Alkoholiongelmat, Päihteet
Pär ”Pärre” Vainio, timpuri, Kankaanpää
Elämäni pysähtyi 26 -vuotiaana. Olin mennyt vatsakipujen takia lääkäriin ja minut kiidätettiin ambulanssilla Meilahden sairaalaan. Keuhkoistani poistettiin kymmenen litraa nestettä ja minulla todettiin todella vaikea sydämen vajaatoiminta. Minut siirrettiin oitis sydämensiirtojonoon. Välillä olin tajuissani ja välillä tajuton. Kuulin, että voin kuolla millä hetkellä tahansa, jos ei saada uutta sydäntä ajoissa. Eräänä päivänä pulssini ja veriarvoni romahtivat ja kävin elämän ja kuoleman rajamailla. Näin näyn, jossa kohosin ylös sängyllä lepäävästä ruumiistani, näin kohotessani asuintaloni ja autoni ja ihan juoksin kohti taivasta, kohti valoa. Vastaani tulivat kummisetäni ja -tätini. He sanoivat minulle; mene takaisin, ei sinulla vielä ole paikkaa täällä! Siitä herättyäni sairaanhoitaja kertoi minun käyneen hyvin lähellä kuolemaa.
Sydän alkoi kuitenkin toimia sen verran paremmin, että kuukauden päästä minut siirrettiin Meilahdesta Länsi-Uudenmaan sairaalaan Tammisaareen. Sielläkin vierähti kuukausi ennen kuin pääsin kotiutumaan sijaisäitini luokse. Kuukauden kuluttua tunsin eräänä iltana kovan paineen korvissani ja kaaduin tajuttomana lattialle. Minut vietiin taas ambulanssilla Meilahden sairaalaan. Seuraavana aamuna heräsin ihmeissäni, kun en edes tiennyt, missä olen. Minulle kerrottiin, että nyt minulle oli tullut aivoinfarkti, minulla oli kolme pahaa veritulppaa takaraivon alueella. Aikaa sairaalassa kului jälleen kuukauden verran. Sain myös tietää, että infarktien takia sydämensiirtokaan ei ole enää mahdollinen.
Taas samaa reittiä kotiin toipumaan Tammisaaren sairaalan kautta. Oli tuskallista joutua luopumaan monista tärkeistä asioista kuten autosta. Aluksi näytti siltä, etten ajaisi enää koskaan. Onneksi sain ajoluvan takaisin. Vuoden jouduin olemaan pois töistä, ennen kuin pääsin takaisin töihin osa-aikaisella eläkkeellä. Olin kai liian tunnollinen ja otin liikaa paineita ja ylitöitä. Työasiat seurasivat minua kotiin ja aloin jälleen tupakoida ja käyttää alkoholia. Kun olin 30-vuotias, koin olevani aivan burn outissa ja jouduin jäämään pois töistä. Tupakka, viina, burn out ja sydämen vajaatoiminta olivat huono yhdistelmä. Lääkärit niistä aina huomauttivat, mutta minulla ei ollut voimia elämäntapani muuttamiseen. Kaikki oli mustaa. Toisaalta mielessäni oli halu kuolla, viinalla täältä lähtisi hitaasti, mutta varmasti. Toisaalta minulla oli kamala kuolemanpelko.
Vuosi 2011 oli hyvä käännekohta elämässä. Jumala oli puhunut minusta eräälle lähes tuntemattomalle naishenkilölle, että tuo mies tulee vielä uskoon. Jeesus oli sanonut naiselle haluavansa tämän miehen itselleen. Nainen ei silloin tiennyt minun elämästäni yhtään mitään. Tämä naishenkilö puhui asiasta ystäväperheelleen ja yhdessä he kutsuivat minut heidän luokseen kahville. Koko ilta kului jutellen heidän kanssaan elämästä ja Jumalasta. Lopulta myöhään illalla rukoilimme. Aluksi se rukoileminen alkoi naurattaa minua. Sitten yhtäkkiä alkoikin itkettää ja koin kuinka Pyhän Hengen voima tuli ylleni. Tunsin Jeesuksen läsnäolon ja halusin, että Jeesus tulee elämääni ja vapauttaa minut alkoholista ja tupakasta.
Seuraavana päivänä olin menossa kaverin luo kaljalle. Juotuani muutaman oluen tajusin selvästi, ettei tämä ole enää minun juttuni. Sanoin kaverilleni tulleeni uskoon ja lähdin kotiin. Kaverini jäi sinne yksin korkkaamattoman viinapullon kanssa. Hänestä se oli ennen kuulumatonta, enhän minä ollut koskaan lähtenyt mistään pois niin kauan kuin juotavaa oli jäljellä. Elämäni alkoi muuttua.
Siitä on nyt kulunut neljä vuotta. Minä saan olla tänä päivänä täysin vapaa. Sydämenikin voi paremmin, fyysinen suorituskykyni on noussut käsittämättömästi kohti normaalia jaksamista. Olen nykyään onnellisesti naimisissa sellaisen naisen kanssa, jollaista olen aina toivonut. Perheeseemme kuuluu neljä lasta vaimon aikaisemmasta avioliitosta. Olemme muuttaneet Kankaanpäähän syksyllä 2012. Minusta on ihanaa asua maalla omakotitalossa. Teen paljon puuhommia, pihatöitä, kalastan ja kuljetan yhtä urheiluhullua lasta jäähallille monta kertaa viikossa. Seurakunta on meille tärkeä ja olen saanut paljon uusia ystäviä sitä kautta. Minulla on halu olla mukana seurakuntatyössä vaimoni rinnalla rukoillen ja rohkaisten. Sydämelläni ovat erityisesti syrjäytyneet ja kaltoin kohdellut ihmiset, haluan auttaa heitä löytämään Jeesuksen ja rohkaista muitakin ihmisiä uskon elämässään eteenpäin. Vaikealla hetkellä olen saanut kokea, mistä todellinen apu tulee!
Koulu- tai työpaikkakiusaaminen, Näky, Yliluonnollista
Päivi Ikonen, perhepäivähoitaja, Ylämylly
Minua koskettaa aina, kun kuulen kiusaamistapauksista, sillä olen itse ollut koulukiusattu. Yhtenä suurimmista syistä siihen lienee ollut se, että minulta puuttuivat vuorovaikutustaidot. Kasvoin syrjäisessä maalaistalossa, eikä meillä ollut paljon kanssakäymistä muiden kanssa. Vanhempieni arki oli työntäyteistä. Perheessämme oli kolme lasta, mutta ympärillä ei ollut muita leikkikavereita.
Olin arka lapsi, joka pelkäsi ihmisiä. Ihmispelko loi minulle kaikenlaisia mielikuvia siitä, mitä täytyy pelätä. Opettajia pelkäsin erityisesti, ja osittain siksi koulu meni huonosti. Pelkäsin myös luoda suhteita ikätovereihini, minkä vuoksi jouduin olemaan yksin koulussa. Minulla ei ollut yhtään kaveria. Se herätti oppilaissa halun kiusata minua. Ainoa pelastava enkeli elämässäni oli mummini, jonka luokse menin koulun jälkeen juttelemaan. Myös mummini tarinoita oli kiva kuunnella.
Käänteentekevä muutos elämässäni tapahtui 18-vuotiaana, jolloin olin jo ehtinyt pari vuotta seurustella erään pojan kanssa. Yhtenä iltana hän ei sitten soittanutkaan minulle, kuten hänellä oli tapana. Ymmärsin, että hän oli löytänyt uuden tyttöystävän ja tulin siitä hyvin murheelliseksi. Lähdin ulos marraskuiseen iltaan. Pimeys aivan kuin imaisi minut sisäänsä, sillä tien varrella ei ollut edes katulamppuja. Itkin kävellessäni ja ahdistuneena huusin Jumalalle: ” En pärjää enää. Jos olet olemassa, varmaan näet minun tilanteeni – kuolen tähän suruun!”
Sillä samalla sekunnilla Jumala teki yliluonnollisen ihmeen. Hän sytytti kirkkaat valot ympärilläni niin, että saatoin nähdä kaiken, jopa pienet neulaset puissa. Pimeys vaihtui siis konkreettisesti kirkkaaksi valoksi. Ymmärsin siinä hetkessä, että vain Jumala pystyy tällaiseen. Samalla sydämestäni aivan kuin vedettiin pimennysverhot pois, niin että Jumalan armon säteet pystyivät valaisemaan sen. Tulin suunnattoman onnelliseksi. Jumala näkee tilanteeni, hän kuulee ja välittää. Hän pitää minusta huolen. Minun ei tarvitse enää itkeä, sillä kaikki kääntyy hyväksi.
Menin kotiin ja etsin rippikoululahjaksi saamani Raamatun. Olin aikaisemmin yrittänyt lukea sitä, mutta sitten laittanut sen sivuun, koska en ollut ymmärtänyt siitä mitään. Nyt luin uudelleen Jeesuksen sanoja, jotka avautuivat ja koskettivat minua. Siitä alkoi yhteinen matkani Jeesuksen kanssa, mutta seurakuntayhteyteen pääsin vasta noin kymmenen vuotta uskoontuloni jälkeen.
Olen kokenut seurakuntayhteyden erittäin merkittäväksi. Olen löytänyt seurakunnasta uskovia ystäviä, ja ihmispelkoni on vaihtunut vapauteen Jeesuksessa. Eheytyminen on ollut prosessi, jossa tärkeänä apuna on ollut Kristus-keskeinen toipumisryhmä, jossa kävin kauan. Kaiken kaikkiaan Jumala on parantanut sisäistä maailmaani monella tavalla: Pyhä Henki on koskettanut ja hoitanut uskovien ihmisten ja seurakuntayhteyden kautta.
Jeesus Kristus on siis vienyt minut peloista vapauteen ja eheyttänyt sisäistä maailmaani. Olen kiitollinen siitä, etten ole enää ihmisten orja, joka elää pelossa vaan Jeesuksen oma, joka saa kokea rauhaa ja vapautta Hänen rakkaudessaan.
Urheilu
Pekka Toivainen
Vietin lapsuuteni Lahden ydinkeskustassa. Silloin äiti opetti minulle iltarukouksen ja pyhäkoulussa kuulin lisää Jumalasta ja hänen tarjoamastaan rauhasta. Lapsenuskoni olikin syvä ja koin turvallisuutta ja rauhaa elämässäni.
Tullessani murrosikään usko Jumalaan ja sydämen rauha katosivat. Tilalle tulivat nuorisokulttuuri ja siihen liittyvät lieveilmiöt. Piti olla mukana kaikessa ja viikonloppukeskeinen ajattelu ohjasi elämääni.
Minua kuitenkin varjeli vielä pahemmasta mielenkiintoinen harrastus, jääkiekko. Pelasin Kiekkoreippaan juniorijoukkueessa. Vaikka kehitykseni jääkiekkoilijana oli verkkaista, B-junioreihin mennessä olin joukkueen luottopuolustaja ja kapteeni. Elin jääkiekkoilijana urani parasta kautta. Sisintäni vaivasi kuitenkin syvä rauhattomuus, johon etsin vastausta.
Samaan aikaan isäni ja äitini tulivat uskoon ja varsinkin isä alkoi puhua uskosta ja sen mukanaan tuomasta muutoksesta. En kestänyt kuulla hänen juttujaan. Näin kuitenkin samalla isässä suuren muutoksen, sillä alkoholin käyttö ja rikkonainen elämä jäivät pois ja tilalle tuli kiinnostus hengelliseen elämään ja toisten ihmisten saavuttamiseen. Aloin sisäisesti kaivata jotain samaa.
Aavistelin, että löytäisin elämääni rauhan uskomalla Jeesukseen. En kuitenkaan uskaltanut tehdä uskonratkaisua, sillä pelkäsin, mitä kaverini sanoisivat. Pohdin myös sitä, että eikö uskoontulon jälkeen saa enää tehdä mitään hauskaa? Kävin sisäistä kamppailua ja joskus iltaisin rukoilin, että auta minua vielä joskus tulemaan uskoon!
Lopulta pitkän pohdinnan jälkeen tein päätöksen lähteä seuraamaan Jeesusta. Se tapahtui eräänä talvisena iltana kotonani. Rukoilin yhdessä isäni kanssa yksinkertaisen rukouksen, jossa tunnustin syntisyyteni ja turvauduin Jeesukseen uskomalla häneen. Vaikka rukouksen jälkeen ei tuntunut miltään, tiesin tehneeni oikean ratkaisun.
Kun seuraavana aamuna heräsin ja valmistauduin lähtemään pelimatkalle, huomasin kuinka sydämeeni oli tullut ihmeellinen ja ennen kokematon rauha. Kun katsoin luontoa ja talvisia puita, ne näyttivät jotenkin puhtailta ja muuttuneilta. Sydämeni oli kokenut muutoksen ja elämäni oli saanut uuden suunnan.
Jatkoin pelaamista vielä yhden kauden A-junioreihin saakka. Valmistuin ylioppilaaksi ja aloin miettiä elämäni tarkoitusta. Mietin, mikä ammatti olisi sellainen, jonka kautta voisin palvella Jumalaa, auttaa toisia ja viedä evankeliumia eteenpäin. Halusin myös valmistautua lähetystyöhön. Rukoilin johdatusta ja pääsin opiskelemaan luokanopettajaksi. Sillä koulutuksella olin valmis astumaan elämäntehtävääni.
Mentyäni naimisiin saimme neljä reipasta poikaa, jotka kaikki ovat jo aikamiehen mittaisia. Olemme perheen kanssa olleet lähetys- ja kehitysyhteistyössä yhteensä kymmenen vuotta. Olemme asuneet Intiassa, Albaniassa, Kosovossa, Makedoniassa ja Jordaniassa. Työmme kautta olemme voineet olla viemässä kokonaisvaltaista apua ihmisille, joista monilla ei ole juuri mitään. Elämä on ollut rikasta ja monipuolista.
Palattuamme Suomeen minut kutsuttiin Lahden kristillisen koulun rehtoriksi, jossa sain palvella neljä hienoa vuotta. Tällä hetkellä työskentelen luokanopettajana Asikkalan kunnassa ja valmistaudun pian aloittamaan työn osa-aikaisena pastorina Vääksyn helluntaiseurakunnassa. On hienoa omistaa sydämen rauha ja tietää, että Jumala johdattaa kaikissa elämän vaiheissa.
Sairaus
Pekka Laakkonen, liikkeenharjoittaja, Outokumpu
Sikainfluenssa ja keuhkokuume veivät minut, perusterveen miehen tehohoitoon ja hengityskoneeseen vuonna 2014. Jumala puuttui kuitenkin peliin. Muutamassa kuukaudessa kuntouduin takaisin työelämään.
Eräänä iltana tammikuussa 2014 tulin töistä kotiin. Illan aikana sain hirveän horkan, kuume nousi 40 asteeseen ja tuli kova päänsärky. Söin särkylääkkeitä ja kävin terveyskeskuksessa, mutta sairauteen ei löytynyt syytä. Keskussairaalan päivystyksestäkin minut passitettiin takaisin kotiin antibioottikuurin kanssa. Sairauden viidentenä päivänä oli jo niin huono olo, että keuhkot ”narisivat”. Terveyskeskuksen kautta mentiin taas keskussairaalaan, tällä kertaa keuhko-osastolle.
Tutkimuksissa diagnoosiksi varmistui sikainfluenssa ja keuhkokuume. Yöllä saamani happiromahduksen seurauksena jouduin teho-osastolle hengityskoneeseen. Saatuaan tiedon tilanteesta Pirkko-vaimoni soitti hädissään tyttärillemme Miia-Marille ja Liisille. Liisi soitti heti teho-osastolle ja pyysi, että ennen hengityskoneeseen laittamista puhelin pantaisiin korvalleni. ”Isä, minä rakastan sinua”, oli Liisi sanonut, kenties viimeisiksi sanoiksi isälleen.
Samana iltana Pirkkoa ja Miia-Maria kohtasi teho-osastolla lohduton näky. Makasin avuttomana hengityskoneessa, syvässä koomassa. Lääkärin mukaan tilanne oli hengenvaarallinen. Tähän sairauteen oli jo kuollutkin ihmisiä Pohjois-Karjalassa. Pirkko lähetti rukouspyyntöjä ystäville ja seurakuntamme esirukoilijoille. Myös jumalanpalveluksissa rukoiltiin ”sairaalassa olevan miehen puolesta”.
Sairauteni kriittisimmässä vaiheessa minulle oli tehty henkitorveen avanne, jonne hengityskoneen putki oli siirretty. Kuvissa keuhkoni olivat aivan valkoiset. Taivaallinen Ylilääkäri oli kuitenkin kuullut rukoukset ja vähitellen keuhkokuvissa alkoi näkyä paranemisen merkkejä. Olin teho-osastolla hengityskoneessa lähes kolme viikkoa.
Pitkä vuodelepo vei painostani 20 kg ja lihaskuntoni oli heikko. Pienen lapsen tavoin kaikki toiminnot piti vähitellen opetella alusta alkaen. Kun pääsin keskussairaalasta oman kotipaikkakuntani terveyskeskukseen, alkoi kuntohoitajan kanssa kova harjoittelu.
Lopulta, lähes 2,5 kuukauden sairaalassaolon jälkeen, pääsin viimein kotihoitoon. Vaimoni tuella, pyörätuolin ja rollaattorin avulla kuntoutuminen vaikeasta sairaudesta eteni hyvin. Monet vastaantulijat, joita tapasimme ulkoilureissuilla, olivat luulleet minun jo kuolleen. Kun oli kulunut viitisen kuukautta sairastumisestani, pääsin jo totuttelemaan työntekoon yrityksessäni.
Sairaus syvensi luottamustani Jumalaan. Hän kuulee rukoukset ja voi auttaa. Kiitän Jumalaa, puolestani rukoilleita ja kaikkia minua hoitaneita. Vaikeasti sairaana tuli ”taivaallinen hätänumero”, psalmi 50:15 tarpeeseen: ”Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.”
Lajittelematon
Pauli Pietiläinen,
Nuorukaisena olin ns. kodin kiltti poika. Olin siivo ja kunnollinen, en ollut huonoilla teillä, en polttanut tupakkaa, en juonut alkoholia – toki kokeilin kumpaakin – koulumenestykseni oli hyvä ja harrastin klassista musiikkia. Lapsuudenkotini oli varsin tavallinen suomalainen koti ja lapsuuteni ja nuoruuteni turvallinen ja onnellinen. Perheemme kävi kirkossa lähinnä vain sukulaisten häissä ja hautajaisissa. En erityisemmin kaivannut Jumalaa tai uskonasioita. Seurakunnan rippikoulu noin 15-vuotiaana oli minulle lähinnä sosiaalinen tapaaminen, eikä edes kovin miellyttävä: siellä oli muutama raisu kaveri, jotka kiusasivat heikompiaan.
Äitini lauloi kuorossa, ja siksi isä osti hänelle joululahjaksi pienet sähköurut, jotta äiti voisi opetella stemmojaan. Äiti ei niillä oppinut soittamaan, mutta minä ryhdyin opettelemaan. Vanhempani laittoivat minut soittotunnille Espoon Musiikkiopistoon, jossa oli tilaisuus soittaa kirkkourkuja. Niinpä aloin soittaa niitä kanttorin johdolla ja myöhemmin aloin laulaa hänen johtamassaan nuorisokuorossa. Kanttorin ja urkurin työstä tulikin sittemmin ammattini.
Koska koulunkäynti sujui minulta, menin lukioon. Kerran alkusyksystä vuonna 1979 huomasin Espoon seurakuntien lehdestä, että Espoon Tapiolan kirkolla on seurakunnan ja Kansanlähetyksen kokoussarja. En tiedä, mikä minuun meni, mutta minusta alkoi tuntua, että sinne pitäisi päästä. Matkustin sinne bussilla ja kuuntelin tilaisuuden. Puhuja kertoi, kuinka maapallon väestönkasvua kuvaava käyrä nousee tällä hetkellä lähes pystysuoraan. Jokainen ymmärtää, että se ei voi jatkua loputtomiin. Tulin puheen vaikutuksesta levottomaksi, en niinkään ihmiskunnan koosta, vaan omasta tilastani. Kun matkustin bussilla takaisin kotiin, pohdin mihin joudun, jos bussi ajaa ojaan ja minä kuolen. Tunsin, että minulla ei ollut asiat selvät Jumalan kanssa. Olin ihan tuskainen asian johdosta. Menin toisenakin iltana Tapiolan kirkolle ja illan lopuksi puhuttelin erästä tilaisuuden vastuuhenkilöä. Hän olikin kokenut sielunhoitaja. Keskustelun jälkeen puolestani rukoiltiin, neuvottiin erääseen raamattupiiriin ja onniteltiin: ”Kyllä on ihanaa, kun voi antaa elämänsä Jeesukselle noin nuorena!” Olin ihan ymmälläni. En ymmärtänyt tuosta juuri mitään, mutta en tohtinut kysyäkään, hymyilin vain lammasmaisesti!
Onneksi menin tuohon raamattu- ja rukouspiiriin, johon kuuluin useamman vuoden. Siellä nuori versova usko sai vahvistua ja eräänä päivänä koulusta kotiin kävellessäni tunsin, että nyt asiani ovat selvät Jumalan kanssa ja sain varmuuden tunteen siitä, että jos kuolisin, pääsisin taivaaseen.
Ulkonainen elämäni ei suuresti muuttunut uskoontulon myötä. Sisälläni kuitenkin paloi uusi halu mennä tuohon raamattupiiriin ja tutkia siellä Raamattua, sekä käydä kirkossa.
Nyt yli 50-vuotiaana sama palo tuntuu sydämessäni! Itse asiassa se roihuaa paljon voimakkaammin! Haluan oppia tuntemaan Jumalaa, Jeesusta, Pyhää Henkeä ja taivaallisia asioita yhä enemmän! Kummasti nuo näkymättömät ovat vallanneet mieleni, vaikka olen ilman muuta syvästi kiitollinen tästä näkyvästäkin maailmasta, kaikesta siitä hyvästä, mitä olen elämääni saanut. Mutta sisimmässäni palaa outo ja voimakas liekki. Se vaatii minua. Se ei pakota, vaan kutsuu rakkaudellisesti; en halua vastustaa sitä…
