Salome Bhatti, sairaanhoitaja
Kasvoin itse suurperheessä, ja itämaisessa kulttuurissa lapsilla on suuri merkitys. Jouduimme aviomieheni kanssa kuitenkin odottamaan yli kahdeksan vuotta omaa esikoistamme.
Olen syntynyt Pakistanissa, Lahoren kaupungissa. Vaikka Pakistan on muslimimaa, vanhempani olivat kristittyjä. He opettivat meille lapsille Jumalan rakkaudesta. Meitä on 6 sisarusta, joista siskoja on viisi ja yksi veli. Suoritin peruskouluni katolisessa koulussa, sen jälkeen hakeuduin hoito-alalle ja valmistuin sairaanhoitajaksi noin 20-vuotiaana.
Tutustuin samoihin aikoihin tulevaan puolisooni Davidiin, joka oli muslimitaustainen kristitty. Silloin elämäni muuttui ja tulin varsinaisesti uskoon. Vanhempani suhtautuivat Davidiin hyvin epäillen eivätkä olisi antaneet minulle lupaa mennä naimisiin. Jos muslimitaustainen kristitty avioituu Pakistanissa toisen kristityn kanssa, molemmille perheille tulee vakavia ongelmia. Mutta David oli päättäväinen ja tutustui vanhempiini noin kolmen vuoden ajan. Sen jälkeen David muutti Thaimaahan. Menin sinne ja menimme naimisiin noin 9 vuotta sitten.
Pääsimme YK:n turvasuosituksella pakolaisstatuksella Suomeen. Noin 100 perhettä haastateltiin, ja vain neljä perhettä valittiin Suomeen vuonna 2005. Koimme tämän suurena ihmeenä. Kun tulimme tänne, meillä ei ollut mitään. Vähitellen sopeutuimme Suomeen, opiskelimme kieltä ja David pääsi töihin.
Elämässämme kaikki oli muuten todella hyvin, mutta emme saaneet lasta. Vanhempamme kysyivät usein, onko meillä ”hyvää uutista” ja tarkoittivat sillä lasta. Erä hyvä ystävämme kehoitti meitä menemään lääkärille. Lääkäri totesi meidät aivan terveiksi. Hän ehdotti meille lääkintähoitoa, mutta puolisoni David oli sitä mieltä, että pyydämme ensin Jumalalta apua tähän tilanteeseen.
Noin vuoden päästä aloitimme lääkehoidon, mutta en tullut kuitenkaan raskaaksi. Koin pettymyksen useita kertoja, ja se masensi mieltäni. Sanoin kuitenkin ystävilleni, että asia on Jumalan kädessä, hän kyllä tietää parhaan ajan milloin antaa meille lapsen. Asia ahdisti kuitenkin minua, koskaolimme puolisoni kanssa odottaneet lasta jo noin kahdeksan pitkän vuoden ajan.
Syyskuussa 2012 menimme uudestaan lääkärille ja olimme päättäneet aloittaa hoidon uudelleen. Lääke oli kuitenkin todella kallista. David halusi, että vielä kerran käännymme asiassa Jumalan puoleen. Reilun kuukauden päästä leikkasin kotona kukkakaalia ja satutin sormeni pahasti. Menin lääkärin, joka sanoi, että jos haava tulehtuu, hänen on määrättävä antibioottia. Hän kysyi olenko raskaana, mutta sanoin etten tiedä. Ostin apteekista raskaustestin. Sinä yönä en nukkunut kunnolla, koska odotin vain aamua nähdäkseni testin. Se näyttikin positiivista tulosta. Lääkärin vastaanotolla ultraäänikuvassa näkyi sydämen lyönnit. Itkin silloin ilosta, myös lääkäri itki, se oli niin koskettava hetki. Olimmehan odottaneet sitä viimeisen kahdeksan vuoden ajan. Lääkäri totesi: ”Ihmeitä aina tapahtuu”.
Saimme terveen poikavauvan, Asaf Airelin. Olimme olleet onnellisia puolisoni Davidin kanssa, mutta silti lapsemme yhdisti meitä vielä enemmän. Jumalalle on sittenkin kaikki mahdollista!
