008 ihana tytär, joka on isin silmäterä.
Ei ihmisestä tule ongelmatonta ja täydellistä uskoon tultuaankaan. Ei ihmisyys katoa mihinkään. Mutta sen haluan sanoa, että kaikessa olen saanut ihmeellistä apua, eikä minua ole tähän päivään mennessä jätetty pulaan. Voin sanoa, että kadun monia asioita elämässäni, mutta Herran omaksi tuloa minun ei vielä koskaan ole tarvinnut katua.
Ensin ajattelin, ettei minusta ole isäksi, ja sitten näytti, ettei se ole mahdollistakaan. Nykyään olen onnellinen pienen pojan isä.
”Toivottavasti en saa koskaan lapsia”, ajattelin 19-vuotiaana vankilassa ollessani. Elämääni olivat värittäneet teini-iästä asti päihderiippuvuus, rikollinen elämäntapa ja väkivaltaisuus. Kävin läpi päihdekuntoutusjaksoja, mutta mikään ei muuttunut. Lopulta jouduin nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta saadakseni elämälleni uuden suunnan, sillä olin alkanut haaveilla perheestä ja rehellisestä työstä. Pyysin erästä pastoria rukoilemaan puolestani, että vapautuisin riippuvuuksista. Elämäni muuttui täysin. Ajattelin, että ehkä minusta onkin vielä isäksi.
Unelma omasta perheestä alkoi toteutua, kun tutustuin Satuun. Menimme naimisiin 2007, ja seuraavana vuonna aloimme yrittää perheenlisäystä. Kun lasta ei alkanutkaan kuulua, epävarmuuden ja epäonnistumisen ajatukset alkoivat nousta pintaan. Pelkäsin, että päihdehistoriani estää meitä saamasta lapsia. Pari vuotta myöhemmin, monien myöhästyneiden kuukautisten, niitä seuranneiden negatiivisten raskaustestien ja vaimon kyynelten jälkeen, tilasimme ajan lapsettomuustutkimuksiin. Kummastakaan ei löytynyt lääketieteellistä syytä lapsettomuudelle. Päätimme jäädä odottamaan ”oikeaa aikaa”.
Kun vuodet vierivät, alkoi lievä epätoivo nostaa päätään. Eniten kärsin siitä, kun näin, miten kova paikka lapsettomuus oli Satulle. Kiukuttelin asiasta moneen kertaan Jumalalle. Kerran hermostuin oikein kunnolla ja huusin tuskassani: ”Mitä sä oikein pelleilet meidän kanssa?! Jos et meinaa antaa sitä lasta meille, niin tapa vaikka mieluummin mut tähän paikkaan!” Odotin, että salama iskee kuoliaaksi, muttei niin käynyt. Rauhoituttuani pyysin anteeksi ja päätin sydämessäni, etten seuraisi ja palvelisi Jeesusta sen tähden, mitä hän minulle antaa tai jättää antamatta, vaan ainoastaan sen tähden, että olin saanut armon. Samana iltana Raamattua lukiessani sain yliluonnollisen varmuuden siitä, että saisimme poikalapsen, mutta saattaisimme joutua odottamaan sitä.
Vaikka lapsettomuus oli kipeä asia, se ei ollut parisuhteessamme kovin suuri kriisi. Emme koskaan riidelleet aiheesta. Oikeastaan se vain lujitti suhdettamme, koska se pakotti meidät alusta asti puhumaan asioista. Rukoilimme myös paljon yhdessä asian puolesta.
Kun olimme yrittäneet lasta noin kahdeksan vuoden ajan, eräs ystävä rohkaisi meitä turvautumaan lapsettomuushoitoihin. Raskaus alkoi ensimmäisestä hoidosta syksyllä 2016. Hurahdin raskauteen niin, että aloin kirjoittaa raskausblogia ”Siunatussa tilassa – Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja”. Blogin teksteistä julkaistiin ennen isänpäivää kirja. Odotusaika, synnytys ja uuden elämän alku päätyivät myös televisioon Toisenlaiset äidit -sarjaan. Synnytyksessä tuli vielä pieni säikähdys, kun vauvan sydänäänet hävisivät ja vaimolleni tuli lähtö hätäsektioon. Kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin. Vuosien odotus ja kipuilu olivat ohi.
Isänä oleminen on hienoimpia asioita elämässäni. Haluan, että poikani voi aina ja kaikissa asioissa luottaa minuun. Haluan antaa hänelle esimerkin siitä, miten seurataan ja palvellaan Jeesusta. Kiitän joka päivä Jumalaa pojastani ja siunaan hänet aina iltaisin kotona ollessani.
Katsoessani elämää taaksepäin voin todeta, että poikamme syntyi juuri oikeaan aikaan. Olemme asuneet vuosien aikana kahdessa eri maassa ja useassa kaupungissa ja meillä molemmilla on ollut omat henkilökohtaiset kasvukipumme. Emme olisi olleet aiemmin valmiita vanhemmuuteen. Jumalan aikataulu oli oikea.
Olin vasta vain 4-5 -vuotias, kun jo aloin tehdä kotitöitä ja otin ”isännän” roolin perheessä, jossa oli yksinhuoltaja-äitini lisäksi kaksi vanhempaa siskoa. Koin että minun on pakko tehdä se mitä mies tekee talossa, joten jo alle kouluikäisenä tein omakotitalossamme polttopuut, perunan-nostot/istutukset, tiskasin ym. Kun olin kuuden vanha, muistan, kun eräänä päivänä minulle nousi kuume ja aloin hourailla. Kaikki ihmettelivät, että mikä minuun iski, mutta lopulta lähdimme sairaalaan, jossa minulla todettiin verenmyrkytys ja keuhkokuume.
Ongelmat alkoivat, kun kolmannelle luokalle siirtyessäni jouduin vaihtamaan koulua ja äkkiä olinkin silmätikkuna. Olin erilainen, arka ja pelokas pieni poika ja siitähän ”isommat” pojat riemastuivat ja alkoi henkinen väkivalta, joka muuttui pian myös fyysiseksi. Monet kerrat menin pää veressä kotiin, hakattuna, reppu varastettuna ja milloin mitäkin. Opettajiin oltiin kyllä yhteydessä, mutta kukaan ei tehnyt mitään, kaikki laitettiin vain minun syykseni. Neljännen luokan kävin erityiskoulua, jossa sain hetken hengähtää, mutta pian homevaurion takia palattiin kirkonkylän koululle, joten vanhat kiusaajani saivat tilaisuuden taas höykyttää minua mielin määrin. Viidennen luokan alkaessa minut laitettiin lasten psykiatrian osastolle, jossa olin kuin vankilassa, kalterit ovissa ja ikkunoissa, ulos en päässyt kuin hoitajan kanssa. Muistan, kun olin ollut viikonlopun kotona äidin ja sisarien kanssa ja oli pitkästä aikaa ollut mukavaa perheen kesken, niin eihän minua olisi millään saanut lähtemään takaisin.
Muutimme Savoon kun olin 12-vuotias ja pääsin pois osastolta kuin ihmeen kaupalla, mutta laitosaika oli jo tehnyt tehtävänsä, minua ei oikeastaan enää kiinnostanut koulunkäynti ja se kyllä huomattiin. Olin ongelmaoppilas, jota edelleen kiusattiin. Onneksi pari lapsuudenystävää oli muuttanut samalle paikkakunnalle ennen meitä, joten sain kaiken ”pahan” keskellä kuitenkin tuntea kuuluvani edes johonkin. Kun olin 14-vuotias, kokeilin ensimmäistä kertaa alkoholia. Join kohtuuttoman paljon ja lopulta oksensin verta. Kaverini saivat soitettua ambulanssin ja soudettua rantaan, kun olimme olleet minun veneelläni liikkeellä. Seuraavana aamuna heräsin sairaalassa ja minulle kerrottiin, että jos ambulanssi olisi myöhästynyt muutamia minuutteja, ei minua olisi ollut enää. Sen kokeilun jälkeen alkoholisoiduin. Olin kai itsetuhoinen, kun jotenkin se tunne, että kuolema oli lähellä, veti minua puoleensa ja sai hakemaan lisää ja lisää alkoholia.
Vuonna 2003 muutin isäni luokse, koska äitini ei jaksanut enää huolehtia minusta. Olin jo monesti ollut poliisin kanssa tekemisissä, ja kavereiden kanssa oli aina jotain pahaa tekeillä. Minä olin jo yhdeksännellä luokalla alkoholisti. Jostain syystä opettajat eivät välittäneet siitä, että olin humalassa koulussa ja sammuin tunnilla. Sain siis jotenkin peruskoulun läpi. Ammattikouluaikaan tulivat kuvioihin huumeet ja edelleen lisääntynyt alkoholin käyttö, joten jouduin nuorisopsykiatrian osastolle. Siellä arvioitiin, pystynkö asumaan kotona vai pitääkö minulle etsiä sijaiskoti. Päädyin 17-vuotiaana perhekotiin, jossa minulla meni hetken paremmin. Koulu maittoi ihan hyvin ja olin töissäkin sahalla. Kun täytin 18 vuotta, sain tukiasunnon, mutta viikon kuluttua olin jo ryypännyt kaikki vuokra-rahani ja lopulta menetin sen asunnon. Asuin vanhempieni luona ja koetin olla töissä, mutta eihän siitä mitään tullut, koska ryyppäsin koko ajan ja käytin huumeita.
Menin omasta aloitteestani kristilliseen päihdekotiin toipumaan, mutta sain olla siellä vain kaksi kuukautta, koska maksusitoumusta ei annettu pidemmäksi aikaa. Muutaman kuukauden olin kaikkia lääkkeitä ja huumeita ja alkoholiakin vastaan, kun hengelliset asiat olivat tuolla kodilla ollessa tulleet esille ja kaipuuni Jumalan puoleen oli suuri. Niin paljon kuin halusinkin tarttua uskoon, en kuitenkaan pystynyt ja palasin katkerana ja vihaisena vanhaan. Käytin todella itsetuhoisesti alkoholia ja huumeita, tein jopa saatanan kanssa sopimuksen ”En minä tarvitse Jumalaa, tule sinä ja tee minulle mitä tahdot”. Se oli elämäni suurin virhe. Silloiset ystävät hyväksyivät minut koska olin aina sekaisin ja toin heidän lompakkoonsa rahaa varastamalla. Vedin kamaa enemmän kuin muut ja lopulta tuli tilanne, että niin sanotut ystävät alkoivat puukottaa ja piestä minua, ilman mitään syytä. Silloin halusinkin kuolla, elämällä ei ollut mitään mieltä.
Käännekohta tilanteessani oli vuoden 2008 lopussa, kun olin yhtenä iltana kaverini kanssa juopottelemassa ja sain päähäni murtautua vanhempien lääkekaappiin. Tiesin heillä olevan lääkkeitä, joilla saan hengen itseltäni. Aamulla heräsin putkassa, taas kerran, ja ihmettelin, eikö vieläkään henki lähtenyt. Kun poliisi tuli avaamaan putkan oven ja sanoi, että ”nyt on asiat sitten todella vakavasti”, mietin ensin, että mitä minä nyt olen tehnyt. Kävi ilmi, että ystäväni oli kuollut. En ole ikinä selvinnyt mistään tokkurasta tai krapulasta niin nopeasti kuin silloin!
Kun pääsin putkasta ja kuulusteluista, menin psykiatriselle osastolle, jossa puhuttiin ja mietittiin, että mitä oikein teen elämälläni. Minua pidettiin liian terveenä, mutta lopulta sain lähteä kristilliseen päihdekotiin hoitojaksolle. Vaikka siellä hengelliset asiat tulivat minua lähelle, olin epävakaa ja retkahduksia aineisiin tapahtui ja niin jouduin lähtemään. Minulle järjestettiin kuitenkin paikka toiseen vastaavaan paikkaan. Sielläkin käytin vielä aineita välillä, mutta aloin käydä seurakunnan tilaisuuksissa, joka johti siihen, että antauduin Jumalalle keväällä 2009.
Tiesin, että olen nyt saanut mahdollisuuden uuteen elämään. Ei se aina ollut helppoa, välillä lannistuin ja retkahdin uudestaan, mutta koko ajan vain ”selvä kausi” piteni. Olen joutunut tekemään itselleni selväksi, että minulla on alkoholi- ja huumeongelma, joten en voi ottaa edes korkillista olutta taikka yhtä pilleriä. Tie ei ole ollut helppo, mutta en vaihtaisi päivääkään pois, koska olen saanut nähdä ja kokea, kuinka hyvä Jumala on. Hän on antanut minulle elämän ja vapauden. Hän on antanut minun syntini anteeksi ja vapauttanut minut viinasta ja pillereistä. Olen saanut voiman vastustaa kiusauksia ja rohkeutta mennä kipujeni läpi Jumalan kanssa. Ihmeellisesti usko on lähentänyt minua myös vanhempieni kanssa ja ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa isää isäksi ja äidilleni, että rakastan teitä vanhempinani. Jumala on myös antanut minulle perheen, josta en osannut ennen edes unelmoida, ja toimimme vaimoni kanssa yhdessä Jumalan valtakunnan työssä.
Lempikohtani Raamatussa on elämässäni toteutunut psalmi 50:15 ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun tulee kunnioittaman minua.”
Juuri solmittu avioliitto, kaunis koti ja menestyvä rakennusfirma toimivat kehyksinä vauhdikkaalle, materialistiselle elämänmenolleni. Sitten tultiin 1990-luvun lamavuosiin, jolloin yritin ennakoida ja tehdä yrityksessäni viisaita ratkaisuja, mutta sainkin yhdeksän miljoonan markan jälkiveron.
Koin olevani yhteiskunnan hylkiö, vaikka kolmen vuoden kuluttua lääninoikeus kumosikin asian perusteettomana. Koettaessani hoitaa tilannetta ostin vielä yksityisvaroillani Tallinnasta keskeneräisen liikekiinteistön. Hanke oli minulle kuitenkin liian iso ja tajusin, että edessä olisi suomalaisen rakennusyhtiöni vararikko ja pahimmassa tapauksessa elinikäinen velkavankeus.
Jouduin niin ahtaalle, että hain helpotusta alkoholista, lääkkeistä ja lopulta myös psykiatrilta. Vuonna 1995 olin joulun alla viikon toipumassa Helsingin Diakonissalaitoksella. Sieltä palattuani olin valmis jopa pyytämään Jumalaa apuun, sillä koin yltiöpäisyydestäni suurta syyllisyyttä. Minulla oli myös ollut pelottava kokemus, joka sai minut ymmärtämään, että olen matkalla helvettiin. Olin eräällä matkallani saanut hotellihuoneessani vakavan sairaskohtauksen, jolloin tunsin kuolevani. Aloin hukkua syvälle pimeyteen, josta kuitenkin tempauduin pintaan. Näin itseni kuin ulkopuolelta hotellin lattialla makaamassa sairaskohtauksessa ennen kuin olin taas fyysisesti siinä henkeä haukkomassa.
Kutsuin luokseni tutun uskovan opettajan ja aloin hänen kanssaan tutkia Raamattua, vaikka en siitä mitään ymmärtänytkään. Minä turhauduin ja olisinkin jo luovuttanut, mutta hän sanoi, että tätä ei jätetä kesken vaan viedään finaaliin. Tammikuussa 1996 sairaslomalla ollessani sitten polvistuin ja pyysin saada tutustua siihen Jumalaan, josta Raamattu puhui. Välittömästi koin lämpimän voiman menevän kehoni läpi, mutta muuta ei silloin tapahtunut. Vähän sen jälkeen kuuntelin automatkalla kasetilta raamattutuntia ja silloin koin, että nyt Jumala tulee hyvin lähelle. Auto täyttyi ihmeellisellä kirkkaudella ja itselleni tuli taivaallisen hyvä olo. Pysähdyin levähdyspaikalle ja istuin autossa toista tuntia rukoilemassa. Tuona iltana ymmärsin, että olin uudestisyntynyt.
Ensimmäisen kerran ymmärsin myös, että minä kelpaan tällaisenani, ilman suorituksia, Jeesuksen sovitustyön tähden. Se on ainoa perusta, jolle ihminen voi elämänsä rakentaa. Olin niin innostunut evankeliumin ihmeellisestä voimasta, että joku saattoi varmaan tuolloin ajatella minun olevan ”hullu mies Huittisista”. Olin Jumalalle suunnattoman kiitollinen siitä, että perheeni oli säilynyt ehjänä kaikkien myrskyisien ja vaikeiden vuosien läpi.
Moni asia muuttui uskoontuloni myötä. Alkoholi ja tupakka jäivät, ja työasioissakin sain kokea Jumalan selkeää johdatusta ja siunausta. Sain perustaa uuden yrityksen, joka on tuonut meille elatuksen. Jumala otti minulta kuitenkin pois ahneuden laajentaa, mihin yrittäjänä niin helposti lankeaa. Hän johdatti minut omalla paikkakunnallani seurakunnan yhteyteen, niin kuin hän on uskoville tarkoittanut.
Uskossa eläminen on tavallisen ihmisen elämää iloineen ja suruineen. Joskus hengellinen kasvu on kivuliasta, ja koettelemuksia on ollut niin terveyden kuin työelämän alueilla. Sydämessäni on kuitenkin rauha ja luottamus siihen, että Jumala johdattaa kaiken, elämän kipeätkin kohdat.
Viinapäissäni tappelin jatkuvasti ja jouduin vaikeuksiin poliisin kanssa. Erään kolmen kuukauden ryyppyputken jälkeen mietin, miten saisin kurjuuden loppumaan. Haulikkoon tarttumisen sijaan päätin hakeutua erään miehen puheille. Sen seurauksena elämäni muuttui.
Lapsuusvuodet vietin Joensuussa. Meitä on kolme veljestä. Kaveriporukassa tehtiin monenlaisia kolttosia. Isä kuritti kovalla kädellä. Painin Joensuun voimailukerhossa. Saavutin kolme piirinmestaruuspronssiakin, mutta harrastus jäi, kun perheemme muutti Uimaharjuun.
Muutto kaupunkimiljööstä maaseudulle vei elämän hunningolle. Tutustuin alkoholiin 15–16-vuotiaana. Viinan piru teetätti kaikenlaista. Ensimmäisestä tappelusta tanssilavalla sain ehdollisen tuomion. Sen jälkeen olin jatkuvasti tappelemassa ja yhtenään tekemisissä poliisin kanssa.
Armeijan ja vankilan jälkeen väänsin rautaa. Luin Leniniä ja Marxin teoksia.
Elämäni muuttui maaliskuisena sunnuntaiaamuna 1978. Takana oli ravakka viikonloppu. Olin ollut kolme kuukautta lähes joka päivä humalassa. Siihen aikaan ei työpaikalla ollut niin tarkkaa, kunhan sai vain työt tehtyä. Meitä oli ollut kolmisen kymmentä kaveria juhlimassa pienessä parakkimökissä. Sunnuntaina heräsin parakista yksin. Oli niin paha olla, että mietin, että posautan haulikolla, niin loppuu kurjuus. Jäljellä oli vähän yli puoli pulloa votkaa. Ajattelin napata sen lääkkeeksi huonoon oloon, mutta en saanut menemään tippaakaan.
Naamani oli verillä, vaatteet repaleiset ja haisin kuin rankkitynnyri, kun hakeuduin uskovaiseksi tietämäni miehen puheille. Hän oli lähdössä hengelliseen tapahtumaan Kiihtelysvaaraan ja pyysi sinne mukaan. Minulla oli vielä mukana se votkapullo, mutta matkalla heitin sen lumihankeen.
Tilaisuudessa hengelliset asiat alkoivat puhutella. Tuli kevyt olo. Seuraavat päivät olivat kuitenkin taistelua. Näin hirveitä harhoja. Rukoilin Isä meidän -rukousta pitkään ennen kuin näky hävisi ja sisimpään tuli rauha. Luin Raamattua ja rukoilin: “Jos, Jumala, olet olemassa, niin auta. Minä en jaksa enää.” Ja hän kuuli rukoukseni. Tuona päivänä tulin uskoon. Olin silloin 27-vuotias. Muistan sen päivän aina.
Tein selkeän pesäeron entiseen elämääni, enkä missään vaiheessa epäröinyt tunnustaa uskoani. Jumalan armo ja voima kantoivat.
Vanhempani uskoivat muuttumiseeni vasta, kun kerroin heille lähteväni lähetyskouluun. Isä, joka ei ollut kirjoittanut minulle vankilaankaan, kirjoitti silloin, että he ovat tulleet äidin kanssa uskoon. Olin rukoillut heidän puolestaan, vedonnut Raamatun sanaan, jossa sanotaan, että ”usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi”.
Lähetyskouluun tuli opiskelemaan Kiteeltä uskovaisen perheen tyttö, Päivi. Aloimme seurustella ja yhteiselämää on kestänyt jo 37 vuotta. Meillä on viisi yhteistä lasta ja kuusi lastenlasta.
1980-luvulla olin salakuljettamassa Raamattuja Itä-Eurooppaan. Näin, kuinka Jumala varjeli ihmeellisellä tavalla noita maanalaisia seurakuntia.
Viime vuodet olemme asuneet Tuupovaarassa yli satavuotiaassa talossa. Pihan perällä on vanha riihi, jossa on järjestetty kesäisin runoriihtä, konsertteja ja pari messuakin. Olen kiitollinen Jumalalle, että hän on pitänyt huolta ja antanut vaikeuksista huolimatta voiman pysyä uskossa.
Ennen kuin löysin Jeesuksen elämääni, kaikki unelmani olivat kuolleet. Ennen elokuuta 2010 koin olevani jatkuvassa stressitilassa. Olin polttanut itseni täysin loppuun liialla työn teolla, ylisuorittamisella ja raskaalla päihteiden käytöllä. Koin hylätyksi tulemisen pelkoa lapsesta saakka ja tämä vaikutti kaikilla elämänalueilla. Yritin suorittaa aina enemmän, etteivät ihmiset hylkäisi minua. Vastasin myöntävästi kaikkiin pyyntöihin ja liiallinen suorittaminen vei yöunet, heräilin vuosien ajan parin tunnin välein. Viikonloput yritin täyttää sisäistä tyhjyyttä alkoholilla, jonka käyttöä en ollut hallinnut enää vuosiin.
Aloin vähitellen pelätä kaikkea; ihmisiä, epäonnistumisia, rahattomuutta, työttömyyttä, auktoriteetteja, sairauksia. Pelkäsin että minut hylätään ja kuitenkin itse aloin eristäytyä ihmisistä. Kaikki tunteet olivat kuolleet, jäljellä oli enää kyllästyminen. Työn kannalta ongelmallisin oli esiintymispelko jota lisäsi sairastumiseni epilepsiaan 2005. Pelkäsin saavani kohtauksen kesken esiintymisen ja vaikka sain lääkityksen ja kohtaukset poistuivat, pelot jäivät.
Jumala on kutsunut minua useita kertoja elämäni aikana lapsuudesta lähtien, mutta en ollut kiinnostunut. Ihmettelin usein kirkoissa esiintyessäni, kuinka turvallinen ilmapiiri niissä oli ja kuinka alttaritaulut näyttivät ihmeellisen kiehtovilta. Nyt ymmärrän mistä oli kysymys, Jumala puhui minulle näiden kokemusten kautta. Elokuussa 2010 olin valmis kuuntelemaan. En enää tiennyt kuinka jatkaa eteenpäin ja huusin Jeesusta avukseni. Hän vastasi huutooni heti. Vaikka olin kuullut monesti elämäni aikana Jeesuksesta, en tiennyt kuinka Hänet otetaan omaan elämään. Luulin että minun tulee omalla yrityksellä uskoa Häneen, enkä tietenkään koskaan kyennyt siihen. Nyt suurella hädän hetkellä vain huusin Häntä auttamaan ja sanoin että haluan ottaa Hänet omaan elämääni. Kyse olikin siitä, että minun tuli haluta Hänet elämääni, niin yksinkertaista. Minun tuli antaa Hänelle lupa auttaa minua. Jumala kunnioittaa ihmisiä ja Hän ei tule kenenkään elämään ilman ihmisen omaa tahtoa. Olin rukoillut lapsesta lähtien, mutta en tiennyt kenen nimeen rukoilla. Jumala näytti minulle, että tie Hänen luokseen käy Jeesuksen kautta, uskomalla Jeesukseen Kristukseen, Hänen poikaansa.
Alkoi tapahtua ihmeellisiä asioita. Jumala vapautti minut päihteistä samalla hetkellä kun annoin Hänen tulla elämääni. Olin jo alkoholisoitunut. Oli todellinen Jumalan ihme, ettei enää ollut viinan himoa, ei minkäänlaista. Myös mieheni ja nuorin poikani löysivät Jeesuksen. Jumala alkoi vapauttaa minua ihmeellisellä tavalla peloista. Huomasin vähitellen kuinka ihmisten ja tilanteiden kohtaaminen tuntui helpommalta. Kadoksissa olleet tunteet palasivat, ennen itkin ehkä kerran vuodessa, nyt vetistelen ilosta ja surusta. En ollut nauranut ja iloinnut vuosikausiin, huomasin ihmeekseni iloitsevani monista asioista. Suurin ihme on, että olen saanut sisälleni täydellisen levon ja rauhan. Tiedän nyt etten ole syntynyt tähän maailmaan sattumalta, elämälläni on tarkoitus. Meillä on elävä Jumala joka haluaa auttaa ja haluaa yhteyttä kanssamme. On ollut mahtavaa huomata kuinka Hän auttaa kaikessa, ohjaa ja opastaa. Jeesus tuli tähän maailmaan kuollakseen kaikkien meidän syntiemme tähden ja tämä sovitustyö on tarkoitettu meille jokaiselle. Hän kutsuu myös sinua!
