Lajittelematon
Viljo R. ja Anita Koivisto, Ähtäri
Viljon kilttien kasvojen takana oli kova mies, jonka sisimmässä oli halveksuntaa ja vihaa. Anitan kutsuttua Viljon lapsuudesta tutun ihmisen kylään, alkoivat miehen asenteet muuttua.
Viljo: Viha ja katkeruus kovettivat sydäntäni. Nuorena romanimiehenä halusin elää omaa elämääni viettäen aikaa kaduilla ja huvipaikoilla. Alkoholi ja sen seuraukset tulivat tutuiksi, ja sen myötä jouduin joskus myös mukaan tappeluihin. En voinut edes kuvitella, miten suuri muutos elämääni oli tulossa.
Olin kuullut lapsena hengellisistä asioista, mutta ne eivät kiinnostaneet minua. Eräs muisto minulla kuitenkin on kesäisestä hengellisestä tilaisuudesta, johon perheemme osallistui. Me lapset leikimme ulkona, mutta kun teltassa alkoi loppurukous, me ilmestyimme oviaukkoon ja hiljenimme. Osa lapsista meni aikuisten mukana teltan etuosaan siunattavaksi, mutta en minä. Mieleeni jäi kuitenkin mies, joka oli puhunut ja rukoillut tilaisuudessa.
Anita: Perustimme Viljon kanssa perheen. Minulle uskonasiat olivat lapsuudesta tuttuja ja luonnollisia. Uuden kosketuksen hengellisiin asioihin sain vuoden 1985 aikana. Ymmärsin, että tarvitsen Jeesusta, joka vapauttaa minut synneistäni. Viljo arvosti omistautumistani Jeesukselle suuresti, mutta muita uskovia ihmisiä hän arvosteli ilkeästi. Kiltin perheenisä naamarin takana oli kova mies.
Viljo: Sydämeni oli täynnä anteeksiantamattomuutta. Ruotsissa Södertäljessä vein kerran vaimoni hengelliseen tilaisuuteen ja jouduin istumaan etupenkkiin. Illan lopussa vieressäni istuvat aikuiset miehet itkivät. Olin vihainen ja päätin, etten enää koskaan lähde hengelliseen tilaisuuteen.
Anita sopi tietämättäni tilaisuuden meille kotiin. Minun piti olla isäntänä paikalla. Istuin vaivautuneena kiikkutuolissa, kun tunsin yhtäkkiä jotain erikoista. Aivan kuin minulle olisi sanottu: ”Mitä päätitkään edellisellä kerralla? Et luvannut tulla hengellisiin tilaisuuksiin, mutta minä toinkin Raamatun Sanan sinun luoksesi.” Ymmärsin, että Jumalalla oli joku tarkoitus elämälleni. Niinpä aloin toivoa, että puhe päättyisi ja tulisi rukouksen aika. Polvistuttuani kotini lattialle sain kokea syntien anteeksiantamuksen ja syvän rauhan. Samalla tunsin sydämessäni, että Jumala kutsuu minua työhönsä. Mies, joka rukoili puolestani, oli sama henkilö, joka oli ollut puhujana teltassa pidetyssä tilaisuudessa lapsuudessani.
Elämäni jatkui ilman alkoholia, vihaa ja kielteisiä ajatuksia. Vaimon lisäksi entinen kaveripiiri ihmetteli kovasti minussa tapahtunutta muutosta. Myöhemmin myös osa heistä on kokenut hengellisen herätyksen. Raamattu alkoi kiinnostaa ja avautua minulle uudella tavalla. Huomasin, että kykenin opettamaan Raamattua myös toisille.
Palasimme Ruotsista Suomeen keväällä 1993. Olen jo pitkään ollut mukana romanien keskuudessa tehtävässä työssä Elämä ja Valo ry:n palveluksessa. Olen myös toiminut pastorina muutamassa seurakunnassa. Tällä hetkellä aloittelen työtä Ähtärissä iloisin ja rauhallisin mielin.
Anita: Myös minulle seurakunta on iloa tuova ja rakas yhteisö. Koen omiksi tehtävikseni ystäväpalvelun ja avustamisen monissa käytännön töissä.
Viljo: Toivon, että pieni seurakunta toteuttaisi kaikessa Jumalan suunnitelmaa ja että kovat ja vaikeatkin ihmiset voisivat löytää siellä rauhan, niin kuin itselleni tapahtui.
Lajittelematon
Veli Matti Miettinen, työmies, Seinäjoki
Yksinäisyys voi olla kuristavaa. Kukaan ei ollut kiinnostunut elämästäni – siitä, mitä minulle kuuluu. Postiluukusta tipahtanut kortti toi yllättävän käänteen.
Olin muuttanut pääkaupunkiimme rakennustöihin 18-vuotiaana arkana maalaispoikana. Muutos oli mullistava. Ujouteni takia minun oli todella vaikea yrittää tutustua ihmisiin. Elämä yksin suuressa kaupungissa alkoi puristaa ja ahdistaa. Kun apua ja ymmärrystä ei löytynyt lääkäreiltäkään, tunsin olevani umpikujassa.
Vajaan vuoden kuluttua muutosta ahdistus yltyi niin voimakkaaksi, että päätin lähteä tästä elämästä. Otin sadan tabletin purkin rauhoittavaa lääkettä. Kolme vuorokautta nukuin tajuttomana alivuokralaisasunnossani. Siihen elämäni olisi loppunutkin, ellei veljeni olisi saanut voimakasta kehotusta tulla tapaamaan minua. Hänen avullaan pääsin ajoissa hoitoon.
Kerran jouduin tilanteeseen, että olin ilman asuntoa ja ruokaa. Olin loukkaantunut jostain pikkuasiasta vuokraisännälleni ja sanoin itseni irti asunnosta. Kuljin viikon Helsingin katuja pitkin ja poikin yötä päivää. Eräänä yönä katuja kävellessäni puristui sydämestäni hätähuuto, että Jumala auttaisi minua. En kuitenkaan tehnyt mitään asian hyväksi. Siskoni auttoi minut pois kadulta ostamalla matkalipun kotiseudulleni. Muutaman kuukauden jälkeen muutin takaisin Helsinkiin.
Elämä alkoi näyttää minulle parempia puoliaan, kun tutustuin tulevaan vaimooni Helleviin. Sain kokea rakkautta ja välittämistä, joista olin jäänyt aiemmin osattomaksi.
Pian sain kokea myös toisenlaista rakkautta ja ystävyyttä. Postiluukustamme tipahti kirjeellisen raamattuopiston mainoskortti. En kokenut silloin tarvitsevani sellaista. Kahden kuukauden kuluttua sama mainoskortti tuli uudestaan. Kun nostin korttia lattialta, sisäinen ääni sanoi, että tämä voi olla viimeinen tilaisuuteni. Niin aloin tutkia Raamattua kirjeopiston välityksellä.
Olin miettinyt jo nuorena koulupoikana elämäntarkoitusta ja sitä, onko ikuista elämää. Rippikouluaikana olin herätyksessä, mutta ei ollut ketään joka olisi voinut johtaa minua Jeesuksen luokse ja uskon tielle. Nyt tapahtui kaipaamani ihme: minä rakastuin Jeesukseen. Elämäni arvot menivät täysin ylösalaisin. Sanoin kuvaamaton ilo täytti sydämeni. Olin saanut ystävän, joka ymmärtää ja rakastaa minua sellaisena kuin olen. Vaimoni ei yhtynyt ilooni. Yli kaksi vuotta hän tarkkaili epäluuloisena uutta elämääni, kunnes löysi itsekin uskon elämäänsä.
25 avioliittovuoden jälkeen sairaus vei Hellevin rinnaltani. Menetys oli musertava. Jäin todella yksin. Usko Jeesukseen antoi voimaa tämänkin kokemuksen kestämiseen. 13 vuoden kuluttua sain vielä uuden puolison rinnalleni.
Elämässäni on ollut paljon ihmeellisiä varjeluksen hetkiä. Syntymästäni asti on hengenlähtö ollut useaan kertaan lähellä. Kolme kertaa olen ollut hukkumaisillani ja liikenteen vaaratilanteissa vielä useammin. Olen kiitollinen äitini rukouksista, jotka ovat kantaneet minua syntymästäni saakka. Hänen kuoltuaan tukenani on ollut seurakunta.
Jeesus on tärkein tukeni. En jaksaisi elää ilman häntä. Sain hänen kauttaan kaipaamani rauhan. Jeesuksen ystävyys ei lopu edes tämän elämän päättyessä, vaan saan iloita siitä ikuisesti. Kiitollisuuttani osoitan runoilla, joihin sisältyy sekä tuskani että toivoni tuntoja.
”Olen kaiken keskellä yksin, vai olenko sittenkään?
Mä löydänkö vielä jonkun, ken viilentää kuumeisen pään?
´Minä myös olen kokenut samaa´ – kuulen Jeesuksen kertovan näin.
´Olen kulkenut koko matkan sun vierelläs, ystäväin.´”
Lajittelematon, Luokittelematon
Seppo Aaltonen,
Olin noin kolmikymppinen, kun Jumala alkoi kutsua ja pysäytellä minua. Olin myyntimies ja liikuin paljon, työ täytti elämäni. Perhettäkin oli, vaimo ja poika. Asiat olivat kunnossa niin kotona kuin työssäkin, ja tulevaisuus näytti valoisalta.
Mutta sitten alkoi tapahtua. Kohdalleni sattui lyhyessä ajassa seitsemän autokolaria, mutta yhdessäkään niistä ei minua todettu syylliseksi. Kun vein kolmannen työautoni vaihtoon 160 000 kilometriä ajettuna, kuljettajan puolen sivupellit oli vaihdettu jo kolme kertaa. Itselleni tai perheelleni ei tullut koskaan naarmuakaan noissa tärskyissä, mutta ymmärsin, että Jumala puhui minulle niiden autokolareiden kautta.
Niinpä aloin etsiytyä hengellisiin tilaisuuksiin. Lopullinen päätös ottaa vastaan Jeesuksen pelastustarjous tapahtui työmatkalla hotellihuoneessa. Viattomien lasten päivän jälkeisenä yönä sain rauhan sisimpääni. Työkaverini kertoi minulle yksinkertaisin sanoin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ja se teki tehtävänsä. Kun olin tehnyt ratkaisuni, Jumala paransi – aivan kuin pikavoittona – minulta vaikean selkävian, jäykän oikean jalan ja syntymästäni asti viallisen, tukkeutuneen sieraimen. Kaikki tämä tapahtui noin kymmenessä sekunnissa. Edellisenä iltana olin väittänyt, ettei Jeesus enää nykyään paranna sairaita. Kun se kuitenkin tapahtui, sisimpäni täytti valtava ilo ja ensimmäiset sanani olivat: ”Kiitos Jeesus!” Hotellihuoneessa loisti Jumalan kirkkaus ja kuulin sanat: ”Olet uudestisyntynyt.”
Sain aloittaa uuden, toisenlaisen elämän puhtaalta pöydältä Jeesuksen seurassa. Sain irrottaa autostani invapolkimet ja painonnostoennätykseni menivät uusiksi. Työkaverini ja ystäväni näkivät, että olin jälleen terve mies. Minulle suurin asia oli kuitenkin sisäinen terveys, yhteys Jumalaan.
Rauha sisimmässäni on säilynyt ja terveys on edelleen hyvä. Olen ajanut normaalilla autolla jo noin 900 000 kilometriä ja ilma kulkee edelleen normaalisti nenän kautta. On mielenkiintoista ja jännittävää elää käsi Jeesuksen kädessä ja tietää, että paras aika on vielä edessä. Olen onnellinen mies!
Läheisten menettäminen, Lajittelematon
Seija Sunna,
Tsunami vei tytärpuoleni nelihenkisen perheen Tapaninpäivänä 2004. Tytär löytyi pian ja hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa. Kesän korvalla löytyi vävy ja siunaus toimitettiin Nurmijärven kirkossa. Yhdeksän-vuotias poika löydettiin syyskuussa ja hänen siunauksensa tapahtui Helsingin Lähetyskirkossa. Nelivuotiaan tyttären löytymisestä oli jo luovuttu, mutta hänkin löytyi vuosi onnettomuuden jälkeen. Hänet oli jo ehditty siunata poissaolevana. Toisen suomalaisperheen ainoana henkiin jäänyt lapsi oli tunnistanut pienen vainajan poliisin valokuvasta uimapuvun perusteella. Uimapuku oli hankittu vasta paikan päällä.
Syksyllä 2004 nelivuotias Aino sanoi, että he lähtevät taivaaseen. Aikuiset sanoivat, ei kun Thaimaaseen. Mutta tyttö pysyi kannassaan ja puhui taivaaseen lähtemisestä. Sitten hän leikki nukeillaan ja selitti, miten nuket ovat kuolleet. Aikuiset oikaisivat, että sinä laitat heitä nukkumaan. Taas tyttö oli vakuuttunut sanomisestaan, että nuket ovat kuolleet. Kuka siis ymmärsi, mistä oli kyse?
Kuolema oli läsnä elämässämme joka päivä. Olin tehnyt mielenkiintoista työtäni fysioterapeuttina ja olin tottunut kuuntelemaan ihmisten murheita. Nyt en jaksanut kuulla yhtään toisten huolia, kun en jaksanut enää omianikaan. Tyhjyys täytti elämäni vuonna 2005. Helmikuussa sain sydänkohtauksen. Ensiavussa lääkäri kyseli elämäni taustoja eikä ihmetellyt yhtään. Minun oli siinä vaiheessa pakko jättää työni lopullisesti. Oma isäni kuoli vielä toukokuussa.
Miten itse selvisin kuoleman varjon laaksossa? Minulla oli ollut aiemmin lapsen usko, joka oli muuttunut aikuisuuden kynnyksellä omakohtaiseksi uskoksi. Silloin elin seurakunnassa rikasta aikaa ja koin Jumalan puhuvan minulle. Lauloin eri kuoroissa. Läheinen ystäväni lähti lähetystyöhön Afrikkaan. Mutta sitten muutin toiselle paikkakunnalle ja kaikki muuttui. Jatkoin käymistä kirkossa kyllä aika ajoin, mutta oma uskonelämäni tuntui etäiseltä. Rukoilin ainoastaan silloin, kun olin ahdistunut. Herra oli minulle kuin kaupan hyllyltä omiin tarpeisiini napattava tavara. Minulla oli asiaa hänelle, mutta en hiljentynyt kuuntelemaan, olisiko hänellä jotain sanottavaa minulle.
Kun menetin läheisiäni, olin töissä kuntoutuslaitoksella, jossa Klaukkalan kirkkoherra piti säännöllisesti iltahartauksia. Kun hän ei päässyt tulemaan, vaimo oli sijaisena. Tsunamin tuoman tuskan keskellä tämä papin vaimo oli ainoa ihminen, jonka pystyin kohtaamaan oikeasti. Hän osasi olla sopivasti hiljaa. Perheen jäsenet olivat kyllä ympärillä, mutta hekin kärsivät. Tarvitsin yhden ulkopuolisen ihmisen ja sen minä sain. Papin vaimon kautta löytyi raamattupiiri ja koin taas Jumalan puhuvan minulle. Se lohdutti. Rukous sai aivan uuden syvyyden. Herra ei anna surua siksi, ettenkö olisi hänelle rakas – päinvastoin. Sain uuden toivon. Ikuinen elämä odottaa. Jumala haluaa viedä perille. Jeesus on kuoleman voittaja. Hän on ylösnousemus ja elämä.
Kaiken jälkeen ihmiset ovat tulleet minulle tärkeiksi ja rakkaiksi. Anteeksiantaminen on avautunut uudella tavalla. En katso taaksepäin katkerana vaan eteenpäin kiitollisena. Apostoli Paavalin sanoin: ”Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” Filippiläiskirje 3:13-14.
Lajittelematon, Usko
Sami Vottonen, lähetystyöntekijä, Elimäki
”Urheilun värittämän, ulkonaisesti hyvän elämän keskellä heräsin todellisuuteen, että sisimmästäni puuttuu jotain. En vielä tiennyt, millainen seikkailu minua odottikaan.”
Vanhempani erosivat, kun olin pieni. Kuusivuotiaaksi asuin isovanhempieni luona ja sen jälkeen kahdessa sijaisperheessä, mutta olin viikoittain isovanhempieni kanssa tekemisissä. Vaarin kanssa olin jouluna mukana keräyksessä vähävaraisten hyväksi. Minuun tekivät ison vaikutuksen ihmiset, jotka lahjoittivat, sekä vaarin suhtautuminen. Mieleeni tuli ajatus, että minäkin haluaisin olla viemässä hengellisiä asioita eteenpäin vaarini tavoin, myönteisellä tavalla. Myös molemmat sijaisperheeni olivat uskovaisia.
Urheilu on ollut tärkeä osa elämääni. Pelasin jalkapalloa Valkealan Kajossa, Kouvolan Pallossa ja Kouvolan Susissa kymmenen vuoden ajan. Muutin omilleni 18-vuotiaana, kävin töissä ja urheilin. Olin kiltti poika. Kunnioitin Jumalaa. Silti koin, ettei minulla vielä ollut henkilökohtaista suhdetta häneen. Ikään kuin sisimmästä olisi puuttunut jotakin.
Noihin aikoihin tapasin vaimoni. Avioiduimme 1984. Elimme tavallista elämää: kävimme töissä ja minä harrastin jalkapalloa. Harrastuksen myötä pelasin jalkapalloa seurakunnan puulaakijoukkueessa. Minuun teki suuren vaikutuksen se, että Isä meidän -rukous rukoiltiin ennen peliä. Niissä ympyröissä tapasin erään vanhan tuttuni. Ystävyys virisi uudestaan. Tutustuimme myös muihin seurakuntalaisiin. Keskustelut koskettivat yhä enemmän hengellisiä asioita.
Reilun puolen vuoden aikana tunsin, että olin Jumalan edessä syntinen. Pohdiskelin paljon uskonasioita. Eräänä päivänä polvistuin sänkyni viereen ja rukoilin: ”Jeesus, anna syntini anteeksi ja tule sydämeeni asumaan.” Tunsin, että syyllisyys jäi siihen paikkaan. Vaimoni oli tullut uskoon kaksi viikkoa aikaisemmin.
Ulkonainen elämäntyyli ei muuttunut paljoakaan, olinhan viettänyt melkoisen tasaista elämää. Muutos näkyi eniten tärkeysjärjestyksessä: seurakunnalla oli elämässämme entistä suurempi rooli. Halusimme käydä seurakunnassa ja kertoa myös ystäville siitä, mitä meille oli tapahtunut.
Usko on johtanut vaimoni ja minut sekä lapsemme mahtavaan seikkailuun. Kiinnostuimme hengellisistä asioista niin paljon, että aloimme toimia aktiivisesti seurakunnassa. Ajattelimme, että voisimme joskus lähteä lähetystyöhön. Lähtemisen aika koitti vuonna 1995.
Olemme työskennelleet muun muassa Espanjassa Fuengirolassa lapsi- ja nuorisotyössä suomalaisen turistikirkon yhteydessä. Tiemme on vienyt myös Marokkoon ja Algeriaan – ja viimeisimmäksi Santiago de Compostellan pyhiinvaellusreitille, jonne vien pyöräilyryhmiä. Pyhiinvaellusreitillä jaamme reittiä kulkeville hengellistä materiaalia ja keskustelemme heidän kanssaan hengellisistä asioista.
Usko merkitsee minulle kulkemista Jeesuksen kanssa turvallisesti tänään, luottavaisena huomiseen, rohkeana tulevaisuuteen ja iankaikkisuuteen. Ajattelen, että pelkkä elämänhallinta ja siisti elämä eivät riitä, vaan tärkeää on suhde Jeesuksen kanssa.
Lajittelematon
Sakari Martikainen, Reijola
Jouduin vakavaan liikenneonnettomuuteen vuonna 1982. Istuin Saab-henkilöautossa kuljettajan vieressä. Kuljettaja menetti ajoneuvon hallinnan ja ajautui suoraan vastaan tulevan kuorma-auton eteen. Rajun yhteentörmäyksen vuoksi ilman turvavyötä ajanut kuljettaja menetti henkensä. Minun puoleni autosta osui ensin kuorma-autoon ja vaurioitui pahimmin.
Olin 22-vuotias, kun kolari tapahtui. Tuona päivänä minulla ei ollut mitään henkilöpapereita mukana. Olin opiskelemassa Lahdessa, vieraalla paikkakunnalla, eikä kukaan varsinaisesti tuntenut minua. Yhteentörmäyksen jälkeen kolaripaikalle tuli ”sattumalta” eräs mies, joka oli palaamassa työmatkalta. Hän tunnisti minut, koska asui kanssani samassa kerrostalossa ja ennen kolaria olin keskustellut hänen kanssaan. Vuokraisäntäni ei uskonut, että kolariautosta voi selvitä hengissä, kun hän näki onnettomuuskuvan sanomalehdessä.
Olen kasvanut kristityssä kodissa. Äiti oli kotiäiti ja isä luterilaisen kirkon pappi. En kuitenkaan ymmärtänyt, mitä usko Jeesukseen tarkoitti. Yritin lukea Raamattua, mutta en ymmärtänyt sitä. Elin huoletonta nuoren miehen elämää. Olin saanut kristillisen kasvatuksen, mutta en pitänyt kristillisiä arvoja tärkeinä.
Liikenneonnettomuus pysäytti minut. Jouduin kolarin jälkeen kuukaudeksi ns. shokkitilaan. Yritin mielessäni vakuuttaa itselleni, ettei Jumalaa ole. Kun äitini kuuli siitä, hän sanoi: ”Ihminen, joka yrittää kieltää Jumalan, sekoaa.” Silloin päätin uskoa Jeesukseen. Ihmettelin, miksi minä jäin henkiin. Koin, että Jumala pelasti henkeni ja sain uuden elämän. Olen siitä Hänelle kiitollinen.
Kun toivuin shokkitilasta takaisin normaaliin elämään, sain elämälleni tarkoituksen. Lahdessa kirkossa vuonna 1983 pappi kysyi: ”Onko täällä ketään, joka haluaa uskoa Jeesukseen?” Ilmaisin tahtovani. Sen jälkeen sisimpääni tuli levollinen ja rauhallinen olo, jollaista en ollut aiemmin kokenut. Siitä asti olen tuntenut, etten ole yksin. Jeesus on kanssani koko ajan.
Elämäni kolarin jälkeen ei ole aina ollut helppoa. Olen joutunut kahteen muuhunkin liikenneonnettomuuteen. Kaikesta huolimatta tiedän, että Jumala ohjaa elämääni sataprosenttisesti. Olen sisimmässäni iloinen ja tosi onnellinen. Elämä Jeesuksen kanssa on parasta, mitä tiedän. Vaikka kukaan muu ei välittäisi minusta, niin Taivaan Isä hyväksyy minut kaikkine virheineni.
Olen saanut kasvaa uskossa lukemalla Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja, käymällä seurakunnassa sekä pitämällä yhteyttä toisiin kristittyihin. Eräänä tärkeimpänä Jumalan Sanan tulkitsijana minulle on ollut ”Hetkinen Raamatun lukemiseen” -lehtinen. Isäni tilasi sen kaikille lapsilleen ja sen avulla Jumalan Sana on kirkastunut ja tullut elävämmäksi. Myös toisten puolesta rukoileminen on tärkeää.
Toivon, että elämäni kautta voisin heijastaa Jeesuksen rakkautta siellä, missä elän ja olen. Vaikka en ole virheetön ihminen, tiedän kuitenkin, että henkilökohtainen usko Jeesukseen on ainut keino päästä taivaaseen. Siksi toivon, että mahdollisimman moni löytäisi Jeesuksen omakohtaisena Vapahtajanaan. Löytäminen on helppoa: rukoile ja pyydä Jeesusta tulemaan sydämeesi – ja Hän tulee.
