Masennus ja/tai uupumus
Terttu Paananen, toimistovirkailija, eläkeläinen, Ähtäri
Jouduin keskelle elämäni myrskyä. Kävin läpi uupumuksen ja pelkäsinkin monia asioita. Lopulta elämäni sai täysin uuden suunnan.
Tapasin tulevan mieheni Keski-Suomessa heinäkuussa 1969. Samoihin aikoihin aloitin merkonomin opintoni. Muutimme pian isompaan kaupunkiin, jossa saimme kipinän kuntourheiluun. Harrastuksen myötä aloimme ikävöidä maaseudun hiihtolatuja ja lenkkipolkuja. Lisäksi yhdessä koimme, ettei kaupunkielämä ole meitä varten. Niinpä päätimme muuttaa mieheni kotitaloon Ähtäriin, jossa hänen vanha äitinsä asui.
Löysin työpaikan, mutta se oli määräaikainen ja työmatkanikin oli pitkä. Kuljin sinne kesäisin pyöräillen ja urheilin muutenkin paljon. Ajattelin, että liikunta on hyvä keino purkaa stressiä, mutta se toikin sitä huomaamattani lisää. Yhteinen harrastus yhdisti, mutta myös erotti minua ja miestäni toisistamme jollain tavalla. Näin ainakin itse, herkkänä ihmisenä koin.
Jatkuva fyysinen kuormitus, pitkät juoksulenkit, työmatkat kesäisin pyöräillen ja moni muukin asia johtivat lopulta siihen, että uuvuin täysin ja jouduin keskelle elämäni myrskyä. Tässä aallokossa sain syvät haavat. Niistä kimposi myös syyllisyys.
Myrskyisää pimeyttä kesti kaikkiaan viisi vuotta. Ilon aiheina sen keskellä koin naimisiinmenomme ja yksivuotishääpäivänämme saamani tiedon, että odotan esikoispoikaamme. Iloa toi sekin, että saimme molemmat työpaikat, ja työmatkat saimme kulkea omalla autollamme.
Vuoden 1978 loppupuolella nuori, uskova sukulaismies kuoli tapaturmaisesti. Häneltä jäi raskaana oleva vaimo ja pieni tytär sekä talon perustukset. Tapaus kosketti minua syvältä. Osittain unohduksiin painunut syyllisyyden tunne alkoi myös nousta pintaan. Itkin paljon. Tuntui siltä, etten jaksa enää.
Aloin kaivata hengelliseen tilaisuuteen. Samaan aikaan se kuitenkin pelotti minua, sillä lapsuudenperheessäni oli ollut henkistä sairautta ja jollain lailla epätervettä uskoa. Yhdistin mielessäni henkisen sairauden ja uskoontulon. Pelkäsin maailmanloppua, kuolemaa, Raamattua ja uskovaisia ihmisiä. Pelkäsin monia asioita.
Helmikuussa 1979 ystäväni soitti ja kertoi tulleensa uskoon. Hän rohkaisi minua lähtemään seurakunnan tilaisuuteen ja antamaan elämäni Jeesukselle. Minua alkoi pelottaa ja jännittää, mutta ajoin kuitenkin kovassa pakkasessa seurakuntaan. Siellä ystäväni ohjasi minut erään seurakunnan työntekijän luokse, joka osoittautuikin ihan tavalliseksi, mukavaksi ihmiseksi. Hän luki minulle Raamattua. Tunnustin hänelle mieltäni painavat asiat ja rukoilimme yhdessä. Kun kuulin synninpäästön sanat ”Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi iloon rauhaan ja vapauteen asti”, tulin hyvin iloiseksi ja vapaaksi.
Ajoin kotiin muuttuneena ihmisenä. Koin tehneeni valtavan löydön. Erämaisen Niemisjärven rannalla autoa ajaessani tiedostin, että olen nyt uskossa, ja kotiin tullessani kerroin heti tämän ilouutisen miehelleni. Pari vuotta myöhemmin myös hän antoi elämänsä Jeesukselle.
Uskoontulon myötä elämässäni myllertänyt, muun muassa ylikuormitukseen liittyvä myrsky rauhoittui. Tunsin syvää rauhaa. Olin vapaa kaikista kuormista. Myös lapsuudesta saakka elämääni varjostaneet pelot väistyivät. Ymmärsin, että usko tukee henkistä ja fyysistä terveyttä. Kun saa synnit anteeksi ja rauhan sydämeen, ei voi olla suurempaa vapautusta. Silloin ihminen voi paremmin.
On turvallista elää päivä ja hetki kerrallaan Jeesuksen kanssa. Hän pitää omistaan todella hyvän huolen. Välillä on vaikeuksiakin, mutta saan luottaa siihen, että niitä ei anneta pisaraakaan liikaa.
Sairaus
Terttu Malinen, Kitee
Vuoden 1986 loppupuolella, kun olin töissä keittiössä, voimani yhtäkkiä hiipuivat. Eräänä yönä heräsin, eivätkä jalkani kantaneet. Mieheni joutui viemään minut terveyskeskukseen.
Lääkäri sanoi jalkojeni kantamattomuuden johtuneen vain hyperventilaatiosta, ja minut passitettiin kotiin. Kun jalkani eivät kuitenkaan parantuneet, jouduin uudestaan sairaalaan.
Sairaalassa näin unia, joiden avulla ymmärsin aivan selvästi, että sielustani taisteltiin. Keskussairaalassa ollessani näin vielä unen valkoisesta pilvestä, jossa luki isoin kultaisin kirjaimin: ”VAIN JUMALA VOI SINUA AUTTAA.” Tilanteessa oli melkoista elämänironiaa, sillä teini-iässä uskoon tulleelle siskolleni olin hyvin huolettomana naureskellut, että nälkä lähtee kyllä leivällä ja jano vedellä eikä niiden poistamiseen Jeesusta tarvita.
Oma voimattomuuteni teki kuitenkin minustakin tarvitsijan. Palattuani kotiin sairaalasta ja potiessani yhä kovaa päänsärkyä selkäydinpunktion jäljiltä, polvistuin Jeesuksen eteen omassa keittiössäni: ”Jeesus, jos olet olemassa, niin nyt minä haluan antaa elämäni sinulle.” Sain heti apua. Muutos oli niin vahva – itse asiassa koko prosessi näkemineni unineen ja kaikkineen, oli niin voimakas – että minun ei ole tarvinnut epäillä. Voimani palautuivat pian uskoontulon jälkeen.
Uskoontuloni jälkeen olen saanut monia rukousvastauksia. Jumala on johdattanut askeleitani. Hän on parantanut minut jopa rintasyövästä, joka todettiin vuonna 1999.
Saatuani tiedon syövästä, sisimpäni toisti sitkeästi rauhoittavaa viestiä: ”Jumala on minun parantajani.” Kun syöpäni leikannut lääkäri tuli sitten luokseni heräämössä ja kertoi, ettei minulla syöpää ollut ollutkaan, sanoin vain ”Kiitos, Jeesus!” ja nukahdin uudelleen.
Sain myös unessa tiedon uudesta kodistamme. Asuimme rivitalossa ja olimme haaveilleet omakotitaloon muutosta. Tässä tilanteessa sain unessa viestin: ”Teille on talo valmiina, minä pidän omistani huolen.” Kun menin perheineni taloa katsomaan, oli se luvattu jo toisille, mutta myyjän varmistussoiton aikana aiempi ostajakandidaatti sanoi kuitenkin yllättäen joutuvansa luopumaan tarjouksestaan. Talo jäi perheellemme heti tuolla ensimmäisellä käynnillä.
Myöhemmin vaihdoin työpaikkaa, koska sain rukouksessa siihen johdatusta. Minulle sanottiin selvästi: ”Sinulle tarjotaan työtä, ota se vastaan. Et saa jättää takaportteja, sillä uusi työ odottaa.” 20 vuotta keittäjänä työskenneltyäni minusta tuli kirjakauppias. Toimin uudessa työssäni kauppiaana, myyjänä, laskuttajana ja messuilla tavaranhankkijana. Kantapään kautta opettelin uutta työtäni. Kun nettikauppa teki hengellisen kivijalkakirjakaupan toiminnan kannattamattomaksi, opiskelin lähihoitajaksi.
Mielekkäitä kohtaamisia ja johdatusta olen kokenut uskoontuloni jälkeen paljon. Elämääni on tullut vapaus ja ilo, turvallisuus ja iankaikkisuus. Minulla ei ole pelkoa tulevasta, sillä tiedän, että Jeesus on minun kanssani.
Parisuhdeongelmat
Teija ja Mikko Ylimäki, Lapua
Mikolla oli paha olo ja hän alkoi lääkitä itseään alkoholilla, mikä lisäsi tilanteen toivottomuutta. Teija yritti auttaa, mutta kaikki auttamisyritykset päättyivät aina riitelyyn. Tilanne oli toivoton.
Teija: Rakkaustarinamme alkoi vuonna 1998 ollessamme nuoria, 16- ja 18-vuotiaita. Paljon ihania asioita tapahtui: kihlautuminen, pitkä seurustelu, häät ja esikoisen syntymä vuonna 2004. Minä opiskelin yliopisto-opintoja ja Mikko teki vastuullista työtä perheyrityksen työnjohtajana. Molemmilla oli omat vastuut arjessa. Perheeseemme syntyi toinen lapsi ja minä jatkoin kotiäitinä opiskellen siinä ohessa.
Mikko: Paineet ja stressi yrittäjän työssä olivat kovat. Lisäksi tuntui, että kotona vaimo vain nalkutti siitä, kuinka vähän ehdin olla perheen kanssa. Aloin lääkitä pahaa oloa alkoholilla.
Teija: Päällisin puolin kaikki oli hyvin, mutta avioliitossa vedimme kummatkin köyttä vastakkaisiin suuntiin. Oli pahoja riitoja emmekä pystyneet keskustelemaan vaikeista asioista. Vuosi 2009 oli vaikea ja mietimme vakavasti eroamista. Lasten takia päätimme kuitenkin jatkaa. Saimme vielä kaksi lasta lisää.
Mikko: Selkäni oli reistaillut jo pitkään. Kesällä 2013 se meni niin huonoksi, etten päässyt sängystä ylös. Selästä leikattiin iso välilevyn pullistuma. Kuntoutin itseni kuitenkin pian fyysisesti työkuntoiseksi. Vuosia pinnan alla kytenyt työuupumus nousi pintaan, jolloin alkoholin käyttöni lisääntyi ja alkoi ohjata arkeani. Jaksoin päivän työt sillä, että illalla saan juoda – salassa, yksin. Tämä kierre tietenkin lisäsi oman tilanteeni toivottomuutta. Tuntui, ettei elämässä ollut enää mitään järkeä. Olo oli surullinen ja epätoivoinen.
Teija: Keskityin lapsiin ja kodinhoitoon. En osannut auttaa Mikkoa, koska auttamisyritykset päättyivät aina riitelyyn. En myöskään tiennyt, kuinka epätoivoisessa tilanteessa mieheni oli, koska emme pystyneet puhumaan siitä. Pyysin silti, että Mikko hakisi jostain apua.
Mikko: Mietin AA-kerhoa ja muita keinoja auttaa itse itseäni, mutta voimani eivät riittäneet avun hakemiseen. Tutustuin uskovaan ihmiseen, joka kertoi minulle, että Jeesus voi auttaa. Mietin paljon uskonasioita ja luin salaa Raamattua. Joulukuussa 2014 tuli päivä, jolloin olin aivan pohjalla ja päätin antaa elämäni Jeesukselle. Sain syntini anteeksi ja sellaisen rauhan, mitä ei ole koskaan ennen ollut. Jumala vapautti minut myös alkoholiriippuvuudestani.
Teija: Suhtauduin pienellä varauksella Mikon uskoontulemiseen, koska se oli minulle uutta ja outoa. Ajan kuluessa huomasin, että muutos oli kestävä, aito ja todellinen. Sain omin silmin nähdä, kuinka Jeesus parantaa ja auttaa tänäkin päivänä. Näin, että Mikolla oli nyt jotain mitä minulla ei ollut: rauha Jumalan kanssa. Mietin, että jatkanko elämää omin voimin vai annanko Jeesukselle ohjat. Kun postilaatikkoomme tuli kutsu ”Jeesus, minä rakastan sinua” -iltaan, päätin mennä tilaisuuteen ja antaa elämäni Jeesukselle. Siellä sain rukoilla ja pyytää syntini anteeksi. Suuri kivi vierähti sydämeltäni ja tiesin heti, että nyt ollaan oikealla tiellä.
Mikko ja Teija: Olemme saaneet perheenä kasvaa lähemmäksi Jeesusta ja kokea, miten suuri siunaus siinä on, että aviopari pysyy yhdessä, vaikka on vaikeuksia, pettymyksiä ja vääriä tekoja toista kohtaan. Ihmeellisellä tavalla Jeesus korjaa pyytäessämme rikkinäisiä sydämiämme. Kun yrittää omin voimin, niin katkeruus ja kyynisyys ottavat avioliiton vaikeuksissa vallan. Jeesus on tehnyt työtä sydämissämme niin, että olemme saaneet antaa anteeksi toinen toisillemme. Olemme saaneet kokea anteeksiantamisen ihmeen.
Kuolema, Vanhemman/vanhempien menettäminen
Tarja Kallio,
Vietin mukavan huoletonta elämää, kunnes tapahtui jotain aivan odottamatonta.
Opiskelin sairaanhoitajaksi Oulun Diakonia-opistossa ja asuin kihlattuni kanssa rivitaloasunnossa. Poikaystäväni oli luonteeltaan äkkipikainen, jopa väkivaltainen. Ongelmat pahenivat niin, että valmistuttuani päätin jättää hänet.
Äitini halusi auttaa minua tavaroiden pois hakemisessa asunnolta, joten lähdimme sinne yhdessä. Poikaystäväni kuvitteli äidin vaikuttaneen eropäätökseen, siksi hän odotti meitä aseen kanssa. Kauhukseni hän ampui äitini eteiseen.
Järkyttyneenä yritin mennä auttamaan äitiäni, mutta mies ei päästänyt minua hänen lähelleen. Ne olivat elämäni kauhun hetkiä. Hän yritti ampua maassa makaavaa äitiäni vielä uudelleen, mutta ase ei lauennut.
Onnistuin ihmeellisesti pakenemaan ulos takapihalle. Mies sai minut heti kiinni ja yritti kiskoa minua väkisin sisälle asuntoon. Tarrauduin kaikin voimin terassin puisiin lautoihin. Poikaystävä istui selkäni päälle ja väänsi päätäni ase kädessä. Kauhun vallassa aavistelin, että kohta olisi minun hetkeni. Aika pysähtyi, odotin laukausta. ”Tähänkö elämäni päättyy? Tässäkö tämä oli? Hädissäni huusin Jumalaa: ”Herra auta!”
Yhtäkkiä ulko-ovi paukahti kiinni. Olimme jääneet ulos. Silloin mies sanoi yllättäen, että olen tappanut äitisi, enkä halua vankilaan. Sen jälkeen kuului laukaus ja hän surmasikin itsensä. Herra auttoi minua. Shokkitilassa, verisenä ja lyijynraskain askelin hortoilin naapuriin etsimään apua.
Elämäni romahti kun rakkain ihminen, äiti, vietiin minulta näin julmalla tavalla. Ajattelin, etten voisi enää koskaan iloita. Epämääräinen syyllisyyskin tapahtuneesta kalvoi mieltäni, oli paljon kyyneleitä ja tuskaa. Olin Jumalan puhuttelussa, olinhan itsekin ollut lähellä kuolemaa.
Halusin Jumalalta vastauksia myös elämän suuriin kysymyksiin ihmisen olemassaolosta ja elämän tarkoituksesta. Sen ymmärsin, että minun aikani ei ollut vielä lähteä. Oivalsin myös, että jatkoajan voi antaa vain Jumala.
Muutama vuosi järkyttävän ampumavälikohtauksen jälkeen meni kuin sumussa, sitten muutin Lahteen. Koin usein yksinäisyyttä ja kävelin kaupungilla. Eräänä päivänä törmäsin uskovaan kiinalaiseen naiseen, joka kutsui minut kanssaan kansainväliseen naistenraamattupiiriin. Halusin mennä ja sieltä löytyi ihan uusi maailma. Sain elävän yhteyden pelastajaani Jeesukseen. Hänen rakkautensa ja ristinkuolemansa merkitys avautui nyt paljon henkilökohtaisemmalla tavalla.
Jumala alkoi johdattaa minua askel askeleelta ja tein jatkuvasti uusia löytöjä Raamatusta. Ymmärsin, että jokainen ihminen on Hänelle ainutlaatuisen arvokas ja rakas, myös minä.
Menin uusien ystävieni kanssa myös seurakunnan muihin hengellisiin tilaisuuksiin. Rukouspalvelussa odotti yllätys: Pyhän Henki kosketti minua valtavalla voimalla päästä varpaisiin. Sain kokea hämmästyttävällä tavalla Jumalan rakkautta. Painava sisäinen taakka otettiin pois, jopa syyllisyys äidin kuolemasta, jota olin kantanut kauan.
Äitini joutui uhriksi tahtomattaan, mutta Jeesus, uhrautui vapaaehtoisesti kärsimään ristillä syntiemme rangaistuksen. Pelastus on lahja kaikille, jotka ottavat sen vastaan.
Tänään, 16 vuotta murhenäytelmäni jälkeen, olen kiitollinen. Elämälläni on tarkoitus. Saan kokea suurta iloa palvellessani elävää Jumalaa ja lähimmäisiä monenlaisissa tehtävissä. Meitä kantaa Jumala, meidän apumme. Ps. 68:20
Sairaus, syöpä
Tanja Kolehmainen, opiskelija, Joensuu
Perheemme arkea varjosti mieheni pitkäaikainen tulehduskierre ja ainainen epätietoisuus. Tilanne räjähti käsiin, kun elokuussa vuonna 2010 tuli tieto, että korkeiden tulehdusarvojen takana saattoi olla maksasyöpä. Mieheni lähetettäisiin Meilahteen tutkimuksiin.
Minulle neljän pienen lapsen äitinä tieto oli kuin olisin juossut seinään. Itkin ja huusin epätoivoisena. Uskossa olevan mieheni rauhallinen luottamus Jumalaan raivostutti. Aloin riidellä Jumalan kanssa: ”Miksi annoit syyttömälle miehelleni syövän? Minulle jumalattomallehan se kuuluisi!”
Samana iltana kävin saunassa sisäisen taistelun. Miehelläni oli jotain, jota minulla ei ollut. Pelkäsin, että jos uskoisin Jeesukseen mieheni lailla, en voisi enää olla oma itseni, sitä mitä olin. En halunnut muuttua jonkin muotin mukaiseksi uskovaiseksi. Epätoivoni ja tuskani kasvoi sietämättömäksi. Lopulta tein sopimuksen Jumalan kanssa: ”Saat minut kokonaan, jos mieheni paranee.”
Odotin Meilahden tutkimuksien tuloksia kärsimättömänä ja ahdistuneena. Miten kertoisin pienille lapsillemme isän sairaudesta, jos…? Entä jos se ei olekaan maksasyöpä? Odotuksen minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Lopulta mieheni soitti: ”Ei syöpää.” Mikä helpotus ja ilo! Hypimme lasten kanssa olohuoneessa. Puhelinlangat lauloivat! Samalla Jumala muistutti sopimuksesta, jonka olin tehnyt saunassa. Otin uskon askeleen ja antauduin kokonaan ystävyyteen Jeesuksen kanssa. Myöhemmin sain kuulla, että mieheni sisko oli erityisesti paastonnut ja rukoillut, että tulisin uskoon.
Uskoontulon jälkeen olo oli samanaikaisesti levollinen ja levoton. Levolliseksi minut teki se, että tiesin, että Jumala kantaisi vaikean ajan yli, eikä minun tarvinnut olla vahva, vaan sain olla heikko. Levoton olin taas siksi, etten tuntenut radikaalia muutosta itsessäni, niin kuin olin kuvitellut tapahtuvan, kun ihminen tulee uskoon. Samalla mietin, miten kerron asiasta läheisilleni. Kaikki järjestyi kuitenkin hyvin. Kun kerroin miehelleni uskoontulostani, hän sanoi: ”Olin varma, että ennemmin kuolleet kävelee kuin sinä tulet uskoon.” Sen verran uppiniskainen ja sitkeä tapaus olin ilmeisesti ollut.
Yhteinen usko on vahvistanut luottamusta avioliitossamme. On ihana laittaa puolisolle viestiä, että muistapa rukouksella sitä asiaa tai ihmistä. On myös ihanaa, kun saa yhdessä kiittää Jumalaa siitä kaikesta hyvästä, mitä Hän on meille antanut.
Kuusi vuotta olen nyt kasvanut Jumalan lapsena omanlaisena ja ainutkertaisena yksilönä mieheni rinnalla. Elämälläni on uusi suunta. Olen ymmärtänyt, että mieheni sairastumisen tarkoitus ei ollut, että hän kärsisi, vaan että minä löytäisin Jeesuksen. Jumalani on huumorintajuinen ja rakastava Isä, joka kulkee aina vierelläni.
Olemme saaneet kokea perheenä suuria rukousvastauksia. Jumala johdatti esimerkiksi lapsellemme hänen erityistarpeitaan vastaavan koulupaikan. Olimme huolissamme, kun poikamme oli vaihtamassa erityisopetuksesta normaaliluokalle suureen kouluun, ja rukoilimme apua asiaan. Huomasin lehdessä kristillisen koulun ilmoituksen, ja kun menimme tutustumaan kouluun, tajusin heti, että tämä oli se rukousvastaus.
On myös aikoja, jolloin elämä on hankalaa ja Jumala tuntuu kaukaiselta. Nyt minulla on kuitenkin uusi perhe, seurakunta, jonka kanssa saan jakaa elämäni ja etsiä Jumalaa. Seurakunnasta löytyy rakkaita ystäviä aina kun tarvitsen rohkaisua tai kuuntelevaa korvaa. Jumala on ihmeellinen. Hän kuljettaa ahdistuksesta rauhaan, toivottomuudesta uuteen elämään.
